Isadora Tomasin tytär: 47kp, 23 kultakolikkoa ja yksi hopeakolikko!
Nimi: Isadora Tomasin tytär
06.02.2018 11:40
1 – Ensimmäinen päivä alokkaana
Oli jo varhainen aamu, kun nuhruinen tyttö hiipi takaisin kotiinsa. Aurinko pilkisti juuri ja juuri taivaanrannan reunalta, valmiina nousemaan valaistakseen uutta päivää. Ympärillä haisi multa ja hevosenlanta. Aamukaste kutitti tytön paljaita nilkkoja, kun hän hiipi nurmikolla.
Tyttö huokaisi helpotuksesta, kun huomasi ettei kukaan ollut hereillä. Hiljalleen hän painoi ovenkahvaa alaspäin päästämättä ääntäkään, avasi sitä juuri sen verran että pääsisi luikahtamaan välistä ja sulki sen samanlaisella kärsivällisyydellä kuin mitä sen avaaminen oli vaatinut. Urakan jälkeen hän hengähti hetken, kunnes varovaisin liikkein kääntyi suunnatakseen kohti omaa huonettaan.
Kääntyessään tyttö kuitenkin huomasi, ettei tilanne ollut sellainen kuin miltä se oli alunperin näyttänyt. Äiti olikin hereillä.
”ISADORA!” Rebecca seisoi siinä tuimannäköisenä, kädet ristissä ja silmät leiskuen ärtymystä jonka seuraukset Isla saisi pian kokea. ”Missä sinä olet taas juossut koko yön? Katso nyt itseäsi! Laittaisin sinut kotiarestiin, ellei tänään olisi niin tärkeä päivä. Rangaistuksen sinä kuitenkin vielä saat, älä epäilekään.”
”Minä...”, Isla aloitti, mutta selittely jäi vain yritykseksi.
”Mitä minä olen tehnyt niin väärin, ettei tyttäreni voi kuunnella äitiään. Voi hyvänen aika sentään.” Rebecca pyöritteli päätään ja hetkessä hänen vihansa muuttui väsymykseksi ja pettymykseksi. Hän ei jaksanut kuunnella enää yhtäkään tekosyytä. Pian Isadora olisi jo aikuinen ja hän vastaisi itse itsestään. Sitten olisi helpompaa.
Tummat pussit silmien alla kertoivat huonosti nukutusta yöstä ja Islan kävi melkein sääli äitiäänpuoltaan. Normaalisti hän olisi tiuskaissut, ettei ollut hänen tyttärensä ja häipynyt dramaattisesti paikalta, mutta tänään oli erityinen päivä. ”Mene sinä nukkumaan vielä hetkeksi. Minä peseydyn ja lupaan, että kaikki menee tänään hyvin.” Rebecca katsoi apaattisena lattiaan ja Islan teki melkein mieli halata häntä tai jotakin, muttei saanut itseään liikkelle. Hän aikoi livistää omaan huoneeseensa, kun äitipuoli avasi taas suunsa.
”Niin ja hyvää syntymäpäivää. Sitä minun piti vain sinulle toivottaa, muttet ollut kotona.”
Isla poistui paikalta, kun ei muutakaan osannut. Perhe. Siinäpä vasta outo konsepti.
Ammatin valitseminen oli ollut Islalle helppoa. Hän oli ollut jo pienestä pitäen parempi kommunikoimaan eläinten kuin ihmisten kanssa, eikä näin ollen eläintenkesyttäjän valinta ollut tullut yllätykseni. Lisäksi jokin veti Islaa koskemattomaan luontoon, villiin maailmaan, juoksemaan vapaana vain tuuli seuranaan. Unelman tiellä olisi enää vain rituaali asian virallistamiseksi. Isla ei paljoa perustanut perinteistä, mutta jotakin juhlallista siinä kieltämättä oli. Sitä varten piti tietenkin peseytyä ja pukeutua hienoimpaan vaatekappaleeseen jonka Isla omisti ja jota varten äiti oli säästänyt pitkän aikaa juuri tätä tilaisuutta varten.
Peseytyessään Isla katseli ikkunasta alkavaa päivää. Ulkona oli jo hieman valoisampaa ja jotkut aikaiset aamuvirkut olivat jo aamutouhujensa parissa. Kukko kiekui jossakin. Islaa hymyilytti hieman. ”Isadora Eläintenkesyttäjä”, hän sanoi kuin maistellen miltä se kuulosti. Se kuulosti hyvältä, vaikka tuntuikin epätodelliselta. Isla puristi pesusienestä vedet kylpytynnyriin ja kuivasi itsensä. Auringonsäteet, jotka lankesivat seinää pitkin puulattialle, kutittelivat Isadoran ihoa. Hänen sängyllään oli hieno harmaansininen mekko, joka jätti yläselän paljaaksi tatuointia varten. Se oli tehty Isadoran mittojen mukaan ja maksanut varmaankin pienen omaisuuden. Isla hiveli kangasta sormillaan ennen kuin viimein asetti sen päälleen. Sitten hänen huoneensa ovelta kuului koputus.
”Sisään”, Isla sanoi, sillä tiesi koputuksesta kuka siellä oli. Islan isä oli ainoa, kenestä Isla todella välitti, vaikkei aina voinutkaan ymmärtää tämän tekemiä valintoja.
Tomas avasi oven ja Islan nähdessään hänen kasvoilleen levisi leveä ja lempeä hymy. ”Tarvitsetko apua?”
”Jos voisit sitoa nuo narut tuosta takaa”; Isla sanoi ja kääntyi. Tomas teki työtä käskettyä.
”Olet niin kaunis”, isä sanoi ja nosti hellästi osan Islan punaisista kiharoista tytön korvan taakse. ”Sinun taitaa olla paras letittää hiuksesi tänään, etteivät ne tule tielle.”
”Hmm, taidat olla oikeassa”, Isla sanoi ja haki hiusharjan yöpöytänsä laatikosta. Tomas istuutui Islan sängylle katselemaan tytärtään. Isla toivoi, ettei hän huomaisi että sängyssä ei oltu nukuttu viime yönä.
”Suuri päivä tosiaan. Jännittääkö tatuointi?”
”Ei tippaakaan. Haluaisin vain tietää jo kouluttajani”, Isla vastasi.
”Onko toiveita?”
”Ei erityisemmin. Kunhan ei sitä idioottia Lennyä.”
Tomas naurahti. ”En usko, että siitä on pelkoa.”
Nyt talossa alkoi olla muutakin elämää. Teresa ja Amanda, Islan kaksitoistavuotiaat puolisiskot jotka olivat identtiset kaksoset, olivat heränneet ja pian he herättäisivat Rebecan. Isla huokaisi. Ei ollut mukavaa, kun laatuhetket isän kanssa keskeytettiin.
Tomas hymyili ymmärtäväisesti. Sitten hän nousi sängyltä ja suuteli tytärtään otsalle. ”Minä olen ylpeä sinusta.”
Tunnin kuluttua kokoontumistorvi soitti koko heimon paikalle johtajan talon eteen seremoniaa varten.
Isla rummutti kärsimättömästi jalkaansa niin että koko penkkirivi heilui. Pian olisi hänen vuoronsa astua heimon eteen julistautumaan alokkaaksi, eikä hän malttanut odottaa että tilanne olisi jo ohi. Rebecca loi häneen tuiman katseen ja Isla ymmärsi lopettaa. Tänään ei kannattaisi suututtaa äitipuolta enempää kuin oli tarpeellista. Rebecalla oli ollut vaikeuksia niellä Islan ammatin valintaa, sillä hän olisi halunnut hänestä käsityöläisen kuten itsestään. Isla ei voinut ymmärtää, miten Rebecca kehtasi kohdella häntä kuin omaa tytärtään. Isä ei tietenkään koskaan laittanut vastaan. Mitä hän edes Rebecassa näki?
”Isadora Tomasin tytär.” Isla säpsähti ajatuksistaan, kun kuuli oman nimensä lausuttavan ja kepeästi nousi paikaltaan menneessään heimon ja johtajan eteen lavalle. Amber Williamin tytär oli nuori johtajaksi, mutta heimo kunnioitti häntä. Jotakin ylevää naisessa Islankin mielestä oli; hänen olemuksestaan huokui vahvuus. Hän seisoi selkä suorassa ja nuoresta iästä huolimatta johtajan silmistä aisti viisauden jolla hän heimoaan johti.
Isla asettui paikoilleen johtajan eteen. Hän oli ollut varma, ettei häntä jännittäisi lainkaan mutta itse tilanteessa sydän kieltämättä heitti voltin tai kaksi. Koko heimo tuijotti häntä kuin hurmoksen vallassa. Mekko taisikin olla hyvä valinta.
Amber selvitti kurkkuaan ennen kuin aloitti. ”Isadora Tomasin tytär, olet täyttänyt 16 vuotta, joten sinusta tulkoon alokas. Mihin ammattiin haluat kouluttautua?”
”Haluan kouluttautua eläintenkesyttäjäksi”, Isla vastasi päättäväisesti. Joku vihelsi yleisössä.
”Tahtosi käyköön toteen, onnea ammattisi opiskeluun. Kouluttajasi ja opettajasi olkoon Cody Dallaksen poika. Hän valjastakoon sinut valmiiksi ammattiisi ja vihkikööt sinut sen salaisuuksiin. Et kuitenkaan ole alokas ennen kuin olet saanut merkkimme ihoosi.”
Cody Dalleksen poika astui esiin. Hän käveli selkä suorassa, kädet ristittyinä alavatsan kohdalla eikä hän vilkaissutkaan Islaan päin. Isla tunsi miehen, muttei ollut koskaan puhunut hänen kanssaan. Cody oli pitkä ja leveärakenteinen ja näytti jättiläiseltä Islan siron vartalon vieressä. Hänen kasvoillaan risteili arpia, jotka kertoivat hurjista taisteluista ja villeistä eläimistä, jotka hänen tehtävänään oli ollut kesyttää. Isla oli kuitenkin kuullut, että mies oli taitava ammatissaan, joten hän oli kiitollinen valinnasta.
”Palaamme hetken kuluttua”, johtaja sanoi ja viittoi Islan ja Codyn seuraamaan häntä asuntoonsa, joka sijaitsi tornin huipulla.
Johtajan asunto oli siisti ja täynnä ruskeaa, joka oli sämän sävyistä kuin hänen iiriksensäkin. Amber pyysi Islaa istumaan penkille, joka oli suuren koristeellisen peilin edessä, ja alkoi valmistelemaan ihoa tatuointia varten. Cody ei ollut sanonut sanaakaan ja hän seisoi huoneen reunalla, kädet edelleen ristissä kuin henkivartijalla. Huoneessa vallitsi arvokas hiljaisuus, mikä sopi Islalle hyvin. Hetken kuluttua Amber nosti piikin Islan iholle ja aloitti. Ensikosketuksesta Isla sävähti, mutta kipu ei ollut sietämätöntä. Mekko jätti yläselän paljaaksi juuri sopivasti merkkiä varten, joka laitettiin vasemaan olan taakse. Hiljaisuudessa Isla sai hetken aikaa ajatella tulevaisuuttaan. Rituaalin jälkeen hänen ja Codyn täytyisi lähteä vuorokaudeksi kahdestaan leirin ulkopuolelle mukanaan vain kaksi puukkoa ja torvi hätätilanteita varten. Isla oli käynyt leirin ulkopuolella useita kertoja aikaisemmin, yleensä salaa, joten hän tunsi paikat jo suhteellisen hyvin. Cody oli toistaiseksi Islalle kuitenkin vielä mysteeri ja hän pohti kuinka he tulisivat toimeen.
”Valmista”, Amber sanoi ja pyyhkäisi vielä kädellään tatuoinnin päältä. Sitten hän otti pöydältä pyöreän peilin ja peilasi Islan selkää suureen peiliin siten, että tyttö saattoi nähdä merkin ihollaan.
”Pidän siitä”, Isla sanoi.
Sitten joukkio palasi takaisin lavalle heimon eteen. Johtaja ja Cody seisoivat vierekkäin, Isla heidän edessään.
”Nyt, Isadora Tomasin poika, olet valmis alokkaaksi”, johtaja julisti ja heimo hurrasi. Sitten Isla kätteli Amberia sekä Codya ja liittyi heidän vierelleen riviin. Johtaja astui heidän eteensä.
”Voitte nyt hyvästellä läheisenne, jonka jälkeen lähdette vuorokaudeksi leirin ulkopuolelle.”
Cody otti johtajalta vastaan kaksi puukkoa ja torven, hän kumarsi ja Isla niia'asi, jonka jälkeen he poistuivat lavalta, jossa heidän perheensä odottivat. Isla halasi isäänsä Tomasta ja vastahakoisesti myös Rebeccaa, joka antoi hänelle vaihtovaatteet tulevaa vuorokautta varten. Amanda ja Teresa toivottivat Islalle Rebecan käskystä onnea matkaan, jonka jälkeen jatkoivat kinastelua joka oli kestänyt koko seremonian ajan. Tämän jälkeen Isla kävi sermin takana vaihtamassa mekkonsa vihreisiin housuihin ja ilmavaan lyhythihaiseen paitaan. Hän antoi mekon takaisin Rebecalle, joka tirautti kyyneleen kun Cody viittoi Islaa tulemaan luokseen. Matkan oli aika alkaa.
Cody vetäisi mustat lähes olkapäille ulottuvat hiuksensä kädellään taaksepäin, kun Isla lähestyi häntä. Kun hiukset eivät olleet enää lainkaan peittämässä kasvoja, arvet korostuivat entisestään. Suurin osa niistä oli jo haalistunut jättäen kasvoihin uria kuin puroja maanpintaan, mutta osa niistä punotti kuin ne olisivat vasta muodostuneet. Cody kääri paitansa hihat ja Isla ja hän esittäytyivät uudestaan.
”Cody.”
”Isla.”
”Isla?”
”Lempinimi.”
Isla piti heti siitä, ettei Cody ollut niitä lörpöttelijöitä, jotka ensi tapaamisella kertoivat koko elämäntarinansa. He tulisivat varmasti hyvin toimeen.
”Et ole helpoimmasta päästä mennyt ammattia valitsemaan”, Cody huomautti.
”Ennemminkin ammatti se valitsi minut, eikä toisinpäin”, Isla vastasi. ”Minne olemme menossa?”
”Se on sinusta kiinni”, Cody vastasi. ”Kukkuloilta on kuitenkin vain yksi tie alas jaloin, joten voimme joka tapauksessa lähteä matkaan.” Hän oli oikeassa, leirin itäpuolelta lähti pitkät kiviportaat alas heimon ulkopuolelle. He lähtivät matkaan ja Isla sai hetken aikaa miettiä paikkaa, jossa he seuraavan vuorokauden viettäisivät.
He kävelivät hiljaisuuden vallitessa, molempien askeleet olivat pitkiä ja rivakoita. Pian he pääsivät portaille, jotka olivat niin kapeat että Islan piti kulkea Codyn takana jotta vastaankävelevät heimolaiset pääsisivät heidän ohitseen. Suurin osa heistä oli itsekin eläintenkesyttäjiä ja Codyn tuttuja, jotka onnittelivat häntä lyhytsanaisesti kouluttajaksi pääsystä. Noin puolessa välissä portaita Cody avasi jälleen suunsa.
”Oletko jo päättänyt?”
”Ajattelin, että jos menisimme Kuiskausten metsän reunamille. Lähellä on niittyjä, joilla mutanttikorpit viettävät aikaansa mutta pääsemme tarvittaessa myös metsän suojaan.”
”Haluat siis heti toimintaa vai?”, Cody sanoi ja hymähti.
”Oppimaanhan sinne mennään.”
Cody näytti hyväksyvän Islan vastauksen ja tarjosi hänelle toisen puukoistaan. Isla laittoi sen tuppeen, joka riippui lenkistä joka oli hänen vyötärönsä ympärillä. Oli vielä päivä, mutta pilvet olivat peittäneet auringon täysin. Tuuli, joka vallitsi aina Corvusan alueella, piiskasi itseään kukkulaa vasten ja Isla tajusi miten hyvä idea oli ollut letittää valtavat kiharat pois tieltä.
”Minä en paljoa säännöistä perusta ja tälläkin matkalla haluan ennen kaikkea tarkkailla kuinka itse päätät toimia ilman ulkopuolisen vaikuttamista. Jos kuitenkin käsken sinua tekemään jotakin, sinä myös teet sen. Ymmärretty?”
Isla nyökkäsi. Hän olikin jo ihmetellyt, miksei Cody ollut vielä ottanut haltuun rooliaan kouluttajana. He olivat jo saapuneet lähelle Kuiskausten metsää.
”Minulle on tärkeää tietää, missä asioissa olet hyvä ja missä tarvitset kehitystä. Sinä olet siis ensisijaisesti tämän retken ohjaajana ja minä tarkkailen sinua. Jos tulee jotain kysyttävää, älä pelkää kysyä. Minä kuitenkin esitän kysymykset ensin. Mitä meidän ensiksi kannattaa tehdä?”
Islalle tämä oli jo tuttua. ”Etsitään paikka, jossa voimme yöpyä ja tehdään suoja. Sitten etsitään ruokaa ja polttopuita ja no, siinä olikin tärkeimmät.”
Havupuut, jotka heidän tietään olivat reunustaneet, alkoivat tihentymään ja Isla tajusi heidän olevan nyt metsässä. Metsän poikki meni tie, jonka hevoset ja kesytetyt mutanttieläimet olivat tallanneet sileäksi.
”Mennään länteen päin, niittyjä on siellä päin.”
He poistuivat tieltä metsään, joka tiheni tihenemistään. Valtavat männyt ja kuuset peittivät osan auringosta, joka alkoi laskemaan jo iltapäivän puolelle. Vielä olisi kuitenkin aikaa. Jonkin aikaa tarvottuaan he pääsivät metsän toiselle laidalle, jossa laajat niityt olivat. Aurinko laskeutui niittyheinän ja -kasvien päälle, joiden lomassa tuuli leikitteli. Mutanttikorppeja ei näkynyt, joten Isla arveli niiden olevan metsästämässä. Ne palaisivat illaksi takaisin.
Cody ja Isla palasivat takaisin metsän puolelle ja hetken kuluttua löysivät tasaisen, puiden reunustaman paikan jonne he alkoivat kasaamaan laavua. Kuten Cody oli sanonut, hän seurasi sivusta kun Isla kokosi suojan ja auttoi pyydettäessä. Isla oli tehnyt rakennelman sata kertaa ennenkin, mutta oli kieltämättä hieman jännittävää kun tuntematon ihminen vain tarkkaili vierestä tuomiten jokaisen virheen jonka tyttö teki. Toistaiseksi Cody ei ollut kuitenkaan valittanut, joten Isla jatkoi päättäväisesti laavun tekoa.
Suojan takentamisen jälkeen oli aika hakea ruokaa ja polttopuita. Isla ja Cody päättivät hajaantua metsään ja tavata suojalla hetken kuluttua.
Isla havahtui siihen, että jossakin kahisi. Hän oli nyt hyvin lähellä niittyä, jostapäin ääni tulikin. Isla kyyristyi hieman ja hivuttautui lähemmäksi katsomaan. Kyllä, hän oli ollut oikeassa, mutanttikorppejahan siellä oli. Niitä oli neljä, joista yksi oli jo laskeutunut maan pinnalle. Muut kolme seurasivat perästä. Isla katseli jylheitä eläimiä ihmetyksen ja ihailun vallassa. Kotona hän oli tietenkin nähnyt mutanttikorppeja koko elämänsä, mutta nämä olivat villejä ja vapaita, ihmisen orjuutuksen koskemattomissa. Kun vain pääsisi vielä hieman lähemmäs...
Isla yritti hivuttautua niityn reunalle piiloutuen heinien joukkoon. Hän tasapainotteli taitavasti päästämättä ääntäkään. Mutantit eivät huomanneet mitään. Ne olivat keskittyneet syömään heinää, suuret korpin päät olivat kohti maata ja valtavat sulkien peittämät hevosmaiset kehot kohosivat ja laskeutuivat hengityksen tahtiin.
Sitten Isla menetti tasapainonsa ja kaatui. Mutanttikorpit nostivat päätään ja näkivät punatukkaisen tytön kumollaan. Ne kiinnostuivat heti ja lähtivät varovasti lähestymään.
Hitto hitto hitto hitto, Isla ajattteli ja nousi hitain, varmoin liikkein takaisin jaloilleen. Hän lähti perääntymään hitaasti takaisin metsään ja parhaansa mukaan vältteli katsekontaktia petojen kanssa. Ne olivat kuitenkin jo lähteneet seuraamaan tyttöä. Islalla oli mukanaan vain pahainen puukko, josta tuskin olisi mitään apua suurien eläinten kanssa. Tyttö oli pulassa. Hänen ainoa turvansa olisi nyt metsä ja...
Cody. Mies juoksi metsästä ulos niitylle noin viidenkymmenen metrin päästä. Hän heilutteli kuollutta jänistä päänsä yläpuolella saadakseen mutanttikorppien huomion, jotka haistoivat lihan ja lähtivät heti perään. Sitten Cody heitti jäniksen niin pitkälle kuin vain kykeni ja lähti juoksemaan takaisin kohti metsää. Suunnitelma toimi; korpit lähtivät jäniksen perään. Isla pääsi karkuun ja juoksi suoraan suojapaikalle, jonne Codykin tuli.
”Oletko idiootti?” Cody kysyi kädet ristissä rinnan päällä. Hänen äänensä oli tiukka, mutta Isla yllättyi ettei se ollut vihainen.
”Minä halusin vain katsoa hieman lähempää”, Isla vastasi. ”Anteeksi.”
”Älä enää koskaan lähesty mutantteja ilman aseita, joilla voit puolustaa itseäsi. Tiedät, miten siinä voi käydä.”
Isla tiesi. Hänen biologinen äitinsä oli ollut eläintenkesyttäjä kuten hänkin, mutta työ oli vienyt hänen henkensä.
”Osaatko muuten edes taistella? Miekkailla?”
Isla hämmentyi hetkeksi ennen kuin asia valkeni hänelle. Niin tietysti. Eläintenkesyttäjätkin opetettiin taistelemaan ja sodan syttyessä hekin olisivat taistelutantereella. Hitto.
”En oikeastaan.” Todellisuudessa Isla ei ollut tarttunut miekkaan montakaan kertaa elämänsä aikana ja niinäkin kertoina hän oli ollut surkea.
”Siitä on sitten hyvä aloittaa. Mutta ensin syödään”, Cody sanoi ja Islalle tuli hieman parempi mieli.
Uusi elämä ei tulisi olemaan helppoa, mutta tätä Isla oli odottanut koko ikänsä.
Nimi: Freya Dylanin tytär
16.01.2018 23:33
Löysin Riyan tarkkailemasta meitä baarin kulman takaa ja leikkisän torumisen jälkeen menimme yhdessä katsomaan talvinäytelmää. Saimme paikat aika edestä, joka oli hyvä. Näin siitä hyvin näytelmän, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan niin paha, viihdyttäjät olivat tehneet aivan uuden tarinan siihen kuin viime vuonna. Esitti se yhä heimojen ensimmäistä talvea, mutta nyt juonesta oli tehty paljon mielenkiintoisempi. Kaikki muutkin näyttivät pitävän siitä, sillä näytelmän loppuessa he nousivat seisomaan ja taputtivat hullunlailla.
Riya kysyi tahdoinko mennä syömään, vastasin myöntävästi ja hivuttauduimme katsomosta pois kohti lähintä ravintolaa. Päädyimme jäämään kahvilaan, jonka sisälle oli pystytetty lava, jossa soitti nyt joku yhtye. Pakotin Riyan jäämään sinne heti kun kuulin musiikin, se oli jotain erilaista. En ollut koskaan kuullut kyseistä bändiä, mutta kahvilan edustalla roikkui punamusta mainoskangas, johon oli maalattu "Punakädet", oletin sen olevan yhtyeen nimi.
Menimme sisään hämärään rakennukseen ja kävimme tilaamassa molemmille kupin kahvia ja sen kanssa leivonnaisen, ja menimme istumaan lähelle musiikkilavaa. Musikkilavaa valaisivat soihtujen romanttinen valo, taloon ei päästetty yhtään luonnonvaloa. Monet ihmiset olivat tanssimassa nopeatempoisen musiikin tahtiin tanssilattialla, parit olivat painautuneet toisiaan vasten ja muut tanssivat vapaasti mitä sattuu.
Musiikki oli niin kovaäänistä, että keskustelu Riyan kanssa oli hankalaa, joten aloin vaan nauttia musiikista ja tarkkailla yhtyeen jäseniä. Heissä oli yksi rumpali, yksi kosketinsoittaja, kaksi kitaristia ja yksi laulaja. Katsoin laulajaa mietteliäänä, löisin vaikka vetoa, että olin nähnyt hänet aikaisemmin. Miehen ääni oli mahtava, niin kaunis ja pystyi laulamaan todella matalalta ja todella korkealta kuulostaen yhtä upealta. En ollut varma mihin genreen bändi kuului, paras arvaukseni oli joku rockin alagenre, ei mitään hajua mikä. En ole koskaan ollut musikaalinen, mistä tietäisin.
Päälaulaja käänsi katseensa minuun - siitä ei ollut epäilystäkään, että hän katsoi juuri minua. Hän hymyili minulle laulaessaan ja juuri sillä hetkellä muistin missä olin hänet nähnyt aiemmin. Hän oli se aasialaispiirteinen heppu joka meni baariin aikaisemmin. Hänellä oli samat pitkät, mutta sivuilta ajetut ponninhännällä olevat mustat hiukset, tatuoinnit, kajaali ja musta puku punaisine hanskoineen. Nyt jopa erotin hänen tatuointinsa, oletin hänen poskellaan olevan pieni tatuointi sudesta tai koirasta, en vieläkään nähdyt varmasti.
