Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

QUERCUSA | TENEBRAE | CORVUSA | MORGA | GLACINA | VENEFICIUM

 VARJOMUURI | VAELTAJAT

 

Tenebraen heimon tarinat

 

Vuodenaika: Loppukesä.

Sää: Tenebraen heimon alueella on tuulista ja kuivaa.

Ruokatilanne: Ruokaa on  juuri ja juuri riittävästi, ei yhtään ylimääräistä.

Seuraava juhla: Syyslaulun juhla (9-15.10.2017)

Tiedot päivittyvät kuukausittain.

 

Tästä pääset Tenebraen heimon sivulle

 1  2  3  4  5  6  7  > >> 

Nimi

Kotisivut

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on kahdeksan plus seitsemän?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Nathania Darrelin tytär

18.10.2017 22:33
Istuin alokkaiden talossa toisen kerroksen pöydän ääressä, missä oli lisäkseni pari tyttöä joiden nimiä en muistanut, kolme poikaa joista yksi oli se ruskeahiuksinen Jack.
“Pelataanko korttia?” eräs tytöistä ehdotti ja käänsin pääni tätä päin.
“Sopii”, vastasin ja tyttö nyökkäsi ja lähti hakemaan kortteja.
“Mitä pelataan?” blondi poika kysyi ja vilkaisi minua päin. Kohautin olkapäitäni.
“Sitä mitä pelattiin eilen?” ehdotin, sillä en muistanut pelin alkuperäistä nimeä, eikä korttipelin nimi ollut mielestäni tärkeä asia muistaa.
“Selvä”, mustahiuksinen tyttö joka oli käynyt hakemassa kortit vastasi. Nyökkäsin pienesti ja vedin vapaana olevia hiuksiani korvani taakse ja vilkuilin muita pöydän ääressä olevia, jotka katsoivat silmä tarkkana mustahiuksista tyttöä, joka jakoi kortteja.
“Sopiiko jos minä ja Bella pelataan tiiminä?” Jack kysyi viitateen toiseen punatukkaiseen tyttöön minua vastapäätä. Katsoin poikaa silmät hieman sirissä, Jackin tuijottaessa minua. Kysymys oli selkeästi suunnattu minulle.
“Siitä vaan”, tuhahdin pyöräyttäen silmiäni. On kulunut jo kaksi kuukautta siitä, kun Jack päätti luovuttaa tutustustamasta minuun ja on ollut siitä asti Bellassa kiinni, samalla yrittäen saada minua ehkä jopa kateelliseksi. Taliaivo. En ollut kateellinen, ennemminkin helpottunut. Yksi riesa vähemmän.
Jack nyökkäsi ja istahti Bellan viereen ja vilkuili minua leveästi virnuillen hyvin häiritsevästi.
Peli alkoi ja Jack ei lopettanut vilkuilua.
“Jack nyt jumalauta lopeta toi vilkuilu, mua ei kiinnosta”, sanoin pojalle tomerasti joka sai pojan hieman sävähtämään. Bella kääntyi pojan puoleen ja katsoi hyvin hämmentyneenä tuota. Kaikki muut neljä alokasta katsoivat minua merkitsevästi ja pudistelin hieman päätä. Jack näytti häpeävän Bellan katseen alla ja huokaisin.
“Jatketaan.”

Ilta meni pelatessa korttia kuusistaan. Jack oli osannut olla vilkuilematta sen jälkeen kun huomautin tälle asiasta. Hyvä niin, sain Jackin nolatuksi viiden alokkaan seurassa, nyt hän ei ainakaan tulisi puhumaan minulle mitään.
“Nathania, tuu meidän kaa iltapalalle”, yksi pojista kysyi minulta juuri kun olin poistumassa ensimmäisellä portaalla ja käännyin pojan puoleen. Blondi vain katsoi minua neutraalina ja odotti vastaustani.
“En”, vastasin tylysti ja lähdin laskemaan portaita.
“Et oo syöny koko päivänä”, blondi huusi perääni ja seisahduin. Aloin laskemaan monta päivää olen ollut nyt syömättä.
Pääsin kolmanteen päivään, kun blondi oli ilmestynyt vierelleni ja tökkäsi pienesti minua lapaan.
“Enkä tuu syömään”, vastasin taas tylysti ja lähdin laskeutumaan portaiden viimeiset portaat ja vilistin alokkaiden talosta ulos nopein askelin, josta kiristin sitten nopeaan juoksuun. Kuulin sen blondin juoksevan perässäni ja huutaessa nimeäni, mutten kuunnellut. Kiristin tahtiani ja taloni kohdalla ehdin juuri vetäistä oven sen blondin naaman edestä, ennen kuin poika ehti vetää jalkaa oven väliin.
“Kävitkö jo iltapalalla?” hieman hämmentynyt Niall ilmestyi olohuoneesta ja huokaisin noustessani portaita omaan huoneeseeni.
“Joo, kävin”, valehtelin veljelleni ja sain tuolta vastaukseksi edelleen hieman hämmentyneen nyökkäyksen.
Istahdin ikkunalaudalleni, josta näkyi suoraan aukiolle ja näin hieman kauempaa sen blondin pojan, joka tuijotti minua pitkään ikkunasta, ennen kuin kääntyi ja juoksi pois.
Hengähdin ja letitin hiukseni, ennen kuin kävin nukkumaan omalle sängylleni. Huomenna olisi kuulemma luvassa rankat metsästys harjoitukset ja koko reviirin ympäri kävely, ajatuskin pitkästä matkasta sai väsymyksen nousemaan.

Heräsin aamulla aikaisin, paljon ennen muita. Hiivin hiljaa pienen peilini eteen ja letitin taas tuttuun tapaan hiuksiani kahdelle ranskalaiselle letille ja puin päälle nahkaiset vaatteeni ja ruskeat, korkeavartiset saappaani ja kiristin vyötäni tarpeeksi niin, ettei housuni pääsisi helpolla tippumaan tai paitani pääsisi nousemaan. Vedin päälleni vielä hieman paksumman takkini ja lähdin alakertaan ja sieltä suoraan aamupalalle.

