Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

QUERCUSA | TENEBRAE | CORVUSA | MORGA | GLACINA | VENEFICIUM

 VARJOMUURI | VAELTAJAT

Quercusan heimon tarinat

Vuodenaika: Syksy

Sää: Viileää ja sateista.

Ruokatilanne: Ruokaa on niukemmin kuin yleensä.

Seuraava juhla: Syyslaulun juhla on 9-15.10.2018

Muuta: -

Tiedot päivittyvät kuukausittain.

 

 

Tästä pääset Quercusan heimon sivulle

 1  2  >

Nimi

Kotisivut

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on yhdeksän miinus seitsemän?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Damariza Brandonin tytär

14.11.2018 18:49
Mies, jonka mukaan isä oli lähtenyt, johdatti isää vain muutaman puun verran pitkin siltoja ja laskeutui sitten maan tasalle eräitä köysitikkaita pitkin. Minä jäin erään talon varjoon odottamaan, että sekä hän että isä olivat maassa, ja laskeuduin sitten perässä katsoen tarkasti, mihin suuntaan he lähtivät.
Laskeutumispaikassa oli avaraa, ja he näkisivät minut herkästi jos lähtisin suoraan heidän peräänsä. Siksi odottelin puun alla ja kuuntelin myöhäisillan tuulen suhinaa valtavien puiden lehvästöissä. Isä ja mies katosivat pikkuruisten varastorakennusten sekaan ja lähdin kiireesti heidän peräänsä. Taloja oli harvassa, ja ne olivat kaikki jonkinlaisia varastoja, valoja ei näkynyt kuin muutamassa. Sen takia oli pimeää, ja minusta oli hiukan ahdistavaa kulkea kapeita ja määrittelemättömiä reittejä pitkin. Pidin isän ja vieraan miehen tummat hahmot näkyvissä, mutta pysyin tarpeeksi kaukana ja liikuin hiljaa.
“Saisiko olla vähän?” eteeni pujahti lähes hampaaton mies, joka ojenteli huumepusseja minua kohti.
Väistin häntä ja kiiruhdin eteenpäin. Niin tietenkin. Näillä alueilla oli paljon kerjäläisiä ja muuta alamaailman sakkia, jotka viihtyivät pimeässä maan tasalla. Kiedoin viittaa paremmin ympärilleni ja jatkoin matkaa välttäen katsomasta liikaa ympärilleni.
Isä ja hänen kanssaan kulkeva mies supattivat päät yhdessä. Välillä isän ääni kohosi korkeampana, hän oli selvästi kiihdyksissään tai vihainen. Mies käski tämän olla hiljaa ja samalla he saapuivat aivan leirin laitamille muurin lähelle. Mies koputti ränsistyneeseen, hiukan lähistön muita varastoja kookkaamman varastorakennuksen oveen. Hän joutui vaihtamaan muutaman sanan sisällä olijan kanssa, ennen kuin hän ja isä katosivat sisään.
Ympäristö oli haisevaa ja tunkkaista, varastoja oli tiheässä. Silmäilin ympärilleni ja odotin hetken, etteivät isä ja mies tulisi saman tien ulos. He kuitenkin pysyivät sisällä, joten ylitin kapean kadun ja hiivin rakennuksen sivulle hyvin hiljaa. Kiersin talon ympäri, vain huomatakseni, ettei siinä ollut ikkunoita. Kenkäni kastuivat märkien lehtien seassa hiipiessäni. Kiersin takaisin rakennuksen taa ja huomasin onnekseni seinässä raon, josta siivilöityi hiukan valoa ulkopuolelle. Hiivin varovasti sen luo ja painoin silmäni raon yläosaan.
Näin vain kapean alan sisätiloista. Vastapäisen oven vierellä seisoi valtava mies, jolla oli kalju päälaki ja tuuhea parta. Näin myös isän leveäharteisen ja parrakkaan hahmon. Hänen kasvoillaan oli hiukan ahdistunut ilme. Kurtistin kulmiani mietteliäänä. Mikä paikka tämä oli?
Se selvisi minulle pian. Näin raon ohitse kulkevan miehen, joka poltti jotakin haisevaa. Toinen nuuskasi nenäänsä valkeaa jauhetta.
Huumeita. Huumeluola. Mitä isä teki siellä?
Tiirailin uudelleen sisään pidättäen hengitystäni. Tila oli vain yksi suuri huone, jossa oli laatikoita ja tynnyreitä ja niiden seassa miehiä jonkinlaisessa kokouksessa. Ehkä paikalle odotettiin vielä lisää väkeä, kun miehet olivat pienissä porukoissa ja juttelivat hiljaa keskenään.
Aivan vieressä, raon toisella puolella, niin lähellä, että pelkäsin hänen huomaavan minut, oli pitkä ja laiha mies, joka oli kumartunut pienen pullon ylle. Ilmaan nousi vaaleaa, sakeaa höyryä, joka leijaili sieraimiini. Nyrpistin nenääni, mutta kerkesin vetää ainetta keuhkoini asti. Aine haisi pahalta ja sai minut yskimään vetäessäni sitä henkeen.
“Ulkona on joku!” sisältä kuului huudahdus.
“Paska”, sihahdin hampaideni välistä samalla, kun yskin keuhkoni pihalle.
Olin vetänyt huumesavua kunnolla henkeen, ja silmäni vuotivat. Onnistuin kuitenkin samalla kompuroimaan kauemmas talosta. Lähdin juoksemaan liukastellen märissä lehdissä ja kuulin takaani huutoja. He olivat perässäni.
Sain yskäistyä viimeisen kerran ja juoksin pitkin kapeaa katua kompastellen hiukan. Sitten sain tasapainoni takaisin ja suuntasin vain suoraan eteenpäin. Minun pitäisi yrittää eksyttää takaa-ajajani. Huppu lensi vauhdissa päästäni ja vilkaisin taaksepäin. Oven vieressä seissyt pitkä lihaksikas mies oli aivan kannoillani ja johti muutamaa muuta miestä, jotka huutelivat keskenään. Isää ei näkynyt heidän joukossaan.
Kiepahdin erään varastorakennuksen kulmauksen ympäri ja jatkoin toiseen suuntaan. Huohotin raskaasti, mutta pakotin itseni pujottelemaan pitkin katuja. Vilkaistessani taakse näin heidän jääneen hiukan, mutta en jaksaisi juosta näin kovaa enää pitkään. En voinut uskoa huonoa tuuriani, miten olinkin onnistunut vetämään huumehöyryä henkeen?
Jatkoin juoksua miettien kuumeisesti, mitä tekisin. Käännyin kahdesta kulmasta ja kuulin takaani huutoja, jotka kielivät, että he olivat hukkaamassa minut. Sitten joku huusi: “Tuolla!” ja taas he olivat kannoillani. Miksi he näin tiukasti minua jahtasivat? Luulivat vakoilijaksi? Perkele, miten ikinä pääsisin heiltä pakoon, kun juoksin alueella, jota en tuntenut. Olin jo eksyksissä, ja vaikken jäisikään kiinni, en löytäisi kuitenkaan kotiin.
Samassa sivulta ojentuivat käsivarret, jotka tarttuivat minuun ja kiskaisivat minut vauhdilla sivukujalle. Toinen voimakkaista käsivarsista kietoutui keskivartaloni ympäri vetäen minut tiukasti kyseisen käsivarren omistajaa vasten, toinen painautui voimalla suuni eteen estäen äänen päästämisen. Paska, joku heistä oli kerennyt edelleni. Yritin älähtää lähes refleksinä, mutta suutani vasten oleva nahkahansikas esti äänen kulkemisen.
“Suu kiinni, jos ajattelit selvitä ilman kiinnijäämistä”, matala, käheä ääni ärähti hiljaa korvaani.
Ilman kiinnijäämistä? Eikö tämä mies ollutkaan samaa porukkaa? Mies veti minut perässään varjoihin ja piti minua tiukasti vasten itseään, jotta en päässyt pakoon. Tunsin miehen rintakehän kohoilevan hengityksen tahdissa selkääni vasten. Ohitse pinkoi jahtaajiani, valtava vartijamies ja joku toinen. Muut olivat ilmeisesti jääneet jälkeen. He kuulivat minun ilmeisesti jatkaneen matkaa, mutta olin sivukujalla jonkun seuraavan hullun kourissa. Nappaajani piteli minua vielä hetken häiritsevästi itseään vasten, odottaen, että askelten äänet ja huudot katosivat. Sitten hän kiskoi minut perässään eteenpäin sivukujaa, edelleen pitäen kätensä suuni edessä. Olisin halunnut kertoa, että osasin pitää suuni kiinni ilman kättäkin, mutta se oli mahdotonta.
Mies tyrkkäsi minut eteen ilmaantuvien tikkaiden luokse ja käski minun kiivetä. Hänen päästäessään minusta irti yritin heti kiepahtaa häntä kohti nähdäkseni, kuka minut oli napannut. En kerennyt nähdä kuin huivin peittämän kasvojen alaosan ja muutoin hupun varjoihin katoavat kasvot, ennen kuin mies oli ylimaallisen nopeasti tarttunut käsivarteeni ja kiepauttanut minut ympäri päin tikkaita. Purin huultani vihaisena, mutta minun ei auttanut kuin kiivetä. Mies lähti perääni ja kapusi katolle jäljessäni. Kyseessä oli hiukan lahon oloinen tasakatto, jolla oli helppo seisoa. Yritin analysoida miehen kasvoja ja piirteitä, mutta kasvoista ei näkynyt yhtään mitään, koska huppu esti näkyvyyden. Hän oli kuitenkin ihan järkyttävän pitkä, sillä vaikka minä olin pitkä naiseksi, mies oli vielä ainakin päätä pidempi. Hän oli myös suhteellisen lihaksikas ja vahvan oloinen.
“Pistä huppu päähän”, mies murahti.
En totellut häntä, vaan avasin suuni: “Mitä tämä kidnappauksesi tarkoittaa?”
“Pidä suusi kiinni”, hän käski hiljaa ja kääntyi kunnolla minua kohden.
En aikonut taaskaan totella, vaan avasin suuni vastaväitteitä varten. Mies kuitenkin otti meitä erottavat askeleet kiinni ja painoi kämmenensä jälleen huulilleni, toinen käsi takaraivollani, niin, että pääni oli hänen käsiensä välissä. Aloin panikoida, mitä hän mahtaisi tehdä, kun samaan aikaan hän kumartui niin lähelle, että näin hupun alta hänen silmänsä. Ne olivat hämäävän vaaleansiniset, niin jäänsiniset, että ne olivat miltei harmahtavat.
“Turpa kiinni ja huppu päähän, jos ajattelit paeta kunnolla niiltä jahtaajiltasi. Minä ja kidnappaus, joka tunnetaan tässä tapauksessa nimellä pelastus, tai kuolema jahtaajien käsissä. Tajuatko?”
Tuijotin ensin kapinallisesti miehen silmiin, mutta lopulta pakotin itseni nyökkäämään. Mies tuijotti minua hetken silmiin ja päästi sitten hitaasti irti. Puristin huuleni yhteen ja astuin kauemmas miehestä.
“Mahtavaa”, mies tokaisi viileästi ja kääntyi toiseen suuntaan.
Mulkoilin miehen viitan peittämää selkää ja kiskaisin hupun päähäni tunkien kiharat sen alle piiloon. Mies oli astellut katon toiselle laidalle ja kyyristynyt aivan reunalle, tiiraillen alas. Otin askeleen häntä kohti ja katselin ympärilleni. Ylhäällä, ilmeisesti jonkin vanhan varastorakennuksen katolla oli viileää, kun tuuli puhalsi vapaasti. Olisin tahtonut kysyä, aikoiko nappaajani kyyristellä katon reunalla loppuyön, mutta hän kerkesi avata suunsa ennen minua.
“Jahtaajasi eivät halua päästää nuuskijoita pakoon. He hukkasivat sinut, mutta partioivat alueella varmasti”, hän sanoi ja kääntyi minua kohti nousten seisomaan.
Kohotin leukaani ylimielisesti odottaen hänen sanovan jotakin muuta. Tunsin hänen pistävän katseensa, vaikken hänen kasvojaan nähnytkään.
“Liikumme kattoja pitkin. Sinä menet edeltä. Näet kyllä, että nämä rämät varastot ovat lähellä toisiaan ja tasakatoilta on helppo hyppiä toiselle. Ala mennä, äläkä yritä mitään omiasi, tulen heti perässä ja kerron suunnan”, mies ohjeisti ja huitaisi kädellään merkiksi aloittaa.
Se tuntui ihan kuin joltain testiltä. Selviätkö hypystä toiselle katolle? Onneksi olin ketterä, kuten useimmat heimolaiset, eivätkä korkeat paikat tuntuneet missään. Silmäilin edessä olevan katon ja tämän hetkisen katon välistä etäisyyttä, otin hiukan vauhtia, ja hyppäsin. Selvisin helposti seuraavalle katolle ja vilkaisin taaksepäin. Mies laskeutui suoraan taakseni ja käski minun jatkaa suoraan.