Harmikseni laulajan katse katosi minusta pian ja hän jatkoi samaan malliin vielä muutaman kappaleen putkeen, kunnes viimeinen kappale loppui ja hän ilmoitti sen olleen hänen viimeinen laulunsa tältä erää, mutta hänen bändinsä soittaisi vielä hetken ilman hänen lauluaan. Mieslaulaja aplodejen saattelemana asteli alas lavalta ja käveli suoraan kahvilan tiskiä kohti. Kukaan ei pysäyttänyt häntä, vaan kaikki jäivät tanssimaan lopun yhtyeestä alkaessa soittaa.
"Se katto sua", Riya sanoi puoli leivonnaista yhä suussaan.
"Ai mitä?" kysyin säpsähtäen ajatuksistani.
Riya nielaisi ruokansa. "Toi laulaja. Kun käveli ohitse, se virnisti vilkaistessaan sua, tahotko että häivyn?" hän kysyi.
Hymyilin pakosta. Ei kukaan koskaan osoittanut minuun mitään erityistä kiinnostusta, Benistä ei saanut ikinä selvää ja kukaan muu ei välittänyt minusta yhtään. Tuntui kivalta saada jonkun huomio.
"Pitäisikö minun mennä puhumaan hänelle?" kysyin purren huultani hermostuneena.
"Tietysti! Aattele, sulla vois kerrankin olla oikee poikaystävä. Beniä eikä sitä randomia lasketa", Riya sanoi iskien silmäänsä. "Ja hän varmaan tulee tähän jos olet yksin, joten heippa! Meen kattomaan jos ite löydän ketään kiinnostavaa tanssilattialta", Riya hihkaisi ja ponnahti tuolilta pystyyn.
"En ehkä niin nopeasti ole tekemässä hänestä poikaystävääni", naurahdin.
Riya ei suostunut kuuntelemaan minua, vaan nappasi mukanaan kahvikuppinsa ja lautasensa ja vei ne läheiselle pöydälle, että omalla pöydälläni olisi siistimpää. Mitä tekisinkään ilman Riyaa, en varmaankaan ilman hänen apuaan ikinä löytäisi puolisoa.
Odottelin sitten siinä kahviani juoden ahdistuneena tapahtusiko mitään. En kehdannut vilkaista tiskin suuntaan, entä jos laulaja huomaisi minun tuijottavan? Entä jos hän jo lähti.. Tai entä jos hän ei olisikaan kiinnostunut? Jos ne kaksi hymyä olivat täysiä vahinkoja?
"Saanko istua tähän?"
Kohotin katseeni äänen suuntaan ylleni ja ne lukittuivat välittömästi mieslaulajan mustiin silmiin. Mieleni teki kirkua, mutta pidin kaiken sisälläni ja hymyilin tälle hennosti.
"Siitä vaan. Ystäväni jo jätti minut ja meni tanssimaan", sanoin pitäen hymyä huulillani. Laulaja istui minua vastapäätä ja laski pöydälle lasillisen jotain juomasekoitusta.
"Nimeni on Luca Jessen poika", hän sanoi ja hymyili.
"Olen Freya Dylanin tytär", sanoin ja en voinut olla hymyilemättä. "Oletko pelkästään viihdyttäjä ammatiltasi?" jatkoin. Silmäilin hänen poskeaan. Oli se susi.
"Kyllä, se vie paljon aikaa. Entä sinä?"
"Olen pian soturi. Tai olen siis jo täysi-ikäinen, mutta koulutuksessani on tietyistä syistä tapahtunut viivästyksiä", hymähdin. "Laulat hyvin", jatkoin, jotta puheenaihe vaihtuisi.
Luca virnisti ja kiitti. "Saanko sanoa jotain?" hän kysyi ja joi kulauksen juomaansa.
"Siitä vaan", sanoin hermostuneena.
"Olet oikeasti pirun kaunis, en saanut sinua päästäni sen jälkeen kun näin sinut siellä puuaidalla", Luca sanoi ja laski kätensä pöydälle.
Punastuin ja naurahdin, ei kukaan isäni lisäksi minua kauniiksi kutsunut. "Et sinäkään hassummalta näytä."
"Kiitos", hän hymähti ja joi. "Monet ei pidä miltä näytän, jotkut ei pidä kajaalia niin seksikkäänä miehellä", hän jatkoi virnuillen.
"Hankala uskoa, olet parhaan näköinen asia mitä olen tänään nähnyt", sanoin. En tiedä oliko se vale vai ei, häntä oli hankala verrata Beniin. He olivat niin erilaiset, kaikin puolin.
"Lopeta ennen kuin egoni lentää kattoon", hän naurahti, mutta kaunis hymy jäi tanssimaan hänen huulilleen. "Tahdotko tanssia kanssani?"
Vilkaisin tanssilavalle joka oli tupaten täynnä, ei kai kukaan huomaisi jos menisin sinne. Oli minulla kuitenkin yksi huoli.
"En osaa tanssia. Siis yhtään", sanoin hermostuneena ja palautin katseeni Lucan silmiin.
"Näyttääkö siltä, että joku tuossa ihmismassassa osaisi? He soittavat seuraavaksi hitaamman kappaleen, kai valssia osaat?" hän hymyili taas niin sydäntäsulattavasti, etten herranjestas kestäisi enää kauaa.
"En", nauroin vaivaantuneena. "Osaan miekkailla, en paljoa muuta."
"Onneksesi se on niin naurettavan helppoa, että opit sen heti", Luca sanoi ja nousi seisomaan. Hän käveli luokseni ja ojensi minulle oikean kätensä. Vilkaisin sitä, sitten Lucaa ja taas hänen kättään. Laskin oman siron käteni hänen käteensä ja Luca kumartui suutelemaan kättäni ennen kuin avusti minut seisomaan. Punastuin, en tiennyt kenenkään muun kuin satuprinssien tekevän noin. Luca hymyili tyytyväisenä huomatessaan reaktioni ja vei minut kädestä tanssilattialle. Samalla kun astuimme sille musiikki vaihtui hitaammaksi.
Luca laski kätensä vyötärölleni ja ohjeisti minua laittamaan käteni hänen hartioilleen, mutta kiedoinkin ne hänen kaulansa ympärille - olin nähnyt muiden tekevän niin. Luca ei näyttänyt olevan harmissaan siitä.
"Kerro jotain itsestäsi, Freya", Luca pyysi. Nimeni kuulosti hyvältä tullessaan ulos hänen suustaan.
"Olen kahdeksantoista, rakastan lukemista ja mielkkailua, minulla on lemmikkisusi ja olen yövirkku. En oikeasti ole kovin ihmeellinen ja olen kamala kuvailemaan itseäni, anteeksi", sanoin. En tiennyt mihin minun piti katsoa, olimme niin lähellä toisiamme tanssiessamme, että katsekontakti tuntui epämukavalta. Hetkinen, minähän tanssin! Kai olin vain peilannut Lucan liikkeet alitajuntaisesti ja matkinut häntä. Toivottavasti en ollut tanssimisessa täysin kamala.
"Vaikutat mielenkiintoiselta ihmiseltä, älä vähättele itseäsi", hän sanoi virne huulillaan. "Minä taas olen kaksikymmentäneljä, rakastan laulamista ja soittamista, minulla ei ole lemmikkejä ja voisin laskea itsenikin yövirkuksi", hän sanoi leikkisästi matkien omaa kaavaani.
"Luulen tahtovani oppia tuntemaan sinut paremmin kuin tuon mitä sanoit", sanoin virne kavuten huulilleni.
"Veit sanat suustani", hän sanoi. Olimme ajautuneet tanssiessamme vielä lähemmäs toisiamme, rintamme hipoivat toisiaan. "Joten, tahdotko mennä treffeille kanssani näiden juhlien jälkeen?" hän kysyi kohottaen toista kulmaansa.
"Öm, joo", sanoin tökerösti. Epäröin hieman Benin takia, muttei meidän välillämme oikeastaan ollut mitään. Olin ihastunut häneen ja hän ei minuut - pitäisikö minun vain yrittää siirtyä eteenpäin? En tiedä tunsinko vielä mitään erityistä Lucaa kohtaan, mutta tiesin hänen olevan mukava ja komea.
"Miten olisi neljän yön kouluttua tässä samassa kahvilassa auringon laskiessa?"
"Sopii", hymyilin.
Tanssimme kappaleen loppuun asti ja sen loputtua jäimme vain hetkeksi paikoillemme, pidellen toisiamme, hengittäen samaa ilmaa. Sydämeni alkoi hakata, se yritti pyrkiä kurkustani ulos. Nostin katseeni Lucan silmiin, jotka jo katsoivat minua. Hänen katseensa oli pehmeä ja kutsuva, mutta näin hänen janonsa. Hänen huulensa olivat raollaan ja pupillinsa laajentuneet. Hengitin raskaasti, jännittäen tulevaa. Luca veti minut hellästi häneen täysin kiinni, lantiomme ja rintamme olivat tiukasti toisissamme liimautuneena.
Katsoimme toisiamme silmiin ja sanoin vaivaantuneena: "Luca.. Odotetaan hetki, edes siihen neljän yön päähän. Anteeksi." Jostain syystä en vain tuntenut sitä, sitä janoa suudella häntä.
"Älä pyydä anteeksi", hän sanoi ja painoi suudelman otsaani. Se jätti kihelmöivän ja polttavan tunteen jälkeensä, vatsani teki voltteja. Luca päästi minusta irti ja otti askelen taaemmas. "Kiitos tästä tanssista", hän sanoi.
"Kiitos, että opetit", puuskahdin. "Nyt voin sentään sanoa, että osaan tanssia valssia", hihkaisin.
Luca näytti huvittuneelta. "Ei kannata ylpeillä sillä, jokainen osaa valssia."
Naurahdin, tiesin hänen puhuvan totta.
Juttelimme vielä hetken, sitten erosimme ja nappasin Riyan mukaani ennen kuin poistuin rakennuksesta. Hetken miettimisen jälkeen päätimme mennä katsomaan yleistaistelukilpailuja, nissä sai taistella millä aseella tahtoi. Löysimme hyvät paikat katsomosta, menimme istumaan jonkun yksinäisen näköisen vanhemmat miehen viereen, koska siinä nyt sattui olemaan vapaat paikat. Riya lypsi minusta välittömästi kaikki tiedot Lucasta ja oli täpinöissään kertoessani sopivani treffit hänen kanssaan.
Riya kertoi hakevansa vettä, joten jäin yksin katselemaan kun alokkaat taistelivat kentällä.
"Miekkailetko sinä?" vanha mies viereltäni kysyi. "Earl Carlin poika", hän esitteli itsensä kähisten ja ojensi kättään käteltäväksi.
Kättelin häntä. "Kyllä, ja olen Freya. Miten niin?"
"Näytät miekkailijalta. Joten ihmettelin, että mikset osallistu? Ne odottaa lisää kilpailijoita."
"Koska olen aikuinen, mutta yhä alokas. Joutuisin osallistumaan alokkaiden kisoihin, eikä siinä mitään hauskaa ole", sanoin pettyneen kuuloisena.
"Vain jos olet tunnollinen. Eivät he kysy sitä oletko alokas vai ei, sitäpaitsi näytät aikuiselta. Eikä kukaan tunnista sinua haarniskan alta", Earl sanoi. "Kannataa mennä, koskaan ei tiedä milloin on viimeinen mahdollisuutesi osallistua."
Käänsin katseeni miekkailijoihin ja samassa joku kuulutti sotureiden taistelukisojen alkavan kymmenessä minuutissa, ja että kaksi kilpailijaa saivat vielä ilmoittautua. Pitäisikö minun? En tahtoisi katua myöhemmin sitä etten mennyt, joten ponnahdin seisomaan.
"Ilmoitatko sille tytölle, joka oli seurassani minne menin?" kysyin.
"Tietysti, mene nyt ennen kun muut kerkeävät viedä paikat!"
Otin vanhuksen neuvosta kiinni ja raivasin tieni ulos täydestä katsomosta aina ilmouttumiskojulle asti, jossa nuori mies odotti tylsistyneenä viimeisiä mahdollisia osallistujia. Juoksin tiskille ja kerroin osallistuvani, mies otti nimeni ylös (kerroin nimeni olevan Jane Alexanderin tytär, ettei kukaan huomaisi nimeäni listoilla) ja hän ohjeisti minut oikeaan suuntaan.
Minun piti kuulemma mennä sovittamaan itselleni hyvä haarniska, sitten mennä omaan telttaani, josta sain valita aseeni. Juoksin ensin kotiini vaihtamaan vaatteeni taistelukelpoisiksi; vaidoin päälleni pitkähihaisen paidan ja ruskeat housut. Juoksin takaisin.
Hermostuneena kipitin telttaan, jossa oli haarniskoja ja joku mies auttamassa niiden pukemisessa. Ben oli opettanut minua valitsemaan oikeanlaisen haarniskan itselleni, joten löysin helposti naisten haarniskojen joukosta kokoni. Otin kevyen rengashaarniskapaidan, koska tiesin hyppiväni paljon taistellessani ja sitten käsiin ja olkiin panssarit, jotka olivat nahkanauhoilla sidottu kiinni. Puin paksun nahkahameen päälleni, jonka sivuissa oli metalliset vahvisteet ja vedin jalkaani nahkasaappaat, sitten sääriini suojat, jotka näyttivät kuin kenkieni jatkeilta. Kokeilin pystyisinkö liikkumaan nissä tarpeeksi ja totesin niiden kelpaavan. Taistelutyyli jonka Ben oli minulle opettanut koostui paljon hyppimisestä ja pyörimisestä, en voinut pukea liian raskasta haarniskaa.
Kävelin vaivalloisesti, vielä totutellen kehoni painoon kypärähyllyn luo. Löin vaikka vetoa, että joka juhla kaikista koristeista tehtiin koreammat ja luovemmat. Jokainen kypärä esitti jotain eläintä, kaikki eriä. Montaa ei ollut jäljellä, joten valitsin niistä suden Hadesin kunniaksi. Sovitin kypärää päähäni, ja samassa joku muu tuli telttaan. Olin kuitenkin selkä tulokasta vasten, joten käännyin katsomaan häntä - onneksi olin vetänyt kypärän kasvojeni peitoksi, sillä edessäni seisoi nahka-metallihaarniskassa oleva Ben.
Oletin hänen huutavan minulle tai sanovan jotain ilkeää, mutta Ben käveli ohitseni kypärähyllyille ja silmäili jäljellä olevia vaihtoehtoja. Hän nappasi mutanttikorppia esittävän kypärän ja laski sen päähänsä, Benin komeat piirteet katosivat silmänräpäyksessä.
"Mitä seisot siinä, soturi? Kilpailut alkavat pian", hän sanoi kääntyessään katsomaan minua.
Vittuvittuvittuvittu, mitä vastaan? Hän tunnistaisi ääneni takuuvarmasti, harjoittelimmehan päivittäin yhdessä. Ja sitten hän suuttuisi minulle, kun osallistuin soturien taistelukilpailuun. Sydämeni hakkasi niin lujaa, että pelkäsin sen lentävän rinnastani ulos rintapanssarin lävitse ja siitä Benin naamaan.
Tein mitä kuka tahansa (idiootti) olisi tehnyt siinä tilanteessa, eli nostin molemmat peukaloni pystyyn vastaukseksi ja laskettuani ne lähdin kävelemään ripeästi ulos teltasta. Ben ei vastannut enää mitään ja jouduin pidättelemään naurua kypäräni alla astellessani auringonpaisteeseen. Miksi olin näin outo? Toisaalta elämäni olisi paljon tylsempää jos olisin normaali.
Löysin tieni kilpailija numero 63:n teltalle. Telttani oli vain kehno suoja, jossa oli rivissä kaikenlaisia aseita. Tiesin tavallisen pitkämiekan olevan valintani, en melkeinpä koskaan taistellut millään muulla, ellei Ben pakottanut.
Samalla torvi soi taistelukentällä, se oli merkki kilpailun alkamisesta. Kävelin miekka tukevasti kädessäni teltastani ulos ja muiden osallistujien rinnalla kentälle. Minua hermostutti, tunsin käsieni hikoavan nahkahansikkaideni alla. Kisojen yksi tuomareista selitti säännöt. Ensiksi taistelisimme omaa sukupuoltamme vastaan ja 64:stä osallistujasta valittaisiin nais- ja miesvoittaja, jotka sitten kamppailisivat toisiaan vastaan. Meidät laitettaisiin numeroittain pareihin, ykkönen kakkosen kanssa, kolmonen nelosen, kaksikymmentäviisi kahdenkymmenenkuuden kanssa ja sitä rataa. Vilkaisin soturia, jonka selässä oli numerolappu 54. Hän näytti helpolta vastustajalta, siro blondi nainen aseenaan miekka. Taistelut voitettaisiin ensimmäisestä iskusta, joten yhden parin kanssa ei kuluisi kauaa aikaa. Kuulemma kuitenkin kaksi viimeistä taistelua käytäisiin siihen asti, että sai vastustajan maahan ja saisi hänet pysymään siellä.
Nyt tuomari jakoi meidät pareihin, asettauduimme kaikki sekaisin isolle kentälle ja melkein kaikki saimme jonkun tuomarin tuijottamaan selkäämme. Blondi nainen ei pitänyt kypärää, joka oli mielestäni hieman tökerö ratkaisu, hän voisi satuttaa itsensä pahasti. Blondi piti miekkaansa ylhäällä tärisevin käsin ja vaihtoi jalkojensa asentoa melkein jatkuvasti, aloin jo ihmetellä mitä hän teki täällä, kun kerran noin hermostunut oli.
Vihdoinkin torvi soi merkiksi, että saimme aloittaa. En antanut blondin edes ajatella vaan ryntäsin häntä kohti miekkani ylhäällä ja iskin häntä viistosti, jonka blondi juuri ja juuri väisti. Hän yritti iskeä takaisin, mutta syöksyin terän alta ja sivalsin häntä jalkaan, saaden sen naksahtaen pettämään ja blondin lysähtämään polvilleen.
Lähin tuomari vihelsi ja käveli luoksemme ja pyysi blondia poistumaan, joka jätti minut yksin odottamaan loppujen voittaneen ensimmäisen kierroksen.
Nyt meitä oli jäljellä 32. Sain vastustajakseni kettukypäräisen naisen, joka taisteli keihäällä. Hänkään ei ollut kummoinen vastus sen jälkeen kun hänen keihäänsä katkesi halkia miekkani iskusta.
Minulla oli itsevarma olo siinä vaiheessa kun meitä kaikkia oli jäljellä vain 8, eli neljä miestä ja neljä naista, jos voittaisin seuraavan vastustajan kilpailisin parhaan naismiekkailojan tittelistä. Vastustajani oli tasokas, mutta hävisi kun miekkojemme yhteen kalahdellessa yllätin hänet potkaistessani häntä haaroväliin.
Hengitin syvään, kurkku kuivana ja veren maku suussa. Päätäni särki kaikki tämä taistelu ja tiesin lihaksieni olevan kohta todella kipeät, mutta tahdoin voittaa. Tässä vaiheessa minun oli vain pakko voittaa, kilpailuviettini oli niin villinä.
Viimeinen naisvastustajallani oli päällään kultainen leijonakypärä ja aseenaan kaksiteräinen keihäs, jota hän nyt pyöritteli päänsä yllä esitellen taitojaan. Huomasin miespuolisen kärkikaksikon koostuvan Benistä ja lohikäärmepäisestä miehestä, joka taisteli myös miekalla. Jos voittaisin tämän ja Ben voittaisi oman taistelunsa, pystyisinköhän päihittämään kouluttajani?
Minulla ei ollut aikaa huolehtia siitä, sillä torven huuto sai taistelun käynnistymään. Leijonanainen pysäytti keihäänsä pyörimisen ja piti sitä nyt puolustusasennossa. Hän selvästi tahtoi minun iskevän ensin, tästä päättelin hänen olevan parempi puolustaamaan itseään kuin hyökkäämään, siitä syystä hän varmaankin pärjäsi niin pitkälle kilpailussa. Mutta nyt oli aika aktiiviselle hyökkäykselle.
Nostin miekkani kehoni peitoksi ja astuessani eteenpäin sivalsin miekkaa maata kohti uhkaillen leijonanaista. Kiskaisin sen pääni ylle ja nyt piruetin kera hyppäsin naista kohti, laskeutuen kumarassa juuri hänen eteensä ja sivalsin kierteen voimalla hänen jalkojaan, mutta leijonanainen hyppäsi miekkani yli. Hän oli iskeä keihäänsä lävitseni, mutta kierähdin hänen vasemmalleen. Kuului kova jysähdys kun hänen keihäänsä upposi maahan vain puoli metriä pääni toisella puolella. Hyppäsin pystyyn ja käytin koko kehoni voimaa iskiessäni häntä päin, iskuni kuitenkin kimposi hänen nahkapanssaristaan, vaikkakin sai leijonanaisen horjahtamaan. Iskuni sai käteni tärähtämään, jonka takia minulla kesti ratkaisevan verran sekunteja liikaa palautua puolustusasentoon. Nainen potkaisi minua vatsaani ja kaaduin selälleni maahan. Hän käveli ylleni ja laski jalkansa vatsani päälle ja tahallaan painoi sitä niin lujaa kun vain pystyi. En ollut täysin varma kuinka kauan sain olla maassa ennen kuin leijonanainen julistettaisiin voittajaksi, joten otin kentän hiekkaa vapaaseen käteeni ja viskasin ne hänen naamaansa. Se sai naisen kiroamaan ja horjahtamaan yltäni, joten riuhdoin itseni ylös ja iskin naista miekallani selkään, saaden hänet kaatumaan polvilleen. Tein jotain riskialtista - tiputin miekkani ja vain loikkasin naista vasten, nyt hän rysähti mahalleen kentälle. Painoin toisella kädelläni hänen päätään maata vasten, toisella hakkasin naisen yläruumista hänen kirotessaan avuttomana.
Tuomari vihelsi ja tuli erottamaan minut leijonanaisesta. Hymy kapusi huulilleni, voitin hänet. Leijonanainen nousi yskien maasta ja pudisti hiekkaisia vaatteitaan, hän vilautti minulle vielä keskaria kävelessään pois kentältä.
"Leijonanjuhlan ensimmäisen päivän taistelukilpailun voittokaksikko on edessämme. Naisista voitti susityttö Jane Alexanderin tytär ja miehistä oma varajohtajamme, Ben Bladen poika!" päätuomari kuulutti. Kun hän mainitsi valenimeni sain taputuksia, mutta kun Benin nimi mainittiin yleisö nousi seisomaan ja hurrasi hullunlailla ja hakkasi käsiään yhteen kuin viimeistä päivää. En edes jaksanut olla kateellinen, olin niin iloinen voittaessani kaikki osallistuneet naiset. Mieleni teki viskata kypäräni pois ja sanoa Benille, kuinka olin montaa soturia parempi taistelija, eli varmasti varsin valmis nimitettäväksi.
"Nyt voittajat käyvät viimeiseen kamppailuun, jonka säännöt ovat samat kuin äskeisenkin…. Paitsi, heidän täytyy taistella ilman kypäriään. Sääli kyllä, ne ovat niin upeita ja meidän oman seppämme takomia, antakaa aplodit niiden valmistajalle, Joseph Joshuan pojalle!" tuomari jatkoi ja sai pyytämänsä taputukset.
Sydämeni hyppäsi kurkkuuni. En voinut vain paeta paikalta. Olin täysin kusessa. Tuomari sanoi vielä jotain, mutten kiinnittänyt huomiota. Yritin hengittää syvään sisään ja ulos, ettei ahdistukseni alkaisi vyöryä korvistani pihalle. Katsoin kuinka Ben vei kätensä mutanttikorppia esittävälle kypärälleen ja kiskaisi sen päästään, antaen tuuheiden laineikkaiden hiustensa valua paikoilleen. Hän heitti kypärän kauas meistä ja katsoi minua odottavasti.
"Ota se pois päästäsi susi, että voimme aloittaa", hän sanoi tavallisella kylmällä äänellään.
Asetin käteni kypäräni molemmille puolille ja pidin itselleni mielessä pienen puheen siitä, kuinka uskaltaisin ja kuinka esittäisin itsevarmaa ja onnistuisin tässä, sitten nostin kypärän ja paiskasin sen maahan viereeni.
Benillä kesti hetki tajuta kuka olin, mutta kun hän sen tajusi, se näkyi hänen ilmeestään. Hän näytti aidosti yllättyneeltä.
"Pitääkö minun alkaa kutsua sinua korpiksi, jos kerran olen susi?" kysyin virne kavuten huulilleni. Jotenkin hänen ilmeensä helpotti oloani välittömästi, hän ei näyttänyt vihaiselta.
"Jane Alexanderin tytär? Aika koskettavaa, että otit äitisi nimen ja minun toisen nimeni valenimeksesi", hän naurahti. Onneksi katsomot olivat niin kaukana meistä, ettei kukaan kuulisi keskusteluamme.
"En edes tiennyt sinulla olevan toista nimeä", valehtelin.
"Toki et", hän virnisti ja laski miekkansa kehonsa vierelle. Olin yllättynyt hänen rentoudestaan, hän näytti pikemmin ylpeältä kuin vihaiselta. "Mutta muista, että olen voittanut nämä kisat jo viidennettä vuotta peräkkäin."