Katsoin muita, jotka söivät aamupalaansa kun minä vielä seisoin ruokajonossa, mieleni teki oksentaa muiden ahneus. Jotkut söivät kuin viimeistä päivää, lapoivat ruokaa suuhun niin että puolet saattoivat pudota takaisin lautaselle. Iljettävää suoraan sanottuna.
Vuorollani sanoin keittäjä naiselle, että ottaisin puuroa vain vähän, mutta nainen lapoikin minulle padastaan kauhalla puuroa aivan lautasen reunoja myötä. Perkele sentään, sanoinhan että otan vain vähän puuroa.
Ehdin kävellä vain pari askelta tarjottimeni kanssa, kun kuulin sen blondipojan äänen huutavan nimeäni taas. Voisi kyllä joskus opetalla painamaan nimiä mieleen.
Käännyin poikaa päin ja näin tuon huitovan minua luokseen. Pöydässä istui kaikki samat alokkaat kuin eilen alokkaiden talolla, paitsi Jack ja Bella puuttuivat.
Laskin tarjottimeni mustahiuksisen tytön viereen ja heitin huomenet noille, joihin muut vastasivat pienellä hymyllä. Blondikin vain virnisteli edessäni.
“Mitä siinä virnistelet?” tuhahdin pojalle ja tuo kohautti vain olkapäitään virnistäen edelleen leveästi.
“Sano ny”, murahdin tuolle.
“Ei mitään”, poika naurahti ja katsoin kulmat kurtussa muita, jotka katsoivat minua yhtä hämmästyneenä kuin minä tuota blondia.
“Oot iha outo”, sanoin pojalle joka sai nuoren nauramaan todella kovaa, että kaikki muut ruokalassa olevat kääntyivät katsomaan meitä. Poika oli todellakin outo. Minua se ennemminkin ärsytti.
“Muuten”, kysyin hetken päästä ja jätin lusikan lautaseni reunalle. Muut käänsivät vain pääni minua päin ja katsoivat minua kulmat koholla.
“Missä Jack ja Bella ovat? He ovat aina etuajassa, ihan sama minne ollaan menossa”, huomautin muille. Blondi kohautti olkapäitään.
“Uskoisin että oli villi yö niillä kahdella”, blondipoika naureskeli suu täynnä puuroa.
“Älä siinä naureskele Simon, saat muut oksentamaan”, mustahiuksinen tyttö sanoi blondille huomatessaan minun oksettavan ilmeen. Mutta nyt on ainakin blondin nimi muistissa. Simon.
“Ai sori”, poika pahoitteli minulle ja pudistin vain päätäni.
“Pitää mennä”, sanoin noille ja nousin pöydästä huutaen samalla kolmikolle hyvästit, ennen kuin vilistin ruokalan halki harjoitusluolalle.

“Tulit juuri sopivasti”, Daisy sanoi parin metrin päässä minusta ottaessa kolme miekkaa kaapista. Minä vain nyökkäsin ja katsoin kulmat hieman kurtussa kolmatta miekkaa.
“Tuleeko joku meidän kanssa harjoittelemaan?” kysyin Daisyltä toinen kulma hieman koholla kysyvästi. Daisy nyökkäsi ja kääntyi minua päin.
“Jack Jamesin poika tulee harjoittelemaan kanssamme”, Daisy kertoi ja ennen kuin ehdin tajuamaan yhtikääs mitään, kuulin tutun huudon takaatani.
“Huomenta Daisy!”
Sillä hetkellä mieleni teki vajota maan alle. Näin Daisyn nyökkäävän tervehdykseksi pojalle joka pysähtyi vierelleni ja katsoi minua leveästi hymyillen minun pyöräyttäessä silmiäni.
“Aloitetaas”, Daisy aloitti ja kertoi tulevien harjoituksien suunnitelman ja aloimme pian toimiin. Päätin itsepäisesti, että jos satuimme ottamaan kunnon kaksintaistelun, minä aikoisin voittaa. Jack kävi sen verran hermoilleni, ettei se haitanut vaikka tuolta saattaisi lähteä vaikka käsi irti.

Harjoitusten päätteeksi Daisy oli kertonut minulle, että menisimme kiertämään reviiri vielä illalla. Tiesin kyllä sen, että sen kiertämisessä olisi kestänyt kokonainen yö ja päivä, mutta olin innoissani. Yö metsässä oli parasta, varsinkin kun Daisy ei puhunut juurikaan turhia, joten yön hiljaisuudessa ratsastaminen tuntuisi varsin mukavalta.
Harjoituksissa oli mennyt hyvin. Voitin suurimmaksi osaksi Jackin, pojan herpaantuvan keskittymisen takia. Harjoitusten jälkeen olin mennyt vain suoraan kotiin ja sitä kautta ulos leiristä, suunnaten suuntani kohti metsää. Toista kotiani.
Tällä kertaa en ottanut jousipyssyä, mutta olin vaihtanut vaatteeni pitkiin housuihin, korsettiin ja violettiin kaapuun, mukaani otin vain puukon.
Kävelin pienessä osassa metsässä, jossa näin linnunpoikasen, joka oli pudonnut maahan eikä osannut lentää.
Minun lähestyessä hiljaa linnunpoikasta, se päästi ilmoille kimeän piipinän, mutta kumarruin silti alas linnun tasolle, nostin sen kämmenelleni ja hain katseellani pesää, mistä poikanen olisi tippunut.
Näin korkealla ylempänä, puissa pesän, mistä poikanen oli varmasti pudonnut. Poikanen sylissäni kirkui, mutta silti lähdin kiipeämään puuhun yhdellä kädellä, kun toisessa kädessä pidin poikasta.
Oksalla, missä pesä oli, oli myös poikasen emo, joka näytti ottavan poikasensa vastaan minulta. Laskin poikasen pesäänsä, jonka jälkeen sen emo tuli hieman sättimään minua pois oksalta, vaikka olin juuri pelastanut linnun poikasen.
Laskeuduin kuitenkin alas maahan. Tietenkin ymmärsin, miksi emo oli hätistänyt minut pois enkä tekisi mitään vastaan. Luonnon lakeja on kuunneltava.
En ollut enään kauaa metsässä, kun jo pinkaisin takaisin leiriä päin. Oli käytävä syömässä edes vähän, jonka jälkeen jo valmistautua reviirikierrokselle.