Niin me hypimme ja hiippailimme katolta toiselle miehen ohjeistuksen mukaan. Minulla ei ollut hajuakaan, missä olin, koska en yleensä kulkenut täällä suunnalla enkä varsinkaan kattoja pitkin. En yrittänyt paeta, koska mies oli aina heti kannoillani ja toiseksi olisin vain eksynyt ja jäänyt huumediilereille kiinni, jos heitä vielä alueella oli. Minun piti toivoa, että mies johdattaisi minut tutummille seuduille. Toisaalta hän saattoi johdattaa minut suoraan jonnekin vaikkapa raiskaamista varten, mutta sillä hetkellä minun oli pakko tehdä, mitä mies käski.
Jonkin ajan kuluttua saavuimme katolle, josta ei pystynyt jatkamaan seuraavalle kovin helposti. Seuraava talo oli paljon korkeampi, mutta sen kyljessä oli tikkaat. Jos halusi sen talon katolle, olisi pitänyt hypätä tikkaille ja kavuta ylös.
“Mitäs nyt?” kysyin naputellen jalalla maata.
Samassa takaamme kuului huutoja. Niitä oli kuulunut aina välillä, mutta kaukaa. Nyt äänet olivat lähempänä. Vilkaisin mystistä miestä, jonka seuraan olin päätynyt. Hänkin katseli taaksepäin mietteliään oloisena ja huitaisi sitten kohti tikkaita.
“Mene. Meidät on ehkä nähty.”
“Ai tuonne vai?” katsoin epäuskoisena tikkaita.
“Muista. Minä tai he.”
Mulkaisin häntä viileästi ja huokaisin. Tikkaat näyttivät pelottavalta paikalta hypätä, mitä jos en saisikaan otetta? En kuitenkaan voinut muuta, kun takaa kuuluvat huudot saapuivat lähemmäs. Kuulin jo sen valtavan miehen möreän äänen muiden seasta.
“Mene”, mies ärähti uudelleen.
Hengitin syvään, otin vauhtia ja hyppäsin. Käteni kietoutuivat yhden puolan ympäri, mutta meinasivat luistaa. Karhea pinta repi ihoni rikki. Kirosin hiljaa, mutta kivusta välittämättä vedin itseni kunnolla tikkaille ja kapusin ylöspäin. Mies oli hypännyt taakseni tikkaille ja tuli perässäni talon katolle. Hän tarttui minua käsivarresta ja veti minut peräänsä. Seurasin miestä katon yli ja hyppäsin jo tottuneena seuraavalle katolle miehen jäljissä yrittäen olla välittämättä kämmenissä tuntuvasta kirvelystä.’. Sitten hän löysi taas jotkin tikkaat ja laskeutui edelläni alas maahan saakka. Seurasin häntä ja aloin samalla miettiä, mitä helvettiä elämässäni oli meneillään. Isäni oli osana huumediilereitä, jouduin hänen ystäviensä jahdatuksi ja sitten omituinen mies nappasi minut ja juoksutti minua pitkin kattoja.
Maan tasalla mies lähti harppomaan eteenpäin. Epäröin hetken, mutta seurasin häntä sitten.
“Minne me olemme menossa?” kysyin hiljaa.
Hän ei vastannut, vaan johdatti minua pitkin varastorakennusten välisiä kujia. En ollut edes tiennyt, että maassa oli näin paljon varastoja. Toisaalta seassa oli myös epäilyttävien ihmisten toimipaikkoja, kuten huumetoiminnan keskuksia, jotka vain näyttivät varastoilta.
Jonkin ajan päästä kysyin uudelleen. Minua häiritsi, kun en tiennyt, missä olimme. Tahdoin kotiin, pois oudon miehen ja jahtaajieni lähettyviltä, mutta olin menettänyt aikoja sitten suuntavaistoni, enkä voinut kuin luottaa mieheen, joka johdatti minua pitkin kujia.
Kun hän ei vastannut mitään kolmannenkaan kysymyksen jälkeen, minulla alkoi palaa pinna. Kujat jatkuivat aina vain, ja olin ihan sekaisin.
“Hei, en jaksa seurata sinua enää, kun en tiedä minne mennään ja miksi. Hitto vie”, sanoin miehen selälle, joka oli jonkin matkaa edelläni, ja kiepahdin mielenosoituksellisesti toiseen suuntaan.
Harpoin eteenpäin odottaen, että mies ilmaantuisi pysäyttämään minut. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja pysähdyin hämmentyneenä. Hitto. Nyt olin ainakin eksyksissä ja kadottanut oudon miehenkin. Palasin taaksepäin, mutta kaikki varastot näyttivät samalta ja jokainen kuja yhtä tyhjältä. Kirosin vaimeasti ja lähdin päämäärättä eteenpäin, toivoen taikaiskun tapahtumista niin, että löytäisin kotiin.
Pysähdyin hetken kuluttua risteykseen turhautuneena. Minulla ei ollut paskankaan vertaa hajua, missä olin.
“Olit niin rohkea, että yritit jatkaa ominpäin?” aivan takaani kuului matala ääni.
Kiepahdin ympäri ja huomasin, että outo auttajani oli jälleen siinä, seisoen niin lähellä, että tuijotin hänen rintaansa. Astuin taaksepäin ja kohotin katseeni miehen kasvoihin. Miltei järkytyin, kun tajusin, ettei hänellä ollut enää huppua päässä eikä huivia kasvojen suojana.
Miehellä oli yllättävän komeat kasvonpiirteet, kulmikkaat ja teräväpiirteiset, mutta yhtä kaikki komeat. Hänellä oli mustat, sekaiset ja pitkäksi venähtäneet hiukset, jotka oli ehkä joskus leikattu siistiksi. Hänellä oli tummat kulmat ja niiden alla ne omituiset, jäänsiniset silmät. Mutta hänen komeilla kasvoillaan oli myös runsaasti arpia. Yksi kulki suoraan hänen oikean silmänsä yli, mutta jostakin syystä silmä näytti selvinneen vammoitta. Hänen hiukan sänkisessä leuassaan kulki kaksi rosoista viivaa, joiden kohdalla ei kasvanut partaa. Lisäksi hänen ohimoillaan katosi hiusrajaan lyhyitä, vaaleita arpia.
“Säikähditkö?” mies kysyi huvittuneen kuuloisena kun astuin vielä askeleen taaksepäin.
Hengitin syvään ja vastasin sitten harmistuneena siitä, että olin oikeasti säikähtänyt.
“En kuullut sinua.”
“Minua ei kuulla ellen minä niin itse halua”, mies kallisti päätään ja yksi hiuskiehkura valahti hänen otsalleen.
Minulle tuli yhtäkkiä pakonomainen tarve pyyhkäistä se pois tieltä, mutta en tietenkään tehnyt sitä. Sätin itseäni, koska annoin itseni edes ajatella mitään sellaista, ja työnsin ajatuksen vihaisesti sivuun.
“Kuka sinä olet?” esitin ratkaisevan kysymyksen, jonka olin halunnut kysyä jo pidemmän aikaa.
Mies mittaili minua katseellaan kuin pohtien, oliko hänen viisasta kertoa nimeään.
“Voit kutsua minua Spenceriksi”, hän sanoi sitten.
Se ei luultavasti ollut hänen oikea nimensä, koska hän muotoili asian niin harkitusti. Silmäilin miestä tutkivasti, mutta sitten siirsin hiukan hämmentyneenä katseeni pois. Spencer oli yllättävän nuori, olin äänen perusteella ajatellut häntä kentien hiukan vanhemmaksi. Hänellä oli tumma, matala ja käheähkö ääni, joka jollakin tapaa sopi todella hyvin hänen olemukseensa.
“Olet minulle velkaa oman nimesi”, hän sanoi.
“En ole sinulle mitään velkaa”, sanoin itsepäisesti vaikka kuulostinkin hiukan lapselliselta.
“Itse asiassa olet”, mies kumartui lähemmäs, “Ne miehet olisivat napanneet sinut ilman minua”, hän jatkoi, ja tiesin, että hän oli luultavasti oikeassa.
Minua häiritsi se, että Spencer oli minua niin paljon pidempi, että hän saattoi kumartua vaivatta ylleni, vaikka minun piti muka olla pitkä.
“Damariza”, mumahdin mulkoillen häntä jälleen kerran.
“Hyvä on, Damariza”, hän sanoi. “Miksi sinä olit vakoilemassa huumeluolaa?”
“En minä vakoillut heitä”, mulkaisin edessäni seisovaa miestä ja kiedoin viittaa paremmin ympärilleni suojaksi yön kylmyyttä vastaan.
“Mitä sinä sitten teit siellä?”
“He ovat… heillä on isäni”, mumahdin ja huomasin kauhukseni tuntevani oloni hermostuneeksi ja jopa jotenkin noloksi. Miksi Spencerillä oli minuun sellainen vaikutus? Ehkä se oli vain se, että hän oli niin itsevarma ja vaikutti tietävän kaikesta kaiken.
“Tarkoitat kai, että hän on osa heidän porukkaansa?”
“Ei! Tai siis.. en minä tiedä”, puuskahdin. “En ole ikinä nähnyt hänen hiippailevan sinne tai.. ei hän ole ikinä ollut hirveän myöhään poissa kotoa”, sanoin.
“On ollut turvallinen olo kun isukki on aina kotona?” Spencer irvaili.
“Ole hiljaa”, ärähdin voimattomasti.
Hän virnuili nähdessään minun olevan hiukan vaivaantunut.
“Sinä leikit hengelläsi seuratessasi isääsi. Ehkä sinun kannattaisi antaa hänen hoitaa omat asiansa”, hän sanoi.
“Älä sinä neuvo, kun et tiedä asiasta paskan vertaa”, ärähdin ja mulkoilin miestä.
Hän näytti nauttivan siitä, että olin vihainen, ja hänen kasvoillaan oli huvittunut virne koko ajan. Hiton Spencer. Halusin vain kotiin ja unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut.
“Missä sinä asut?” Spencer kysyi yllättäen.
“Kertoisinko sen sinulle? Minä yönä mahdatkaan ilmaantua paikalle tekemään.. mitä aiotkaan tehdä”, onnistuin sanomaan yhteen puristettujen hampaideni lomasta.
Spencer kohotti kulmiaan.
“Minulla ei ole tapana kohdella naisia kaltoin.. jos tahtoisin tehdä sinulle jotakin, olisin jo tehnyt niin”, hän sanoi kohottaen leukaansa huvittuneena.
“Hyvä on, alue sitten”, hän myöntyi kuitenkin.
“Koillisosassa”, mumahdin.
“Keskiluokkaa?”
Kohautin harteitani. Spencerin suupielessä leikki vieläkin pieni virne, mutta hän kääntyi ympäri ja lähti eteenpäin pitkin katua. Lähdin hetken kuluttua hänen peräänsä huokaisten hiljaa.