Torvi soi jälleen. Oli aika taistella. En vastannut enää Benille, vaan keskityin hänen voittamiseensa. Jos en saisi meidän kaksinkeskiseen kilpailuun 10 pistettä tämän voitosta mottaisin Beniä kuonoon.
Ben ja minä molemmat astuimme eteenpäin samanaikaisesti ja löimme miekkamme toisiaan vasten, ensin ylös, sitten alas. Benin iskut olivat niin vahvoja, että aina kun hän iski miekallaan hän otti askelen eteenpäin ja jouduin perääntymään. Hyökkäykseni kääntyi nopeasti pelkäksi puolustamiseksi, en ollut ikinä nähnyt Benin miekkalevan näin hyvin - eikö hän yrittänyt kunnolla treeneissämme? Ben läimäytti miekkansa keskivartaloani kohti, jonka juuri ja juuri torjuin, mutta lensin iskusta kunnon pari metriä taaksepäin, huterasti pysyen jaloillani. Ben pyörähti ottaen maasta vauhtia ja kehonsa kierteen voimalla löi minua kohti, hänen teränsä löi yhtä käsisuojaani keskelle ja horjahdin polvilleni. Kentän hiekkaa meni kenkääni ja hiekanjyvät painoivat kämmeniäni. Mietin hengästyneenä mitä tekisin seuraavaksi. Huomasin käsieni ulottuvilla kypäräni, joten nappasin sen käsiini ja viskasin Beniä päin. Ben ei ollut odottanut sitä, joten keskittyi täysin sen väistämiseen - antaen minulle aikaa iskeä häntä kylkeen. Miekkani kalahti hänen panssariaan vasten, joka oli pääosin nahkaa, mutta vahvistettu metallikohdilla. Ben naurahti, en ymmärtänyt miksi. Ehkä hän vain nautti miekkailusta niin paljon, että oli tyytyväinen kun sai haastetta. Peräännyin Benin luota ainakin kymmenen metriä, ennen kuin Ben juoksi minua kohti ja sivalsi miekallaan suoraan ylhäältä alas. Väistin vierestäni suhahtavan miekan täpärällä ja Ben jatkoi juoksuaaan taakseni, vain käyttääkseen hyödykseen juoksun voimaa pyörähtäessään ja lyödessään miekallaan selkääni. Juuri ennen kun miekka koski minua kaaduin mahalleni ja kierin kauemmas ponnahtaakseni turvallisessa paikassa seisomaan. Ben kuitenkin oli jo kimpussani ja iski miekallaan minua kohti. Miekkamme kalahtivat yhteen, mutta kumpikaan ei vetäytynyt ja iskenyt uudestaan. Ben otti askelen lähemmäs ja painoi miekkojamme minua kohti, hän taipui ylleni polvieni alkaessa pettää Benin voimasta. Ben hyödynsi huonoa tasapainoani ja potkaisi polveani, jonka takia jalkani petti. Tarrasin Beniä olasta kaatuessani ja vedin Benin mukanani, siinä rytäkässä miekkamme lensivät vierellemme. Mätkähdin maahan selälleni ja Ben päälleni - hän kuitenkin nopeasti keräsi itsensä ja asetti jalkansa kummallekin puolelle kehoani ja piti käsillään minua hartioista maassa. Henkäisy pääsi huuliltani, olin aivan liimautunut maahan. Hänen kätensä painoivat minua musertavasti kenttää vasten ja päästettyäni pienen kivun voihkauksen Ben yllättäen hellitti. Hän oli liian vahva, en pääsisi tästä enää mihinkään. Metallinen veren maku nousi suuhuni tajutessani taistelun loppuneen. Tuomari vihelsi ja samalla katsomo alkoi hurrata - en kuitenkään keskittynyt heihin. Katselin Beniä, joka kasvot taistelusta punaisina oli päälläni. Hiussuortuvia oli tarttunut hänen hikisiin kasvoihinsa ja hänen hengityksensä oli yhtä raskasta kuin omani. Hänen nenästään oli jossain vaiheessa vuotanut verta, sillä kuivaa verta oli vieläkin hänen nenänsä alla. Hänen tummat silmänsä tarkastelivat minua yhtä paljon kuin minä häntä, mitä maksaisinkaan hänen ajatuksistaan. Benin silmät olivat niin kauniit, ne olivat mantelinmuotoiset, hänellä oli luonnostaan pitkät ripset ja maailman tummimmat silmät, melkein mustat. Ne olivat läheltä katsottuna lempeät ennemmin kuin kylmät, tai ehkä se oli vain tämä hetki. Hänen arpensa ikäännyttivät Beniä ja tekivät hänestä vähän hurjan näköisen, mutta samalla se vain teki hänestä komeamman. Ben hymyili huulilaan - ei silmillään - ja nousi päältäni ylös.
"Taistelit kohtuullisen hyvin", hän sanoi. En melkein saanut selvää sanoista, sillä katsomo hurrasi niin kovalla äänellä. Nousin ylös ja tunsin jo kuinka kipeät lihakseni tulisivat huomenna olemaan.
Tuomari kipitti luoksemme ja otti Beniä kädestä ja nosti sen ilmaan, samalla julistaen Benin voittajaksi. Taputin vierestä, ja tuomarin loppupuheen ja palkinnonjaon loputtua nappasin miekkani ja kypäräni ja palasin telttaan. Viskasin ne sen ainoalle tyhjälle pöydälle ja hymyilin, oli todellakin hyvä mennä taistelemaan. Sain palkinnonkin siitä, että olin naisista paras. Sain rahaa, en mitään huomattavaa summaa kuitenkaan. Sain myös pitää tuon kypärän omanani.
Riisuin haarniskastani ja avasin hiukseni nutturalta, joka oli muutenkin jo suurelta osalta purkautunut. Nappasin kypärän ja rahat ja olin kävellä pois teltasta, kun Ben tuli sisään.
"Hei?" puoliksi kysyin, ihmeissäni hänen tulostaan.
"Tervehdys, taas."
Katsoimme hetken toisiamme, en tiedä olinko vielä hengästynyt vai saiko Ben aina sydämeni vetämään maratonin.
"Anteeksi", sanoimme molemmat yhteen ääneen, mutta Ben ojensi jotain kädessään minulle. Nauroimme yhtäaikaisesta anteeksipyynnöstä, enkä vielä huomannut hänen ojennettua kättään.
"En olisi saanut olla niin tyhmä eilen tai osallistua tuohon kisaan", tarkensin.
"Minä en olisi saanut jättää sinua yksin sinne tai suuttua niin pienestä. Ota tämä hyvitykseksi", hän sanoi ja vasta nyt huomasin hänen kätensä. Siinä oli musta lahjapaketti, jonka kansi aukeni helpolla. Sen sisältä löysin pienen paperinpalan, jossa luki: "Tällä lapulla voi lunastaa koulutetun cervusin Antonio Nexarin pojalta, Corvusan heimon pätevimmältä eläintenkouluttajalta." Lapun alakulmassa luki vielä hänen yrityksensä osoite ja muutama allekirjoitus.
Nostin katseeni ällistyneenä Beniin. "Et voi antaa minulle tällaista."
"Sain sen palkinnoksi voitosta. En halua sitä, pidä se. Tiedän, että tykkäät eläimistä", Ben sanoi ja virnisti hyväntuulisena.
En tiedä mitä ajattelin. Sain Beniltä lahjan, ihan sama jos sain sen vain sen takia, ettei hän tarvinnut cervusia, mutta olin heti kymmenen kertaa iloisempi kuin pari minuuttia sitten.
"Kiitos. Kiitos, oikeesti", sanoin naurahtaen yhä epäuskoisena.
"Älä kuluta sitä sanaa, kohta sillä ei ole merkitystä", Ben hymähti.
Otin askelen Beniä lähemmäs ja nousin varpailleni painaakseni nopean suudelman hänen karhealle poskelleen. "Kiitos silti. Riya odottaa, nähdään myöhemmin", sanoin.
Ben kohotti toista kulmaansa yllättyneenä teostani, mutta hän näytti tyytyväiseltä ja sama haastava pilke heräsi hänen silmissään kuin eilenkin. "Ole hyvä", hän vastasi astuessani ulos teltasta.
//Ostin tuon cervusin siis Freyalle viimejuhlisss ja nyt vasta se saa sen :')
Nimi: Freya Dylanin tytär
10.01.2018 23:35
Koulutukseni olisi pian loppumaisillaan. Ben oli loistava opettaja, vaikken sitä kaiken alussa osannutkaan arvostaa; hän oli ankara ja harjoitukset olivat voimia vievät, mutta tulokset tekivät kaikesta kitumisesta sen arvoisen. Osasin niin paljon paremmin miekkailla ja taistella, oli ollut hyvä idea panostaa koulutuksessani alusta asti taisteluun.
Niin moni asia oli muuttunut koulutukseni aikana, en pelkästään minä. Paras ystäväni Fia menehtyi, jäin pitkäksi aikaa yksin masennukseni kanssa. En saanut perheeltäni paljoa tukea - en oikeastaan halunnut, olin etäytynyt heistä. En ollut täysin yksin, olihan minulla Riya. Mutta olin aina ollut läheisempi Fiaan, joten oloni oli ollut tyhjä - oli välillä nykyäänkin. Vakavan masennukseni takia jouduin jäämään pois koulutuksestani kuukausiksi, joten nyt jouduin kirimään noita menetettyjä kuita takaisin. Olin nyt jo täysi-ikäinen, vaikkakin alokas. Ei se minua niinkään haitannut, eikä minun täytyisi enää hirveän kauaa odottaa soturiuttani.
Siitä oli kuitenkin jo kauan kun Fia kuoli, elin nyt normaalia elämää, jonka mukana tuli sekä positiivista että negatiivista. Olin Riyaan läheisempi ja hän oli oikeastaan ainut henkilö kenen seurassa vietin aikaani vapaa-ajalla, jota Benin koulutuksessa ei ollut paljoa.
Ja miten asiat menivät Benin suhteen… No, minulla oli yhä toivoton ihastus häneen, muttei hän osoittanut samoja tunteita minua kohtaan, hän pikemminkin huomasi tunteeni ja härnäsi minua niistä. Mutta välillä huomasin hänen katselevan minua, joka luultavasti oli vain sattumaa tai ehkäpä siksi, että olin hitto hänen oppilaansa. Ben oli yhä kylmä ja kireä, mutta hän hymyili aina välillä ja jopa nauroi vitseilleni, tai yleensä kaikelle tyhmälle mitä onnistuin tekemään. Nyt kun nimitykseni lähestyin olemme alkaneet puhua enemmän syvällisimmistä asioista, muttemme yhäkään paljoa. Ehkä valehtelin kun sanoin, ettei hän jaa samoja tunteita. Välillämme oli jotain, mutta en pystynyt sanomaan mitä.
Hades haukahti ja löntysti luokseni. Toruin suurta sutta haukkumisesta mutta päädyin silittämään se mustaa turkkia. Löysimme Benin kanssa Hadesin pentuna metsästä melkein nääntyneenä kuoliaaksi ja otin sen sitten huostaani. Hades oli nykyään jo melkein täysikokoinen ja se seurasi minua aivan kaikkialle. Susi ei ikinä tahtonut lähteä viereltäni, mutta jäi jos komensin. Se ei saisi nyt haukkua sillä oli myöhä ilta, hän herättäisi muut.
"Tahdotko tulla mukaan harjotuksiin?" kysyin ja rapsutin Hadesia.
"Kyllä tahdot ja koska olet hieno poika pääsetkin", väänsin ääneni lässytykseksi ja annoin hymyn levitä huulilleni. Istuin alokkaiden talon terassilla Hadesin kanssa, minun piti tavata Ben tässä. Menimme yöharjoituksiin, joka vitutti, koska huomenna Leijonan juhlat alkaisivat. En tahtonut olla rättiväsynyt niitä varten.
Oli tuulinen yö, ei yhtään lämmin. Ne harvat puut, jotka kasvoivat vuorella taipuivat uhkaavasti tuulen puhaltaessa. Myös talojemme katot paukkuivat tuulesta ja eläimet olivat hermoissaan, paitsi Hades, se oli iloinen kuten yleensä. Se ei paljoa piitannut melusta tai rankasta säästä, ehkä se oli hänen suteutensa ansiota.
Kylmyyden takia pidin päässäni punertavanruskeaa pipoani ja kehoni peitoksi olin napannut ylisuuren oranssinruskean takkini. Tiesin Benin valittavan siitä, etten sen suuruuden takia voisi taistella yhtä hyvin kuin ilman sitä, mutten ollut jäätymässäkään, joten takki pysyi päälläni.
Siinä paha missä mainitaan, Ben käveli soihtujen ja tähtitaivaan valaisemana minua kohti, musta viitta hulmuten perässään yhtä elegantisti kuin yleensäkin. Tirskahdin, Ben oli luvannut lyödä minua jos sanoisin häntä vielä kerrankin elegantiksi. Onneksi hän ei voinut lukea ajatuksiani.
"Olet ajoissa, suuri ihme on tapahtunut", Ben sanoi saapuessaan paikalle. Hän silmäili minua ruskeilla silmillään, joskus mietin miten niin lämpimän sävyisten silmien katse pystyi olla niin jäinen.
"Se ei ole suuri ihme, että kommentoit turhista asioista", sanoin ja katsoin häntä silmiin. Aina kun puhuttelin häntä pidin katsekontaktin, niinhän hän oli opettanut.
"Suu kiinni Freya", Ben virnisti. Vaikkei hän paljoa päästänyt minua kovan kuorensa sisään, soi hän minulle usein hymynsä. "Menemme metsään harjoittelemaan taistelua, sinun on hyvä osata taistella muussakin maastossa ja myös pimeässä. Et tule oikeassa taistelussa miekkailemaan pehmeällä hiekkakentällä", hän jatkoi ja viittoi minua nahkahansikkaan peittämällä kädellään seuraamaan.
Huokaisin, mutta seurasin. En jaksaisi mennä portaita vuorelta alas ja vielä ylös. Ehkä jäisin sinne alas asumaan enkä enää astusikaan niille portaille. Olimme ennenkin taistelleet leirin ulkopuolella, kyllä osaisin. Mutta Ben tahtoi koulia minusta heimon taitavimman - ei, toisiksi taitavimman miekkailijan, hän oli itse tietysti parhain. Meillä oli kilpailu siitä, kumpi meistä voitti enemmän taisteluita toisiamme vastaan, tämä oli alkanut ehkä kuukausi sitten. Tilanne oli nyt 42-23, Ben oli tietenkin voitolla. Hän oli luvannut, että jos keräisin yhtä paljon voittoja kuin hän, hän nimittäisi minut aikaisemmin.
"Kuulen huokaisusi, et voi sitten soturina valittaa tyhjästä", Ben murahti kävellessäni hänen vierelleen.
"Oi suuri soturi Ben, olen niin pahoillani etten jaksaisi kävellä turhaan monia kilometrejä kun voisin vain lentää korpilla", sanoin tuhahtaen.
"Oi pieni alokas Freya, sulje suusi ennen kuin laitan sinut kävelemään portaat kymmenen kertaa alas ja ylös", Ben vastasi tunteettomasti, mutta tiesin hänen sanovan sen vitsillä.
"Olet tyhmä."
"Vain koska joudun olemaan kanssasi", Ben vastasi.
"Ha-ha, haista paska", mutisin.
"Varo kieltäsi."
"Niin kuin tekisit mitään."
Ben pyörähti kannoillaan, viitta hulmuten ympärillään. Pysähdyin ja katsoin häntä, nyt hieman peloissani.
Ben astui minua lähemmäs, joka oli jo paha merkki. Hän hitaasti nosti suuren kätensä poskelleni ja osin leualleni. Nielaisin hermostuneena, hän ei ollut pitkään aikaan koskenut minua taistelun ulkopuolella. Tai joskus tahallaan välttelin hänen kataettaan, vain että hän ohjaisi sen kädellään takaisin silmiinsä. Nyt unohdin hengittää kasvojeni alkaessa polttaa hänen kosketuksestaan. Olimme pimeydessä turvassa muiden katseilta. En tahtonut sanoa mitään, en tahtonut pysäyttää häntä. Ben tarkkaili liikkeitäni ilmeettömästi silmillään, sitten laski kätensä hitaasti kaulalleni, joka sai kylmät väreet heti kulkemaan kehoani pitkin. Hänen tummat silmänsä katsoivat minua syvään ja pysyivät lukittuneina omiini. Hänen kasvonsa lähestyivät omiani, kiduttavan hitaasti. Minun pitäisi vetäytyä pois, tiesin ettei hän tekisi mitä toivoin, mutta aina sai unelmoida.. En edes huomannut sitä, mutta olin noussut varpailleni ollakseni vähän lähempänä Beniä. Nyt olisi täydellinen tilaisuuskin, ei ollut ketään joka näkisi. Tunsin hänen kuuman hengityksensä kasvoillani. Perhoset lehahtivat vatsassani ja siirsin katseeni hänen silmistään huuliinsa. Ne levisivät hetkellisesti virneeseen. Ben pysähtyi huultemme välissä ollessa vain sentti tai kaksi tyhjää tilaa. Nostin katseeni takaisin hänen silmiinsä ja kuuntelin kuinka sydämeni hakkasi epätoivoisesti rinnassani. Hänen silmänsä tutkivat minua hartaasti.
"Älä ajattele etten uskaltaisi", hän sanoi matalalla ja karhealla äänellään, jolloin hänen silmissään heräsi haastava pilke. Hänen puhuessaan huulemme melkein koskivat, joka vain pahensi tilannetta.
Katsoin turhautuneena ja varmasti hyvin punastuneena häntä, kulmat kurtistuen. Ben irrotti kätensä sekä vetäytyi kauemmas.
Aina niin iso kiusaus. Ja hän vielä tiesi miten saisi minut hiljaiseksi. Vitun Ben. Tiesin hänen nauttivan siitä, kun sai minut vääntelehtimään hermostuneena. Hänen mielestään se oli niiiin huvittavaa. Joskus ajattelin, ettei hän huomannut kuinka seksuaaliselta kaikki jota hän teki näytti. Mutta olin nykyään alkanut ymmärtää hänen tekevän sen tahallaan, härnätäkseen minua. Välillämme oli selkeä seksuaalinen jännite, mutta Ben ei osoittanut minuun mitään kiinnostusta hänen tyhmien tempaustensa ulkopuolella. Tämä kaikki oli alkanut vasta pari kuunkiertoa sitten, vähän ennen syntymäpäivääni. Kummatkin tiesimme sen olevan paheksuttavaa, että varajohtaja olisi alokkaan kanssa, varmaan sen takia mitään muuta ei välillämme tapahtunut. Oli ihan normaalia alokkaan olla kouluttajansa kanssa, mutta varajohtaja oli niin korkea-arvoinen.. Varmaan siksi odotin soturiksi valmistautumistani enemmän, että tietäisin miten suhteemme muuttuisi. Tämä oli vielä epäreilumpaa sen takia, että olin jo täysi-ikäinen, minua ei vain oltu nimitetty.
Hän sai minussa heräämään niin monia tunteita, kaikkea hyvästä pahaan. Joistain en edes tiennyt kumpaan kategoriaan ne tunkisin. Mutta en voisi puhua tunteistani hänelle, se olisi liian epämukavaa, enkä tahtoisi pilata välejämme, jouduinhan sietämään häntä monia tunteja joka päivä.
Hän kääntyi kävelemään, hän teki hiton pitkiä askelia ja vieläpä nopeaa tahtia, jouduin melkein juoksemaan pysyäkseni hänen rinnallaan.
"Ben", sanoin.
"Mitä?" Hän kohotti kulmaansa kuin mitään ei olisi käynyt.
"Lopeta tuo. Kohta joku näkee ja ajattelee asioita", sanoin, vaikken oikeastaan tahtonut hänen lopettavan. Pidin hänen kosketuksestaan, vaikka se tuntuikin väärältä, jopa laittomalta.
"Mitä?" hän kysyi ilmeettömästi kääntäessään päänsä eteensä.
"Häh?"
"Mitä he ajattelisivat?"
"Että olemme pari", tuhahdin, yritin kuulostaa siltä kuin se olisi viimeinen asia jota tahtoisin.
"Sinun ongelmasi. Minun täytyi vain todistaa pointtini", hän sanoi ja vilkaisi minua silmäkulmastaan, pitäen kasvonsa osoittaen eteemme.
"Mikä se muka oli?"
"Että uskallan. Älä aliarvioi minua enää toiste", hän sanoi kylmästi.
Saavuimme portaille, jotka johtivat siksakkikuviossa alas vuorelta. Lähdimme kapuamaan niitä alas.
"Jos horjahdat taas en ota kiinni", Ben mutisi.
"Se tapahtui vuosia sitten, osaan kävellä nykyään, kiitos vaan", vastasin kurtistaen kulmiani.
"Ei kestä kiittää", Ben vastasi, pitäen katseensa visusti edessään.
"Minne menemme?" kysyin.
"Kuiskausten metsään", Ben sanoi.
"Oikeasti? Emme olisi voineet ottaa korppia? Meillä kestää koko yö mennä sinne ja tulla takas", parahdin. Hades loikki eteeni ja lähti kävelemään edellämme portaita. Meinasin kieltää sitä, mutten viitsinyt.
"Valittaminen ei tee kenestäkään kaunista", Ben totesi.
"Ei myöskään se, että pakottaa umpiväsyneen tyttöparan kävelemään Kuiskausten metsään", tuhahdin.
"Kohta kävelemme Varjomuurille jos et lopeta."
Vihdoin pääsimme perille. Seisoimme puiden ympäröimällä pienellä aukiolla metsän keskellä, jalkojeni alla oli valtava sammalmatto. Sidoin Hadesin metsän puuhun, ettei se innostuisi ja tulisi häiritsemään harjoitteluamme ja satuttaisi itseään. Olimme jutelleet matkalla Benin kanssa niitä näitä, lähinnä koulutuksestani ja milloin minut nimitettäisiin. Puhuimme siitä aina. Ei mitään uutta. Tahdoin tietää enemmän Benistä, mutta hän ei pitänyt itsestään keskustelemisesta, hän aina vaihtoi puheenaihetta jos kysyin jotain. Kerran kysyin hänen perheestään ja Ben vain lähti paikalta, silloin olimme putouksen alapäässä ja jouduin sitten itse löytämään tieni takaisin vuorelle ja leiriin. Murjotin varmaan kolme päivää sen takia.
"Vedä miekkasi esiin ja heitä tuo valtava takki pois päältäsi", Ben sanoi.
"En ala strippamaan edessäsi!"
"Sinulla on alla paita, älä ole ylidramaattinen", Ben huokaisi ja veti oman miekkansa esiin.
"Niin on, yritin vain saada pitää takin päälläni", naurahdin ja aloin avata takkini nappeja. "Kyllä minä se päällä osaisin taistella", mutisin vielä perään. Viskasin takin maahan, joka paljasti päälläni olevan mustan napapaidan. En muistanut pukeneeni sitä, joten minulle tuli epämukava ja ahdistunut olo. En pitänyt vatsastani, se oli liian iso, en tahtoisi Benin näkevän sitä. Miksi puinkaan tämän? Yritin huomaamattomasti vetää paitaa hieman alemmas ja housujani ylemmäs, etten paljastaisi niin paljoa ihoa.
"Näytätkö nyt tarpeeksi kauniilta harjoitellaksesi?" Ben tuhahti pyöritellessään miekkaansa kädessään.
Mulkaisin häntä ja sanoin: "Täällä on kylmä."
"Joskus joudut taistelemaan kylmemmässäkin, eli aloitetaan. Vapaaharjoittelut. En laita sinua opettelamaan mitään liikkeitä vaan teet mitä itse halajat", Ben sanoi ja otti pari harkittua askelta taaemmas.
Pimeässä metsässä en nähnyt kuin hänen tumman siluettinsa ja muutaman yksityiskohdan kuunvalon ansiosta. Vedin miekkani esiin ja peräännyin, nostin sen kehoni peitoksi ja varovaisesti tarkkailin Beniä. Hän ei sanonut mitään mikä ehdottaisi taistelun alkavan, joten oletin hänen olevan antamatta aloitusmerkkiä tänään.
Ben ojensi miekkakätensä ja osoitti miekallaan minua. Miekan metallinen terä hehkui sinertävänä, mutta tuo hohto katosi Benin vetäessä miekan takaisin lähemmäs kehoaan ja juostessa minua kohti. Väistin vasemmalle Benin lyödessä miekallaan minua kohti ja kumarruin sivaltaakseni hänen jalkojaan, mutta Ben hyppäsi terän yli ja potkaisi minua kohti. Syöksyin kömpelösti taaemmas ja kompuroin pystyyn.
"Seuraavalla kerralla ota kiinni jalastani ja kaada minut", Ben kommentoi.
"Vähän hankalaa kun nenäni murtuisi samassa", murahdin ja syöksyin Beniä kohti miekka ylhäällä. Tällä kertaa miekkamme kalahtivat yhteen ja yhteen ja yhteen, kunnes emme enää iskeneet uudestaan vaan painoimme miekkojamme toisiaan vasten, yrittäen saada toista irrottamaan otteensa. Nostin katseeni Beniin, joka silmäili minua tarkasti, tiesin hänen miettivän jotain viekasta tapaa voittaa minut, millä sitten myöhemmin voisi kehuskella. Hänen ilmeensä muuttui yhtäkkiä, ei hänellä ollut varsinaisesti mitään selvää tunnetta kasvoillaan, mutta se muuttui.
En koskaan päässyt yli hänen äänestään, se oli niin miellyttävän syvä ja luonnostaan karhea. Nyt hän sanoi: "Olet paljon vahvempi nykyään."