Nimi: Aiden Williamin poika

17.10.2017 13:38


"En voi saada lapsia", Ren sanoi. Sophia henkäisi ja laski kätensä Renin olalle.
"Oletko aivan varma?" nainen kysyi hiljaisella äänellä. Ren nyökkäsi ja tuijotti lattiaa. Kurtistin kulmiani, minun pitäisi varmaan sanoa jotain. Ren käveli sängylleen ja meni huopa kiedottuna tiukasti ympärilleen makaamaan.
"Ren, haluatko lääkettä?" Sophia kysyi. Ren pudisti päätään.
”Musta sun olisi hyvä jutella jonkun kanssa. Vaikka Emman”, Sophia ehdotti hiljaisesti. 
”Emma on raskaana. Ja sitäkö mä haluaisin kuunnella?” kysyin. 
Ren istui sängyllään, hiukset täysin pörröllä. Olin yllättynyt hänen sanoistaan, en tiennyt Renin olevan kykenemätön saamaan lapsia. Oliko se hänen laihuutensa syytä? Muistaakseni kuulin jostain, että naiset eivät vuotaneet liian laihoina. Vai oliko hänessä jotain synnynnäistä joka esti lasten saannin?
"Aiden, anteeksi. Minun piti kyllä kertoa sulle", hän aloitti. "Mutta niin se on. Ja ymmärrän jos haluat et tää oli tässä. Kaikki miehet haluaa lapsia. Ja mä en pysty niitä antamaan. Mä olen tosi huono nainen", hän kuiskasi.
"Anteeksi tosi paljon kaikesta huolesta muutenkin", hän jatkoi ja nosti katseensa minuun. Olin hetken hiljaa, vaikka tiesin sen saavan Renin epämukavaksi. En tiennyt mitä vastaisin, kaikki kuulosti niin töykeältä.
"Ren, jos voin olla rehellinen, en anna vittuakaan siitä pystytkö saamaan lapsia vai et. Olen kanssasi koska pidän sinusta, en koska pidän kehostasi tai asioista joita voit tai et voi tehdä", sanoin kävellessäni Renin vierelle. Polvistuin, niin että kasvomme olivat samalla tasolla.
"Ren, älä vähättele itseäsi. Olet vahva, ja todella kaunis ja ihana ihminen. Okei?" sanoin kohottaen kulmiani. Ren nosti katseensa minuun, selvästi hänellä oli vaikeuksia vastata tuohon.

//Ren?

Nimi: Ren Johnnyn tytär

12.10.2017 21:57
Sophia kysyi ne maagiset sanat, joita olin pelännytkin tämän kysyvän. Huokaisin syvään.
"Ei", kuiskasin, ääneni sortuessa loppulauseen aikana.
Sophia kohotti kulmaansa.
"Miten niin muka? Jokaisella naisella on aina mahdollisuus tulla raskaaksi!"
Suljin hetkeksi silmäni, ja avatessani ne, katseessani oli surua. Mitäpä turhia sitä kiertelemään tai muuttelemaan.
"En voi saada lapsia", sanoin.
Sophia vetäisi henkeä, ja käveli luokseni lyhyin askelin. Tämän käsi laskeutui olalleni.
"Oletko aivan varma?" nainen kysyi hiljaisella äänellä.
Nyökkäsin. En edes viitsinyt katsoa Aideniin päin. Olin huono nainen kun en saanut lapsia. En olisi hyvä vaimo, en edes tyttöystävä. Nousin ylös, ja tönkösti kävelin sängylle. Istuin alas, katsellen samalla maahan. Vedin huovan tiukemmin ympärilleni ja kävin makaamaan kyljelleni. Hiukseni valuivat silmilleni. Sattui joka puolelle, mutten edes jaksanut valittaa. Mitäpä siitäkään edes hyötyisi?
"Ren, haluatko lääkettä?" Sophia kysyi hiljaisella äänellä.
Pudistin päätäni. En halunnut mitään. En ansainnut mitään. Parasta olisi vain jos kuolisin pois.
”Musta sun olisi hyvä jutella jonkun kanssa. Vaikka Emman”, Sophia ehdotti hiljaisesti.
Joo niin. Sitä todellakin halusin. Ei ikinä. Halusin vain kuolla. Olin arvoton, vailla hyötyä.
”Emma on raskaana. Ja sitäkö mä haluaisin kuunnella?” kysyin.
Vetäydyin yhä tiukemmalle. Halusin olla todella yksin. Tai Aidenin kanssa. Rakastin miestä niin paljon. Nousin ylös, ja jäin istumaan sängylleni, hiukset pörrössä.
”Aiden, anteeksi. Mun piti kyllä kertoa sulle..”, aloitin.
En kuitenkaan löytänyt oikeita sanoja. Olisiko edes oikeita sanoja siihen? Tuskin.
”Mutta niin se on. Ja ymmärrän jos haluat et tää oli tässä. Kaikki miehet haluaa lapsia. Ja mä en pysty niitä antamaan. Mä olen tosi huono nainen”, kuiskasin.
Kyyneleet tuntuivat olevan jälleen silmäkulmissani, mutta kykenin jo jonkin verran pidättelemään niitä.
”Anteeksi tosi paljon kaikesta huolesta muutenkin”, jatkoin.
Nostin katseeni Aideniin.

//Lyhyt mut Aidenin reaktiot?

Nimi: Aiden Williamin poika

07.10.2017 10:41
"Anteeksi Aiden", Ren sanoi itkiessään, hänen suupielensä olivat kaartuneet alaspäin ja hän sulki silmänsä lopettaakseen kyynelten vyöryn. Katselin hämmentyneenä punapäätä. Jos ne miehet raiskasivat hänet, olin yllättynyt hänen pystyvän edes kävelemään. En tiennyt mitä sanoisin, olin ollut hänelle vihainen. Toisaalta odotin hänen tuloaan, enkä voisi antaa ärtymykseni nousta tapahtunutta ylemmäs. Hänen hiuksensa olivat sotkuiset, näytti siltä kuin lohkoja hänen hiuksistaan oli revitty irti. Hänen kasvojansa ja kaulaansa koristi tummat, sinisen eri sävyiset mustelmat.
Ren avasi silmänsä ja otti kädestäni kiinni.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: "Kiitos, että sä pelasitit mut." Hän kurotti kädellään kasvojani. Kasvomme olivat niin lähellä, että näin peilikuvani Renin kosteista silmistä. Näki etten ollut nukkunut viikkoon kunnolla, silmänaluseni olivat tummat, ja katseeni oli utuinen ja luomeni raskaat.
"Mä tykkään susta niin paljon", hän kuiskasi ja hymyili hetken, suru pian vallaten hänen kasvonsa uudelleen.
"Sä varmaan osaat kertoa Sophialle paremmin mitä tapahtui."
En ole varma osaisinko.
"Ren.." Sophia aloitti. Ren käänsi katseensa häneen, mutta pian kääntyi taas puoleeni ja painoi huulensa poskelleni. Hän vetäytyi pois, ja jäi lattialle polvilleen, katsellen lattiaa surullinen ilme kasvoillaan.
"Ren, sinun oli tyhmä kadota, mutta meidän täytyy käsitellä tämä tapahtunut ensin. En ole vihainen", sanoin hieman kaleasti. Ren nosti katseensa minuun, mutta oli vaiti.
"Sophia, en usko että tarvitset kummoista selitystä. Ren katosi kahdeksaksi päiväksi, ja löysin hänet äsken metsästä. Hän oli tajuton, ja hänen seurassaan oli kolme miestä, jotka raiskasivat hänet ja jotka minä tapoin", töksäytin lääkärille. Olin kireänä adrenaliinin kadottua kehostani. Olin tappanut ihmisiä. T-a-p-p-a-n-u-t. He olivat sen ansainneet, mutta ihmishengen riistämiseen ei koskaan tottunut.
Sophia huokaisi ja pudisteli päätään.
"Ren, minun täytyy kysellä asioita sinun turvallisuutesi takia tapahtuneesta", hän kertoi vakava ilme kasvoillaan.
Ren nyökkäsi vaisusti, pelokkaana mitä Sophia tekisi.
"Kuinka kauan olit miesten seurassa?"
Ren oli hetken hiljaa, sitten vastasi: "Vain tämän illan."
Sophia nyökkäsi, ja jotenkin uurre hänen otsassaan syveni ja katseensa vakaveni.
"Onko mitään mahdollisuutta, edes pientä, että voisit tulla raskaaksi?"
Ren ja minä vaikenimme. Käännyin katsomaan punapäätä huolissani.