Spencer ei aloittanut uutta keskustelua matkalla. Vain hetken kuluttua hän löysi tikkaat ylös puihin ja kapusi ne ketterästi ylös. Seurasin häntä. Alue näytti tutummalta, mutta olimme vielä köyhien alueella kerjäläisten suurista määrästä päätellen. Kuljimme muutaman sillan ylitse ja sitten hän pysähtyi kääntyen minua kohti. Nyt lyhtyjen valossa näin hänen kasvonpiirteensä kunnolla, mutta tämä veti hupun kasvoilleen ja nojautui viereiseen seinään.
“Kotisi on jossain tuolla? Tunnet kai tämän paikan?”
Vilkaisin ylöspäin, ja näin tuulessa narisevan pubin kyltin. Nyökkäsin jäykästi päätäni tunnistaessani paikan, nyt tiesin missä olin. Avasin suuni sanoakseni jotakin Spencerille, mutta suljin sen sitten. Pyyhkäisin kasvoille pyrkiviä hiuksia sivuun ja niin tehdessäni Spencer kurtisti kulmiaan ja astui yhtäkkiä lähemmäs.
“Mitä sinun käsissäsi on?” hän kysyi hiljaa.
Kohotin kulmiani yllättyneenä ja kohotin käteni hänen ja itsenikin näkyviin. Kämmenet olivat ihan vereslihalla ja naarmuilla tikkaiden jäljiltä.
“Mitäs pistit minut hyppimään tikkaille”, tuhahdin miehelle.
Hän tarttui ranteisiini ja katseli kämmeniäni.
“Olen pahoillani. Tarkoitus ei ollut.. aiheuttaa vahinkoa”, hän sanoi aivan yhtäkkiä ja lopetin hämmennyksen myötä pyrkimykseni saada hänet päästämään irti.
Tavoitin Spencerin silmien katseen. Oliko niissä huolta? Ei, ei sentään, ehkä jotakin samankaltaista.
“Itsepähän kusin niiden tikkaiden kanssa”, sanoin.
“Silti”, hän sanoi hiljaa.
En voinut olla virnistämättä pienesti. En ollut uskonut, että oudosta kidnappaajastani joka paljastuikin vain minua muutaman vuoden vanhemmaksi mieheksi, oli yhtäkkiä yllättävän normaaleiden tunteiden näyttäjäksi.
Vedin käteni hänen otteestaan ja piilotin ne viittani suojiin astuen taaemmas miehestä.
“Minä pärjään kyllä”, sanoin, vaikka se kuulostikin hiukan tyhmältä, ihan kuin Spencerille kuuluisi se, miten minä pärjäsin.
En luultavasti tapaisi häntä enää koskaan. Vilkaisin miestä ja mumahdin hiljaa: “Kiitos.”
Sitten pujahdin kahden talon välisen sillan yli ja suuntasin kohti kotia. Vain joidenkin askeleiden jälkeen tajusin, että olin unohtanut kysyä monta tärkeää kysymystä Spenceriltä, kuten sen, miksi ihmeessä hän oli alunperin auttanut minua. Kun käännyin ympäri, pubin edusta oli tyhjä ja mies oli kadonnut.

Nimi: Raven

27.05.2018 11:36
Micah Armandin poika: 20kp, 8 kultakolikkoa ja 1 hopeakolikko.

Nimi: Micah Armandin poika

28.03.2018 17:46
// En sanoisi, että tässä tarinassa ilmenee itsetuhoisuutta, mutta hölmöilyä ainakin ja loukkaantumista. Lue omalla vastuulla. //

Kaikki alkoi uteliaasta viisaasta pojasta, joka janosi seikkailua. Hän halusi olla eläintekesyttäjä ja myös jotain suurempaa, jotain mahtavempaa. Hän halusi olla villi ja vapaa kuten eteläisen puolen hirviöt ja mutantit.
Hän oli nuori mies, jolla oli hiekanväriset pitkät hiukset, sinivihreät myrskyiset silmät, naisellinen vartalo ja kauniit kasvot.
Ja kuten aina aamuisin, hän istui puumajansa reunalla, heilutteli jalkojaan ja hymyili. Se ei ollut iloinen hymy. Ei rakastunut, ei onnellinen
Se oli surullinen hymy.
Micah oli surullinen, koska hän oli iloinen, koska hän oli onnellinen, koska hän oli rakastunut.
Kun kylmä tuuli kujersi ja kun pakkanen puri hänen ihoaan, hän ei värähtänytkään vaan tuijotti hiljaa hyräillen kylää. Hän näki rakkaansa, Klara Merlinin tyttären, mutta ei tuijottanut, ei vilkuillut. Micah vain virnisti omalle typeryydelleen. Hän virnisti omille tunteilleen, omille ajatuksilleen, ja jatkoi näkymättömissä pilvilinnoissa lentämistä.
Klara oli Micahin ensimmäinen tyttöihastus pitkään aikaan, mutta hän ei missään nimessä ollut poikkeus. Se oli vain terve viaton ihastus, ei mitään muuta.
Micah piti rakkautta heikkoutena, minkä takia hän jätti tunteet omaan varjoonsa ja jatkoi lempipuuhaansa: unelmointia.
Hän unelmoi eteläisen puoliskon eläimien kohtaamisesta. Hän unelmoi eläinten kesyttämisestä, lentämisestä, ratsastamisesta. Hän unelmoi elämisestä.
"Siinä sinä taas olet", kuului ääni, jonka voimakkuudesta Micah hätkähti. Hän kääntyi nähdäkseen Klaran, joka oli ilmestynyt äänettömästi hänen taakseen.
"Stalkkeri", Micah vastasi. "Hiippari."
"Nuo ovat kauniita sanoja", Klaran ohuille huulille levisi lämmin hymy kylmästä säästä huolimatta. Hän istuutui Micahin viereen ja heilutteli jalkoja ilmassa.
Klara oli tunnettu salaperäisyydestään ja juonittelevaisuudestaan. Micah oli ihastunut hänen fiksuuteensa ja hauskuuteensa, mutta ei ollut vielä valmis kertomaan tunteistaan, vaikka hänen ilmeensä kertoivatkin paljon.
Micah rypisti kulmiaan mustalle kaksipäiselle kissallen Unatalle, joka hyppäsi kevyesti Klaran syliin ja alkoi kehräämään aivan, kuin olisi pitänyt Klaraa toisena omistajanaan.
"Eikö sinun pitäisi olla opiskelemassa?" Micah kysyi.
"Ei", tyttö vastasi, "Vapaapäivä. Tiedät sen kuitenkin ihan hyvin."
Puna kuumensi Micahin poskia. Hän kuitenkin kiitti onneaan, että oli kylmä sää. Jos Klara kysyisi, hän voisi syyttää talvea ihonsa punertavuudesta.
"Mitä tarkoitat?" Micah kysyi ja irvisti, kun Klara tarttui hänen pitkiin hiuksiinsa hellästi ja laittoi ne sotkuiselle nutturalle.
"Koska sinullakin on vapaapäivä, idiootti", Klara lausahti ja katsoi Micahia salaperäisillä silmillään, jotka kertoivat, miten paljon salaisuuksia hänellä oli.
Micah huokaisi. "Aivan, totta."
"Olet ihan sekaisin tänään", Klara huomautti. "Johtuuko se kylmästä ilmasta?"
"Luultavasti."
Tyttö nyökkäsi, siirsi Unatan Micahin syliin ja nousi seisomaan. Sitten hän venytteli käsiään ja haukotteli.
"Minäpä tästä lähdenkin", Klara sanoi. "Nähdään ruokailulla."
Micah ei kääntynyt katsomaan Klaran lähtöä. Hän ei pystynyt myöntämään itselleen, että oli ihastunut tyttöön, jolla oli liikaa salaisuuksia.
Micah ei pitänyt salaisuuksista. Hän ei pitänyt siitä, että Klara oli niin mysteerinen ja vaikea.
Mutta silti hän piti hänestä.
Joskus Micah toivoi, että hän pystyisi ylittämään Varjomuurin ja matkustaa eteläiselle puolelle, jossa olisi kesyttämättömiä vaarallisia eläimiä, joita voisi tutkia. Micah ei ollut hyvä selviytymään, mutta hän oli pärjännyt järjelläänkin jo näinkin pitkälle. Hän oli varma, että Unatan, rohkeutensa sekä älynsä avulla hän pystyisi elämään eteläisellä puolella ja tehdä sen, mitä kukaan muu ei ollut koskaan tehnyt. Hän halusi elää etelässä, olla yksin ja matkustaa kuten vaeltajat.
Micah oli kuitenkin vielä vasta opiskelija, alukas. Hänellä ei ollut tarpeeksi kokemusta edes kylän ulkopuolelle menemiselle.
Ehkä kuitenkin vielä joskus.
Ehkä...
Micah ei enää ollut varma, mitä pystyisi tekemään. Hän ei ollut erityisen pidetty, eikä hän kyennyt ilmaisemaan viisauttaan niin, että menestyisi elämässä.
Ja sen takia, kesken mietteiden, Micah hyppäsi alas puumajansa terassilta. Hän laskeutui ketterästi alemmalle oksalle, hyppäsi siitä notkeasti viereiselle sillalle ja juoksi sen yli niin nopeasti kuin pystyi.
Ilma hyväili hänen kasvojaan, ja tulinen lämpö paahtoi hänen keuhkojaan.
Tullessaan sillan päätyyn Micah hyppäsi ja tarttui vähän kauempana olevaan oksaan, mutta hänen otteensa lipesi ja hän tippui älähtäen muutaman metrin päässä olevalle alimmalle oksalle. Hän yritti tarttua köynnöksiin tai muihin oksiin, mutta hänet oli siunattu notkeudella eikä voimalla.
Niinpä hän osui kipeästi paksulle oksalle ja tippui siitä vielä loppu matkan maahan, johon oli enää metri tai pari matkaa. Hänen selkäänsä pitkin kiipesi kipu ja tuska, joka värisytteli hänen koko kehoaan.
Micah ei noussut, vaan jäi selälleen makaamaan kipua ja itkua niellen.
"Pystytkö hengittämään kunnolla? Mihin kaikkialle sattuu? Murtuiko mitään?"
Micah räpytteli hitaasti silmiään. Kaikki hänen ympärillään oli sumeaa ja sotkuista, mutta kipua ei enää ollut. Jostain erottui Agatha-lääkärin huolestunut ääni.
"Miksi sinä teit noin uhkarohkean tempun?" lääkäri jatkoi nuhtelevaan sävyyn. "Olkasi on mennyt sijoiltaan."
Kuului lisää ääniä ja huutoja. Kaikki kuitenkin sekoittuivat samaan sekalaiseen massaan, eikä Micah enää tiennyt, mitä tapahtui. Hän ei edes tiennyt, miksi oli mennyt taituroimaan. Ehkä hän oli yrittänyt kiinnittää Klaran huomion, tai kokeilla omia rajojaan. Tai ehkä hän oli yrittänyt kuolla.
Yleensä Micah ei tehnyt mitään hetken mielijohteesta, mutta siinä hän makasi, puusta pudonneena.
Hän hengitti raskaasti, ja keuhkoja poltteli ei kylmyyden, ei kuumuuden, vaan hengenahdistuksen takia.
"Micah?"
Micah pyörtyi, tai sitten hän nukahti. Hän ei enää tiennyt, mikä oli totta ja mikä ei, mikä unta ja mikä valvetta. Hän tiesi vain sen, että Klara seisoi hänen vierellään joidenkin muiden paikalle sattuneiden kyläläisten kanssa.