"En ole enää lapsi", puuskahdin, jouduin keskittämään kaikki voimani miekkaani.
Ben yhtäkkiä hellitti hieman otettaan ja katsoi olkani yli. "Kuuluisiko Hadesin olla tuossa narussa?" hän kysyi.
Sydämeni pompahti, ei kai se ollut taas purrut itseään irti hihnasta? Aloin kääntää päätäni, kun.
"Sinua on niin helppo harhauttaa", Ben sanoi ja kai potkaisi minua, sillä jalkani pettivät altani ja kaaduin selälleni märkään maahan. Benin miekan pää löysi tiensä kurkulleni.
Katsoin murhaavasti häntä ja hänen tyhmää, komeaa, virnuilevaa ja vituttavaa naamaansa. Ben ei pystynyt pidätellä enää vaan tyrskähti ja alkoi nauramaan. Näytin hänelle keskisormeani ja nousin vaivalloisesti seisomaan, jalkaani jomotti.
"Olisit-", Benin iva keskeytyi syöksyessäni hänen päälleen, hän kaatui iskusta maahan ja minä lysähdin strategisesti hänen päälleen. Olin kaivanut puukon vyöltäni esiin ja nyt pidin sitä hänen kaulallaan. Sen likainen terä ei hohtanut kuin Benin ammattimaisesti hoidettu miekka vaan se oli ruosteinen ja paskanen. En koskenut sillä Benin kaulaa, en tahtonut vahingossakaan satuttaa häntä. Hän katsoi minua yllättyneenä, jopa tyytyväisenä minua.
"Loistavaa. Hyökkäsit kun olin luullut jo kukistaneeni sinut, nerokasta...43-24?" hän kysyi hengästyneenä kohottaen toista kulmaansa.
"Miten sinä sait tuosta voiton?" tiuskaisin, minä olin hänen päällään nyt! Käteni oli vakaasti hänen lihaksikkaalla hartiallaan ja toinen puukon kanssa hänen kaulallaan, samalla kun jalkani olivat hänen lantionsa kumminkin puolin.
"Koska voitin sinut. Jos en olisi minä, olisit kuollut. Miekkani oli kurkullasi", hän sanoi ja otti puukkokädestäni kiinni. Kurtistin kulmiani hänen sysätessään käteni pois kaulaltaan ja minut päältään. Nousimme molemmat seisomaan.
"Ota miekkasi, jatketaan. Vielä neljä erää, niin ei voi tulla tasapeliä", hän sanoi ja kohotti kysyvästi toista kulmaansa. En tiedä miksi hän kysyi, hän sen päätti. Nyökkäsin silti kuuliaasti ja valmistauduin uuteen hyökkäykseen.
"Ja pikku vinkki, et voita minua ilman hyvää harhautusta. Sen ei aina tarvitse olla mitään mitä sanot, kokeile valeiskuja ja sen sellaista, kyllä tiedät, ainakin jos olet kiinnittänyt huomiota harjoituksissa", hän sanoi vielä ja otti muutaman askelen kauemmas, jotta voisimme aloittaa taistelun.
Taistelimme ne neljä erää loppuun asti, Ben yritti kerran vetää samanlaisen tempun kuin aiemmin ja mottasin häntä kuonoon. Oloni oli hieman katuva kun näin veren vuotavan hänen nenästään, mutta Ben vaikutti vain innostuneelta kun kerrankin pidin puoliani ja voitin hänet. Lopputulos oli 47-25, Ben oli silti reilusti voitolla. En ollut tottunut miekkailemaan pimeässä ja hävisin jokaisella kerralla kun Ben juoksi pilkkopimeään metsään, missä minun piti löytää hänet - mutten minä nyt pimeässä nähnyt, niin Ben onnistui hyökkäämään huomaamattani.
Huokaisin väsymyksestä, miekkailu sai käsilihakseni kipeiksi ja oloni uupuneeksi. Ben otti päällyspaitansa pois ja nyt keräili tavaroitaan lyhythihainen päällään, hänkin oli saanut kunnon liikuntaa taistellessamme. Lysähdin maahan takilleni istumaan ja laskin käteni rinnalleni, tunsin tykyttävän sydämeni. Oli niin kuuma, minulle kerkesi tulla kamala hiki ja haisin nyt ihan paskalle.
Vedin jalkani koukkuun ja vihelsin Hadesin luokseni, sen hihna ylettyi juuri ja juuri siihen missä istuin. Susi nuoli kasvojani tahmealla kielellään, joka sai minut hymähtämään ja kieltämään sitä. Hades surullisesti ynähtäen lopetti ja meni makaamaan vierelleni, laskien suuren päänsä jaloilleni. Laitoin jalkani suoraksi, jotta Hades voisi maata siinä mukavemmin.
Rapsuttelin sitä korvan takaa Benin astellessa eteemme. "Mitä?" kysyin.
"Valmis lähtemään takaisin?" hän kysyi kohottessaan kulmaansa. Olin huomannut hänen tekevän sitä paljon, kuten myös kallistavansa päätään.
"Miksemme vain istuisi täällä hetken? Täällä ei tuule ja on muutenkin hyvä fiilis, jos vain juttelemme hieman?" kysyin. Olin ollut niin vähän Benin kanssa tänään ja huomisissa juhlissa tuskin näkisin enää häntä. Tahdoin viettää aikaa hänen kanssaan, vaikka hän kusipää olikin. Ei hän aina ollut niin, joskus hän oli todella ihana.
Ben kohotti kysyvästi kulmaansa, mutta istui minua vastapäätä sammaleelle. Hän istui jalat ristissä ja nojaten taaksepäin käsillään. "Mistä puhumme?"
"Ööm, no, kyllä tiedät mitä aion kysyä. Kuka isäsi oli?" kysyin. Tahdoin tietää hänen menneisyydestään, oli aina iso riski yrittää udella, mutta saisin sen hänestä vielä ulos. Hän aina irvisti kun kysyin isästään, joten siitä olin kaikista uteliain.
"Ei", Ben sanoi nopeasti ja kylmästi, ja nousi seisomaan. Ponnahdin pystyyn ja tartuin Benin kädestä ettei hän kerkeisi lähteä. Hades ärähti äkäisenä minun tuupattuani hänet jaloiltani pois.
"Miksei? En minä sinua arvostele isäsi takia, oliko hän paha?" kysyin.
Ben laski katseensa minuun, joka oli niin kylmä, että melkein tunsin sen jäätävyyden. "Isäni oli petturi, halveksuttava saasta."
"Sitten sinun pitäisi puhua hänestä! Ansaitsee sen, että kaikki tietävät hänen tyhmyydestään", sanoin ja päästin irti Benistä.
"Et todella tiedä, kuka Blade Arthurin poika oli?" hän kysyi hämmentyneenä.
"Pitäisikö minun?"
"Hän helvetti aloitti sodan Morgan kanssa syntymäni jälkeen!" Ben korotti ääntään, mutta tajusi huutaneensa ja nyt kurtisti kulmiaan itselleen.
"Ai, meille kerrottiin, että se alko koska corvusalaiset tappoivat Morgan johtajan tyttären", sanoin pudistellen päätäni. "Tappoiko isäsi hänet?"
"Freya, en tykkää puhua tästä", Ben aloitti, mutta huokaisi ja jatkoi, "eli älä puhu tästä kellekään."
Innostuin, saisin hänet kertomaan! Yritin silti pitää ilmeettömän naaman. "En puhu, lupaan sen. Inginin nimeen, jos siihen vielä uskot", vannoin käsi rinnallani.
"Sanoin uskovani vain sen takia, etten pilaisi sinun unelmaasi jostain hiton jumalasta", Ben sanoi pyöräyttäen silmiään.
"Aijaa."
"Takaisin isääni? - Ei, hän ei tappanut Roxya. Roxy kuoli synnytyksessä, hän sattumoisin sattui olemaan Corvusassa silloin", Ben sanoi purren hampaitaan yhteen. En ymmärtänyt miksi hän välitti siitä, mikä sai hänet kiristelemään hampaitaan ja hänen katseensa noin kylmäksi?
"Ja? Miten isäsi sitten muka siihen liit -", lauseeni pysähtyi tajutessani sen. Suuni loksahti auki. "Hän pani Roxyn raskaaksi? Ja sinä-"
Ben keskeytti lauseeni puhuessaan päälleni: "Olen heidän lapsensa, hienosti päätelty." Hänen äänestään kuuli hänen sarkasminsa. "En ole puhunut tästä kellekään, Amber ja häntä edeltävä johtaja ovat hyvin peitelleet asian ja tuhonneet kaikki todisteet. Sanovat isäni murhanneen Roxyn, mutta mikä ihaninta, he sanovat että olen jonkun huoran lapsi, jota isäni ohimennen pani", Ben selitti. Hän näytti yllättävän rennolta puhuessaan, jos kurtistuneita kulmia ei lasketa. Hän ei pitänyt tästä aiheesta.
"Mitä isällesi sitten kävi? Menettikö hän sormensa vai menikö hän Varjomuurille? Niinhän lukee laissa", kysyin. En muista kuulleeni hänen isänsä nimeä missään.
Ben huokaisi ja veti huulilleen pakotetun hymyn. "Mutta laissa on yksi toinenkin mahdollisuus, ja mikäköhän se oli?" hän kysyi kohottaen kulmaansa.
"Jokaisen asia ei tarvitse olla testi, kerro se itse", parkaisin turhautuneena.
"Jos on eräässä asemassa, sinut joko riisutaan tittelistäsi tai - no tämä kohta ei varsinaisesti lue laissa, mutta niin silti käy, eli tai sinun karkotetaan", Ben sanoi.
Muistin heti mitä Ben tarkoitti ja ilmeeni oli varmasti järkyttynyt. "Isäsi oli johtaja? Mitä vittua Ben, ei hänestäkään lue missään." Kuuulostin varmaan pikkulapselta ollessani niin hämmästynyt.
"Mutta miksi sitten hämmästyit kun en tiennyt kuka hän oli?" kysyin.
"En olettanut heidän kyenneen peitellä asiaa noin hyvin, ja sinä olet uteliasta sorttia. Oletin sinun saaneen sen jotenkin selville."
"Nyt kun tiedän tämän, ei kai kimppuuni lähetetä salamurhaajia vaimentamaan minut?" kysyin vitsaillen, virne kasvoillani.
"Hän oli saasta, tuhannet ihmiset tahtoivat hänen päänsä pölkylle sodan takia. Hänelle ei annettu sitä kunniaa, että hänestä kirjoitettaisiin historiakirjoihin tai hänestä kerrottaisiin tarinoita. Eikä suurin osa edes tiedä mitä todella kävi, kaikki luulevat hänen olleen hullu murhaaja, eli he eivät tiedä karumpaa todellisuutta."
Keskeytin Benin ja sanoin: "Mutta tekikö hän lopulta mitään niin pahaa? Hän vain rakastui, ei tunteille vaan voi mitään."
"Hän rakastui lainvastaisesti väärään henkilöön ja aiheutti sodan. Ajattele kuinka monta ihmistä kuoli hänen takiaan." Ben korotti jälleen ääntään.
"Mutta ei hän sitä tiennyt että Roxy kuolisi."
"Hän silti tiesi rikkovansa lakia. Kaikki rikolliset paljastuvat joskus", Ben sanoi. Hänen katseensa alkoi kierrellä ympärisössämme, kuin hän pelkäisi jonkun kuuntelevan meitä.
"Missä isäsi on nyt?" kysyin uteliaana.
"Ei hajuakaan. Kun hänet oli karkoitettu hänen päästään luvattiin maksaa valtava summa, luultavasti joku vaeltaja murhasi hänet ja sai joltain rahat. En ole koskaan nähnyt häntä, en muuta kuin kuvissa. Ja minulla on hänen päiväkirjansa, siitä sain tietää äidistäni. Ei kukaan minulle olisi muuten kertonut", Ben sanoi ja naurahti vaimeasti. Se oli oikeastaan vähän surullista, hänen menneisyytensä siis. Mutta se oli hyvin mielenkiintoinen.
"Vau", sanoin.
Benin katse kiinnittyi takaisin minuun ja hän kohotti taas kulmaansa: "Mitä?"
"No sinulla on niin mielenkiintoinen menneisyys. Ja ei ihme, että olet varajohtaja! Se on selvästi veressäsi."
"Johtajuus ei kulje veressä, älä ole lapsellinen. Olen varajohtaja, koska päätin olla parempi kuin isäni. En olisi rikollinen paska", hän sihahti.
"Millainen isäsi oli? Oletko kysellyt keltään?" kysyin.
"En. Mutta kuten sanoin, luin hänen päiväkirjaansa. Hän oli itsekäs bisnesmies, joka välitti vain rahallisesta menestyksestä ja millon saisi seuraavaksi törkätä pienen kyrpänsä johonkin naiseen." Benin ääni oli niin tunnoton ja kylmä. En yhäkään käsittänyt miten hän kykeni vihamaan noin palavasti jotakuta, jota ei edes tuntenut.
"Vähän kuin sinä?" sanoin vitsaillen. Tajusin heti sen olleen huono veto, Ben ei näyttänyt tyytyväiseltä.
"Freya, kai ymmärrät että vuodatin sinulle juuri heimomme suurimpia salaisuuksia ja minulle todella arkoja asioita? Mutta silti vitsailet siitä?" Ben kysyi, ei vihaisena, jota odotin. Ei - hän oli paljon pelottavampi kun hän puhui ilman tunnetta, jonka hän nyt teki. Kaduin välittömästi sanojani ja tiesin olleeni väärässä alkaessani vitsailla siitä.
"Anteeksi. Oikeasti. En tarkoittanut, yritin vain keventää ilmapiiriä", yritin selitellä.
Ben vain katsoi minua kylmästi, pettyneesti. Se tuntui pahemmalta kuin mikään mitä hän olisi voinut sanoa, ja hän tiesi sen. Ben tiesi niin hyvin mikä satutti minua.
"Olen pettynyt sinuun. Näemme juhlapäivien jälkeen auringon noustessa heimon porteilla aamupartiota varten", Ben sanoi tyynesti, sitten kääntyi, poimi tavaransa ja lähti.
"Ben! Älä mene", huusin hänen peräänsä. Benin tumma siluetti katosi puiden varjoon, joten suosiolla lopetin. Vilkaisin Hadesia, joka läähätti vierelläni ja katsoi minua uteliaasti. "Taisin mokata pahemman päälle", sanoin sille ja sain vinkaisun vastaukseksi.
Olin eilen yöllä kävellyt yksin Hadesin kanssa leiriin, joka tottapuhuen oli ollut aika vituttavaa. Alkoi sataa puolivälissä matkaa ja palasin sitten aamuyöllä litimärkänä kotiin ja onnistuin nukkumaan pari tuntia ennen herätystä.
Tänään alkoi Leijonan juhla, kaikkien odottama talvijuhla. Tietenkin olin haalinut Riyan heti käsiini ja menimme kuuntelemaan johtajan juhlapuheen, jonka jälkeen ryntäsimme juhla-alueelle, joka oltiin pystytetty vuorellemme, mutta porttien ulkopuolelle tasaiselle ja tyhjälle kalliolle. Se oli täydellinen juhlapaikka, sinne mahtui paljon väkeä ja kojuja. Kuitenkin juhlakoristeet jatkuivat muurienkin sisään, esimerkiksi isäni oli tullut herättämään minut typerä leijonanaamio päässään. Olin heränyt väärällä jalalla, koska eilisyö ei ollut kovin ihana ja en juuri nyt sietänyt isääni ja hänen pelleilyään. Ja Hadeskin katosi. Olin siitä huolissani, ei se koskaan noin kauan ollut kateissa. Se aina roikkui perässäni. Mieleeni alkoivat valua ne pahimmat mahdolliset vaihtoehdot, kuten että joku olisi tehnyt Hadesille jotain, tai että se oli loukkaantunut. Tai molemmat. Luultavasti se oli vain pienellä seikkailulla ja palaisi pian.
Sentään Riya ja juhlat piristivät, onneksi Beniäkään ei ollut näkynyt. Ja oikeasti pidin miltä näytin tänään, olin pukenut päälleni kauniin polviin asti ulottuvan v-aukkoisen punaisen mekon ja sivellyt huuliini punaista huulipunaa, en yleensä meikannut mitään muuta kajaalin lisäksi, mutta juhliin kehtasin tehdä muutakin. Olin nukkunut sateesta märät hiukset leteillä, joten ne harjattuani minulle oli jäänyt loivat laineet hiuksiini.
Nojasimme Riyan kanssa vasten jotain puuaitaa, jonka toisella puolella olivat kilpailualueet. Vieressämme oli baari, josta olin saanut meille kummallekin juotavaa, Riya oli vielä alaikäinen. En yleensä juonut, mutta tarvitsin jotain vitutusta lievittämiseen. Otin kaikista miedointa juomaa, mutta minusta tuntui, että ihan vain periaatteen takia oloni tuli paremmaksi kun join sitä.
"Et suostu puhumaan eilisillasta yhtään", Riya sanoi ja nosti lasinsa huulilleen.
Huokaisin ja join kulauksen. "Ne harjoitukset ei menny hyvin. Mokasin pahasti ja nyt Ben varmaan vihaa minua", tuhahdin.
"Tuskin, hän ei vaikuta niin tyhmältä, että suuttuisi vähästä", Riya sanoi vakavampana kuin äsken ja taputteli sormiaan lasiaan vasten.
"Se ei ollut vähästä, hän kertoi minulle jotain todella tärkeää ja hänelle arkaa, mutta tein siitä tyhmän vitsin. Voi hitto kun osaan olla niin tyhmä", sanoin ja löin vapaan käteni otsalleni.
"Ei se kuulosta niin pahalta. Et ole ilkeä, kyllä hän leppyy. Pakkohan hänen on, ei hän voi murjottaa koko koulutuksesi aikaa", Riya tokaisi.
"Toivottavasti", sanoin ja aloin vilkuilla ympärilleni kuultuani askelia. Väkeä liikkui vähän tällä alueella, joten nostin katseeni aina siihen henkilöön joka saapui tai lähti, sillä en tahtonut kenenkään tutun näkevän minua juomassa. Kaikki pitivät minua yhä lapsena. Kai tuo baari jossa kävin oli todella paska, tai sitten kaikki olivat katsomassa kisoja eikä kukaan vaivautunut oleskelemaan täällä syrjäisessä kolkassa, sillä juuri nyt en nähnyt edessäni avautuvalla kadulla ketään muuta, kuin yhden laihan erikoisen näköisen miehen. Hänellä oli aasialaiset piirteet ja mustat poninhännällä olevat pitkät hiukset, mutta hänen päänsä oli sivuilta ajettu melkein siiliksi. Hän oli tatuoitu - hänen poskellaankin oli joku tatuointi, en nähnyt kylläkään mikä se oli näin kaukaa. Mutta huomasin hänen silmiensä olevan vahvennetut mustalla kajaalilla, en yleensä nähnyt miehiä meikissä, elleivät he olleet viihdyttäjiä. Hän oli pukeutunut klassiseen mustaan pukuun ja sen alle valkoiseen kauluspaitaan, mutta hän piti tulenpunaisia käsineitä. Hän kai huomasi tutkivan katseeni ja vilkaisi minua, samalla väläyttäen ystävällisen hymyn. Se oli yllättävää, sillä olin saanut hänestä hyvin kovan ja paha poika-tyyppisen ensivaikutelman, en noin lämmintä hymyä. En kerennyt vastata hymyyn, sillä hän astui baarin sisään.
"Miksi tuo tyyppi hymyili meille?" Riya kysyi kohottaen kulmaansa ja ryysti juomaansa. Naurahdin äänelle ja Riya merkein tyrskähti juomien ollessa vielä suussaan, mutta sai ne sentään alas ennen sitä.
"Jäin kiinni tuijottamisesta", sanoin.
"Aijahas, heti ekan riidan jälkeen yli Benistä?" Riya kiusoitteli.
Naurahdin. "Ei se sitä, katsoin jokaista joka käveli tänne. En tahdo kenenkään näkevän minun juovan", sanoin.
"Aaaivan", Riya sanoi venyttäen ja nyökkäsi, selvästi epäuskoisena.
Pyöritin silmiäni vaikka huulillani tanssikin hymy. Oli ihanaa saada kaksi vapaapäivää ja viettää molemmat Riyan kanssa.
"Freya! Varo! Tai siis, älä katso vasemmallesi", Riya huudahti, löi kätensä suunsa eteen ja mutisi viimeiset kolme sanaa.
Katsoin vasemmalleni varoituksesta huolimatta ja näin… hänet. Ben marssi meitä kohti, yllättäen pitäen yllään vähän muuta kuin mustaa. Hänellä oli tummanruskeat housut, mustat kiiltävät kengät, musta nahkainen liivi ja sen alla valkoinen pitkähihainen, jonka hihat olivat kuin kauluspaidan. Hän piti laineikkaita hiuksiaan puoliksi nutturalla päänsä takana, niinkuin hän teki usein harjoitteluissa. Ja, voi hitto, hän näytti niin hyvältä. Vaikkakin olin hänelle vihainen, melkein unohdin. Ole vihainen, Freya. Ei se ole niin hankalaa. Tosiasiassa minua kadutti, mutta silti pidin töykeänä sitä, että hän jätti minut sinne niin.
"Sillä perusteella kuinka paljon kuolaat juuri nyt, et ole päässyt hänestä yli", Riya mutisi. Naurahdin ja tuuppasin häntä kyynärpäälläni. Ben tietysti ei kääntynyt tai pysähtynyt vaan käveli luokseni, mahtavaa. Ja silmänräpäyksessä, Riya oli kadonnut. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin hänen kävelevän tietä pitkin kohti juhla-alueen keskustaa, hän vilkutti minulle pirullinen hymy huulillaan. Mieleni teki vilauttaa keskisormeani, mutten tahtonut Benin nähdessä. Sivistyneisyys ja kohteliaisuus ja sitä rataa.
"Hei", tervehdin tönkösti Beniä hänen pysähtyessään eteeni.
"Päivää", Ben vastasi tyynesti. Huomasin hänen silti seisovan jäykästi, häntä vaivasi joku. No mikäköhän, kyllä tiesin.
"Ollaanko me… okei?" kysyin.
"Luulin ettet juo?" Ben kohotti kulmaansa lasilleni.
"En sitä paskaa mitä tarjosit silloin joskus. Ja satun olemaan aikuinen, voin tehdä mitä haluan", sanoin ja kippasin lasin loput sisällöt alas kurkustani.
"Viehättävää", Ben sanoi sarkastisesti. "Ja olen vihainen vieläkin, jos tahdot sen tietää."
"Mutten oikeasti tarkoittanut loukata", voihkaisin ja pudistelin päätäni.
"Olit pettymys, en loukkaantunut. Ärsyynnyin", Ben korjasi.
"Kaikki sinun täytyy aina korjata. Etkö voi vain hyväksyä anteeksipyyntöä?" kysyin ja vedin käteni puuskaan. "Ja se mitä teit eilen ei ollut kiva. Jouduin kävelemään yksin sateessa ja tuulessa keskellä yötä." Tutkailin Benin poikkeavaa vaatetusta ja huomasin hänen valkeissa hihoissaan mustia lyhyitä karvoja, näyttivät vähän koiran karvoilta. Ajatus putkahti heti päähäni, mutten tahtonut uskoa siihen.
"Sitten olemme tasan, turha pyydellä anteeksi", Ben totesi.
"Miksi tulit tänne?" kysyin, tahdoin hänen jatkaa puhumista, jotta minulla olisi aikaa ajatella.
"Tahdoin nähdä pääsitkö elossa takaisin sieltä metsästä."
"Kuinka huomaavaista", sanoin ja pyöräytin silmiäni.
"Koska on juhlat, annan tuon anteeksi", Ben murahti, tarkoittaen silmienpyöritystäni.
"Et ole suuressa suosiossani juuri nyt", töksäytin vihdoinkin.
"Minua varmaan harmittaa ihan hitosti", Ben sanoi tyynesti. "Mutta olen kiinnostunut, miksen?"
Vedin käteni puuskaan ja varmistin katsovani Beniä suoraan silmiin. Hänen ilmeensäkin oli ärsyttävä. Hänen kasvonsa olivat rennot, suu hieman avoimena , mutta hänen silmissään loisti huvittunut pilke. Hänen silmänalusensa olivat tavalista tummemmat, hän varmaan valvoi koko yön. En tiedä teinkö liikaa johtopäätöksiä, mutta se tuntui ainoalta selitykseltä sillä hetkellä.
"Mitä teit Hadesille?" kysyin kurtistaen kulmiani.
"Sudellesi? En ole nähnyt sitä eilisen jälkeen."
"Älä valehtele, olet sen karvassa ja selkeästi teit jotain koko yön ja olet minulle vihainen, koskemalla Hadesiin rankaisisit minua", mutisin.
"Minulla on musta kissa", Ben sanoi tyynesti syytteideni edessä. "Ja autoin yön juhlien järjestämisessä. Älä unohda virkaani. Enkä ole vihainen, olin pettynyt ja ärsyyntynyt."
Siristin silmiäni hänelle, vaikka hänen selityksensä kuulostikin kyllä loogiselta, varmaan ylireagoin taas. "Hades on kadonnut", sanoin lopulta.
"Olen pahoillani, mutta minulla ei ollut mitään tekemistä sutesi katoamisen kanssa", hän sanoi ja yhtäkkiä vilkaisi lähestyvien äänien suuntaan. Minäkin olin utelias, joten kurkistin Benin takaa mitä tapahtui.
"Hitto", Ben mutisi.
"Mitä?" kysyin huolestuneena, en nähnyt mitään normaalista poikkeavaa.