//Ren?


Nimi: Raven

30.09.2017 23:04
Ren Johnnyn tytär: 42kp ja 14 kultakolikkoa.

Aiden Williamin poika: 42kp ja 20 kultakolikkoa, 1 hopeakolikko ja kolme pronssikolikkoa.

Angwyn Jackin poika: 34kp, 16 kultakolikkoa, 1 hopeakolikko ja neljä pronssikolikkoa.

Nimi: Ren Johnnyn tytär

24.09.2017 16:02
Havahduin siihen kuinka Sophian lempeä ääni kantautui yläpuoleltani.
"Ren", tämä sanoi.
Raotin silmiäni, ja kivusta ähkäisten nousin ylös.
"Kaikki on hyvin kultaseni. Sinut on raiskattu", Sophia sanoi.
Muistikuvat pyörivät mielessäni. Kaikki oli mennyt niin nopeasti, mutta silti olin tiedostanut kaiken vahvasti. Pelotti.
"M-missä Aiden?" kysyin nopeasti, jokseenkin epäselvällä äänellä.
Sophia hymyili hiukan.
"Toinen lääkäri huolehtii hänestä. Sattuuko sinua mihinkään?" nainen kysyi kireästi.
Pudistin päätäni, vaikka rehellisesti sanottuna minua sattui joka puolelle kehoa. Halusin vain Aidenin luokse.
"P-pääsenkö katsomaan Aidenia?" kysyin hiljasella äänellä.
Olin voimaton, masentunut. Halusin päästä pois maailmasta. Tuntui kuin ihmisyyteni olisi pyyhitty vain pois, samalla hetkellä kun miehet raiskasivat minut. Oma vikani. Minut oli kiedottu johonkin huopaan, ja Sophia oli levittänyt keholleni jotain rasvaa. Kiedoin käsiäni ylävartaloni ympärille.
"Aiden heräsi juuri. Voin viedä sut katsomaan", Sophia sanoi.
Nyökkäsin ja nousin ylös. Jalkani tärisivät niin etten pystynyt ollenkaan kävelemään.
"Petyr, voitko nostaa Renin? Ei tää tyttö muuten pysy rauhallisena jos ei nää Aidenia", Sophia sanoi.
Lääkäri nyökkäsi. Tämä käveli luokseni ja nosti minut kevyesti käsivarsilleen. Mies kantoi minut toisen sängyn luokse, jossa erotin Aidenin hahmon. Katselin tämän komeita kasvoja ja hymyilin hiukan. Lääkäri laski minut polvilleni Aidenin sängyn viereen.
"Moi omenamehupoika", sanoin muistellen ensimmäistä kertaa jolloin näin Aidenin.
Olin luullut miehen juovan kaljaa, joka paljastuikin myöhemmin omenamehuksi. Suloista.
"Miten sä voit?" Aiden kysyi.
Katseeni valui maahan. Oloni oli hirveä, en vain osannut pukea sitä sanoiksi tai tunteiksi.
"Hyvin", valehtelin.
Maailman huonoimpana valehtelijana Aiden todennäköisesti tajusi sen. En halunnut puhua aiheesta sen enempää kuitenkaan.
"Anteeksi. Ei ollut tarkoitus huolestuttaa ketään. Ja mun takia sä haavoituit!" puuskahdin.
Taistelin kyyneleitä vastaan, epäonnistuen kuitenkin täysin. Poskeni muistuttivat jälleen vesiputouksia, itkiessäni.
"Anteeksi Aiden", toistin. Suljin silmäni ja hengitin syvään.

Hitaasti avasin silmäni ja katselin Aidenia. Varovaisesti otin Aidenin käden omaani ja piirtelin sormillani kahdeksikkoa kämmeneen.
"Kiitos että sä pelastit mut", jatkoin hetken hiljaisuuden jälkeen.
Painoin kasvojani lähemmäs Aidenin kasvoja ja laitoin toisen käteni Aidenin poskelle. Peukaloni hyväili tämän kasvoja.
"Mä tykkään susta niin paljon", kuiskasin ja pieni hymy nousi kasvoilleni. Surumielisyys kuitenkin palasi nopeasti ja masentunut ilme palasi kasvoilleni.
En pystynyt enää luottamaan kehenkään. Jokainen hetki tuntui pahalta, kuin olisin pakotettu elämään turhaan.
"Sä varmaan osaat kertoa Sophialle paremmin mitä tapahtui", kuiskasin. Punaisista hiuksistani oli revitty kiehkuroita irti, ja mustelmat kaulallani olivat levinneet kasvoilleni. Olin kuin hakattu. Ai niin, minä olin sitä.
"Ren..." Sophia aloitti.
Käänsin sumean katseen lääkärinaiseen, joka vaikeni. Mahtavaa. Katseeni valui takaisin Aideniin. Painoin huuleni tämän poskelle ja samantien vetäydyin kauemmas. Paha olo vyöryi ylleni. Joka paikkaan sattui jälleen liikaa. En pystynyt mihinkään.

Nimi: Aiden Williamin poika

24.09.2017 12:43
"Aiden!" Ren kuiskasi, ennen kuin valahti jälleen tajuttomaksi. Sydämeni tykytti kurkussani huolesta. Jos Ren oli ollut laiha ennen, oli hän nyt täysi luuranko. Hänen ihonsa oli normaalia kalpeampi, ja sitä koristi mustelmien lisäksi tytön arvet.
"Älä rakasta minua, en ansaitse sitä. Katso mitä tein heille, vaikka he ovatkin hirviöitä en ole heitä kummempi", kuiskasin tietäen, että tyttö ei enää kuullut. Kirosin kivusta, mutta nyt minun täytyi keskittyä Reniin ja hänen kipuunsa. Kämmeneni olivat auki ja vuosivat verta, oma vereni alkoi sekoittua tappamani miehen vereen. Käteni olivat hyvin punaiset, ja tahrasin Renin vartaloa pidellessä häntä. Paitanikin oli veressä, kyljessäni oli syvä viilto. Oli ihme, jos onnistuisin viemään meidät molemmat leiriin. Laskin Renin varoen maahan, ja kävin hakemassa maasta viitan, jonka varmaankin joku miehistä oli heittänyt siihen. Otin myös verisen miekkani, ja laitoin sen takaisin paikalleen vyölleni. Käärin Renin alastoman ruumiin viittaan, ja lähdin kävelemään tyttö sylissäni pois aukiolta. Renin rinta kohoili hennosti, mutta en voinut tietää kuinka kauaa. Minun täytyi kiirehtiä.