Nimi: Alma Alfien tytär

26.03.2018 18:05
//Varoitus! Tarina sisältää lievästi väkivaltaa ja kuolemasta rimpuilua. Harkitse ennen lukemista!

Minua väsytti vietävästi. Päivä oli ollut pitkä. Käsiäni kramppasi vietävästi astioiden putsaus. Mutta en aikoisi nähdä tavallista unta. Sen varmistaisi mysteerinen koruni. Laitoin korun kaulaani ja aloin koisia.
Näky ei ollut miellyttävä. Isäni oli lattialla ja äitini viilteli häntä. Äiti nauroi mielipuolisesti.
"Huomen yöllä se tapahtuu! Tapan kaikki soturit niin saan koko kontrollin Quercusasta. Ja sinä..sinut minä lavastan syypääksi!" Äitini sanoi mielipuolisesti. Isä katsoi tuskaisaan ja suruissaan entistä rakkauttaan. Tunsin pienen kosketuksen poskellani. Märän ja valuvan. Toinenkin tuntui ilmestyneen poskelleni. Minä itkin. Äänettömästi ja silmät auki, vain katsoen vanhempieni touhua. Suuni vääntyi tahdottoani uuten asentoon. Hymyn vastakohtaan. Näky vaihtui ja näin äitini oli nyt juttelemassa likaiselle miehelle.
"Toivot siis korua, joka tappaa hitaasti käyttäjänsä? Se käy oikein hyvin. Minulla onkin yksi valmiina. Voit saada sen. Se näyttää käyttäjälleensä näkyjä menneestä, kunnes nukuttaa kuolemaan," mies sanoi käheällä äänellä ja näytti pelokseni samaa korua, mikä minulla oli kaulassa. Äitini hymyili ja otti korun käteensä. Hän sanoi nopesti kiitos ja lähti talsimaan pois.
Näky haihtui pois. Näin vain mustaa. Yritin herätä mutta en onnistunut. Nyt koru taisi nukuttaa minua.
Tunnetta oli vaikea kuvailla. Olin kuin mustassa juoksuhiekassa. Se veti minua koko ajan alaspäin, hitaan tappavasti. En yrittänyt räpiköisä yhtään. Äitini olikin sydämmetön murhaaja, isäni kuollut ja setääni näin vain iltamyöhällä. Miksi edes yrittää väistää kuolemaa? Se kumminkin tietäisi vain rauhaa ja sitä ikävöin nyt eniten. Eteeni ilmestyi kumminkin valo. Se kieppui pääni ympärillä ja supatti selvästi hädissään. Sain jotain tolkkua sen puheista.
"Rimpuile pois myrkystä. Ei ole aikasi vielä, tule takaisin. Jos on vaikea nousta voin auttaa."
Pallo vikisi. Tunsin nousevani ylöspäin. Pallo kieppui yhäkin ympärilläni pois pimeydestä. Pystyin kuulemaan hirveän kiljaisun alhaalla. Iso, likainen käsi tuli ja tarttui jalastani. Se yritti vetää minut takaisin kuolemaan. Valopallo alkoi vetää tiukemmin ylöspäin. Lisää samanlaisia käsiä tuli vetämäänminua alaspäin. Valo ei pärjäisi yksin. Minun pitäisi auttaa. Potkin jaloillani käsiä, jotka irrottivat otteensa. Ne jäivät murisemaan alas, kun katosin pois pimeydestä.
"Me teimme sen!"
Kuulin vielä valopallon hihkuvan, kun vaivuin uuteen uneen.

"Onko hän kunnossa?"
"Hänelle jää muistoksi tuo arpi päässä."
"Haluan hänet moitteettomana takaisin kotiin! En halua hänen kuolevan."
"Hän tulee selviytämään. Toivottavasti."
Tätä keskustelua jatkui kauan. Tunsin oloni erittäin heikoksi. En jaksanut tehdä mitään. En ainakaan ollut kuollut, joka on plussaa. Taidan todellakin olla selviytyjä.

//Sori tosta kuoleman kuvauksesta, ymmärrän jos se on liian epärealistinen.

Nimi: Alma Alfien tytär

20.03.2018 14:36
Sain viimeinkin viimeisen kattilan kiilotettua. Jalkani olivat kokonaan puutuneet ja päätä särki väsymyksestä. Onnistuin jotenkuten hoipertelemaan sedän kodin luokse. Jos minulla olisi ollut energiaa, olisin etsinyt kaulakoruni ja selvittänyt lisää äitini taustaa. Mutta silloin olin aivan liian poikki. Ei ollut ihme, että nukahdin heti sänkyyn päästäessäni.
Heräsin iloiseen huutoon. Nyt oli lohikäärmeenjuhla. Innostus valtasi minut. Naamioni nähtäisiin tänään näyttämöllä. Pongahdin ylös, tuntien jalassa kipua. Tietenkin jalkani oli vielä väsynyt eilisestä illasta. Pettymys valtasi innostukseni. En voisi osallistua kilpailuihin. Joutuisin vain katsomaan muiden kilpailuja. Vastahakoisena otin lohikäärmenaamion ja menin kiikuttamaan sitä hitaasti kohti näyttämöä, jonne olikin matkaa.
Jouduin katsomaan kauan esityksiä ennenkuin näin naamioni. Piilossa oleva kertoja aloitti puhumaan.
"Kerran rohkea mies, jota myös vihreäksilohikäärmeeksi kutsuttiin, aikoi saada tuntemamme lohikäärmeen surmatuksi. Mies otti mukaansa vlojikäärmenaamionsa, jossa oli vihreitä suomuja ja kultaisia nauhoja."
Katsoin jännittyneenä näyttämölle. Esiin astui viihdyttäjä naamioni kanssa. Lohikäärmenaamio sopi täydellisesti miehelle. Kertoja jatkoi.
"Vihreän naamionsa kanssa, mies kuvitteli voittavansa lohikäärmeen. Vihreälohikäärme lähti kukistamaan lohikäärmeen. Valitettavasti mies palasi vasta 20 vuoden kuluttua sairaana ja leuka murtuneena. Miestä kunnioitettiin kumminkin yhä, koska tämä oli onnistunut palaamaan elävänä takaisin." Tarina sai aikaan kylmät väreet. Menin pois muun väkijoukon luota ja menin istumaan vähänmatkan päähän. Taivas tummeni, kun lohikäärme poikkesi Quercusan yläpuolella. Olin onnekas, koska en ennen ollut nähnyt lohikäärmettä. Isoine siipineen lohikäärme katosi kohti Clacinaa.

Nimi: Alma Alfien tytär

18.03.2018 22:23
Olin saamassa lohikäärmenaamiota valmiiksi, kun Oscar tuli luokseni. Jatkoin töitä kuin en huomaisi häntä.
"Hieno," Oscar tokaisi katsoessaan naamiota.
Kohotan katseeni pois työstäni ja katsoin Oscaria. Arvasin Oscarin tulevan puhumaan muustakin, kuin naamiostani. Oscar huokaisi syvään ja sanoi:
"Varmaan arvasitkin, mutta tulin kertomaan rangaistuksestasi."
Lihakseni jännittyivät. Mikä rangaistukseni olisi? Toivottavasti ei varjomuuri.
Oscar jatkoi.
"Rangaistukseksi joudut kiilottamaan kaikki astiat, mitä käytetään lohikäärmeenjuhlissa ja juhlan loputtua saat pestä koko likaisen astia komeuden."
Oikeasti? Minun pitää aloittaa heti astioiden kiillotus jos haluan nukkua. Viimeistelin lohikäärmenaamion ja aloin painella kohti kokkien majapaikkaa.
Minut otti vastaan valtava kattila ja lautas kasa. Pieni rätti oli paperin päällä. Kun menin ottamaan rättiä, huomasin paperissa viestin.
Paperissa luki:
Työn iloa! Ja kiilotatkin ne puhtaaksi!
Tuhahdin ja rytistin paperin. Heitin sen kauas pois. Huokaisin syvään ja aloin tehdä pitkää tarkkaa työtä. Eli toisin sanoen kiillottamista.