"Talvinäytelmä alkaa. Vihaan sitä", hän marisi. Nauroin, hän näytti todella kärsivän. Ben-parka, joutui istumaan johtajan kanssa ja esittävän kiinnostunutta jokavuotisesta näytelmästä.
"Onnea. Taidan itsekin käydä katsomassa sitä Riyan kanssa", hymyilin.
"Ehkä näemme vielä", Ben sanoi ja nyökkäsi minulle, sitten kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään ääniä kohti.
"Ehkä", sanoin, vaikkei hän sitä enää kuulisi. Ehkä tästä tulisi vielä ihan hyvä päivä. Nyt minun pitäisi vaan löytää Riya käsiini.
Nimi: Angin
10.06.2016 23:15
Adrika Newtin tytär: 11kp, 6 kultakolikkoa ja 1 hopeakolikko, 2tp.
Kirjoita aina ensimmäisessä persoonassa, ja jos puheenvuoro loppuisi pisteeseen, "-merkin jälkeen tulee pilkku, sitten [nimi] sanoi.
esim.
"Noh... Osaanpa minä täällä yksinkin kulkea", mumisin itselleni ja lähdin ruokataloa kohti.
Nimi: Adrika Eleanor Newtin tytär
10.06.2016 22:53
Olimme pian leirissä. Muutama heimolainen onnitteli minua "saavutuksestani" ja hymyilin vain takaisin ja kiittelin heitä. Kouluttajani katosi johonkin ja jäin aivan yksin.
"Noh.. osaanpa minä täällä yksinkin kulkea." Adrika mutisi itselleen ja lähti ruokataloa kohti. Oli vasta aamupäivä, joten sieltä saisi ilmaisen ruuan. Tarjolla oli palopyrstöä. Olin innoissani kunnon ruuasta.
"Kannattaa katsoa nopeasti peiliin" Sanoi erittäin, ehkä vähän liiankin tuttu ääni. Se oli Aden. Taas.
"Olen saanut sinusta jo tarpeekseni, Aden. 24 tuntia oli AIVAN liikaa." Mulkaisin tätä. Aden vain hekotti ja jatkoi:
"No näytät tarviavan minua, koska vaatteesi ovat aivan veriset siitä taistelusta, etkä itse nuistanut." Tämän sanat nöyryyttivät minua. Katsoin tätä vihaisena ja juoksin ruokatalosta pois, vaihtamaan vaatteeni. Lähdin alokkaiden taloon. Vaihdoin äkkiä vaatteeni ja jatkoin matkaani. Laitoin saman näköiset vaatteet, mutta nahkainen liivini oli nyt musta. Laitoin myös hiukseni kiinni ja pesin naamani.
Vihdoin olin puhtaampi ja lähdin takaisin ruokatalolle. Astelin sisään ja hain ruokani. Kävelin pöytään jossa ei ollut ketään. Aden liukui tarjottimensa kanssa vastapäätä minua.
"Onko sulla joku obsessio muhun?!" lysyin tältä tiukkana.
"Meh.. Oot vaan semmonen leijona joka täytyy kesyttää, ja mut on siihen hommaan valittu, joten minkäs teet. Sun on pakko tottua muhun" Mies sanoi nauraen. Tuhahdin ja aloin syömään.
"Kyllä sä mulle vielä lämpenet, odota vaan." Tämä naurahti. Aloin nauramaan ja sanoin:
"Niin varmaan. Unissasi, jos sielläkään." Sain syötyä ja lähdin hiljaa pöydästä pois.
Hiukseni keinuivat tummaan pompulaan pujotettuina. Aurinko sai silmäni kirkkaiksi. Hain jousipyssyni alokkaiden talosta ja lähdin metsään. Näin palopyrstön liihottamassa korkealla taivaalla. Sen oranssit sulat liehuivat tuulessa, ja mieleni teki vain ampua se alas. Sen kauneus vähitellen kammotti minua. Tartuin siis jouseeni, otin nuolen, kiristin sen naruun, tarkkailin lintua hetken ja päästin nuolenvapaaksi. Se lensi niin kauniisti kaaressa ylöspäin. Se osui täydellisesti palopyrstöän ja lävisti tämän rinnan. Palopyrstö rääkäisi ja tippui alas taivaalta.
"Jes!" Huudahdin pienesti itselleni. Nappasin palopyrstön mukaani ja tepastelin takaisin leiriin ja sieltä ruokataloon. Ruokatalon väki kiitteli minua paljon saaliista, ja onnittelivat ensimmäisestä saalistani. Kiitin näitä ja lähdin talosta. Aden ilmestyi taas jostain.
"On aika harjoitella, alokas." Hän sanoi terävästi. Huokaisin tälle vastaukseksi ja lähdimme metsään.
"Sait jo ensimmäisen saaliisi, vai mitä? " tämä kysyi ja nyökkäsin vastaukseksi.
"Mahtavaa työtä, Adrika! Siinä onkin syy, miksi tulimme metsään. Tulimme metsästämään. Tämä ei välttämättä ole kunnon harjoitusta, mutta tekee se hyvää." Tämä jatkoi ja sai minut jopa hymyilemään. Rakastin tätä metsää ja rakastin sen kainkia salaisuuksia. Kaikessa oli oma tarinansa. Tuuli humisi tarinoitaan jatkuvasti. Metsä sai minut aina hyvälle tuulelle. Jousi sen sijaan lisäsi hymyäni vielä enemmän. Jousi oli minulle kuin elämänkumppani. Se oli luottopisteeni, eikä se koskaan pettänyt. Kunnioitin sen kaikkia kuvioita. Sen vaaleanruskeaa runkoa, ja jokaista piirrettä siinä. Rakastin myös nuoliani. Ne olivat kuin pieni sotajoukko, joka suojeli minua kaikelta pahalta, ja joka ei ikinä jättänyt minua. Tosiaan, jouseni oli jo vanha, sekä huonossa kunnossa.
"Tarvitsisin todenteolla uuden jousen..." mutisin aika kovaa, Adenkin kuuli sen. Tämä katsoi minuun pitkään ja sanoi:
"Tiedän erään ammattilaisen, joka voisi tehdä sinulle uuden.." Tunsin kuinka riemu virtasi adrenaliinina kehossani. Hyppäsin tämän kaulaan kiinni ja huomasin halaavani tätä. Tämä katsoi minuun hetken ja kietoi sitten kätensä ympärilleni.
"Sanoinhan että kiintyisit minuun." hän naurahti. päästin tästä äkkiä irti ja sanoin:
"ei minua noin vain lahjota. sinä tarvitset vielä luottoni."hymyilin tälle ylimielisesti. Pian kuulin jonkun askelia, ja kummakseni näin peuran.
"Tämä on tilaisuuteni." Sanoin innoissani ja aloin jännittämään joustani. Aden piti olkapäistäni kiinni ja katsoi tilannetta tarkasti. Päästin nuoleni taas ilman varaan, mutta peura huomasi sen. Peura lähti juoksemaan pois, mutta nuoli osui tämän jalkaan. Se jatkoi juoksuaan siitä huolimatta. Muoli tippui maahan verisenä.
"Se juoksee vielä kauan, ja kuolee jossain metsän varjoissa..." Aden sanoi synkästi.
"Mutta se oli tosi hieno tähtäys ja laukaus!" hän jatkoi hilpeänä. Naurahdin vähän samalla kun aloimme vähitellen valua leiriä kohti. Juoksin vielä hakemaan nuoleni ja palasin sitten leiriin. Oli jo ilta. Minulla ei ollut ollenkaan nälkä, joten aloin kävellä alokkaiden taloa kohti.
"Öitä, Aden." Sanoin tälle hymyillen. Tämä hymyili minulle takaisin ja julksi halaamaan minua.
"Okei... päästä irti... Aden... ADEN!" Huudahdin tälle ja löin hellästi tätä selkään.
"Auts.. Noh, sainpa ainakin halata sinua." Hän vinkkasi silmäänsä ja lähti omiin oloihinsa.
"Vai että sellaista..." mutisin ja menin mökkiin sisään. Pesin itseni. Korjasin entistä ponihäntääni hieman ja vaihdoin yövaatteeni. menin sitten nukkumaan.
//tämmöstää... mutta Adenilla saa jatkaa jos haluaa :'D
Nimi: Ingin
09.06.2016 23:08
Adrika Newtin tytär: 13kp, 2tp ja 6 kultakolikkoa ja yksi hopeakolikko.
Nimi: Adrika Eleanor Newtin tytär
09.06.2016 23:00
Vihdoin oli se päivä, jota olin odottanut koko vähäisen elämäni - olin vihdoin 16-vuotias! Minut nimitettäisiin tänään alokkaaksi, vihdoin!
En eläissäni ole ollut näin innostunut. Pian olimmekin jo nimeämisessä.
"Adrika Eleanor Newtin tytär, olet täyttänyt 16 vuotta, joten sinusta tulkoon alokas. Mihin ammattiin haluat kouluttautua?" Johtaja puhui ylväästi, kuten aina.
"Haluan kouluttautua soturiksi." Adrika sanoi ylpeänä.
"Tahtosi käyköön toteen, onnea ammattisi opiskeluun. Kouluttajasi ja opettajasi olkoon Aiden Ethenin poika. Hän valjastakoot sinut valmiiksi ammattiisi ja vihkikööt sinut sen salaisuuksiin. Et kuitenkaan ole alokas, ennenkuin olet saanut merkkimme ihoosi." Johtaja jatkoi.
Menimme johtajan kotiin. Minä, kouluttajani sekä johtaja. Tatuoimme merkin ihooni, se kirpaisi mutta nielin kivun.
"Nyt, Adrika, olet valmis alokkaaksi." johtaja sanoi ylpeänä ja hymyili minulle kirkkaasti.
Kättelen johtajaa hymyillen, sen jälkeen huomaan, että kouluttajani on paljon pitempi kuin minä, joten joudun kurottautumaan hieman kätelläkseni tätä. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja ylsin tähän vain hiukan varpustamalla.
Viettäisinseuraavat 24 tuntia kouluttajani kanssa. Minulla oli mukanani vain vaatteet, kaksi puukkoa, sekä hätätorvi, jos toinen sairastuu tai joudumme taisteluun.
Pystytimme leirin jollekkin aukinaiselle paikalle. Siellä ei näkynyt muuta, kuin kaukana rakas heimomme. Pystytimme pienen laavun ja teimme nuotion.
"Kyllä tässä lämmin on.. Minulla on lähinnä nälkä.." Mutisin hiljaa. Aiden katsoi minuun ja hymyili hiukan.
"No mennään metsälle." Hän sanoi niin itsevarmana ja reippaana, etten voinut muuta tehdä kuin tätä ihastella. Lähdimme marssimaan kohti metsää.
"Miten olet noin itsevarma ja luottavainen? Ethän sinä edes tunne minua.." Kysyin vakavana. Poika hymyili minulle taas ja vastasi:
"Kai sitä pakko on vähän ollakin.. kun täällä kerran asutaan."
"En minä ainakaan ole.." mutisin äkkiä vastalauseeksi.
Pian kuitenkin näin jäniksen. En ollut varma että oliko se jänis, vai joku olio. Aiden havaitsi tämän myös ja sanoi:
"Katso, ja opi." Näin hän lähti varmana eteenpäin toisen puukon kanssa. Hän onnistui hiipimään erittäin lähelle otusta, ja näin hän hyppäsi sen takaata salaman nopeasti ja lävisti sen veitsellään.
"Tässä meille syömistä." Hän sanoi. Palasimme leiriin ja sytytimme nuotion uudestaan.
Olisimme vielä 14 tuntia täällä kahdestaan.
Jänis oli tosi hyvää. Menisimme nukkumaan aivan pian. Aiden teki paraikaa meille lehdistä ja muista maan antimista petejä. Pian huomasin että tämä teki vain yhtä petiä.
"Hei! Missä minä nukun?" Kysyin koppavana.
"Hah.. sinun pitää tehdä oma petisi ellet nuku vieressäni" hän sanoi vinkaten silmäänsä. Naamani muuttui täysin punaiseksi ja sanoin:
"Idiootti.... Pärjään ihan yksin, kiitos." Sanoin punastellen ja aloin keräämään lehtiä
ja multaa maasta. Aiden nauroi.
"Hahaha.. miten vain haluat." Hän vastasi ja nauroi hieman lisää.
Sain pian petini valmiiksi ja olin valmis nukkumaan. Tukahdutimme nuotiomme liekin ja menin pienen puskan juureen vaihtamaan vaatteitani. Laitoin pitkän valkoisen paidan päälleni, sekä hiukseni kiinni. Kävelin takaisin leiriin ja hyppäsin petiini. En saanut heti unta, mutta saavutin sen pian.
Heräsin aamulla askelien ääniin. Nousin ylös ja otin puukon käteeni kaiken varalta. Näin leirin toisella puolella suden. SUDEN. Herätin nopeasti Aidenin, ja heitin tälle toisen puukon. Susia ei ollut muita ja tämäkin oli vain eksynyt kappale. Se oli silti vaarallinen, joten päätimme tappaa sen. Se oli luultavasti aika nuori, tai sitten muuten vaan pienikokoinen. Hyökkäsimme sivuilta. Se huomasi minut ensin ja hyppäsi kimmpuuni. En tietenkään osannut reagoida, vaan lensin suden kanssa noin neljän metrin päähän. Pidin puukkoa vaakatasossa, jännittyneenä sutta vastaan. Eläimen kaulasta alkoi hiljalleen vuotaa verta. Pian tämän ote alkoi herpaantua ja kierähdin niin, että susi oli allani. Karjahdin ja lävistin suden kurkun puukon terällä. Susi lamaantui ja kuoli samantien.
Olin yltäpäältä veressä. Aiden katsoi minua suu auki.
"Hienosti tehty! Tuo oli mainio harjoitus, varsinkin kun susi oli noin pieni!" Hän sanoi ja taputti vähän. Raivo virtasi suonissani vähän vieläkin.
"Et sitten ajatellut auttaa?" Tiuskaisin.
"Olisin auttanut jos et olisi saanut sutta allesi noin hyvin! Meinasin jo alussa hypätä päälle mutta huomasin että tilanne oli hallussasi. Olen erittäin ylpeä sinusta!"
Pian joku heinolainen tuli puskista hakemaan meitä. Hän katsoi vähän kummastuneena minua. Mutta lähdimme siitä huolimatta takaisin heimoon.
Nimi: Angin
30.05.2016 15:49
Riya Lucianin tytär: 139 kp, 69 kultakolikkoa ja 6 pronssikolikkoa
Aurinko oli noussut ja yksi sen kirkkaista säteistä suuntasi itsensä huoneeni verhojen läpi huoneeseen. Se levittättyi muutaman ystävänsä kanssa huoneeseen luoden valoaan hämäryyttä vastaan. Yksi kapea säde osui sängyn peitteeseen, liukuen sitä pitkin kasvoilleni. Sen kulku siirtyi poskeani pitkin silmäluomelleni. Käänsin vaistomaisesti kylkeäni, vielä unessa. Aurinko jatkoi kapuamistaan ja sen säteet valaisevat huonetta. Heräsin valoon muutamaa minuuttia myöhemmin ja tunsin ensimmäisenä lämpimän ailahduksen mielessäni. Tämä oli elämäni tärkeimpiä päiviä. Annoin kehoni levätä vielä hetken ja heilautin jalkani sitten sänkyni reunan yli. Kohotin käteni pääni yläpuolelle ja venyttelin pitkään. Noustessani seisomaan huomasin kaaoksen huoneessani. Siitä välittämättä menin lipaston luo, avasin ylimmän laatikon ja otin esiin puhtaat alusvaatteet ja mustan topin. Vedin topin nopeasti ylleni ja etsin tutun repun. Se oli mustaa nahkaa, äitini oli sen minulle tehnyt. Laitoin puhtaat alusvaatteet ja pyyhkeen sinne, samoin pöydän reunalla odottaneen saippuan. Etsin samalla sukat jotka vedin jalkaani. Mustat housut löytyivät tuolin selkämykseltä. Vedin ne jalkaani, menin yöpöytäni luo ja löysin hiusharjan. Harjasin hiukseni takuttomiksi, vedin ne korkealle poninhännälle ja kiinnitin mustalla nahkalenkillä. Sitten nostin pienehkön repun selkääni. Avasin huoneeni oven ja tulin käytävään. Käytävällä oli vaalea puulattia. Seinät olivat vihreät, niihin oli maalattu tummemman sävyisellä vihreällä toistuvaa, kiemuraisella ja ohuella viivalla tehtyä koristeellista kuviota, jossa esiintyi köynnöksiä, kukkia ja muita kasveja. Vasemmalla oli kaksi ikkunaa jotka valaisivat käytävää. Niistä tuli tällä hetkellä harmaampaa valoa, koska aurinko paistoi toiselta puolelta. Kävelin niiden ohitse ja tulin kapeisiin portaisiin. Hypin ne alas ja tulin pieneen halliin, josta avautui ovia muualle pienehköön taloon. Menin ulko-ovelle ja noukin sen edestä kengät. Vedin mustat nahkasaappaat jalkaani, kiristin ylimmät nauhat ja solmin ne nopeasti tiukalle rusetille. Avasin oven ja astuin raikkaaseen, vielä viileään aamuun. Kurottauduin takaisin sisään, nappasin ohuen viitan hartioideni suojaksi ja suljin sitten oven. Lähdin kohti porttia, joka vei pois leiristä. Kävelin hiljaista katua pitkin; tuuli leyhytti puiden lehtiä, niistä aiheutui kahiseva ääni, joka sekoittui leirin vähäisiin ääniin, korppien huutoihin tallien suunnalta ja askeleideni ääniin. Portit avautuivat edessäni ja astelin tornien ohitse. Kuljin reipasta vauhtia portaiden luo ja lähdin astelemaan alas. Kuljin lähellä vuorta, sillä varsinkaan yksin kulkiessa ei ollut hyväksi olla liian lähellä reunaa. Askeleeni ropisuttivat pikkukiviä pitkin portaita. Kuljin tarkkaavaisena, ja kauempana reunasta saatoin kulkea suht' nopeasti. Olin päättänyt mennä joelle, sillä nimityspäiväni aamuna kaipasin vähän omaa rauhaa ja hiljaisuutta luonnon keskellä. Kävin kyllä muutenkin usein joella, pesupaikkaakin tuli käytettyä usein. Se riippui ihan tilanteesta, kiireen määrästä, seurasta sun muusta. Portaisiin ei mennyt kovin kauan reippaalla vauhdilla, joten pian tunsin jalkojeni alla kovan kallion sijasta ruohoisen nummen pinnan. Jatkoin matkaa hopeisena nauhana hohtavaa jokea kohti. Sinne ei ollut pitkä matka ja se taittui reippaasti. Nautin nummituulesta ja kuuntelin lintujen laulua. Läheisessä pajussa lauloi jokin lintu. Tulin joen rantaan, siinä kohtaa kasvoi tuuhea vesakko. Työnnyin sen suojiin tietystä kohdasta.
Vesakossa oli niin korkeita kuin mataliakin vesoja ja pensaita. Ne muodostivat tiheän muurin jonka läpi ei nähnyt. Kävin sen suojissa yleensä aina riisuutumassa ja pukeutumassa. Tulin hiukan avoimempaan, tutuksi käyneeseen kohtaan. Laskin repun selästäni ja annoin viitan valahtaa sen viereen. Kumarruin vasemman polveni varaan ja vedin oikean jalan saappaat rusetin auki. Löysäsin ylimpiä nyörejä. Toistin saman toisen saappaan kanssa ja potkaisin ne sitten peräjälkeen repun viereen. Otin sukat pois, vedin paidan yltäni, samoin housut. Vedin hiukseni auki ja pujotin nahkarenkaan ranteeseeni. Työnnyin oksien lomasta alysvaatteisillani suoraan joen penkereelle, napaten samalla repun mukaani. Kostea ruoho vaihtui askeleen jälkeen pehmeään, sileään hiekkaan. Se valui kuivana varpaideni välistä. Laskin repun hiekalle, kaivoin pyyhkeen ja saippuan esille. Jätin ne odottamaan ja astuin veteen. Se oli yllättävän lämmintä. Kahlasin syvemmälle hiekassa, joka ei antanut jalkojen upota syvälle. Täydellinen uinti- ja peseytymispaikka. Tulin lantionsyvyyteen, ojensin kädet eteeni ja sujahdin veteen pitkällä liu'ulla kastellen itseni kokonaan. Noustessani pintaan hiukset tarttuivat poskiini ja niskaani. Pyyhkäisin ne irti ja lähdin uimaan pitkin, rauhallisin vedoin ensin myötävirtaan. Se oli helppoa, virta auttoi mutta tässä kohdassa se oli juuri sopiva uimiseen, ei liian voimakas. Käännyin pian takaisin ja sain uida enemmän voimaa käyttäen vastavirtaan. Uin repun kohdalle ja kahlasin pois vedestä. Heitin alusvaatteet ruoholle ja otin saippuan. Palasin vyötärönsyvyiseen veteen. Hieroin saippuaa ensin ylävartalooni, niskaan, kaulaan ja hiuksiin. Sitten heitin saippuan rantaan ja kahlasin vielä hiukan syvemmälle tasaisesti syvenevää joenkohtaa. Pesin reippaasti hinkaten saippuan ylävartalostani. Sitten kumarruin niin että hiukset valahtivat niskan takaa alas kasvojen eteen. Laskin ne veteen ja hinkkasin ensin latvat puhtaiksi, sitten muun osan. Nostin pääni pystyyn ja palasin rantaan. Nappasin saippuan ja saippuoin alaruumiini. Palasin veteen ja hinkkasin jalkani ja muut paikat puhtaiksi. Olo tuntuikin jo raikkaalta ja puhtaalta. Päätin käydä vielä kierroksen uimassa mutta vedin sitä varten alusvaatteet ylleni. Ne olivat märkänä nihkeitä mutta vähät siitä. Sujahdin veteen ja uin pitkin vedoin edestakaisin, kunnes linnun varoitushuuto halkoi ilmaa yhtäkkiä, säikyttäen minut. Käännyin ääntä kohti. Joen vastarannalla kohosi metsää. Kuulin sieltä lintujen pelokasta huutoa, siipien ääniä ja puiden oksien katkomista. Mikä siellä oli? Kahlasin rantaan, kiedoin pyyhkeen ympärilleni ja nappasin repun. Pujahdin vesakkoon ja vedin repusta puhtaat ja kuivat alusvaatteet. Riisuin toiset, levitin ne aurinkoon ja pukeuduin toisiin nopeasti. Ties mikä vaani lintuja metsässä.
Vedin topin ylleni, kuivasin jalkani ja pukeuduin housuihin. Aamu oli edennyt lämpimämmäksi, joten viittaan ei enää ollut tarvetta. Tungin sen reppuun ja istuuduin vetämään ensin sukat, sitten kengät jalkaani. Kiristin niiden nauhat ja solmin tiukat rusetit. Hain alusvaatteet kuivumasta, laitoin ne pyyhkeen sisään ja reppuun. Eivätpähän kastelisi koko reppua. Nostin sen selkääni, ja sillä hetkellä kuulin jonkin valtavan lähestyvän. Loikkasin aukealta kohdalta vesakon suojiin ja tirkistelin taivaalle, josta ääni kuului. Valtava, tumma varjo liiti ylitseni, sitä ennen monta pientä. Tunnistin suuren varjon heti mutanttikorpiksi, se taisi olla vain villi. Se rääkäisi jahdatessaan edellään liihottavaa lintuparvea. Hipelöin repun hihnaa mietteliäänä. Pitäisi palata leiriin mutta jos tuo korppi mellasti alueella, miten se onnistuisi? Vai jahtaisiko se lintuja kauemmas? Nousin kuitenkin kyyryasennostani ylös ja pujottelin vesakon läpi uloskäynnille. En nähnyt taivaalla mitään. Tyhmä minä, en ollut ottanut edes jousia ja nuolia mukaan, saati sitten edes tikaria. Astuin esiin, mutta en nähnyt tai kuullut mitään tavallisesta poikkeavaa. Lähdin ylittämään lyhyttä matkaa vuoren portaille pysyen valppaana ja kulkien sopivan välimatkan päässä piilopaikoista, jotta pääsisin niihin piiloon. Mutanttikorppia eikä muitakaan vaaroja kuitenkaan näkynyt koko matkalla. Tulin portaille ja lähdin kapuamaan niitä reippaasti ylös. Yksi kerrallaan kapusin siksakkiportaikon ylös. Huohotin aavistuksen kovan kipuamisvauhtini takia, kun tulin vuoren laelle. Astelin tutuksi käyneiden kallionmuotojen ohitse porteille, jotka avautuivat äänettömästi edessäni. Astelin sisään ja suuntasin heti kohti kotia. Leiri oli herännyt, väkeä tuli ja meni ja ääniä oli runsaasti. Aamun herkkyys, sen rauha oli kadonnut auringon jatkaessa kapuamistaan ja usvan hälvettyä. Tervehdin muutamaa ihmistä samalla kun saavuin talollemme. Savupiipusta kohosi ohut savupatsas. Avasin oven ja astuin sisään kohdaten talon äänet ja tuoksut. Avasin rusetit tottuneet ottein ja potkin kengät seinustalle. Eteisessä oli heti oven vasemmalla puolella kaapit, joissa pidettiin kaikenlaisia ulkovaatteita sun muuta. Oikealla puolella oli naulakko ja sen jälkeen matala pöytä, jonka vierellä kenkäni nyt makasivat. Eteinen oli pieni mutta laajeni heti halliksi, josta pääsi moneen suuntaan.