"Ren?" Sophia huudahti huomatessaan punapään. Vaapuin huoneen poikki ja laskin tytön lähimmälle sängylle. Olin itse vuotamassa kuiviin, minulla oli huono olo. Lattia näytti liikkuvan allani, ja näkökenttäni reunat tummuivat. Jouduin tarraamaan seinästä kiinni.
"Petyr, huolehdi sinä Aidenista", Sophia sanoi mieslääkärille. Tummaihoinen mies käveli luokseni ja ohjeisti minut makaamaan sängylle vastapäätä Renistä. Vastahakoisesti menin makaamaan, en tahtoisi jättää Reniä. Toisaalta, tuntui kun pyörtyisin. Näin Sophian ja jonkun toisen naisen Renin sängyn ympärillä, en nähnyt itse punapäätä.
"Joudut selittämään mitä tapahtui heti kun pystyt", Petyr sanoi vetäessään paitani pois päältäni.
"Juo tämä. Et tahdo olla hereillä, kun tämä tapahtuu", mies sanoi ja toi lusikan naamani eteen, jossa oli jonkinlaista punertavaa makeantuoksuista nestettä. Epäilevästi avasin suuni ja join aineen, joka ei maistunut yhtä hyvälle kuin miltä tuoksui. Ei kulunut kauaakaan, kun kaikki pimeni.

Äänet ympärilläni alkoivat muuttua selviksi, ja raotin silmiäni varoen. Kesti hetken, että katseeni tarkkeni. Tummaihoinen mies istui pöydän äärellä ja kirjoitti jotain ylös, hän ei vaikuttanut huomaavan minua. Katsoin kehoani, ja näin siteen kehoni ympärillä. Siihen koski todella paljon, mutta ainakaan minua ei enää pyörryttänyt. Nostin käsiäni vaikka se kirvelikin, näin kämmenieni ympärillä sideharsot. Käänyin jälleen katsomaan miestä.
"Miten Ren voi?" kysyin kähisten, oliko hän kunnossa? Lääkäri nosti katseensa yllättyneenä heräämisestäni, ja käveli luokseni.

//Ren?

Nimi: Ren Johnnyn tytär

24.09.2017 10:03
Äitini katseli minua hymyillen, siniset silmät säihkyen uskoa ja kauneutta. Punaiset hiukset auringonpaisteessa loimuten.
"Olet rohkea, kaunis tyttöni", nainen kuiskasi, ja tarttui käteeni.
Seisoin taas äitini kanssa niityllä, jonka vihreys ja vehreys sai minut lumoutuneeksi. Kaikki oli niin kaunista, upeaa ja niin.
"Minua pelottaa", kuiskasin ja vetäydyin lähemmäs häntä.
Pehmeä hymy, joka ilmestyi naisen kasvoille, oli niin lämmin, etten ollut ikinä nähnyt edes mitään niin lämmintä ja kaunista.
"Jokaista kuuluukin pelottaa. Olet upea tyttö, ja pärjäät varmasti elämässä", nainen sanoi lempeällä äänellä, josta huokui välittäminen.
Katselin alakuloisena äitini hohtoa. Tämä oli niin kaunis, kaunein nainen koko maailmassa.
"Entä jos mä en pärjää? Entä jos mä kaadun?" kysyin.
Äitini naurahti ja veti minut halaukseen. Tämän kädet kietoutuivat ympärilleni hellästi, mutta niin että tunsin sen. Etten ikinä kaatuisi tai haavoittuisi.
"Sä pärjäät aina. Sulla on elämässäsi hienoja ihmisiä. Uskalla todella luottaa muihin Ren", hän sanoi ja päästi minua halauksestaan. Hymy nousi kasvoilleni. Nainen tarttui minua kädestä, ja lähti kävelemään kanssani niityllä. Paljaat varpaamme painuivat maahan, kukkien ja korsien sekaan.
"Haluatko poimia kukkia?" nainen kysyi nauraen heleästi.
Nyökkäsin ja valahdin polvilleni maahan. Maassa oli hyvin paljon kukkia. Äitini siirtyi aivan viereeni, ja vedin tämän käden omaani. Poimin maasta kauniin sinikellon. Nostin sitä lähemmäs, ja katselin sen siniviolettia terälehteä. Tummanvihreä varsi oli paksu, ja siinä oli muutamia paksuja lehtiä. Otin maasta valkoisen, päivänkakkaran. Kiedoin niiden varret näppärästi yhteen, ja aloin letittää niitä äitini hiuksiin. Hiukset olivat vain niin pehmeät ja paksut... Sinivalkoiset kukat somistivat kauniisti punaisia hiuksia. Niissä oli jotain lumoavaa.
"Miten mä voin ikinä rakastaa ketään tän jälkeen? En mä uskalla", sanoin hiljaisella äänellä.
Äitini hymyili lempeästi. Tämän ilme oli jotenkin... Iloinen. Se valoi minuun uskoa että kaikki järjestyisi.
"Sinut pelastettiin. Muista se", nainen nauroi, ja kääntyi katsomaan minua nauraen.
Siniset silmät tuikkivat kuin kaksi tähteä. Tämä oli kuin tähti.
"Pelastiko Aiden minut? Mä rakastan sitä niin paljon", kuiskasin.
Nainen nauroi ja halasi minua uudestaan. Tämä sujautti valkoisen kukan korvani taakse.
"Ehkä sitten sinun pitäisi luottaa häneen. Aiden pelasti sinut kuolemalta. Vaikka muut miehet ovat kusipäitä, ei välttämättä Aiden ole", nainen sanoi.
Nyökkäsin epävarmana. Rakastin Aidenia. Eikö se riittänyt?