Nimi: Epsuxx

09.03.2018 13:07
Alma Alfien tytär: 54kp, 1tp, 25 kultakolikkoa, 1 hopeakolikko ja kolme pronssikolikkoa! Pahoittelut unohduksesta!

Nimi: Alma Alfien tytär

07.03.2018 19:17
En ole vieläkään saanut rangaistusta. Tapahtuneesta oli kulunut jo kaksi päivää. En ainakaan kaivannut varjomuuria. En ikinä enää halua joutua sinne. Lämpötila alkoi nousta ja kevät teki tuloaan. Quercusassa oltiin jo kirjoitettu lohikäärmeenjuhlaa varten runoja ja näytöksiä. Näytelmiin tarvittiin rekvisiittaa. Jonka tietysti käsityöläiset saivat hoitaa. Minäkin sain tehdä rekvisiittaa, vaikka teinkin niin tyhmästi, kun lähdin omille teilleni.
Olin tekemässä lohikäärmenaamiota. Esiintyjä oli luvannut maksaa siitä, vaikka en olisi sitä tarvinnut. Lohikäärmenaamion piti olla vihreä, mutta päätin lisätä siihen myös kultaista nauhaa. Naamio näytti hyvältä, mutta en tiennyt oliko se riittävän hyvä. Lohikäärmenaamiossa pidin eniten suomuisen näköisestä kankaanpaloista. Naamio ei todellakaan ollut valmis, mutta pidin siitä jo nyt. En ollut kiinnittänyt vielä lohikäärmeen kulmakarvoja saati sarvia. Molemmat olivat kultaisen keltaisia.
"He-hei. Näyttää hyvältä." Katsoin kummissani kuka puhui. Cliff se vain oli. Yhäkin pinkin tukkansa kanssa. Cliffillä oli kummallinen hattu, joka selvästi yritti piilottaa pinkkejä hiuksia.
"Etkö yhäkään halua näyttää hiuksiasi?" Tuhahdin. Tunsin Cliffin porautuvan katseen.
"En. Näytän vain typerältä pinkeissä hiuksissa."
Nostin katseeni pois työstäni ja tuijotin hetken Cliffiä.
Cliffin kasvot olivat hieman korkealla, mutta kuitenkin kauniit. Puna kasvoilla sopi täydellisesti harmaiden silmien kanssa. Hiuksien kanssa näky olisi ollut hurmaava. Kummallinen hattu teki pojasta vain oudon näköisen.
Aloin puhua. "Kuules, näytät tuon hatun kanssa oudolta. Sinuna kävelisin ilman sitä."
Sanat osuivat oikeaan paikkaan. Cliff katsoi minua hetken hiljaa, ja otti hatun hitaasti pois päästään. Tarkemmin katsottuna se ei ollut hattu, vaan kankaista tehty läjä. Varsin outo läjä.
"Noh, miltä näytän." Cliff kysyi katsoessaan minua suoraan silmiin.
Pystymättä hillitä hymyäni vastasin. "Paljon parempi." Miksi hymyilin Cliffille? Tämä oli vain yksi poika. Vai oliko hän sittenkin enemmän....Sysäsin kummallisen tunteen syrjään. Cliff katseli minua vielä ja lopulta sai sanottua jotain.
"Selvä. Ja kiitos niistä rahoista."
Cliff empi kuin sanoakseen lisää, mutta vain nyökäytti päätään ja lähti pois. Jäin katsomaan tämän perään. Aivan kuin olisin toivonut juttelua lisää... En ole ollut oma itseni. Yleinsä vältän keskusteluja. Asioita miettien jatkoin hommia. Naamion pitäisi olla valmis yhden viikon kuluttua.

Nimi: Alma Alfien tytär

26.02.2018 20:04
Terve
Onnistuin hankkiutua hankaluuksiin, kiitos Crewanien. Kaikki on kuitenkin hyvin.
Selvisin ilman naarmuja. Olen nyt varjomuurilla. Voisitko siis tulla hakemaan
minut pois täältä?
Terveisin Alma.

En ollut kaamean tyytyväinen kirjeeseen, mutta kelvatkoon. Sedällä tosin ei ollut kulkupeliä. Hän näyttäisi varmastu ärtyneeltä kävellessään tänne. Sitten hän toisi minut heimon pariin ja saisin rangaistuksen. Se olisi yhtä yksin kertaista, kuin tiputtaisit kiven maahan.
Annoin kirjeen mustalle korpille, mitä sain lainata. Korppi otti kirjeen napakasti vastaan, ja lähti.
Katsoin korpin perään. Taivas liekehteli kuin tuli. Se nytti kauniilta.
Aika mateli. Muuri tuntui imaisevan minut ikuisiksi ajoiksi sisäänsä. Kiven sisään, niin syvälle että sydämmenikin olisi vain kiveä. Niin syvälle, että et enää ikinä voisi kajota niihin asioihin, jotka tekevät elämästäsi tärkeän. Täällä suurin osa vain tiuski toisilleen. Täälä ei ollut toivoa. Täällä ei ollut unelmia.
Kävelin ulos tökkyräisesti. Halusin pois siitä syntisyyden tunkkaudesta.
Ulos kävellessäni näin hevosen, joka oli valjastettu vaunuun. Sydämmeni pysähtyi. Kyydissä oli Oscar, setäni sekä soturi. Kaikki näyttivät vihaisilta, mutta pystyin havaita heidän ilmeissään pelkoakin.
"Luulin että et tekisi mitään niin tyhmää." Oscar aloitti. "Mutta näköjään, et ole poikkeus muissa alokkaissa."
Änkytin. "Mi-millä tavalla poikkeus?" Onnekseni Oscar hymyili hiukan ja vastasi.
"Luulin että et joutuisi ongelmiin niinkuin muut alokkaat aina joutuvat." Soturi näytti hapanta naamaa. Hän haluaisi olla missä tahansa muualla kuin täällä.
"Keksimme hänelle sopivan rangaistuksen kun on aika." Soturi sanoi ankarasti.
Painoin pääni alas. Pääsisin taas kotiin, mutta saisin rangaistuksen. En pääsisi kuin koira veräjästä.

Nimi: Alma Alfien tytär

22.02.2018 21:36
Elly hymyili vielä säteilevästi, ja sanoi: "Minun pitää mennä hoitelemaan asioita. Voit kierrellä rauhassa varjomuuria. Älä mene toisten tielle." En ole kakara, joten miksi hän käyttäytyy kuin äiti? "Olen alokas, en kakara." Sanoin viileästi. Hän vain katseli minua, kunnes lähti. Elly oli outo, enkä tajunnut mitä tämä halusi. Unohdin hänet ja aloin silmäillä uudestaan huonetta.
Katselin miestä, joka kuurasi lattiaa. Miehestä saattoi huomataa heti, että tämä oli aliarvoinen. Kaikki jotka olivat huoneeseen tulleet olivat katsoneet miestä ankarasti. Ja mies vain jatkoi työtäänsä."Anteeksi, mutta onko täällä jossain nahkaa, tai muuta vastaavaa?" Kysyin mieheltä. Mies hätkähti, katsoi minua varmistaakseen puhuttelinko häntä. Nyökkäsin että kysyin häneltä. Mies alkoi puhua."Niitä on toisessa kerroksessa. Oikeassa ovessa lukee nahka ja langat." Nyökkäsin taas, tällä kertaa kiitokseksi. Kapusin alas sängystä ja menin ruskeasta ovesta ulos.
Mies jatkoi kaikessa rauhassa työtäänsä.
Varjomuuri oli iso. Monet ravasivat käytäviä pitkin, toiset hitaammin jotkut nopeasti. Paikka oli täynnä touhua ja kiirettä. Kesti kauan löytää kiviset portaat ylempään kerrokseen.
Moni puhui ongelmasta, joka oli ilmennyt. En saanut selville mikä ongelma, mutta se on iso.
Löydettyäni viimeinkin oikean oven, puuskahdin ilosta. Olin mennyt aluksi väärään suuntaan ja kaiken kukkuraksi olin meinata törmätä varjomuurin johtajaan. Olin onnekas kun en törmännyt.
En tiennyt, mitä varastossa tekisin. Siellä oli kaksi kertaa vähemmän nahkaa ja villaa. Siellä lemusi veri. Tunnelma oli ärtyisä tunkkauden takia. Äitini olisi osannut tehdä paikasta kotoisamman. Äiti. Äitihän katosi täällä. Ehkä joku tietäisi, minne tämä meni. Varasto ei jaksanut kiinnostaa. Menisin etsimään sen joka tietää minne äiti meni.
Monet vastasivat:En edes tunne koko tyyppiä! Mutta viimein löysin sätkiltä haisevan miehen, joka tunnisti nimen.
"Jaa, en kyllä tiedä minne se meni mutta tiedän että se petti täällä enemmän väkeä, kuin koko saari yhteensä. Ja se oli kyllä aikamoinen. Kidutti suurimpaa osaa, joitten kanssa se oli harrastanut seksiä. Se vaan pani ja kidutti. Se läksi pakoon, kun sen kiduttamat uhrit löydettiin. Se oli hyvä hurmaavaan, ei ihme koska sillä oli hyvä peppu. Jos näkisin sen lapsen, niin tappaisin sen. Maailma ei tartte sellaisia ihmisiä." Mies lopetti.
Suutuin. "Arvaa mitä? Oon sen tytär." Mies mittaili minua katseellaan ja tuhahti. "Et pystyis siihen. Sulla ei ole kunnon peppuu ja muutenkin, kasvosi näyttävät vääristyneiltä."
Tuijotin miestä. Sanoin takaisin. "Itse et saisi naista, saati sitten pesää." Mies vain tuhahti ja jatkoi savukkeen polttamista. Marssin vihaisesti pois.
Äitini ei ole mikään petturi. Aion selvittää asian koruni ansiosta. Eikä kukaan voi estää minua.