"Kotona ollaan!" huikkasin keittiön suuntaan, johon pääsi oikealla olevasta ovesta. Oven raameissa ei kyllä ollut ovea, vain oviaukko joka avasi tien seinän läpi. Hallin seinät olivat luonnonvalkoiset, niillä oli äidin maalaamia tauluja. Lattia ja katto olivat molemmat vaaleaa puuta. Vasemmalla olevasta oviaukosta pääsi kapeisiin portaisiin. Puolivälissä niitä pikkusiskoni Ada tuli vastaan kiireen kanssa. Likistin itseni seinää vasten mutta laiha Ada pääsi ohitseni helposti. Pörrötin ohimennen hänen vaaleita, pitkiä, äidiltä perittyjä hiuksiaan. Ada toivotti huomenet mutta sitten kymmenenvuotias oli jo hallin puolessavälissä. Hymyilin pienesti ja kapusin portaat loppuun. Tulin tasanteelle, jolla oli nojatuoli sekä pienehkö kirjahylly. Seinät olivat samaa vihreää sävyä, kuin käytävä jolle tasanteelta pääsi. Kuljin käytävälle, jonka tästä suunnasta katsottuna oikealla seinällä oli kaksi ikkunaa, joiden ohi olin aamullakin kulkenut. Oikealla oli kolme ovea. Menin niistä kauimmaiselle. Työnsin oven auki ja tulin omaan, pieneen mutta mukavaan huoneeseeni.
Seinät olivat jokainen eri sävyisen vihreät, yksi sammaleenvihreä, toinen hyvin vaaleanvihreä, kolmas raikkaan ruohonvihreä ja viimeinen hyvin hyvin tummanvihreä. Lattia ja katto olivat tummanruskeaa puuta. Ikkunalauta, ikkunanpielet ja lattia- sekä kattolistat olivat tummaa puuta samoin. Ovi oli myös tumma puuovi, jossa koreili metallinen, koristeellinen kahva molemmin puolin. Ovea vastapäätä oli ikkuna, jonka edessä olivat vieläkin hennon vaaleanvihreät verhot, jotka eivät päästäneet valoa vielä kunnolla sisään. Ikkunan oikealla puolella, nurkassa pitkittäin oli vuoteeni. Sen vasemmalla puolella oli yöpöytä, jonka päällä oli erinäisiä tavaroita. Ikkunan alla, vasempaan takanurkkaan osuen oli työpöytäni, sen edessä tuoli jolla lojui vaatteita. Ovelta oikealle katsottuna oli lipasto, jonka puupinta oli hyvin tummaa. Myös sängyn puuosat, yö- sekä työpöytä olivat tummaa puuta. Ovelta vasemmalle oli vanha, suuri arkku, jossa oli tumma, hilseilevä puupinta. Siitä sai helposti tikkuja sormiinsa. Vasemmalla seinustalla oli myös samaisesta tummasta puusta tehty hyllykkö, täynnä tavaraa. Keskellä lattiaa oli neliön muotoinen, vihreäraidallinen räsymatto. Tällä hetkellä huone oli yllättävän sotkuinen, tavaroita lojuu siellä täällä sekaisin.
Kävelin peremmälle huoneeseen ja laskin repun vuoteelle. Vedin verhot auki ja päästin auringonvalon virtaamaan sisään. Se valaisi koko huoneen ja näin sotkun vielä selvemmin. Pitäisi siivota.
Palasin repun luo, avasin sen ja vedin pyyhekäärön esiin. Avasin sen, ripustin pyyhkeen kuivumaan ja nappasin viitan sekä vielä kosteat alusvaatteet mukaani. Lähdin takaisin alakertaan, käytävä, tasanne, portaat, halli. Vastapäätä minua, ulkopuolelta katsottuna oikealla oli ovi keittiöön. Menin sisään ja kohtasin aamupuuron tuoksun ja perheen hälinän.
"Huomenta", tervehdin kaikkia.
"Hei. Tule syömään", äiti kehotti.
"Ihan kohta", sanoin ja menin tilavan huoneen läpi sen toisessa päässä olevalle ovelle. Avasin sen ja tulin pieneen huoneeseen, jossa oli paljon kaappeja, sekä heti vasemmalla oikealla pyykkikori. Huoneessa oli myös teline jolla äiti kuivatti pyykkiä huonolla säällä, muuten hän teki sen ulkona. Huoneessa säilytettiin myös siivoustarvikkeita. Heitin alusvaatteet pyykkikoriin ja muistin viitan käsivarrellani. Kävin viemässä sen eteiseen nopeasti ja palasin keittiöön. Isä istui pöydän päässä, nojaten taakse ja silmäillen Adan syöntiä. Äiti oli puuhellan vierellä ja laittoi puuroa yhdelle lautaselle.
"Tässä sinulle, Riya", hän sanoi ojentaen lautasta.
"Kiitos."
Istuuduin Adan viereen ja aloin syödä puuroani nopeasti.
"Mitkä tuntemukset?" isä kysyi pieni virne ahavoituneilla kasvoillaan.
"Mm, odottavat, ei jännitä", vastasin.
"Kenet haluat kouluttajaksesi?" hän jatkoi.
"Kysyit tuota jo eilen. Edelleenkin, en tiedä, kunhan ei Barbraa tai Tonya", hymähdin.
"Ei Amber sinua voi Tonylle antaa", pikkuveljeni, 13-vuotias Jack puuttui keskusteluun.
"Toivottavasti ei. Mutta hän antaa Tonyn sitten sinulle", virnistin.
"Pyh. Siihen on vielä kolme vuotta, se ukko kerkeää kuolla kupsahtaa ennen sitä", Jack väitti.
En voinut olla nauramatta, mutta äidillä oli sanansa sanottavana.
"Hei, olkaapa kunnolla. Ei Tonyakaan sovi arvostella liikaa eikä saa nauraa", hän sanoi.
"Eipä niin mutta silti", sanoin kaapien viimeiset puurot suuhuni.
"Eikä saa leikkiä kuolemalla", äiti vielä lisäsi.
"Kiitos", sanoin nousten pöydästä.
Otin astiat mukaani ja vein ne altaaseen, johon äiti oli juuri kaatanut kuumaa vettä tiskejä varten.
"Lähdetkö johonkin?" Jack kysyi.
"Siivoamaan huonettani", totesin.
Lähdin keittiöstä, kuljin hallin läpi portaisiin, ne ylös ja käytävän kautta huoneeseeni kohtaamaan sen kaaoksen. Päätin aloittaa heti. Ensimmäisenä menin vuoteelleni, työnsin repun alas ja petasin sängyn siistiksi. Otin repun ja yhden viitan jota käytin hyvin usein. Ripustin ne oven vasemmalla puolella olevaan naulakkoon, joka oli naulattu seinään. Sitten keräsin kaikki vaatteet lattialta, sängyn alta, pöydiltä, tuolilta, lipaston päältä, hyllyköltä sekä arkulta. Nostin suuren kasan vuoteelleni ja aloin selvittää kasaa. Puhtaat vaatteet yhteen kasaan, likaiset toiseen. Kun kasat olivat valmiit, otin likaiset ja lähdin kuljettamaan lastin pyykkiin. Tämän jälkeen palasin jälleen huoneeseeni ja viikkasin kaikki puhtaat vaatteet siisteihin pinoihin vaatteen mukaan. Sitten laitoin pinot oikeille paikoilleen lipaston laatikoihin, kunnes kaikki olivat siististi tallessa. Huone näytti jo paljon siistimmältä.
Siirryin pöydän kimppuun. Keräsin paperit yhteen läjään, kynät purkkiin ja kirjat pinoon. Musteet laitoin pöydän laatikkoon, erinäiset tavarat siirsin sängylle odottamaan. Sitten setvin paperipinon; tyhjät pinoon ja käytetyt asian, tarkoituksen tai muun syyn mukaisiin pinoihin. Käytetyt siirsin laatikoihin ja muihin paikkoihin mihin ne kuuluivat. Seuraavaksi oli vuorossa hyllykkö. Menin sen luo, nostelin kaatuneet kirjapinot ja rivit oikein ja täytin tyhjät kohdat kirjoilla, jotka olivat olleet pöydällä. Siinä välissä keräsin myös muualta huoneesta kirjat paikoilleen. Laitoin harvat koriste-esineet oikeille paikoilleen ja toin muutamat paperipinon hyllyyn kiinnitettyäni ne ensin yhteen aihepiirin mukaan. Yhdessä paperipinossa oli piirustuksiani, toisessa tarinoita ja niin edelleen.
Siistin hyllyt loppuun ja olin tyytyväinen lopputulokseen. Menin vielä arkun luo ja siistin sen sisällön. Keräsin lattialta loput tavarat ja vein ne oikeille paikoilleen.
"Huh", sanoin ääneen.
Mikä urakka, ja siihen olikin kulunut runsaasti aikaa. Istuin vuoteelleni ja huomasin että siinä oli vielä paikkaansa odottavia tavaroita. Huokaisten vein ne paikoilleen tai roskiin kuten muutkin löytämäni esineet. Sitten lähdin alakertaan ja menin keittiön läpi pyykkihuoneeksi kutsumaamme huoneeseen. Etsin käsiini rätin, ämpärin täynnä vettä ja saippuaa. Lähdin kuljettamaan ne huoneeseeni ja jälkeen kerran huomasin että vesi painoi runsaasti. Huoneeseeni tullessani laskin ämpärin maahan, kastoin rätin siihen ja pyyhin pöytäni, yöpöytäni, lipastonpäällisen, ikkunalaudan ja hyllyjen tyhjät kohdat sekä ovenrivat, oven koko pinnan ja lipaston kahvat ja arkun pinnan. Sitten lähdin hakemaan alakerrasta lisää siivousvälineitä. Luudan, kaksi puhdasta rättiä ja puisen varren, jonka päässä oli varteen nähden vaakasuuntaan menevä lastaosa. Huoneeseen palattuani lakaisin ensin huoneeni lattian puhtaaksi. Sitten kastelin toisen puhtaista räteistä, puristin sen kuivaksi ja laitoin lastaosaan niin että se painoi rättiä lattiaa vastaan. Pyyhin koko lattian tällä tavoin ja vaihdoin rätin kuivaan, jolla sitten kuivasin lattian.
"Jes", mumisin.
Huoneeni oli siisti ja puhdas. Kävin avaamassa vielä ikkunan jotta ilma raikastuisi ja lähdin sitten viemään kaikki siivoustarvikkeet alas. Puhdistin sitä vaativat ja laitoin siivouskaappiin. Jälleen kerran kapusin yläkertaan ja menin omaan huoneeseeni. Nyt siellä oli mukavampi olla. Rojahdin sängylleni. Kummallista että olin käyttänyt ainakin kaksi tuntia tärkeästä päivästäni siivoamiseen. Olisin voinut viettää vielä viimeisiä hetkiä niin sanotusti vapaudessa, ilman opiskelua ja muuta. Mutta olihan tässä vielä aikaa. Suljin silmäni ja annoin raajojeni levätä. Saisin olla vielä parisen tuntia rauhassa, sitten koittaisi hetki, jolloin siirtyisin alokkaaksi.
Nukahdin huomaamattani, sillä rauhassa oltuani, auringonvalossa maattuani minulle tuli raukea olo eikä kulunut kauaakaan kun olin nukahtanut.
Istuin huoneessa, joka oli valtavan suuri ja täynnä kaikkea kiinnostavaa. Kaikki oli hyvin värikästä ja minulta meni aikaa tottua siihen. Ensinnäkin, huone oli pyöreä ja katto oli kupoli muotoinen saaden huoneen näyttämään vielä suuremmalta. Kupoli oli lasia ja kohosi korkealle. Lasiin oli maalattu kaikilla mahdollisilla punaisen sävyjä sekavaa kuviota joka ei ollut säännöllinen vaan sattui melkein silmiin. Seinät olivat räikeän vihreät, mutta niitä peittivät hyllyt, tavarat, muut huonekalut, seinävaatteet ja monet muut asiat. Yhdessä seinävaatteessa oli maalattuna iloisia tyttöjä kirkkaissa vaatteissa, kaikkien hiukset olivat leteillä, kaikilla oli mekko ja kädessään kori täynnä violetteja mansikan näköisiä marjoja ja taustalla paistoi aurinko täydeltä terältä. Toinen seinävaate oli täynnä sinisiä viivoja erisävyisinä ristiin rastiin.
Käänsin katseeni niistä pois ja näin että lattiapinta-alakin oli täynnä huonekaluja, tavaraa sun muuta. Huomasin istuvani suuressa vaaleanpunaisessa kangasläjässä. Nousin ylös ja astuin lattialle, joka oli kauttaaltaan kirkkaankeltainen pehmeäpintainen, kuin matto. Se kutitti paljaita varpaitani. Silloin tajusin kiinnittää huomiota ulkonäkööni.
*Olisiko jossain peiliä*, mietin, sillä halusin nähdä itseni kokonaan.
Näin heti suuren peilin vanhoin kehyksin nojaamassa yhteen lipastoon. Kiiruhdin peilin luo.
Hiukseni olivat kahdella leteillä, ne oli kiinnitetty kirkkaansävyisillä nahkalenkeillä. Ylläni oli valkoinen, polvipituinen mekko, jossa oli pinkkejä raitoja. En voinut olla nauramatta. Jaloissani ei ollut kenkiä, mutta käsissäni oli kyynärpäihin asti eri värisiä käsirenkaita. Nauroin katketakseni, sillä näytin erittäin typerältä ja tyttömäisen huvittavalta. Samassa kuulin jostain muualtakin naurua. Käännyin etsimään äänen aiheuttajaa ja näin kirkkaansinisten pellavakangasvuorten seassa jotain oranssia ja violettia. Hetken kuluttua erotin sen Fiaksi, joka pomppi kankaiden seassa innokkaasti nauraen ja kiljuen. Hän näki minut, liukui samantien alas luokseni.
"Hei Riya! Miten menee!" hän iloitsi.
"Ihan hyvin vaikka täällä on kummallista", sanoin silmäillen ystäväni vaatteita.
Hänellä oli pitkät siniset sukat jotka yltävät puoleenreiteen. Niiden yllä oli räikeän pinkki hame, jossa oli keltaisia palloja. Oranssit hiukset olivat auki ja niihin oli kiinnitetty vihreitä helmiä. Paita paljasti navan ja oli väriltään huvittavan kultainen, ja siihen oli kiinnitetty sinisiä, vihreitä ja punaisia kukkia. Kaikki värit riitelevät keskenään.
"Kummallista! Täällähän on aina näin pullavaa!" Fia intoili.
"Pullavaa?" en voinut olla nauramatta.
"Niin", Fia ei välittänyt ihmetyksestäni vaan nappasi minua kädestä ja veti jonnekin. Tulimme värikkäistä, pienistä palloista kootun läjän luo. Fia otti yhden ja laittoi suuhunsa.
"Maista", hän kehotti.
Otin epävarmasti yhden.
"Se on ihan vaaratonta", Fia sanoi.
Työnsin pallon suuhuni. Se maistui jännältä mutta hyvältä.
"Nam", sanoin ja otin toisen kun Fiakin otti.
Se maistui erilaiselta ja vielä paremmalta. Olisin halunnut jatkaa maistelua mutta Fia veti minut mukanaan eteenpäin.
"Katso tätä!" hän huudahti ja sukelsi päätä pahkaa erääseen altaaseen, joka oli täynnä omituisia häkkyröitä.
Se näytti erittäin oudolta. Otin yhden tavaran käteeni. Se oli kova ja epämääräisen muotoinen. Miten Fia saattoi uida noiden seassa kuin vedessä?
En halunnut mennä altaaseen vaan käännyin ympäri ja kävelin kauemmas etsien lisää mielenkiintoisia asioita. Löysin niitä paljon ja lopulta lösähdin tutkimisesta väsyneenä yhdelle tummansiniselle sohvalle, jossa oli oransseja raitoja. Samassa kuulin kummallista suihkintaa. Näkyviin tuli hahmo joka liiteli omituista ääntä pitäen lähemmäs kuin liukuen lattian pintaa pitkin. Kun hahmo tuli lähemmäs, tunnistin sen Freyaksi. Hänellä olo jalassaan kuin lyhytvartiset kengät, mutta niiden pohjissa oli neljä rengasta. Ne näyttivät epäilyttäviltä.
"Hei!" Freya tervehti.
Kiinnitin huomiota hänen vaatteisiinsa. Punaisten kenkähärveleiden lisäksi hänellä oli hopeanväriset, kiiltävät housut, punainen paita vihrein ompelin ja hiukset kummallisella nutturalla. Kaulassa roikkui varmaan kymmenen suurta korua ja kädessä olevassa korissa oli niitä lisää sekä toiset kenkähärvelit.
"Hei?"
"Toin sinulle nämä", hän sanoi ja otti korista kasan koruja.
Hetkessä tyttö oli pujottanut ne pääni yli kaulaani. Korut painoivat.
"Ja nämä", Freya jatkoi ja heitti kengät jalkojeni juureen. Korin hän heitti menemään.
"En tarvitse", sanoin hämmentyneenä.
"Äläs nyt, näillä pääset nopeammin ja helpommin paikasta toiseen", hän sanoi.
En tiennyt miten kengät päätyivät jalkaani. Mutta niin minä vain yritin suihkia Freyan perässä lennellen nurin patja- kangas ja tyynykasoihin. Jostain syystä niitä oli aina pehmentämässä laskua, yhdessä välissä rullakengän tartuttua mattoon ja lentäessäni kohti yhtä tavarakasaa, sainkin huomata että se oli tyynykasa eikä posliiniastiakasa kuten olin luullut.
Lopulta huohotin Freyalle olevani väsynyt. Hän kuitenkin jatkoi matkaa minusta välittämättä. Istuin maahan ja painoin selkäni yhtä patjakasaa vasten.
"Riya!" uusi ääni halkoi untani.
Avasin silmäni ja kohtasin yläpuolella kupolikaton sijasta äitini siniset silmät.
"Huh, heräsithän sinä! Äkkiä ylös, kokoontuminen alkaa ihan kohta!" äiti sanoi kiireisenä.
"Mitä!?" pomppasin seisomaan ja nappasin yöpöydältä peilin.
Aloin harjata hiuksiani nopeasti. Äiti silmäili vaatteitani.
"Tarkenetko?" hän kysyi.
"Joo joo, siellä on päivisin lämmin ja kai me yöksi suoja tehdään niin että tuuli ei tee tepposiaan", sanoin ajattelematta sen enempää.
Kiskaisin hiukseni ylös ja kiinnitin ne nahkalenkillä. Lähdin äidin perässä alakertaan ja eteisessä sidoin kengät jalkoihini nopein ottein. Ada ja Jack olivat jo isän toimesta valmiina. Äiti veti saappaansa jalkoihinsa ja kääntyi minua kohden.
"Tässä sitä ollaan. Muista käyttäytyä kunnioittavasti kouluttajaasi kohtaan ja muutenkin olla kunnolla", äiti muistutti.
"Joo joo", sanoin vain ja avasin ulko-oven.
Menin ensimmäisenä ulos ja näin että lavan luo oli jo kerääntymässä ihmisiä. Johtajaa ei vielä onneksi näkynyt. Heilautin kättäni perheelleni ja menin lavan luo, ohitin ihmisiä pujottellen heidän välistään ja tulin lavan eteen. Joku onnitteli minua jo etukäteen.
Tunsin heimon katseet selässäni, kun asetuin seisomaan muiden eteen. Annoin painoni levätä toisella jalallani ja suljin silmäni muutamaksi sekunniksi. Heimolaiset puhuivat keskenään. Samassa väki hiljeni kun johtaja asteli paikalle. Oikaisin ryhtini ja jaoin painoni molemmille jaloille. Johtaja seisoi lavalla, kohotin katseeni ylös nähdäkseni hänet.
"Riya Hazel Desiree Lucianin tytär, olet täyttänyt 16 vuotta, joten sinusta tulkoon heimomme alokas. Mihin ammattiin haluat kouluttautua?" johtaja lausui.
Ajatus, ratkaiseva päätös oli ollut mielessäni aina. Mikään muu ammatti ei kiinnostunut eikä herättänyt mielenkiintoa. En halunnut myöskään kahteen ammattiin.
"Esitän pyynnön kouluttautua soturiksi", sanoin varmalla äänellä.
"Pyyntösi käykööt toteen. Tarvitset kuitenkin jonkun joka opettaa sinulle kaiken tarvittavan ja vihkii sinut ammattisi salaisuuksiin. Tämän tehtävän ottaa hoitaakseen Sebastian Roderickin poika", johtaja jatkoi.
Mieleni muodosti kuvan tummapiirteisestä nuoresta miehestä. En halunnut kääntyä katsomaan mutta kuulin kuinka pitkä mies asteli viereeni.
"Heimomme perinteen mukaan uuden alokkaan on saatava merkkimme ihoonsa. Siirrymme tekemään sen talooni, muu heimo odottakoot paikoillaan", Amber sanoi.
Sebastian kääntyi ja lähti lavalta laskeutuneen johtajan perässä tornia kohti. Minä lähdin uuden kouluttajana perään. Mietin, että minkälainen opettaja hän olisi. Ärsyttävä, rento, mukava, tiukka, tylsä, rauhallinen? Vai ei mitään niistä?
Johtaja avasi tornitalon ulko-oven ja tulimme sen alimpaan kerrokseen, joka oli lääkärin valtakunta. Suuressa huoneessa oli tumma puulattia ja vaalea katto. Seinät olivat vihreäsävyiset ja huoneessa oli paljon vuoteita, hyllyjä täynnä tavaraa sun muuta. Oikealla alkoivat heti portaat jotka nuolivat seinää. Johtaja kapusi jo niitä pitkin ja lähdin kapuamaan niitä kouluttajani perässä joka oli lähtenyt johtajan perään. Johtaja ja Sebastian vaihtoivat pari sanaa keskenään. Tulimme toiseen kerrokseen, varajohtaja Benin huoneeseen. Se näytti nopeasti katsottuna mukavalta ja kerkesin ihailla korppeja, jotka oli maalattu mustaan seinään. Jatkoimme vielä portaita pitkin niiden yläpäässä olevalle ovelle, jonka Amber avasi avaimellaan.
Sisään astuessani näin että johtajan kerroksessa oli monta huonetta. En kerennyt tarkkailla huonetta sen enempää, sillä johtaja kiinnitti huomioni.
"Riya, istuisitko tuohon pöydälle", hän sanoi osoittaen pöytää, joka oli irrallaan seinästä niin että sen pystyi kiertämään. Sen lähellä oli myös lipasto, jonka ylimmästä laatikosta johtaja otti juuri laatikon. Siellä näkyi jotain tikkuja, mustaa ainetta sisältäviä pulloja sun muuta. Sebastian nojasi seinään oven vieressä ja tarkkaili minua. Minä käänsin katseeni seuraamaan johtajan toimia istuen pöydälle. Tarvikelaatikko odotti lipaston päällä ja itse johtaja oli mennyt yhdelle kaapille. Hän otti sieltä valkoisen pyyhkeen ja kasteli sen vesivadissa, joka odotti lipaston päällä puristaen sitten ylimääräiset vedet pois. Sitten nainen laski viileän pyyhkeen tatuoitavalle kohdalle, vasemman olkani taa.
"Puhdistan tämän kohdan ensin", hän selitti.
Nyökkäsin pienesti. Viileä pyyhe poistui iholtani ja tilalle tuli ensimmäinen kipuaalto, samalla kun johtaja varoitti kivusta. En halunnut näyttää kipua vaikka se varsinkin aluksi hiipi ihollani aiheuttaen tuskaa. Huomaamattani keskityin uuden kouluttajani kasvoihin ja myönsin itselleni häikäilemättömästi että hän oli hyvin komea.
Tummat, suorat mutta latvoista aavistuksen taipuvat hiukset ylsivät niskan puolenvälin tienoille. Niin ikään tummat kulmakarvat loivat määrätietoisen ilmeen kasvoille, joiden iho oli suht' vaaleaa. Tummanruskeat silmät olivat pitkäripsiset ja silmät olivat mielenkiintoisen ilmeikkäät, päättäväiset ja tarkkaavaiset. Katseemme kohtasivat ja annoin katseeni lukittua hänen silmiinsä, huomaamattani edes turhankin pitkäksi venyvää hetkeä. Sitten riuhtaisin katseeni kauemmas ja samalla hetkellä sain muuta ajateltavaa kuin tuo hetki, sillä Amber ilmoitti:
"Valmista."
"Nytkö jo?" hämmästelin.
Amber hymyili ja keräsi tavarat nopeasti laatikkoon ja palautti ne talteen lipastoon.
"Mennään päättämään seremonia", hän sanoi.
"Selvä", vastasin.
Sebastian ei ollut sanonut vielä mitään. Johtaja lähti portaisiin ja mies viittasi minut menemään perässä. Lähdin askeltamaan portaita alas eikä mennyt kauaa kun olimme jo alimmassa kerroksessa, ulko-ovella. Menimme peräkanaa ulos ja kohti lavaa. Väkijoukko odotti kun kävelimme paikalle ja seurasimme tuttuun tapaan johtajaa lavalle. Ylhäältä näki kattavammin heimolaiset ja tunsin kerrankin olevani vähän joitakuita pidempi. Se oli harvinainen tunne, mutta yleensä olinkin tyytyväinen lyhyyteeni.
"Nyt Riya Hazel Desiree on virallisesti heimomme alokas ja Sebastian Roderickin poika hänen kouluttajansa", johtaja lausui.