Ensimmäisenä havahduin siihen että minuun sattui. Kipu oli jomottaaa, joka paikassa olevaa. Lihaksiani särki, ja niveleni tuntuivat siltä kuin ne olisivat metallia. Inahdin hiukan ja yritin vääntäytyä parempaan asentoon. Minulla oli kylmä, ja tärisin.
"Sattuu", kuiskasin epäselvästi.
Joku piti kädestäni kiinni. Sormeni puristuivat käden ympärille. Hitaasti avasin siniset silmäni, joiden katse oli osittain sumentunut. Iirikseni olivat kuin usvaa, niiden katse ei ollenkaan tarkentunut mihinkään.
"Ren?" kuului ääni vierestäni.
Vaikken erottanut ollenkaan miehen kasvoja, tunnistin tämän äänen. Tuo oli se ääni jota rakastin enemmän kuin mitään. Tartuin miehen kädestä voimattomasti. En jaksanut tehdä mitään. Kaikki tuntui liian raskaalta, kuin jokainen leirin mies olisi hakannut minua.
"A-a-aiden?" kuiskasin.
Tajuntani alkoi taas sumentua, enkä edes tiennyt miksi. Kai olin saanut kovan tällin päähän. Tunsin miehen käden kädelläni. Mies oli niin lämmin verrattuna minuun.
"A-aiden... Mä rakastan sua", kuiskasin. Suljin silmäni ja aloin hengittämään rauhallisemmin. Pimeys ympäröi minut täysin, ja kipu tuntui vain kasvavan. Inahtelin kivusta, ja jokainen hengitysliike tuntui siltä kuin keuhkoni olisivat puhkeamassa. En jaksanut enää yhtään enempää. Sydämeni tuntui raskaalta, kuin joku olisi vetänyt sitä rinnastani ulos. Luuni olivat onton tuntuiset, ja kylmyys oli tehnyt ihostani sinertävän. Pelotti niin paljon. En tiennyt mitä tapahtuisi. Olisiko kukaan rinnallani jos kuolisin? Vedin varovaisesti henkeä, ja ähkäisin kivun lävistäessä rintani. Inahtelu jatkui aina vaan. Kipu yltyi ja yltyi.
"Aiden!" kuiskasin viimeisen kerran.

//Lyhyt mut Aidenin reaktiot on kiva saaha tähän väliin?:3

Nimi: Aiden Williamin poika

24.09.2017 01:09
"Yllättynyt?" Thea kohotti kulmaansa. Tummaihoisen lapsen kädet olivat ristissä samalla kun hän silmäili kasvojani.
"A- Ei. Ei. Mitä?"
"Tahdoit, että ilmoitan kun tiedän jotai-"
"Onko isäni täällä?" huudahdin tytön sanojen päälle.
"Ei. Anna minun lopettaa lauseeni. Siis, tahdoit, että ilmoitan kun tiedän jotain isästäsi. Mutta lupauduit tekemään minulle palveluksen sen hyväksi. Nyt olisi sille aika", hän totesi topakasti. En oikeastaan pettynyt, ehkä oli hyvä, että mitään ei vielä käynyt. Olin vielä vähän herkkänä Renistä. Ja äskeisestä.
"Ai. Joo. Toki, mitä vain", kohautin olkiani, kuulostin pettyneemmältä kuin oikeasti olin.
"Hei piristy, kyllä se joskus näyttääntyy", Thea hihkaisi.
"Mitä haluat?"
Thea virnisti: "Mainitsin isäni olevan kauppias, enkö?"
Nyökkäsin, miettien mitä tyttö ajoi takaa.
"Eräs varakas mies on pyytänyt isääni hankkimaan tietyn asian, joka on hankala saada. Isäni loukkasi jalkansa, eikä pysty hakemaan sitä."
”Ja nyt tahdot minun hankkivan tämän asian?” kysyin ja kohotin toista kulmaani.
”Jep. Eli otat haasteen vastaan?” hän hymyili.
”Ei minulla ole muuta vaihtoehtoakaan.”
”Haha, piristy vähän. Eivät asiat ole niin vakavia,”
”Mitä tahdot minun noutavan? Voin tehdä sen heti, kun ei minulla muutakaan tekemistä ole”, huokasin. Thea katsoi minua säälivästi.
”Sori, joudut odottamaan, että ne ovat täällä.”
”Voitko mennä asiaan?”
”Merenväen pitäisi tulla näkyviin Syyslaulun juhlan aikaan. Siihen ei ole enää kauaa. Sinun tulee tappaa yksi maethir, ja tuoda se minulle”, Thea selitti tyynesti, yhtä huolettomasti kuin pyytäisi siivoamaan huoneeni.
”Oletko hullu – ei, onko asiakkaasi hullu? Miksi kukaan tahtoisi sen? Ne ovat saastaisia raakalaisia!” huudahdin hämmentyneenä.
”Rauhotu. En kysele asiakkaideni aikeita, tiedän vain tämän kyseisen asiakkaan maksavan paljon, rahat riittäisivät luultavasti isäni loppuelämän”, Thea hymähti ja laski kätensä lantiolleen.
”Ja oletat minun suostuvan tuohon? Vaarantaisin henkeni kalan takia?”
”Se ei teknisesti ole kala, sillä on ihmisen ylävartalo...”
”Älä ole näsäviisas.”
”Älä ole tylsä”, Thea pyöräytti silmiään. ”Teetkö sen vai et?”
Huokaisin ja hetken mietittyäni vastasin: ”Kyllä. Kai minun täytyy.” En tiedä miten pystyin suostumaan noin naurettavaan pyyntöön, kai nautin reunalla elämisestä. Oli jotain nautinollista kun laittoi henkensä alttiiksi vaaralle. Hetken kyllä mietin, miksi asiakas tahtoi maethirin. Ehkä hän tahtoi tutkia niitä, emme kuitenkaan tienneet niistä hirveästi. Tai hän tahtoi täyttää sen ja laittaa esille, hieman karmiva ajatus, sillä ne olivat kuitenkin hyvin ihmismäisiä.
”Hienoa. Tiesin, että suostuisit”, Thea hihkaisi ja hymyili.
”Jaahas”, mutisin. ”Teen tämän vain isäni takia. Älä innostu liikaa”, murahdin.
”Sun pitäis piristyä, oot hyvin vakava.”
Mieleni teki lyödä tytön rasittavia kasvoja, mutta jopa minulta lapsen lyöminen olisi aika alhaista. Olin mielenterveydeltäni aivan reunalla, tuntui kuin pienikin ärsyke saisi minut tekemään jotain kaduttavaa. Tyydyin vain puristamaan käteni nyrkkiini, ehkä voisin mennä taisteluharjoituksiin.
”Onko sinulla muuta syytä tuhlata aikaani?” kysyin nojaten ovea vasten.
”En usko että tuhlaan aikaasi, et näytä tekevän elämälläsi mitään kultsi”, Thea totesi, ja vilkutti minulle ennen kuin lähti kävelemään pois.