Nimi: Alma Alfien tytär

21.02.2018 21:05
Paska. Olisi pitänyt mennä jo leiriin aikoja sitten. En näe mitään. Taivas on pilvien peitossa, joten kuun valostakaan ei ole toivoa. Taidan olla muistojen metsässä. En ole siitä kumminkaan varma. Kaikki pedot tulevat öisin esiin ja minulla on vain kivimiekka, sekin pölyn peitossa.
Yö sai kaikki puskat näyttämään pelottavilta. Mitä jos siellä olisi mutanttisusi? "Rauhoitu." Sanoin itsekseni. En rauhoittunut.
Puskista alkoi kuulua ääniä. Aloin perääntyä askel askeleelta. Sydän hakkasi. Halusin olla missä tahansa muualla, kuin täällä. Puskasta astui esiin Crewani. Sen pitkässä nokassa oli hiukan verta. "Onneksi kaverisi eivät ole täällä." Sanoin linnulle. Kuin vastaukseksi, lintu näytti hymyilevän ilkikurisesti. Se kirkui hirvittävällä äänelläänsä kovaa. Taivas tuntui pimenevän entisestään. "Vittu, nyt tuli kuolema." Harvoin kiroilen, mutta nyt kun taivas täyttyy Crewaneista, niin mitä muuta tulisi sanoa? Hiki alkoi nousta otsalle. Lintujen kynnet olivat valmiina seivästämään ihoni tuhansiksi palasiksi. Niiden silmät paloivat ilkeästi.
Maassa oleva crewani näytti vikuillevan minua hymy suussa, kuin sanoen:"Noh. Oletko valmis kuolemaan?"
Se kajautti taas sotahuudon ja kaikki linnut aloittivat syöksyn minua kohti. Aloin juosta. Voikun olisi tulta. Olin typerä, kun tulin koko retkelle ilman mitään suojaavaa. "Auttakaa joku! Minua jahdataan! Vittu auttakaa nyt joku!" Huusin peloissani, että vihoissani. Linnut olivat nopeita, eikä valoa ollut missään. Jatkoin juoksuani läpi sananjalkojen, että kukkien. Ajatus siitä että kompastuisin, oli palava. Se olisi kuolema.
Jalkoja alkoi jo väsyttää. Turvaa ei näkynyt missään. "Hyvästi tuhoutunut maailma." Sanoin jo voipuneena.
Edessä alkoi näkyä jotain isoa. Metsä alkoi loppua. Edessä oli varjomuuri. "Apuaa! Auttakaa! Minua jahdetaan! Joku nyt edes!" Huudin hädissäni. Varjomuurin sisältä alkoi tulla väkeä. He huusivat toisilleensa ja alkoivat toimia. Lisää porukkaa alkoi tulla, tulikeppien kanssa.
Juoksin vain eteenpäin. Kuulin takanani crewanien tuskaiset huudot.
Olin niin väsynyt. Jalka ei enään kantanut. Kaaduin maahaan siitä nousematta. Mustuus valtasi kaikki aistini.

"Hän alkaa hereillä."
"Kuka hän on? Ainakin typerys."
Maailma alkoi näkyä silmissä. Vuoteen vierellä oli valkea hiuksinen nainen. Kauempana oli sinisilmäinen mies maassa pesemässä lattiaa. Tällä oli vaaleat hiukset.
"Kukaan ei kysynyt sinun mielipidettäsi." Nainen sanoi arvokkaasti.
Mies tuhahti ja jatkoi hommaansa. Avasin silmäni kunnolla ja nousin istumaan sängyssä.
Nainen alkoi puhua. "Missä heimossa olet? Ja miksi ihmeessä sinä olit metsässä pimeällä, mukanasi vain ikäkulu kivimiekka?" Katsoin naista tarkemmin. Vihreät silmät eivät tuoneet turvallista tunnetta. Tähän naiseen en luottaisi. "Olen Quecusasta. Olin vain kävelyllä. Kadotin leirin, kiitos crewanien." Sanoin nopeasti. Nainen puhui maireasti."Sellaista sattuu kaikille, kultaseni." Typerys. En varmasti mene tuohon halpaan. Minun luottamustani hän ei saa.
Huone oli kivinen, lukuunottamatta keltaista mattoa, ja petiä. Ruskea ovi avautui. Mies joka kuurasi lattiaa ryhdistäytyi hiukan. Tärkeä henkilö varmaan, mietin.
Sisään astui mies, vihreillä silmillä. Mies oli tukeva, mutta hän näytti ystävälliseltä. Tälläkin oli vaaleat hiukset.
"Onko hän jo herännyt?" Mies kysyi katse pysähtyen minuun. "Hän on herännyt ja on kunnossa. Milloin hänet voi lähettää kotiinsa?" Nainen kysyi.
"Hänen huoltajansa saavat tulla hakemaan hänet. Voit kirjoittaa heille kirjeen kohta, joudut varmaan olemaan tämän päivän vielä täällä." Mies sanoi lisäten minulle.
Nainen hymyilli, kun mies lähti pois huoneesta. Nainen esittäytyi.
"Olen Ellyn Cassiuksen tytär. Kerro jos sinulla on jotain asiaa minulle. Minuun voit luottaa."
Niin varmaan, ajattelen mutta vastaan. "Selvä. Olen Alma Alfien tytär, ja luotan sinuun.
Elly hymyilli. Lankaan meni. En varmasti luota häneen, sen voin luvata.

Nimi: Alma Alfien tytär

19.02.2018 19:39
Cliffin katse oli ollut outo. Mitä tämä oli tahtonut? Hällä väliä, on muutakin tekemistä. Oli tulossa pimeä, ja oli kosteaa. Vilkuillin ettei sitä juoppoa näkynyt. En halunnut turpasaunaa. Ei sitä näkynyt missään. Onneksi. Mietin minne menisin. Kotiin meneminen ei kaameammin kiinostanut. Setä tulisi muutenkin kotiin vasta yöllä. Hän sanoi aina olevansa töissä. Olen varmuuden vuoksi pessyt pyykit. Jos sedän paidassa olisi viinaa, niin antaisin tälle lähtöpassit. En tarvitsisi juoppoa elämääni.
Setä oli kiltti, mutta hän tuli aina kotiin vasta illalla. Olen lukenut kirjaa, jota setä kirjoitteli kun hänellä oli vapaa aikaa. Setä oli halunnut siivoojaksi, ja saanut pestin. Tuhahdin sitä lukua muistellessani. Setä oli aina ollut siivous hullu.
En halunnut myöskään mennä kapakkaan. Siellä olisi vain juoppoja valmiina tappelemaan. En haluaisi tapella tai olla humalassa.
Leirin ulkona käveleminen varmaan virkistäisi. Tosin minulla ei ollut asetta, joka tietäisi nopeaa kuolemaa. Pitäisi käydä kumminkin kotona, tuumin.

Kotona löysin sedän kivimiekan. Ei ehkä parhaasta päästä, mutta kelvatkoon. Miekka oli likainen, jo pölyn peitossa. Setä ei ollut huomannut sitä suursiivouksen aikana. Miekan terä oli kumminkin kuin tappokone.

Leirin ulkopuolella kävely oli virkistävää. Kuului vain lehtien kohinaa ja tuulen huminaa. Katselin taivaalle, jota tuskin näkyi lehtien lomasta. Taivas oli pilvinen. Jatkoin kävelyä. Lintu lensi korkealla ilmassa. Jäin kivelle tuijottamaan taivasta, joka oli jo säkkipimeä.

Nimi: Alma Alfien tytär

19.02.2018 10:11
Lähestyin poikaa. Poika perääntyi hiukan. Katselin hänen harmaita silmiään. Ne olivat pelokkaat. "Mistä lähtien kiusaaja on alkanut pelätä uhriaan?" Kysyin haastavasti.
Poika ei vastannut. Saatoin kuulla hänen sydänmensä sykkimisen. Jatkoin askelia. Se oli niin hiljaista. Kuin koko maailma olisi ollut katsomassa meitä.
Poika oli jo sulkenut silmänsä. Mitä hän pelkäsi? Sääli valtasi minut haluamattani. Yritin siirtää tunteen pois tieltä, mutta oli jo myöhäistä.
"Okei, annan anteeksi" sanoin nöyrästi.
"Kiitos. Olen Cliff" Cliff esittäytyi.
"Alma" sanoin ja kättelin Cliffiä laiskasti. Kysyin uteliaana:"Miksi et halua näyttää pinkkejä hiuksiasi?" Cliff empi mutta vastasi:
"Perheeni rahatilanne ei ole hyvä. Halusin niin kovasti värjätä hiukseni, että otin äidiltä leipärahat. Ostin väripurkin, joka näytti minusta siniseltä. Laitoin tahman hiuksiini ja nyt...no se olikin pinkkiä." "Et halua siis mennä kotiisi?" Kysyin. Hän nyökäytti päätään. Minulla on rahaa taskussa, mutta antaisinko rahaa kiusaajalleni?
"Tässä. Ei palautus oikeutta." Ojensin 5 kultakolikkoa.
Cliff tuhahti ja katsoi minua hetken silmät tuikkien. Hetki oli outo. Aivan kuin silmien tuike johtuisi jostain...
"Minun pitää mennä, tässä takkisi." Ojensin takin Cliffille ja aloin kävellä kohti sedän puumajaa, jättäen Cliffin tuijottamaan perääni.

Nimi: Alma Alfien tytär

18.02.2018 09:35
Suttasin paperin taas. Ei ei ja ei. Vaikka mitä suunnittelin, mikään ei olisi kumminkaan toiminut.
Touhu alkoi mennä leikiksi, kun suunnittelin sapellihammaskettujen hyökkäystä. Sekin paperi suttaantui. Mitä voisin tehdä kostoksi? Tuijottelin huonettani, mutta sekään ei tuntunut antavan vastausta. "Typerät paperit." Sanoin ja hypin papereiden päällä. Tajusin touhun lapselliseksi, ja häpesin sitä hetken. Ehkäpä kävely auttaisi, mietin.
Kävelin ympäri leiriä. Joku juoppo oli yrittänyt tarjota viinaa, mutta minä en sitä kaivannut. "Ota sitä vii.. hik viinaa." Juoppo oli sanonut sekalaisesti. "Oi kiitos kyllä!" Olin sanonut uskottavasti. Oikeasti menisin vain heittämään sen roskikseen. "Juoppas nyt." Juoppo sanoi uhkaavasti. "En tässä kiitos, mutta jos annat sen pullon, niin juon sen jossain muualla." Lepertelin jo hiukan epätoivoissani. Väärä lause. "Nyt sinä juot tai mi..hik minä pakotan!" Olin peloissani. Jotain pitäisi tehdä. Juokseminen ei auttaisi, olen hidas. Olen surkea miekkailemaan, joten ei sitäkään. Jatkan vain sitä missä olen paras. "Selvä, anna tänne se pullo." Kivahdin. Juoppo antoi isolla likaisella kädellään viina pullon. Otin sen nopeasti, ja paiskasin viinapullon suoraan juopon typeräm näköisiä kasvoja. Mies jäi karjumaan, kun aloin juosta kohti kujia, missä saisin olla rauhassa.
Juostessani pimeälle kujalle, törmäsin poikaan. Poika horjahti ja takki jota poika piti päänsä päällä, putosi maahan. Poika yritti tarttua takkiin, mutta se oli jo minulla. Tuijotin pojan kasvoja. Tuo poika oli niitä, jotka haukkuivat minua paksuhuuleksi. Tosin pojan kasvoilla oli itsevarmuuden tilalla pelkoa, ja pojan hiukset olivat pinkit. "Terveppä terve, senkin paskiainen." Sanoin maireasti. Poika katsoi minua ja hän tunnisti minut. Hän ei haukunut, vain vapisi. "Pelkäät paljastaa hiuksesi etkös vain?" Poika ei tehnyt mitään. "Olen miettinyt sitä, mitä kaikkea olet tehnyt. Olen saanut tarpeekseni siitä kaikesta. Ja nyt on hyvä tilaisuus kostaa. Onko sinulla jotain sanottavaa, ennenkuin käyn kimppuusi?" Poika sanoi ääni varisten.
"Olen pahoillani. Se oli lapsellista. Mutta älä kerro kenellekkään näistä hiuksista jooko?"
Mietin äskeisiä sanoja. Armo vai taistelu?
Päätin ja aloin lähestyä poikaa hitain, pelottavin askelin.