Seremonian puheosuus päättyi siihen. Käännyin pois Sebastianin rinnalta, kättelin vahvalla mutta kunnioittavalla kädenpuristuksella johtajaa. Sitten kättelin kouluttajani. Hänen kätensä oli miellyttävän tuntoinen kättäni vasten, kuten johtajankin oli ollut. Ei hikinen tai muuten inhottava. Tämä käsi oli kuitenkin johtajan kättä hiukan suurempi, puristus oli jämäkämpi mutta rauhallinen. Käännyimme sanattomassa yhteisymmärryksessä yhtä aikaa. Sebastian otti minua kädestä kun astelimme pois lavalta, sillä se oli normaali muttei virallinen tapa. Alas päästyämme tilanteen virallisuus laukesi. Väki hajaantui nopeasti ja perheeni tuli luokseni. Sebastian oli jo päästänyt irti kädestäni.
"Onnea", isä totesi yks'kantaan ja halasi minua lyhyesti.
Äitikin onnitteli ja halasi. Jack ei onnitellut.
"Onneksi et saanut Tonya", hän kuitenkin sanoi pieni virne huulillaan.
Virnistin takaisin ja pörrötin Adan hiuksia.
"Mitä mieltä olet kouluttajastasi?", isä kysyi.
"Kaipa hän on ihan hyvä", hymähdin.
"Kaipa", kuulin takaani miehen äänen.
Kiepahdin ympäri nähden Sebastianin takanani. Hän virnisti rennon oloisena.
"Tule, johtajallamme on asiaa", hän jatkoi.
"Selvä, nähdään", sanoin perheelleni ja seurasin Sebastiania johtajan luokse vähän etäämälle muista. Johtajan jalkaa vasten nojasivat kaksi pitkää puukahvaa omaavaa veistä, kädessä oli hätätorvi.
"No niin. Säännöt ovat tutut ja helpot; ei muita aseita kuin nämä kaksi", hän viittasi vapaalla kädellään puukkoihin. "ja hätätorvi, jota käytetään avun saamiseen hätätilanteessa. Esimerkiksi jos kimppuunne hyökätään tai toinen sairastuu."
Minä nyökkäsin yhtä aikaa kouluttajani kanssa. Hän veti vyöllään roikkuvasta tupesta pitkän miekan ja ojensi sen johtajalle. Nainen laittoi sen nojaamaan toista jalkaansa vasten ja otti puukot ojentaen ne vastalahjaksi. Sebastian antoi toisen heti minulle ja työnsin sen yhteen vyönlenkkiin. Sebastian sai myös hätätorven.
"Joku tulee hakemaan teidät kun aika on kulunut, lähtekää mieluusti nyt heti", johtaja lisäsi.
"Selvä", sanoin.
Sebastian nyökkäsi vain ja suuntasi samantien kohti portteja. Lähdin automaattisesti seuraamaan häntä kuin joku leimaantunut eläin. En saanut sillä hetkellä mieleen mitään eläintä mikä käyttäytyisi leimaantumalla, joku lintu kenties?
Portit avautuivat edessämme liukuen äänettömästi auki. Kuljimme niiden läpi ja kohti portaita.
"Minne meidän pitäisi sinun mielestäsi mennä?" Sebastian kysyi ja katsoi minua silmiin.
Vilkaisin ympärilleni miettien ja nostin sitten katseeni hänen silmiinsä, se tuntui kohteliaalta ja kunnioittavalta. Sitä paitsi ei minulla ollut tapana välttää katsekontaktia. Samaan aikaan ajatusteni kanssa joku ääni sanoi päässäni: *Miksi muutenkaan kieltäytyisit katsomasta noin kauniita silmiä?*
Yritin olla reagoimatta ajatuskulkuuni.
"Veden lähelle. Saari olisi hyvä paikka rauhallisuuden takia mutta sinne on hankala päästä. Miten olisi leirin pohjoispuoli?" ehdotin.
"Olet oikeassa saaresta. Olen samaa mieltä, vuoren pohjoispuolella on hyvää maastoa, nummen lisäksi metsää ja vettä löytyy joesta. Mennään siis sinne", Sebastian päätti suoden minulle pienen hymyn.
Hymyilin takaisin mutta sitten tulimme portaille. En halunnut kompastella niissä joten keskityin alas kapuamiseen.
"Sinä saat mennä ensimmäisenä, ei mennä rinnakkain", mies sanoi.
"Okei", en viitsinyt väittää vastaan, en uskonut että se olisi edes auttanut.
Lähdin kouluttajani edellä kapuamaan portaita alas. Pikkukiviä rapisteli alaspäin välillä, tuuli humisi vuoren rinteillä. Sebastianin askeleet kuuluivat ihan kannoillani.
"Mitä haluaisit oppia ensimmäisenä?" hän kysyi avaten keskustelun.
"Hmm...niitä on paljon mutta ehkäpä korpeilla lentämistä", vastasin muutaman sekunnin mietittyäni.
"Onko jokin erityinen syy?"
"Ei oikeastaan. Ne kiehtovat minua ja olen aina halunnut lentää niillä", vastasin vilkaisten alas. Samantien horjahdin pahaenteisesti kohti pudotusta kompastuessani johonkin. Vahva, turvallinen käsivarsi veti minut kuitenkin tasapainoon ja hetken tunsin Sebastianin läheisyyden kun hän veti minut itsensä lähelle, turvaan pudotukselta.
"Kiitos", tajusin hengähtää samalla kun mies päästi minusta irti.
"Eipä mitään", hän kuittasi.
"Mutta on tarkoitus lentää korpeilla eikä yrittää itse", kuulin aika matalan, miellyttävän äänen jatkavan kiusoittelevaan sävyyn.
Onneksi minulla ei ollut taipumusta punasteluun. Ravistin päätäni hiukan jatkaessamme matkaa. Miksi olin ollut juuri nyt kömpelö toisin kuin yleensä. Pienikokoisuuteni ja ketteryyteni vuoksi minulla ei ollut koskaan ollut ongelmaa nimeltä kömpelyys.
Kuljimme lopun matkan rauhassa alas. Hypähdin nummelle tuntien sen pehmeyden jalkojeni alla. Kova kallio jäi taakse kun Sebastian siirtyi johtoon ja kiersimme vuorta parisataa metriä. Sitten tulimme kuusikkoisen metsän reunamille.
"Etsitään sopivan suojaista maastoa. Tarkista myös koko ja maan vetisyys. Kuusimetsät ovat kosteita paikkoja", Sebastian ohjeisti.
"Selvä", sanoin ja suuntasin heti viistosti oikealle.
Kuljin puiden seassa mutta aukiot olivat liian harvareunaisia näin aluksi. Syvemmälle tullessani pidin suunnan kunnolla, en halunnut eksyä. Leirin pitäisi olla myös tarpeeksi lähellä jokea, joka virtasi oikealla.
Pyyhkäisin muutaman poninhännästäni irronneen haituvan pois kasvoilta. Tulin tuuheiden kuusten luokse. Ne näyttivät suojaavan aukiota. Kuuset olivat niin tiheitä että kun työnnyin oksien lomasta aukiolle, ne raapivat käsiäni, tarttuivat hiuksiin ja vaatteisiin ja repivät niitä vaikka yritin väistää oksia parhaani mukaan. Tunkeuduin aukiolle ja repäisin kuusenpätkiä irti vaatteistani ja hiuksistani. Harmikseni sain huomata että ilta vaikuttanut aukio oli pieni, kuusten valtava koko oli antanut sulle isomman koon kuin se todellisuudessa oli. Potkaisin yhtä käpyä harmissani ja lähdin pois aukiolta kokien jälleen inhottavan ja pistelevän kuusenhavuhoidon. Etsin uusia kuusiröykkiöitä, mutta ne olivat liian harvoja, liian pieniä, liian kosteita tai jotenkin muuten vääränlaisia. Sitten kuulin huudon.
"Riya! Löytyi!"
Lähdin ääntä kohti ärtyneenä työnnellen oksia kovakouraisesti pois tieltä ja tapasin Sebastianin. Hän oli hakannut maahan yhden matalan koivunalun. Se oli avannut suuaukon sopivan kokoiselle aukiolle, jota reunustavat puoliksi kuuset, puoliksi valtaisan korkeat pensaat.
"Kelpaako?" mies kysyi.
"Tietenkin", sanoin.
Sebastian ojensi kätensä ja veti hiuksistani yhden kuusenhavupätkän. Se sai aikaan sen että muutama hius irtosi poninhännästä pudoten kasvojeni eteen. Mies siirsi ne korvani taakse, irrotti oksan pätkän topin olkaimeni takaa ja meni sitten aukiolle. Tunsin vieläkin hänen kosketuksensa olkani takana ja korvan tienoilla. Jostain syystä se sai ihoni kihelmöimään ja oloni hengästymistä lähenteleväksi. Karkotin kaikki ajatukset päästäni ja astelin kouluttajani perässä aukiolle.
"Mitäs seuraavaksi?" kysyin väsyneen oloisena.
"Suoja, nuotio, ruokaa, peseytyminen, veden haku...", Sebastian luetteli.
Olin väsähtänyt ärtyneisyyteni takia mutta en halunnut olla ensimmäisenä tapaamiskertanamme nahkea ja haluton. Se ei olisi hyvä ensivaikutelma.
"Selvä..Minä voin etsiä tarvikkeita suojaan", tarjouduin.
Se saattoi olla rankin homma mutta siitä viis. Halusin olla ahkera.
"Selvä. Minä teen nuotion, mennään sitten yhdessä metsälle", mies myöntyi.
Nyökkäsin ja lähdin tulevasta väliaikaisleiristämme. Kävelin vähän matkan päähän ja löysin maasta yhden kaatuneen, paksuhkon puun. Otin vyöstäni puukon ja hakkasin muutamat vielä kiinni olleet oksat irti. Työnsin puukon takaisin vyöhöni, tartuin runkoon ja lähdin kiskomaan runkoa leiriin. Se oli hankalaa aluakasvillisuuden takia. Sain kuitenkin puun leiriin ja jätin odottamaan. Löysin toisenkin kaatuneen puun, niitä oli kaatunut luultavasti toissapäiväisen pikkumyrskyn takia. Isä väitti sen olleen enteilyä tulevasta, suuremmasta myrskystä. Hakkasin siitäkin oksat pois ja rahaakin leiriin. Seuraavaksi löysin puupölkyn, joka oli selvästi jonkun käsittelemä. Joku oli kaivertanut siihen kuvioita. Huomasin ällistyksekseni, että ne muodostivat lintuja. Joku ihminen oli käyttänyt tätä huvikseen veistelypuunaan. Sivelin sormellani puuta kuljettaen sormenpäätäni uurrettuja viivoja pitkin. Unohduin hetkeksi miettimään menneitä. Hazel-mummoni oli kaivertanut usein puuhun kuvioita, minun huvikseni kun olin pieni. Joskus eläimiä, joskus kasveja, tai jotain mikä ei muodostanut mitään. Olin pitänyt niistä ja usein istuimme pienellä takapihallamme jutellen samalla kun mummo veisti.
En halunnut ajatella nyt isoäitiä. Nappasin puun toiseen kainalooni ja rupesin etsimään lisää tarvikkeita. Löysin vielä muutaman hyvän puun mutta ne eivät mahtuneet mukaani. Sen takia kävin viemässä pölkyn ensin leiriin ja lähdin sitten hakemaan muut. Kun tulin ne mukanani leiriin näin Sebastianin, joka kokosi oksista nuotiota. Laskin puut muiden viereen. Näin että pensaisiin nojasi kaksi suurta, tuuheaa kuusenoksaa. Nojasin vasemman jalkani yhtä puunrunkoa vasten ja kumarruin alas tukien kyynärpääni jalkaan. Nojasin pään vielä kämmeneen ja seurasin katseellani Sebastiania. Hän oli saanut pienen liekin syttymään ja puhalteli siihen saadakseen tulen syttymään paremmin. Kun tuli alkoi elpyä, liekit alkoivat nuolla oksia kohoten korkeammalle. Sebastian nousi kyykystä ja tuli luokseni.
"Miten ajattelit laittaa nämä?" hän kysyi.
"Nämä kaksi", osoitin kahta puuta jotka olin tuonut viimeisten joukossa, "laitettaisiin pitkittäin ja nuo rungot hakattaisiin sopivan mittaisiksi niiden päälle poikittain", selitin.
"Hyvä idea", mies sanoi ja veti osoittamani puut oikeaan asentoon pitkittäin.
Vedin puukkoni esiin ja kävin sen kanssa yhden oksattoman rungon kimppuun. Hakkasin puukolla runkoa ja vähitellen sain sen hakattua sopivan mittaisiksi palasiksi. Huomasin Sebastianin saaneen yhden pilkotuksi ja hän pilkkoi toista. Seurasin katseellani hänen voimakkaiden käsivarsiensa liikettä, kun puukko osui kerta toisensa jälkeen runkoon halkoen sen nopeasti loppuun. Tartuin yhteen palaan ja nostin sen toisten päälle. Ilman jäi väliin niin ettei maan kylmyys pääsisi meihin asti. Sebastian oli jättänyt minut nostelemaan puita ja itse meni käyttöä odottavien kuusenoksien luo. Hän otti ne mukaansa tullen sitten luokseni.
"Mihin me noita tarvitsemme?" kysyin.
"Katto tai paremminkin katos", kouluttajani vastasi.
"Ai, selvä", sanahdin ja vedin viimeisen puun oikeaan kohtaan.
Sebastian laski oksat odottamaan ja kokeili jalallaan vuoteemme kestävyyttä.
"Tuonne alle keskelle olisi hyvä laittaa jotain", hän totesi.
Vilkaisin ympärilleni enkä nähnyt mitään sopivaa paitsi ehkä sen puupölkyn jonka pintaa raidoittivat lintukaiverrukset. Sebastian seurasi katsettani ja näki pölkyn.
"Mikäs tuo on?" hän kysyi.
"Löysin sen metsästä", kerroin.
Mies käveli pölkyn luo ja nosti sen käsiinsä. Minäkin menin lähemmäs, halusin tietää mitä Sebastian ajatteli koko asiasta. Hän tutki lintuja ja liu'utti sormeaan kaiverruksien selviä uria pitkin. Laskin painoni toiselle jalalleni.
"Mielenkiintoista", Sebastian sanoi hiljaa.
"Mikä niin?" kysyin.
"Minä olen nähnyt näitä lintuja aiemminkin", mies kertoi.
Odotin jatkoa kohottamalla kulmiani.
"Käy hakemassa jotain tuohon alle", Sebastian kuitenkin käski.
Avasin suuni sanoakseni jotain mutta tyydyin sitten kääntymään ja tottelemaan. Menin pois aukiolta ja löysin onneksi melkein heti sopivan puunpalasen. Palasin se mukanani leiriin ja työnsin sen vuoteen keskelle.
"Noin", totesin.
Sebastian asetti puupölkyn maahan, nuotion lähettyville ja otti kuusenoksat. Hän laittoi ne maahan molemmin puolin vuodetta ja kallisti toiset päät toisiaan vasten. Näin tuuheat oksat olivat katos sängyn yläpuolella. Mitään sanomatta mies kääntyi ja poistui leiristä. Kurtistin kulmiani hiukan ja istuuduin vuoteen reunalle.
"Etsi pehmikkeitä!" kuulin kouluttajani huudon.
"Hyvä on..mitähän mahdat itse tehdä, laiskuri", tuhahdin happamasti toivoen ettei hän kuullut.
"Minulla on hyvä kuulo", kuulin kuitenkin Sebastianin äänen leirin pensasmuurin takaa.
Nousin ja lähdin leiristä marssien ärtynein askelin. Miksi Sebastia kuuli kaiken ja ymmärsi kaiken elekielestä ja äänensävyistä. Okei okei, olin kai käyttäytynyt itsekin kuin avoin kirja. Tunteeni olivat ainakin nyt olleet helposti luettavissa. Sitä paitsi osasinhan itsekin lukea helposti ihmisten mielialoja.
Löysin pian sammalta, joka oli paksua ja kelpasi hyvin pehmikkeeksi. Irrotin sitä suurina palasina isojen kivien päältä. Hakkasin myös pitkiä nippuja heinää. Vein kaiken muutamassa erässä leiriin. Ensin levitin heinää vuoteelle. Heinän päälle levitin sammalta ja tyynyiksi tulivat yhdet sammalpalat. Sebastian oli palannut ja tuonut mukanaan pitkän puunrungon, penkiksi tulen ääreen. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. Potkaisin yhtä käpyä ohimennen ja se sinkoutui ilman halki osuen yhteen kuuseen. Istuuduin penkille ja heitin muutaman risun tuleen. Sebastian saapui juuri silloin.
"Missä sinä olit?" kysyin.
"Jos noin valtavasti kiinnostaa niin tekemässä tarpeitani", mies vastasi.
"Aha", tokaisin vaimealla äänellä.
"Nyt mennään metsästämään ja hakemaan vettä", hän sanoi.
"Selvä", vastasin vain ja nousin ylös.
Kouluttajani lähti edeltä, ja seurasin jo automaattiseksi muodostuneen tavan mukaan häntä. Menimme ulos leiristä ja suuntasimme joen rantaan. Jospa joku eläin olisi siellä juomassa. Tulimme pian lähelle joen rantaa mutta pysyimme vielä metsän suojissa.
"Katso", Sebastian sanoi.
Seurasin hänen katsettaan ja näin veden äärellä juovan pienen kauriin.
"Sitä ei voi häätää toisen luo - liian paljon tilaa", sanoin mielipiteeni.
"Olet oikeassa. Kierrä tuonne vasemmalle viistoon ja mene tarpeeksi lähelle mutta niin että se ei huomaa sinua. Minä tulen täältä oikealta viistosti. Kun annan merkin, eli nostan kättäni, sinä juokset sitä kohti. Heti kun se on huomannut sinut minä hyökkään sen kimppuun. Sinun tehtäväsi on vain kiinnittää sen huomio, okei?" mies selitti.
"Ymmärretty", sanoin.
Lähdin kiertämään puiden takaa vasemmalle. Kuljin hiljaa, mutta varmoin liikkein kauemmas kunnes suuntasin kohti eläintä. Näin Sebastianin etenevän yhden pensaan katveeseen. Hän oli hyvin lähellä kaurista. Hiivin mahdollisimman lähelle eläintä ja valmistauduin. Näin Sebastianin katseen. Nyökkäsin pienesti sen merkiksi että olin valmis. Kouluttajani nosti kätensä korkeammalle ja nyökäytti päätään. Astuin esiin.
"Hei elukka!" huudahdin.
Kauris nytkäytti päänsä ylös ja näin sen silmissä pelon. Ennen kuin se kerkesi lähteä liikkeelle, Sebastian oli jo sen kimpussa mutta ei käyttänyt edes puukkoa. Hän kiersi käsivartensa kauriin kaulan ympäri takaapäin ja riuhtaisi käyttäen kyynärpäitään erikoisella tavalla hyväkseen niin että niskojen katkaisu onnistui helposti. Naksahdus kuului minun luokseni asti. Kävelin miehen ja kuolleen, nuoren eläimen luo.
"Eipähän tullut sotkua", Sebastian hymähti ja heilautti kauriin olalleen.
Minusta tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotain mutta en keksinyt mitään.
"Tuon saat opettaa minullekin", lausuin kuitenkin pian.
"Totta kai", Sebastian hymyili ja katsahti minuun.
Tahtomattanikin hymyilin takaisin. Sebastian kuitenkin muisti veden ja käski minun irrottaa yhdestä kaatuneesta koivusta paksun, pitkän tuohen palan. Otin puukkoni ja lävistin sen terällä puun kuoren. Sain vedettyä siistillä liikkeellä irti kauniin, pitkän tuohensiivun. Se oli tarpeeksi paksukin. Mies käski minun vielä irrottaa toisenkin. Sitten hän laski kauriin odottamaan ja otti toisen.
"Tee perässä", hän kehotti.
Nyökkäsin.
"Ensin taivutetaan tämä näin..ja tämä pujotetaan tätä vasten näin että se pysyy tiukasti paikallaan ja alas ei jää aukkoa", Sebastian teki tuohestaan täydellisen tuohikupin, joka oli torven muotoinen. Minun oli vuotava, joten kouluttajani korjasi sen.
Koivun tuohi oli tarkoitukseen juuri sopiva, joten siitä ei edes irronnut hippuja kun täytimme pikarit vedellä. Huomasin olevani janoinen ja join pitkin kulauksin.
"Täytä se ja sitten palataan leiriin. Sinä kannat nämä", Sebastian sanoi ja ojensi oman, täysinäisen pikarinsa minulle.
Otin sen ja kumarruin täyttämään omani samalla kun Sebastian haki kauriin. Sitten palasimme leiriin.
"Käyn nylkemässä tämän", hän sanoi kun olimme perillä.
"Selvä", totesin.
Laitoin tuohipikarit yhteen puun haaraan pystyyn ja istuin alas odottamaan. Vatsani kurni, olin syönyt viimeksi leipää kotona. Siitä tuntui olevan vuosi. Haukottelin pienesti mutta terästäydyin heti sen jälkeen. Nyt ei saanut väsyttää, vaikka lihakset pyysivätkin lepotaukoa. Nousin seisomaan ja venyttelin hiukan käsiäni. Sitten otin puukon vyöstäni ja mittelin sitä sormissani. Otin etäisyyttä valitsemaani puuhun ja otin sopivan heittoasennon. Ojensin oikean käteni taakse ja pidin puukon varresta sopivan löyhästi kiinni. Heitin puukon tähtäyksen jälkeen ilmaan. Se kieppui ilman halki tömähtäen puun runkoon. Menin sen luo ja vedin irti. Puuhun jäi kolo. Hupsis, elävää puuta ei saisi vahingoittaa.
Kieputtelin puukkoa sormissani, kun Sebastian palasi.
"Ei saa leikkiä", hän kiusoitteli.
Virnistin pienesti ja laitoin puukon vyöhöni. Näin että hänellä oli mukanaan siistejä lihan paloja, jotain kasvia, vuoltu tikku ja kaksi muuta keppiä. Hän ojensi muut kepit ja kasvin varret minulle. Otin ne vastaan ja pidin käsissäni sillä välin kun mies pujotteli kuusi lihanpalaa vartaaseen. Sitten hän ojensi vartaan minulle, otti kaksi muuta keppiä. Ne olivat molemmat haarautuneet kahtia toisesta päästään, toiset päät Sebastian oli vuollut teräviksi. Hän upotti terävät päät maahan, nuotion molemmin puolin. Edelleen mitään sanomatta hän otti kasvin minulta, silppusi käsin pieneksi hipuksi ja ripotteli lihapalojen päälle. Sitten hän laittoi lihat paistumaan istuen penkille. Minäkin istuuduin alas.
"Mitä tuo kasvi on?" kysyin.
"Se on yleinen maustekasvi, joka on hyödyllistä varsinkin tällaisissa tilanteissa", Sebastian poimi yhden maahan pudonneen kasvin.
"Sen tunnistaa tästä kiereestä varren alaosassa. Jos on kukinta-aika, niin tässä olisi kirkkaankeltainen pieni kukinto. Ne eivät ole hyviä mausteita, vain varsi ja lehti kelpaavat. Kukka toisi kitkerää makua", Sebastian kertoi.
Otin maasta toisen varren. Se oli noin 15 senttiä pitkä, suora varsi jossa oli yksi suippo lehti. Varren alaosassa oli kummallinen kierre joka rikkoi varren suoruuden. Painoin kasvin ulkonäön mieleeni ja otin lehdestä pienen palan. Maistoin sitä ja tunsin mausteisen maun. Heitin kasvin loput tuleen ja nielaisin lehden palan. Maku oli tuttu, mutta samalla kummallinen näin paljaaltaan. Se ei ollut pippurinen vaan eri tavalla mausteinen.
"Tuttu maku", sanahdin.
"Sitä käytetään keittiöllä", kouluttajani selvensi.
Nyökkäsin ja käänsin lihavarrasta. Vaaleanpunertava liha oli muuttunut toiselta puolelta mehevän ruskeaksi. Se levitti ihanaa tuoksua ilmaan. Ilta oli alkanut saapua. Aurinko oli painunut osittain puiden taakse, sen säteet valaisivat vielä hiukan oksien lomasta. Taivaalla oli ohuita pilvivanoja. Ne raidoittivat taivasta värjäytyen auringon takia kauniisti luoden mahtavan näköisen taivaan. Alempana olevat olivat vielä keltaisia muuttuen oransseiksi. Viipyilevä punainen vaihtui violtettiin ja se lopulta siniseen taivaankannen toisella suunnalla. Tuli rätisi poksautellen oksia kahtia. Sebastian käänsi lihaa ja vatsani päästi kurnivan äänen. Toivottavasti se ei kuulunut mihinkään. Vesi kihosi kielelleni, nälkäni oli suuri.
Lopulta liha oli kypsää ja Sebastian otti vartaan pois jo hiipuvan tulen yltä. Heitin muutaman oksan tuleen samalla kun Sebastian katkaisi vartaan. Molemmille puolille jäi kolme palaa.
"Kiitos", sanoin kun otin oman puoleni vastaan.
Upotin hampaani lihaan. Se oli kuumaa ja repäisin palan irti puhallellen suu raollaan ilmaa ulos ja sisään. Kuuma lihanpala suussani jäähtyi sen avulla sopivaksi. Söin sen ja keskityin syömään loput lihat. Mauste toi mukavaa lisämakua muuten makua vailla olevaan lihaan. Illan viileys alkoi tuntua iholla ja tajusin asunvalintani huonouden. Miksi en ollut tajunnut ottaa viittaa! Toppi ei paljon yöllä lohduttaisi. Sebastianilla oli tumma, pitkähihainen paita ja ohuehko viitta yllään. Purin turhautumiseni viimeiseen lihanpalaan, jonka irrotin pala kerrallaan suuhuni ja söin loppuun. Kylläisenä heitin vartaan tuleen ja nojasin kyynärpääni polviin ja tuin leuan kämmeniini.