Kahdeksan päivää. Kahdeksan päivää oli kulunut Renin katoamisesta. En ollut tehnyt paljoa muuta kuin käynyt taisteluharjoituksissa ja maannut huoneessani, olin täysin evännyt kaikki tarpeeni. Söin ja nukuin huonosti, hygieniasta huolehtiminenkin oli heikkoa. Suuri osa vammoistani oli parantunut, vaikkakin kasvoihini tulisi jäämään ikävä arpi miehen sormuksista pubin luota.
Oli minun vuoroni olla vartiossa maanpäällä olevassa talossa, jonka sisässä oli sisäänkäynti luolastoon. Se oli ehkä tylsin mahdollinen työ soturina, mutta tahdoin vartioida sisäänkäyntiä, jotta näkisin kun Ren palaisi. Jos hän palaisi. Istuin talon ulkopuolella ja katselin tähtitaivasta. Sentään olin iltavuorossa, vain harva kulki tästä läpi tähään aikaan. Yöt olivat muutenkin rauhoittavia, olin aina pitänyt siitä enemmän kuin päivästä. Viileä tuuli tanssi hiuksieni seassa ja lintujen satumainen laulaminen sai silmäluomeni raskaaksi. Jouduin taistelemaan etten nukahtaisi tässä ja nyt. Toisaalta, ei kukaan ollut tänne tulossa. Ja talossa oli muitakin sotureita, mutta he kylläkin olivat talon sisässä pelaamassa korttia ja juoruamassa keskenään. Heidän kanssaan oleminen ei ollut vaihtoehto. En ollut puhunut kellekään kuin pakosta Thean jälkeen. En yhäkään ollut täysin varma, oliko ollut järkevää hyväksyä tytön tarjous. Haukottelin ja nousin seisomaan nurmelta. Ehkä pieni kävely herättäisi. Vilkaisin, ettei kukaan soturi katsonut suuntaani ikkunoista. Lähdin kävelemään lähimetsää kohti, sillä talossa olevat soturit voisivat nähdä minun kulkevan päätiellä.
Metsä ei rauhoittanut oloani, tulin vain vainoharhaisemmaksi kuullessani oksien naksuvan. Kuljin koko ajan käsi miekallani, jos jokin tulisi minua vastaan, en olisi puolustuskyvytön. Säpsähdin kuullessani puskan rahisevan, ja käännyin miekka pystyssä vastaamaan sen. Odotin hirviötä pidättäen hengitystäni. Sen verenpunainen turkki oli pörröllä, oranssit silmät leimusivat hurjina ja sen hampaat olivat kaksi kertaa sen pään mittaiset. Sapelihammaskettu ei ollut odottamani peto, joten naurahtaen laskin miekkani ja pyöräytin silmiäni tyhmyydelleni.
”Sinä vain.”
Kettu ei vaikuttanut agressiiviselta, vaan kallisti päätään uteliaasti katsoen minua. Tiesin sen hampaiden olevan myrkylliset, mutta mieleni teki koskea sitä. Ojentaessa kättäni sitä kohti, kettu katsoi sitä hetken, ja sitten kääntyi loikkimaan syvemmälle metsään. Hetken mielijohde sai minut seuraamaan sitä. Kettu kulki hitaasti, kuin se tahtoisi minun seuraavan. Olin ainakin nyt hereillä, en enää ollut nukahtamassa. Kettu puikahteli ketterästi oksien yli ja ali, minä seurasin sitä vähemmän tyylikkäästi, kompuroiden enemmän kuin oli tarpeen.
Kettu pysähtyi yhden kiviryhmän vierelle ja sukelsi koloon. Huokaisin, se kai siitä jahdista. En sentään olisi ryömimässä maan alle. Huomasin metsän muuttuneen hiljaiseksi ketun kadottua. Hiljaisuus oli outoa, mieleni teki huutaa vain tehdäkseni jotain ääntä, huutaa keuhkoni tyhjiksi. Kuun valo oli peittynyt tällä alueella melkein kokonaan puiden takia, mutta yksi ainoa valonsäde pimeydessä osoiti vasemmallani olevaa puuta. Vaistomaisesti seurasin valoa, unohtaen kettuystäväni. Päästyäni puun luo katsoin sitä, se oli tuikitavallinen koivu. Valkea puu oli raidoitettu mustalla ja harmaalla, ja sen vihreät lehdet loistivat sinertävinä valon myötä.
Kirkaisu aavemaisen hiljaisessa metsässä sai minut säpsähtämään. Linnutkin säikähtivät, ne lehahtivat jossain lentoon raakkuen varoittaakseen muita. Sydämeni sykytti palautuessani säikähdyksestä. Huutaminen, ja muu puheensorina jatkui vaimeampana. Kai kahdeksan päivän vapaa draamasta teki minut uteliaaksi ja seikkailunhaluiseksi, joten lähdin seuraamaan ääniä. Joku oli selvästi pulassa, en tiennyt kuka, en myöskään tiennyt välittäisinkö.
Kahlasin heinikon seassa, kunnes hahmotin kauempana aukion. Näin hahmoja siellä, mutta puut peittivät paljon näkymästäni. Huuto oli loppunut, nyt vain puheensorina täytti ilman. Astuin varoen ja hiljaa, ja puristin miekkaa kädessäni. Kävelin kuuloetäisyydelle, jossa kuulin miesten puheen.
”Meillä oli hyvä tuuri.”
”Niin, mutta mitä teemme hänen kanssaan?”
”Emmekö voi vain jättää häntä tänne?”
”Emme, entä sitten kun se herää? Menee kielimään johtajalle.”
”Jos viskataan se jokeen ja toivotaan parasta?”
”Olisi varmempi tapa vain vetää sen kaula auki.”
”Mitä teemme sitten ruumiille? Joki kadottaisi sen.”
”Mutta se ei takaisi kuolemaa.”
”Riita poikki. Entä jos tapamme hänet, sitten viskaamme jokeen?”
Olin päässyt jo niin lähelle, että erotin aukiolla olevat kolme miestä selkeästi. He eivät olleet vielä nähneet minua, yön varjot peittivät minut täydellisesti. Katseeni lensi alastomaan naiseen miesten takana. En nähnyt muuta kuin hänen lyhyen pituutensa ja epänormaalin punaiset hiuksensa, kun jo tein yhdistyksen. Ren? Ren, oliko hän todella tuossa? Käteni tärisivät puristaessani miekkaani. Jos se oli Ren, miehet saisivat kärsiä.. Mitä he olivatkaan tehneet hänelle? En tahtonut edes kuvitella, vaikka pystyinkin helposti arvaamaan. Vaikka monenlaisia tunteita vyöryi sisässäni, en voinut olla tyhmä ja vain rynnätä miesten keskelle. Heitä oli kuitenkin kolme.
Nappasin maasta kiven ja heitin sen oikealleni, niin että se kimposi puusta maahan luoden huomattavan äänen. Miesten huomio kiinnittyi siihen hetkeksi. Suunnitelmani ei ollut hääppöinen, mutta juoksin piilostani ja iskin miekkani lähimmän soturin lävitse, vetäen sen nopeasti pois. Molemmat toisista sotureista olivat vetäneet miekkansa esiin, ja nyt jouduin väistelemään molempien iskuja yrittäessäni itsekin osua heihin. Toinen heistä sivalsi jalkaani, mutta potkaisin samalla jalalla tätä polvitaipeisiin, saaden hänet kaatumaan maahan. Pystyssä oleva mies iski minua kohti, mutta vain täpärästi väistin sen. Miekkamme kalahtivat yhteen kerta toisen jälkeen, ja toinenkin soturi pääsi pystyyn. Hän iski minun huomaamatta miekallaan sivulleni, saaden minut parkaisemaan ääneen ihoni revetessä.
”Ei kannata pelleillä kanssamme”, hän ärjäisi.
”Saat maksaa hänen kuolemastaan”, toinen ulvahti.
Löin miekallani rivakasti toisen kaulan poikki, terävä miekkani meni sen läpi kuin veitsi voin. Hänen päänsä lennähti kauemmas, ja ruumis valahti elävän soturin ja minun väliin. Molemmat katsoimme hetken ihmeissämme tapahtunutta, mutta jatkoimme kamppailua. Raivo sisälläni pulppusi, eikä kahden miehen kuolemat olleet auttaneet mitään. Tein iskujani holtittomasti, vihani voimalla. Ne olivat voimakkaita, mutta kärsivät tarkkuudesta. Nämä miehet olivat koskeneet Reniä, satuttaneet Reniä, raiskanneet Renin. En edes tiennyt mikä olisi kaikista pahin rankaisu heille. Kuolema tuntui armahdukselta. Lyödessäni miekamme yhteen, otteeni kirposi. Älähdin sen lentäessä sormistani, ja nopeasti potkaisin vastustajaani haaraväliin. Mies ärähti, mutta syöksyi päälleni. Kaaduin maahan selälleni ja mies tuli päälleni polvilleen. Hänen jalkansa olivat molemmilla puolillani, tehden pakenemisen mahdottomaksi.
"Jos heiluisin siihen suuntaan, panisin sinuakin vain tuottaakseni sinulle kärsimystä."
"Haista paska", murisin.
Mies naurahti, ja nyt nosti miekkansa kasvojeni ylle. Tarrasin miekan terästä kiinni ennen kuin hän kerkeisi lyömään sillä. Terä painoi käteni ihoa vasten, ja miehen liikuttaessa sitä iho repesi ja puraisin kieltäni jotten huutaisi. Veri alkoi noroina valua käsivarsiani pitkin aina lyhythihaisen paitani hihoihin asti. Vedin toisen polveni koukkuun ja onnistuin kaatamaan miehen päältäni, päästin irti hänen miekastaan joka valui hänen vierelleen. Vedin puukon vyöltäni ja hyppäsin miehen päälle. En edes ajatellut, vaan löin tätä puukolla satunnaisiin kohtiin, niin paljon kuin vain pystyin. Mies huusi ja verta roiskui kaikkialle. Metallinen haju täytti sieraimeni iskiessäni yhä uudelleen ja uudelleen miehen yläruumiiseen ja kasvoille.
"Ei! Aah! Lopeta!" hän huusi kivusta. Hän karjui ja voihki joka iskulla, mutta hänen rimpuilunsa pian loppui. Purin kaikki tunteeni iskuihini. Käteni olivat kyynerpäitäni myöten veressä, mutta miehen nyt eloton ruumis oli pelkkä punainen olento. Hänen kasvonsa eivät edes muistuttaneet kasvoja, niin pahat olivat iskun olleet. Iskin vielä kerran puukkoni hänen otsaansa, ja aloin rauhoittaa hengitystäni. Vittu, tuntui siltä kuin menisin hulluksi. Agressioni oli liian suuri ja hallitsematon. Mieleeni putkahti kuitenkin Ren.
Nousin seisomaan ja kiiruhdin tytön luo. Valahdin hänen vierellään voimattomana. Hänen pieni alaston ruumiinsa oli täynnä mustelmia ja tytön posket olivat kyynelistä kosteat. Ren makasi liikkumattomana, mutta kokeiltuani hänen kaulaltaan naisen pulssia tiesin hänen olevan elossa. Käytin kaikki voimani siihen, etten alkaisi itkemään.
"Ren?" kyselin epätoivoisesti ja ravistelin naista. Hän ei vastannut, ja parahdin ääneen. En kuitenkaan alkanut itkemään, vaikka silmäni kostuivatkin.
"Ren, perkele nyt heräät", vaikeroin ja puristin hänen kättään. En ikinä kuvitellut hänen palaavan näin. Hän ei ansainnut tätä. En voinut kuin tuntea olevani osasyyllinen, enkö minä ollutkin syypää hänen katoamiseensa? Ilman minua, hän ei olisi joutunut tähän sotkuun.
"Ren!" huusin ääni murtuen.