Nimi: Alma Alfien tytär

13.02.2018 21:35
Saavuttuani perille, näin Tsaranin olevan maassa voihkimassa. Ne lapset varmaan onnistuivat kaatamaan hänet, tuumin. Tämä ei kuitenkaan ollut hyvä asia. Tsaranin ilmeestä pystyi helposti päätellä, kuinka häneen sattui. Hänen ruskeat silmänsä olivat pullistuneet, ja tukka sojotti kaikkialle. Vaikka en pitänyt hänestä, tunsin kumminkin sääliä häntä kohtaan. Soturit olivat jo viemässä Tsarania lääkärille.
Tuijottelin ympärilleni. Missä ne kauhukakarat olivat? He saisivat maksaa tästä. Näin ne kakarat kulman takana. Ja he nauroivat! Mitkäkin tunteettomat! Siaälläni kiahahti. Tuntui kuin olisin voinut räjähtää vihasta, koska nuo kakarat olivat ne jotka haukkuivat minua paksuhuuleksi. Eikä kukaan aikonut rangaista heitä? Jos ei, niin minä rankaisen=).
Mutta minulla ei ollut suunitelmaa. Aion suunitella parhaimman koston mitä kukaan on ikinä nähnyt. Päätin lähteä sedän kotiin suunittelemaan siirtoani.

Nimi: Alma Alfien tytär

11.02.2018 10:45
En uskaltanut pitää korua kaulassani, joten jätin sen hyllylleni. En aikonut kertoa siitä kenellekkään, en varsinkaan Oscarille tai sedälle. Se saisi olla minun salaisuuteni.
Katselin sedän puumajan edestä Quercusaa. Niitä tuhansia puumajoja, niitä monia siltoja ja tietenkin niitä kauniita puita. Ne tosin olivat aika vanhoja, mutta silti kestäviä. Mutta jos jonain päivänä ne kaatuisivat? Se tuhoaisi koko leirin, ja monia saattaisi kuolla. Eikä uutta kotia löytäisi helposti. Ajatus pelotti, mutta olin hiljaa.
Alhaalla joku kauppias riiteli hinnasta asiakkaan kanssa, pitkähiuksinen mies säikäytti vakavan naisen ja Tsaran kiukkuili joillekkin lapsille, jotka olivat yrittäneet saada hänet kaatumaan.
Kaikki oli niin normaalia, että sitä oli tylsä katsoa. Tapahtuisipa jotain jännittävää, toivoin hartaasti. Mitään ei kumminkaan tapahtunut, joten lähdin treenaamaan jousiammuntaa.
Jousiammunta radalla ei ollut väkeä, joka oli hyvä asia. Menin 10 metriä kauas maalitaulusta. Aloin tähdätä. Huti.
Tähtäsin taas. Osuma sivulle.
Viimeinen nuoli, ja aloin tähdätä.
Osui, mutta ei maalitauluun.
Menin katsomaan pientä karvakasaa johon osuin.
Se oli palopyrstö. Aika pieni, mutta kumminkin palopyrstö. Päätin viedä sen kokeille. Kuulin, kuinka kaikki huutelivat toisilleen. Mitä siellä oli taas tapahtumassa? Aloin juosta hitaasti mutta varmasti sisäänkäyntiä kohti.

Nimi: Raven

09.02.2018 16:52
Alma Alfien tytär: 22kp, 11 kultakolikkoa ja kaksi pronssikolikkoa! (Muista pysyä realismin rajoissa tuon unikorun kanssa) ^^

Nimi: Alma Alfien tytär

09.02.2018 15:00
Katselin papereita. Ne olivat vanhoja, jo hajoamis pisteessä. Kirjoitan nämä uudestaan, niin säilyy jälkeläisille. Tuumin ja aloin lukea papereita.
Maailma oli ollut kyllä erillainen, mutta myös väkivaltainen. En myöskään tajunnut, miksi piti keksiä monta eri kieltä, kun olisi voinut tyytyä yhteen. Papereissa oli puhuttu myös jostain Jeesuksesta. Monessa kohdassa puhuttiin hänestä, joten ajattelin sen olevan jokin hyvä leipä, jota kaikki jumaloivat. Papereissa puhuttiin myös jostain puhelimesta, joka kuulostaa minusta kauniilta kukalta.
Paperit luettuani katselin ikkunasta ulos. Oli tulossa jo hämärä. Mietin, mitä siellä leirin ulkopuolella oli? Mitä siellä kaukana, kaukana tapahtui? Niin paljon kysymyksiä ja niin vähän vastauksia.
Menin ikkunan luokse, ja katselin hämärtyvää taivasta."Äiti? Oletko siellä jossain?" Kuiskasin hiljaa, ettei kukaan huomaisi. Kuin vastaukseksi, tipahti maahan vesipisara. Sitten toinen, kolmas, kunnes alkoi hirvittävä sade. Kuin koko taivas olisi auennut.
Halusin tietää, missä äiti oli. Katselin huonettani ja katseeni pysähtyi pakettiin, jonka isäni oli halunnut antaa minulle. Nousin jamenin katsomaan sitä tarkemmin. Se oli kevyt ja ohut paketti. Tuskin mitän suurta, ajattelin kun aloin avata hitaasti kääröä.
Siellä oli koru, johon oli upotettu rubiinin punainen kivi. Olin hiukan pettynyt. Miten tämä muka voisi auttaa, kun mihinkään ei löydy vastausta. Se oli kumminkin isältä, jota niin olin rakastanut.
Laitoin korun kaulaani ja rojahdin sängylle, eikä kauan kestänytkään, kun nukahdin.
Missä olen? Katselin ympärilleni. Tämä ei ollut sedän koti.
Meinasin kiljaista ilosta, kun näin äitini edessäni. Mutta äiti vain käveli eteenpäin. Kun luulin jo että törmäisimme, hän vain meni lävitseni, eikä huomannut kun pompin tämän edessä.
Kummallista, ajattelin mutta seurasin äitiä. Äiti otti kaapista miekan. Säikähdin. Hetkonen mietin. Jos hän ei näe minua, eikä kuule minua, niin tämän on oltava unta. Tämän on oltava sen korun syytä!
Äiti meni ulos ja minä seurasin häntä. Äidin silmät näyttivät palavan, kun tämä jatkoi matkaa. Äiti meni aukiolle ja hyökkäsi soturin kimppuun. Aivan niin! Tämän täytyy olla se hetki kun hän hyökkäsi kaikkien kimppuun.
Sen katsominen oli kuitenkin pelottavaa. Jotkut soturit tulivat ja estivät äitiä tekemästä mitään. Päälikkö tuli, ja antoi käskyn viedä äiti varjomuuri.
Yhtäkkiä tuli samaan aikaan kuuma ja kylmä ja maailma pimeni silmissä.
Heräsin hikisenä ja katsoin pelokkaana korua, joka oli kaulassani.

Nimi: Alma Alfien tytär

08.02.2018 18:49
Arisha oli ilmoittanut lapusta toissapäivänä, eikä muusta juuri puhutukkaan. Sen lisäksi jotkut typerät lapset ovat alkaneet haukkua minua paksuhuuleksi tai pottunenäksi. Olin menossa taas yrittämään epätoivoisesti langan tekoa.
Tarkastin ettei ketään lasta ollut näkyvissä. Ei ollut, joten lähdin matkaan pahaa aavistamatta. Tähän väliin haluan kysyä:Onko kohteliasta virittää ansa joka kiristää inhottavasti jalkaa? Vastaus taitaa olla ei, mutta niin ne kakarat kumminkin tekivät sen.
Kävelin leppoisasti huomaamatta ansaa, joka oli viritetty minulle. Oli jo myöhäistä, kun astuin narusta tehdyn rinkulan sisälle ja lapsi veti köydestä. Naru kiertyi jalkojeni ympärille tiukasti, ja pongahdin ylöspäin ja jäin roikkumaan väärinpäin. Olin sanomassa jotain fiksua, kun suuni eteen lätkäistiin teippiä. Typerykset ajattelin, koska käteni olivat vapaana. Niin luulin mutta luuleminen ei riitä.
Joku kakara oli solminut käteni yhteen, kun olin ihmetellyt teippiä suuni edessä. Olin täysin jumissa, kiitos villin kakaralauman.
Oli hirvittävän "kiva" katsella kun lapset hyppivät ympärilläni laulellen kamalaa laulua:

"On meillä tuo paksuhuuli, paksuhuuli, paksuhuuli.
Tuo paksuhuuli tyhmä saapas, sai katua kun meille tiuski,
tiuski, tiiuski. On sillä pottunenä ruma, ihme et kehtaa ulos tulla,
tulla, tulla. Ihme et kehtaa tuollaisella naamalla näyttäytyä.
Ihme et viitsi viel ottaa ammatikseen sen surkeimman, surkeimman,
surkeimman."

Pahinta oli se että jotkut aikuiset alkoivat tulla katsomaan esitystä ja hekin nauroivat, tai alkoivat laulaa mukana. Kaikista pahinta kumminkin oli se, että näin toisessa silmäkulmassani Arishan joka käveli rauhallisesti eteenpäin. Rukoilin että hän ei huomaisi minua. Toistin rukouksen uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Rukoukseni kuultiin, sillä Arisha ei huomannut mitään ja tämä jatkoi rauhallisesti kävelemistä.
Kesti monta tuntia, ennenkuin Oscar löysi minut ja pyysi muita lopettamaan. Oscar auttoi minut pois ja kiittelin häntä vuolaasti.
Kun pääsin käsityöläisten teltalle, jotkut alkoivat kikattaa ja supista. Katsoin heitä parhaalla muka surullinen ilmeelläni ja he lopettivat. Aloin yrittää tehdä lankaa, mutta homma meni heti pipariksi. Katsoin välinpitämätön ilmeelläni naista, joka teki kovaa vauhtia lankaa. Kadehdin naista, mutta pidin yhä ilmeeni tiukkana. Katselin naista ja aloin huomaamattani tekemään lähes täydellistä lankaa. Minä vain tuijotin naista. Tällä oli ruskeat hiukset, vihreät silmät ja ystävälliset kasvot. Hän sai mieleeni äitini. Jäin hetkeksi muistojen maailmaan.
"Äiti! Katso mitä löysin! Leppäkertun!" Muistin kuinka hän oli hymyilyt minulle ja sanonut"Se on hieno Alma. Ennen maailma oli täynnä niitä." "Ninkö?" Olin ollut ihmeissäni. "Kyllä. Olisin halunnut elää sitä aikaa. Silloin ei ollut esimerkiksi mutanttisusia." "Onko muka sellaista aikaa ollut? Onko mummi elänyt silloin?" Kysymykseni kuulosti nyt kun muistelin sitä typerältä, mutta äitini oli kuitenkin vastannut."Oli sellainen aika. Mutta mummin mummikaan ei ole elänyt silloin. Minulla on vain jäljellä papereita missä kerrottiin menneisyydestä." "Voitko lukea minulle niitä papereita?" Olin kysynyt uteliaana. "Voin toki, mutta ole varovainen sen leppäkertun kanssa. Sinähän melkein tapoit sen!" Äiti oli sanonut nuhtelevasti.
Pinnistelin mutta en muistanut enempää. Missäköhän ne paperit olivat? Kai ne olivat siirtyneet enolle, kun muutin tälle. Vai olivatko? Asia pitäisi tarkistaa. "Olet tehnyt hyvää tötä." Oscar sanoi ilahtuneena selän takanani. "Olet tehnyt aivan itse tuosta villa tukista lankaa metreittäin! Voimme siirtyä huomenna opettelemaan uusia asioita." Aloin takellella:"Ki-kiitos! En o-olisi pystynyt siihen ilman erästä..." Katsoin siihen suuntaan missä nainen oli istunut, mutta tästä ei ollut jäänyt jälkeäkään.
Olin penkomassa laatikoita, kun setäni tuli töistä. "Mitä oikein puuhat?" Hän kysyi.
"Muistin juuri yhden jutun, mikä minun pitää löytää." Vastasin pikaisesti.
"Jos etsit niitä papereita jotka kertovat elämästä ennen katastrooffia, niin ne ovat tuossa oikean ylimmässä laatikossa päälimmäisenä."
"Kiitos." Sanoin yllättyneenä. Jostain kumman syystä setä tiesi melkein aina, mitä etsin tai kaipasin. Se alkoi mennä jo vähän pelottavaksi. Kurkistin oikean ylimmäiseen laatikkoon ja sieltä ne löytyivätkin. Rojahdin sängylleni lukemaan niitä ja samalla muistelin, kuinka paremmin kakki oli, kun vanhempani olivat täällä.

Nimi: Alma Alfien tytär

05.02.2018 19:37
Oscar osasi olla välillä ärsyttävä. En saanut tehdä sitä mitä osasin, ennen kuin olisin oppinut tekemään kunnollista lankaa. Ärtymyksen vallassa, en ollut kuunnellut mitä oli tapahtunut. Siispä ihmettelin miksi kaikki kuiskuttelivat Veneficiumista ja soturipartiosta, joka ei palannut.
Kysyin sedältäni joka vastasi:"Arisha sopi lupauksen Veneficiumiksen kanssa. Moni ei pitänyt siitä. Kun taas lähetetyn soturipartion jäseneiden ruumiit löydettiin siistiistä kasasta. Huhutaan että sen olisi tehnyt seitsemäsheimo." "Mutta eihän ole seitsemästä heimoa." Vastasin hämilläni. "Onko sellaista oikeasti olemassa?" Setä vastasi: "En tiedä. En ole soturi, joten on vain ajan kysymys kun saamme tietää."
Minua pelotti. Seitsemäs heimo? En ollut varma oliko se hyvä asia. Tuskin, koska sotureiden menetys ei ollut ikinä hyvä juttu. Hetken alkoi kaduttaa että ryhtyisin käsityöläiseksi, mutta kun muistin taistelu taitoni, ei enää harmittanut. Huokaisin, ja aloin nukkua.
Näin unta, missä seitsemäs heimo oli tuhonnut koko saaren. Unessa minua uhkailtiin:"Jos et voita meitä kaikkia, sinäkin olet mennyttä." Joku sanoi unessa.
Ei ihme että heräsin otsa hiestä märkänä.
Halusin tietää, mitä oli tapahtunut ja aloin varjostaa sotureita vapaa ajallani. Sain tietää yllättävän vähän ensimmäisten päivien aikana. Mutta 6 varjostus päiväni aikana sain tietää hiukan lapusta joka oli jätetty ruumiskeon päälle. "Lappu oli kyllä pelottava...." soturi oli aloittanut, mutta lopettanut huomatessaan minun kuuntelevan. "Hei lapsi, tiesitkö että toisten kuunteleminen on epäkohteliasta?" Sanoin hiukan nolostuneena:"Anteeksi!" Ja lopetin varjostuksen vähäksi aikaa.

Nimi: Raven

03.02.2018 18:09
Alma Alfien tytär: 10kp & 5 kultakolikkoa.

Damariza Brandonin tytär: 9kp, 4 kultakolikkoa, yksi hopeakolikko ja kaksi pronssikolikkoa.


Nimi: Alma Alfien tytär

02.02.2018 07:43
Kaikki oli tuntunut kuluvan kuin tanssi, mutta pian ilmeni ongelma. En osannut tehdä lankaa, en osannut tehdä vaatteita langasta, enlä myöskään osannut taistella yhtään.
"Jos jatkat tuohon malliin sinusta ei tule yhtään mitään." Oscar oli varoittanut.
Olin yhä surullinen, kun menin ostamaan sedän antamilla rahoilla leipää. Sää oli sateinen ja ilman viittaa kastuin hetkessä. Matkalla sinne, näin Damarizan isän puhumassa tuntemattomalle henkilölle. Kuulin vahingossa pienen pätkän heidän keskustelustaan. "....Tehdään.......hän ei saa tietää....." Kummallista ajattelin, mutta jatkoin matkaa.

Nimi: Alma Alfien tytär

31.01.2018 17:21
Kun heräsin sängystäni, jalkopäässä oli paketti. Uteliaisuuteni heräsi ja aloin tutkia pakettia. Paketin päällä oli paperi lappu jossa luki:
Hei Alma! Olen taas koko päivän töissä, mutta jätin sinulle paketin jonka isäsi halusi antaa sinulle. Suosittelen avaamaan silloin kuin mihinkään ei löydy vastausta. Terveisin Setä

Kun mihinkään ei löydy vastausta.... ainakaan tällä hetkellä minulla ei ole sellaista tilannetta, Alma tuumi ja laittoi paketin varovasti hyllylleensä, koska ei halunnut rikkoa sitä, mitä siellä ikinä olikaan. Muistin mihin minun piti mennä, ja lähdin matkaan.
"Hyvä että tulit. Luulin jo ettet tulisi!" Oscar sanoi nuhtelevasti. Sanoin pahoillani: " Olen pahoillani. Unohdin että piti tulla. Oscar tuhahti. "Älä unohda toista kertaa." "Mitä teemme tänään?" Sanoin vaihtaakseni puheenaihetta. "Tänään paikkaat rikkimenneitä vaatteita. Opetan sinulle huomenna kuinka värjätä vaate." Oscar sanoi. Nyökkäsin ja menin vaatepinon luokse.
Laskin rahat. 5 kultakolikkoa ja 3 hopeakolikkoa. Laitoin ne pussiin ja ojensin sitä Oscarille, mutra hän pudisti päätään. "Sinä ne paikkasit. En minä. Pidä rahat." Tuijotin häntä ihmeissäni ja nyökkäsin varovasti. Lähdin sedän kotia kohti yhäkin ihmeissäni rahoista.

Nimi: Alma Alfien tytär

29.01.2018 12:39
Yö oli tuntunut pitkältä ja jalkoja särki. Väsytti. Luulin olevani aamulla valmis juoksemaan vaikka koko saaren ympäri, mutta nyt tuntui siltä että voisin tuskin liikahtaakkaan. Olin suostunut ottamaan viimeisen vahtivuoron, vaikka Oscar olisi suostunut ottamaan sen. Olin halunnut todistaa, että minusta on johonkin. Nyt kaduin päätöstä, vaikka olinkin ylpeä, että jaksoin valvoa ja tarkkailla.
Oscar oli näyttänyt millainen on hyvä leiriytymis paikka. Mitä sellaisessa piti olla ja mitä siellä ei pitänyt olla. Hän näytti, kuinka katoksen sai tehtyä nopeasti. Onneksi teimme sen nopeasti, koska pian alkoikin jo sataa. Katoksen sisällä hän opetti kuinka ommella. "Se on tärkein taito. Jos ei osaa ommella, ei voi paika rikkimenneitä vaatteita, etkä myöskään voi tehä uusia" Oscar oli sanonut. Minua oli pelottanut, koska pelkäsin etten onnistuisi. Muutaman yrityksen jälkeen onnistuin ja opin. Olen vielä hidas, mutta Oscar vakuutti vauhdin nopenevan ajan myötä.
Näin hahmon tulevan katosta kohti. Säikähdin, mutta se oli vain soturi, joka ilmoitti että voisimme palata. Herätin Oscarin ja niin lähdimme takaisin leiriä kohti.

Nimi: Alma Alfien tytär

28.01.2018 22:43
Torven ääni kuului. Oliko nyt sen aika? Taisi olla. Viimein. Menin kokoontumispaikalle ja katselin kun muut tulivat. Paikalle saapui Agatha, jonka tiesin parantaneen monta henkeä, Tsaran, josta en niin pitäny ja monia joitten nimiä en muistanut.
Lopulta kaikki olivat paikalla ja Arisha alkoi puhua:
"Alma Alfien tytär olet täyttänyt 16 vuotta, joten sinusta tulkoon alokas. Mohin ammattiin haluat kouluttautua? "
"Käsityöläiseksi" vastaan hiukan peloissani.
"Tahtosi käyköön toteen, onnea ammattisi opiskeluun. Arisha jatkoi:"kouluttajasi ja opettajasi olkoon Oscar Levertin poika." Henkäisin. Hän on mestari! Ja hän kouluttaa minua. Olen sittenkin onnekas, tuumin. "Hän valjaskoon sinut valmiiksi ammattiisi ja vihkikööt sen salaisuuksiin. Et ole kuitenkaan alokas, ennen kuin olet saanut merkkimme ihoosi"

Hymyilen iloisena kun menen tulevan kouluttajani ja päälikön kanssa laittamaan merkin. Lupaan itselleni:Minusta tulee paras käsityöläinen koskaan!



 

 
 
©2018 Quercusa | Tυℓєναιѕυυ∂єη Hєιмσт - suntuubi.com