//Ren?

Nimi: Ren Johnnyn tytär

23.09.2017 15:48
REN RAISKATAAN! EI SUOSITELLA ALLE 16-VUOTIAILLE

Miehet repivät minua tiukasti.
"Lopettakaa!" kiljuin.
Miehiä oli liian monta. Yksi heistä repi yläosani pois, ja alkoi "hyväilemään" ylävartaloani. Potkin ja yritin repiä itseäni irti.
"Ei tommoisen kauniin tytön pitäisi kulkea yksin", yksi miehistä sähisi.
Tällä oli tummat hiukset, ja kaakaon värinen iho, ja en ollut koskaan nähnyt tätä aikaisemmin. Tämä repi hiuksiani, ja taivutti pääni taakse. Yksi miehistä rysähti päälleni, ja alkoi imeä kaulaani mustelmia. Tuntui niin hirveältä. Miehet selvästi tekivät mitä tahansa saadakseen haluamansa.
"Hassua miten kaunis olet", yksi miehistä kuiskasi.
Tämä avasi housunsa, ja no yksinkertaisesti teki sen mitä halusi tehdä, hyvin kovaäänisesti. Minä puolestani kiljuin, ja yritin parhaani mukaan repiä itseäni irti.
"Seuraavana minä", toinen mies sihisi, ensimmäisen oltua sitten ilmeisesti valmis. Jokainen liike sattui, miehen oltua sisälläni. Ja nyt vielä toinen... En kestänyt kipua. Ulahdin, ja revin miestä pois päältäni.
"Äläs tappele pikkukisu", jo valmis mies nauroi.
Muiden kädet olivat paikoissa joita niitä en halunnut.
"Lopettakaa!" huusin, ja kynsin miehiä parhaani mukaan terävillä kynsilläni. Miehet vain nauroivat, ja jatkoivat puuhiaan. Toinen mies sentään yritti olla hellä, epäonnistuen siinä täysin. Jännitin kaikkia lihaksiani.
"Ei helvetti!" kimpussani puuhasteleva mies huusi.
Vedin syvåän henkeä, miehen vetäydyttyä kauemmas. Rimpuilin kauemmas, ja silloin he vetivät minut aivan kiinni itseensä.
"Vielä yksi", mies sihahti,
Samassa kaikki pimeni minulta

©2017 Tenebrae | Tυℓєναιѕυυ∂єη Hєιмσт - suntuubi.com