"Kummasta pidät enemmän, miekkailusta vai jousiammunnasta?" Sebastian aloitti keskustelun.
"Jousiammunnasta", sanoin yksiselitteisesti.
"Onko sinulla erityisiä syitä sille?"
"Hmm..ei oikeastaan. Jousella ampuminen oli alusta asti minun juttuni. En ole koskaan kiinnostunut miekkailusta ja vähäisen testauksen tuntumalla en ole siinä hyvä. En pidä siitä ja jousiammunta tuottaa minulle iloa ihan tarpeeksi", selitin.
"Selvä. Oletko hyvä jousiampuja?" mies kysyi.
"Kaipa, ainakin kouluttamattomaksi", vastasin.
"Viitsisitkö katsoa edes välillä minun suuntaani vastatessasi", Sebastian ohitti vastaukseni.
Matalassa äänessä ei ollut närkästystä.
"Kyllä", sanoin kohottaen katseeni hänen silmiinsä, vaikkakin sanomani tuntui ontolta siinä tilanteessa. Olisi pitänyt sanoa anteeksi tai voin tai molemmat, mutta suustani pääsi tyhmemmän oloinen sana. Sebastian kuitenkin tyytyi vastaukseeni eikä sanonut mitään siihen viittaavaa.
"Mutta ainahan on opittavaa", viittasin aiempaan sanomaani.
"Olet oikeassa..", kouluttajani kuulosti hajamieliseltä.
"Kummasta sinä pidät enemmän?" halusin kuitenkin kysyä vielä.
"Miekkailusta, mutta jousiammunta ei jää kauas", Sebastian vastasi tuijottaen tuleen.
*No nyt hän ei katso*, tuhahdin mielessäni.
Sebastian ei yhtäkkiä vaikuttanutkaan siltä että voisi tai haluaisi jutella, joten suljin suuni ja venyttelin hiljaa.
Oli myöhäinen ilta ja minua väsytti. Lihaksiani särki, sillä olin tehnyt tänään tavallista enemmän raskaita hommia.
"Saanko ruveta nukkumaan?" kysäisin.
"Tietenkin", Sebastian ei irrottanut katsettaan tulesta.
Nousin kankeasti ja menin vuoteelle. Kömmin sen päälle ja asetuin vasemmalle puolelle. Vaikka kuusenoksat levittivät ihanaa tuoksua ja ne suojasivat tuulelta ainakin hiukan, minulla oli kylmä, sillä tulen lämpö ei riittänyt tänne asti. Käperryin mytyksi ja suljin silmäni. Silti en saanut unta pitkään aikaan.
Lopulta vajosin puoliuneen. Maattuani unta saamatta taas jonkin aikaa, kuin heikossa horroksessa, huomasin että Sebastian tuli nukkumaan. Väsymys painoi raskaana ylläni kun kuulin miehen asettuvan toiselle puolelle vuodetta. Välillämme oli onneksi tilaa, ei tarvinnut ihan kylki kyljessä nukkua. Minulla oli kylmä, miehen lämpö ei yltänyt minuun asti juurikaan vaikka tuulen suoja siellä suunnalla vahvistui. Olin käpertynyt selin Sebastianiin.
Samassa lämmin humahdus leyhähti ylleni. Pehmeä kangas peitti hartiani suoden lämpöä. Käsi oikoi sen nopeasti paremmin ylleni ja vetäytyi pois. Lämpöä tuova asia oli Sebastianin viitta. Harmi vain etten jaksanut enää avata suutani kiittääkseni häntä. Lämpö auttoi minut nopeasti uneen.
Nimi: Freya Elizabeth Dylanin tytär
21.05.2016 22:44
Freya!" oranssihiuksinen tyttö huudahti avatessaan oven.
"Fia!" naurahdin ja pikaisesti halasin ystävääni.
"Onko Riyakin täällä?" kysyin, tietysti olisi, missä muuallakaan?
"Jep", kuulin äänen huoneesta, pian näin Fiaa hieman lyhyemmän tummahiuksisen tytön saapuvan ovelle.
"Pääsenkö sisään vai teettekö jotain supersalaista jota en saa nähdä?" sanoin virnistäen.
Fia ja Riya perääntyivät oviaukolta, ujuttauduin tyttöjen välistä huoneeseen. Tämä huone oli paljon mukavempi kuin se äskeinen, se oli paljon lämpimämmän värinen, ja siellä oikeastaan olikin lämmin. Huoneessa oli kaksi ikkunaa, molemmat pitkällä seinällä, huone oli väreiltään samanlainen kuin käytävä ja toinen huone, mutta kaikki värit olivat vain kirkkaampia. Huone oli hassun muotoinen, kun astui sisään huone jatkui vasemmalla puolellani, sitten kääntyi vasemmalle kulman taa. Edessäni oli puinen kahdelle ihmiselle tarkoitettu penkki, sen oikealla puolella oli kasa kirjoja lattialla, penkin vasemmalla puolella oli taso joka jatkui seuraavaan nurkkaan asti. Sen päällä oli paljon tavaroita, ja sen edessä oli kaksi tuolia. Nurkan takana päätyseinällä oli suuri sohva, ja sen molemmin puolin oli kaksi korkeaa kukatonta kasvia. Seinillä oli hyllyjä ja tauluja, hyllyillä oli paljon sekalaista tavaraa.
"Miten meni?" Riya kysyi virnistäen, muistin että molemmat tiesivät tyhmästä ihastuksestani varajohtajaan.
"Hyvin", vastasin ilmeettömästi ja kävelin sohvalle, oli ihana istua.
"Hyvin? Kerro nyt jotain muuta, tylsimys", Fia tokaisi ja istui viereeni.
Pyöräytin silmiäni vastaukseksi. Fialla oli päällä oljenkeltainen paita ja ruskeat housut, hänen pitkät oranssit hiuksensa olivat letillä joka laskeutui tytön vasemman olan puolelta Fian kehon eteen. Riyakin istui sohvalle, tällä oli päällään valkoinen toppi ja mustat ihoamyötäilevät housut, hänen hiuksensa olivat korkealla poninhännällä.
Kerroin parhaille ystävilleni yksityiskohtaisesti mitä kävi- jättäen humalaisen Benin ja suudelmayrityksen pois.
"Eli kaikki meni hyvin", Riya tokaisi.
"Niinhän sanoin", naurahdin.
"Miten teillä en mennyt? Varmaan kamalaa ilman minua", tokaisin sarkastisesti, samalla virnistin.
"Hirveän kamalaa", Riya sanoi pyöräyttäen silmiään, sarkastisuus uhkuen sanoista.
"Mutta siis asiaan, minulla on kamala nälkä, haittaisiko teitä pieni keittiössä käynti?" sanoin, en ollut syönyt tarpeeksi verrattuna siihen, kuinka paljon olin liikkunut.
"Tietty", Fia vastasi ja nousi seisomaan, Riya ja minä teimme saman.
"Jos pelkkä omena ja varmaankin jo kylmä liha kelpaa, niin alakerran keittiössä pitäisi olla", Riya tokaisi.
"Todellakin kelpaa, kuolen nälkään!" sanoin äänekkäästi.
Riya naurahti ja lähti kävelemään ovea kohti Fia ja minä perässään.
"Taidan ottaa pienet torkut, olen ihan poikki ja Ben tahtoo viedä minut harjoituksiin vielä tänään, ja hän sanoi että niihin menee loppu päivä", sanoin syötyäni.
"Nähtävästi hän ei päästä sinua pienellä, onnea", Riya tokaisi naurahtaen.
"Heippa", tokaisin ja kävelin ulos huoneesta, kävelin eteiseen ja tungin seisoen kengät jalkaani, mutta jouduin kumartumaan sitoakseni nauhat.
Vedin nopean tuplarusetin ja kävelin ulos ovesta. Perheeni talo oli leirimme perällä, lähellä muurien oikeaa nurkkaa. Talomme oli niinkuin kaikkien muiden, makuuhuone jokaiselle perheen jäsenelle, pieni oleskelutila ja jonkunlainen keittiö jossa voisimme halutessa valmistaa oman ruokamme. Kaikkien vessat olivat vasemmanpuoleisen muurin edessä, vasemmassa nurkassa. Siellä lähellä oli myös pesupaikka, siellä kävisimme pesulla jos joessa ei pystyisi. Jalkani kuljettivat minut ruskealle hirsitalolle jossa isäni kanssa asuimme. Kävellessäni ovelle kaivoin rahapussistani avaimen ja menin sisälle asuntoon. Saavuin huoneeseen jossa oikealla puolella oli keittiö ja vasemmalla oleskeluhuone, edessäni olevalla tyhjällä seinällä oli molemmissa päissä ovet, ne vwivät makuuhuoneisiin. Kävelin niistä vasemman puoleiseen, se oli huoneeni. Avasin sen toisella avaimella, joka oli kiinni talon avaimessa. Menin sisään ja lukitsin sen, tahtoisin nukkua rauhassa. Huoneeni oli pieni, niin kuin kaikkien muidenkin. Huoneessani oli sänky ja sen vieressä yöpöytä, sänky oli tehty tummanruskeasta puusta, siinä oli valkoinen lakana ja harmaat tyynyliina ja peitto. Yöpöytä oli yhtä tummanruskea kuin sänkykin, siinä oli yksi vedettävä laatikko jossa pidin tärkeitä esineitä. Huoneessani oli kaksi ikkunaa, niissä oli valkoiset verhot. Huoneeni seinät olivat valkoiset ja lattia oli vaaleanruskea. Sängyn vastakkaisessa nurkassa oli vaatekaappi, siellä säilytin harvoja vaatteitani. Toisen ikkunan alla oli pöytä, siinä kirjotin ja luin, joskus jopa piirsin. Olin maalannut mustalla maalilla seinälleni heimomme merkin, korpin jalanjäljen. Pidin huoneestani, vaikka se olikin pieni. Heittäydyin makaamaan sängylleni, en edes vaivautunut riisutumaan. Otin hiuslenkistäni kiinni ja vedin sen pois, rikkoen kampaukseni. Hiukseni laskeutuivat sotkuisena kasvoilleni tiputtaessani hiuslenkin pöydälle. Nukahdin muutaman minuutin sisällä, kehoni oli uupunut.
Heräsin, olin varmaankin nukkunut reilun tunnin, minun täytyisi valmistautua ennen harjoituksia. Nousin päättäväisenä istumaan, ja tajusin että haisen hikiselle.
*Ehkä minun pitäisi käydä peseytymässä*, mietin haistaen hien pistävän hajun.
Minulla ei olisi aikaa käydä joella, joten menisin yhteiselle pesupaikalle. Nousin seisomaan ja kävelin vaatekaapilleni, valitsisin puhtaat vaatteet mukaani.
Ojensin käteni kaappiin ja otin sieltä tummanharmaan topin ja pikimustat lyhyet housut, ne olivat samanlaiset kuin vihreäni, vain mustat, päätin olla ottamatta pitkähihaista. Valitsin myös uuden parin alusvaatteita, otin mustat rintaliivit ja alushousut. Kaivoin myös vaaleanharmaan pyyhkeen ja otin kaikki käsiini, laskin ne koriin joka oli huoneessani, kantaisin ne siinä sinne. Otin myös huoneessani olevalta hyllyltä saippuani, heitin sen koriin vaatteiden päälle. Nostin korin ja avasin huoneeni oven avaimella, astuin ulos ja lukitsin sen taas. Kävelin pienen huoneen halki etuovelle, puin kenget jalkaani ja avasin oven, lukiten sen perässäni. Ulkona käveli pari ihmistä, en välittänyt heistä vaan aloin kävellä vastakkaista muuria kohti, pesupaikkojen luo. Kävellessäni ohitin monta taloa, mutta viimein pääsin pitkälle rakennukselle. Rakennuksen oikea puoli oli miehille, vasen naisille. Joten tietysti suuntasin vasemmalle ovelle. Kävelin vaalean puisen oven luo ja käänsin kahvaa, saavuin käytävälle joka oli täynnä ovia, jokaisen oven takana oli pieni paikka jossa pystyi peseytyä rauhassa. Jotkut alokkaat lämmittivät vettä käytävän alkuosassa, sieltä aina haimme pesuveden. Vesi oli isossa säiliössä jonka alla oli pieni laatikon muotoinen pesä, jota lämmitettiin puulla. Säiliössä oli hana jota vääntämällä lämmin vesi valuisi ulos. Kävelin yhden oven luo ja avasin sen, laskin korini maahan ja otin ämpärin joka oli kopissa. Palasin ämpäri mukanani hanan luo, ja laskin ämpärin sen alle. Käänsin hanan yllä olevaa vipua ja katsoin kuinka vesi alkoi hitaasti valua ulos hanasta. Pian ämpäri oli täyttynyt, suljin hanan ja nostin yllättävän painavan ämpärin. Kävelin ämpäri kädessäni takaisin samaiselle ovelle josta äsken lähdin ja kävelin sisään, sulkien oven perässäni. Lukitsin oven haalla ja vein ämpärin kauimpaiseen nurkkaan, puisen jakkaran päälle. Menin takaisin oven viereen ja riisuin vaatteeni oven vieressä olevalle penkille. Kumarruin ottamaan korista saippuan, nousin ja otin seinältä koukusta roikkuvan kauhan, kävelin ne mukanani ämpärin luo, vihdoin aloittaakseni peseytymiseni. Otin kauhalla vettä ämpäristä ja kaadoin sitä päälleni, lämmin vesi tuntui ihoani vasten taivaalliselta. Kastelin vielä hiukseni, sitten otin saippuan ja pyörittelin sitä käsissäni. Saippuan alkaessa irrota käsiini laskin saippuan pois ja saippuaisilla käsillä kuljin vartaloni läpi, koskien jokaista senttiä vartalostani. Hain taas kauhan ja kippasin vettä päälleni, useita kertoja, samalla hinkaten saippuuaa pois. Pestyäni kuivasin itseni yksivärisellä pitkällä pyyhkeellä ja puin päälleni mustat alushousuni, mustat sukkani, mustat housuni, mustat rintaliivini ja vaaleanharmaan toppini. Taittelin pyyhkeen siististi koriini, vanhojen vaatteideni päälle, laskin vaalean saippuan pyyhkeen päälle. Kumarruin nostamaan korin ja nousin, ja avasin haan joka piti ovea lukossa. Avasin oven ja astuin käytävälle, siellä oli hiljaista. Ovi pamahti takanani kiinni ja säpsähdin kaikuvaa ääntä, mutta kävelin ulko-ovelle ja avasin sen, niin että kuului naksahdus. Ovi avautui naristen, ja kävellessäni ulos se pamahti takani äänekkäästi kiinni, tuuli oli päättänyt sulkea sen. Kävelin kori kädessäni heiluen muurin reunaa pitkin kohti taloani, minulla oli ihanan raikas ja puhdas olo pesun jälkeen, ja uusissa ja puhtaissa vaatteissa oli ihanaa. Minulla ei olisi kauheasti aikaa ennen kuin Ben tulisi hakemaan minut harjoituksiin, mutta olinkin oikeastaan jo valmis. Jalkani veivät minut pienelle talollemme, kaivoin aivaimeni esiin ja avasin oven. Missäköhän isäni oli? Laskin korin maahan ja kumarruin irrottamaan kenkäni, purin pikaisesti tuplarusetin ja potkin kengät jalastani seinän viereen. Nostin korin jälleen käteeni ja kävelin kaksiosaisen huoneen läpi oman huoneeni ovelle, avasin sen ja astuin sisään. Laskin korin oven vierelle ja nostin pyyhkeeni pois korista, otin sen ja kuivasin märkiä hiuksiani. Hetken kuluttua lopetin ja viskasin pyyhkeen yhdelle tuolista, kävelin sängylleni ja heittäydyin makaamaan sen päälle. Haisin raikkaalle, hyvälle, kiitos pesun. Mietiskelin asioita maatessani sängyllä, makoilin siinä varmaankin puoli tuntia, sitten nousin ylös ja vilkaisin peiliini, miltäköhän heimomme merkki näytti ihollani? Tajusin, etten ollut edes yrittänyt katsoa sitä, joten kävelin peilin luo ja väänsin itseni sellaiseen asentoon, että peilin kautta näin olkani taa, merkin kohdalle. Se oli hieno, mutta yksinkertainen. Se oli juuri sellainen kun odotinkin, musta korpin jalanjälki, ei mitään ihmeellistä. Se tuntui silti hienolta, sillä se oli merkki siitä että olin osa heimoani. Samalla säpsähdin koputusta, joku koputti ovellani. Oliko isäni unohtanut taas avaimet vai oliko kouluttajani tullut jo nyt? Asettelin toppini olkaimet kunnolla ja vilkaisin peilistä hiuksiani, ihan siedettävät, vaikka ne auki olivatkin ja vielä hieman kosteat. Hiukseni ylsivät minua lantiolle, ne olivat hieman lainehtivat ja suht paksut. Ne olivat vielä hieman kosteat suihkusta, mutta ei se haitannut. Kävelin ulos huoneestani ulko-ovelle, ja avasin sen. Edessäni seisoi Ben, jouduin katsomaan hieman yläviistoon että näkisin hänen silmänsä.
"Oletko valmis? Suosittelen että laitat nuo kiinni", Ben sanoi, viitaten hiuksiani.
Pyöräytin silmiäni ja nyökkäsin, Ben huokaisi.
"Älä pyörittele silmiäsi, mene vain laittamaan hiuksesi kiinni että pääsemme lähtemään", hän sanoi hieman ärtyneesti.
Peräännyin ovelta ja käännyin ympäri kävelläkseni huoneeseeni, päästyäni sinne kävelin pöytäni viereen, jonka päällä oli muutama hiuslenkki. Otin mustan ja pienen sellaisen ja laitoin sen sormieni väliin. Kohotin käteni pääni taa ja keräsin hiukseni yhteen, vein ne hitaasti ylemmäs ja laitoin hiuslenkin kahdesti hiuksieni ympäri, kolmatta kertaa se ei mahtunut. Jätin oikealle puolelle kasvoistani hieman hiuksia, tein niin aina, se oli minun juttuni, en tiedä miksi mutta se oli jäänyt tavaksi. Kävelin sänkyni viereen, sitä vasten nojasi ruskea reppu, otin sen ja heilautin repun selkäni taa oikealla kädelläni. Kävelin huoneestani ulos, mutta ennen kuin ehdin tehdä sen pysähdyin peilini eteen ja katselin hiuksiani. Vasemmalla kädelläni korjasin pari omituisiin suuntiin törröttävää hiusta, kun mielestäni hiukseni olivat siedettävästi, kävelin ulos huoneestani Benin luo, Ben oli kävellyt sisemmälle ja nyt tarkasteli taloamme.
"Valmis", tokaisin kävellessäni kouluttajani luo, Ben silmäili kirjahyllyämme.
"Et ole vielä valmis", Ben tokaisi kääntäen katseensa silmiini.
Katsoin häntä kysyvästi, vasta sitten huomasin Benin pitävän kädessään pitkää ruskeaa miekan tuppea, jonka sisällä myös oli miekka. Hymyilin nähdessäni sen, saisin vihdoin oikean miekan!
"Tässä", Ben sanoi, ja ojensi miekan käsiini. Otin tupesta kiinni vasemmalla kädelläni ja oikealla kädelläni tartui miekkaa kahvasta, vedin sitä hieman pois tupesta, niin että näin miekan metallisen terän. Laitoin miekan takaisin kunnolla tuppeen, ja kiinnitin sen vyöhöni, sain sen kiinni parilla narulla jotka roikkuivat tupesta, se oli vasemmalla puolella lantiotani, saisin sen siitä otettua helposti oikealla kädelläni.
"Lähdetään", Ben tokaisi ja kääntyi kävelemään kohti ulko-ovea, kävelin kouluttajani perään.
"Menemmekö miekkailupihalle?" kysyin.
Se oli hiekka-alue oppilaiden talon takana, siellä oli kaikki mitä miekkailuun tarvitsi, se oli täynnä harjoittelunukkeja ja siellä oli katos jossa oli miekkoja ja suojuksia, siellä oli kilpiäkin.
"Jos siellä ei ole paljoa väkeä", Ben vastasi ilmeettömästi.
"Haluan kouluttaa sinua ilman ylimääräisiä häiriötekiöitä ympärillämme", Ben lisäsi avatessaan oven, ja astuessaan ulos.
Kävelin Benin perässä ulkopuolelle ja käännyin ympäri kohdatakseni tumman oven. Otin vyöstäni roikkuvan pussin käteeni ja avasin rusetin joka piti pussia kiinni, venytin pussin reunoja niin että sormeni mahtuivat sen sisään, sen jälkeen otin etusormellani ja peukalollani pussin sisästä harmaan avaimen. Tungin avaimen metalliseen tummaan lukkoon, kun olin varma että se oli kunnolla sisällä käänsin sitä, lukosta kuului pieni naksahdus. Otin avaimen pois lukosta, se päästi pienen äänen irrotessaan kolosta, tungin sen takaisin pussiin ja tein pussin suun ympärillä olevista nauhoista nopean rusetin, ja toisilla naruilla kiinnitin pussin roikkumaan vyölleni. Asetin käteni oven kahvalle ja painoin ja vedin sitä, ovi ei auennut. Tapanani oli aina varmistaa että se oli mennyt lukkoon, vaikka pieni todennäköisyys oli että kukaan yrittäisi mennä talooni, ei siellä mitään arvokasta ollut. Käännyin ympäri ja kohtasin Benin tutkivan katseen, en välittänyt siitä vaan laskeuduin kaksi kivistä porrasta alas Benin luo. Kouluttajani kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti miekkailupihaa, seurasin häntä sanaakaan sanomatta. Ohitimme monta taloa, jotkut olivat samanlaisia kuin minun ja isäni, joissain oli jopa kaksi kerrosta. Talot olivat väreiltään kaikki samanlaisia, ruskeita, ja niiden katot olivat tummat. Silmäilin kouluttajaani joka käveli edessäni, näin vain hänen mustan viittansa ja mustat hiuksensa, viitta peitti Benin koko kehon. Hän käveli itsevarmasti ja johtajamaisesti, kouluttajani askeleet olivat pitkät ja nopeat, minun oli hankala pysyä hänen perässään. Olimme päässeet ulos alueelta joka oli täynnä heimolaisten taloja, nyt olimme kauppojen luona, hiekkatien molemmin puolin oli kojuja joissa oli hedelmiä, vihanneksia, koruja ja paljon muita pieniä esineitä. Täällä oli myös ruokatalo, jossa heimon kokit asuivat ja valmistivat hän heimon ruoan, se oli suuri kolmikerroksinen puutalo, jossa oli suuret ikkunat ja satulanmallinen katto. Alakerta oli iso ruokasali jossa oli kolme hyvin pitkää pöytää, koko heimo mahtuisi syömään sinne yhtä aikaa. Toisissa kerroksissa oli kokkien omia huoneita, kellarissa he säilyttivät kaikki ruoka-ainekset. Kokkien ruoka oli ilmaista kahdesti päivässä, muuten siitä joutui maksamaan. Aamulla siellä oli tarjolla puuroa, iltapäivällä sieltä sai kunnon ruokaa, joka vaihteli päivittäin. Kokkien ruoka oli äärimmäisen hyvää, ja heillä oli käytössä mausteita joista en ollut koskaan kuullutkaan, usein heimolaiset ostivat kokeilta ruokaa, sillä kaksi ateriaa päivässä ei aina ollut tarpeeksi. Isälläni oli tapana tehdä ruokaa kotona, mutta kävin itse usein syömässä kokkien luona sillä pidin heidän tekemiään ruokia herkullisina. Ajatuksieni lomassa olin kävellyt jo kauas ruokatalosta ja kojuista, olin jo johtajan tornin vieressä, torni oli ulkoa tehty kivistä, sen ulkopinta oli myös koristeltu kaiverruksin ja erilaisin pilarein. Ben oli ollut yllättävän hiljainen, mutta sellainen hän kai yleensä olikin. Kiersimme oppilaiden talon taa, ja näin edessäni suuren mirkkailupihan. Miekkailualue oli päälystetty hiekalla, ja sen reunoilla oli monia harjoitusnukkeja. Yhdellä hiekka-alueen reunoista oli pieni katos jossa oli miekkoja, kilpiä, keihäitä ja vanhoja haarniskojen osia, niitä käytettiin usein harjoituksissa. Miekkailupiha oli täysin tyhjä, jäisimme siis tänne.
"Tiedän että osaat miekkailla jonkin verran, mutta aion opettaa sinua niinkuin et tietäisi mitään miekkailusta", Ben kertoi.
Ben pysähtyi hiekka-alueen reunalle ja kääntyi ympäri katsomaan minua, hänen tummanruskeat varmat silmänsä tapasivat epävarmat vihreäni. Benin silmät tutkivat kasvojani, nyökkäsin hänelle. Minulle ei ollut ongelma se että kävimme miekkailun perusteet ensiksi, ehkä en osannut jotain tärkeää tai olin unohtunut jotain, kuka tietää. Tiputin reppuni maahan nurmelle, niin että repun osuessa maahan kuului pieni tömähdys. Ben käveli hiekkaiselle alueelle, ja seurasin tätä sinne.
"Ensiksi opettelemme jalkatyötä, ilman sitä et etene miekkalussa pätkääkään", Ben tokaisi ja katsoi minua.
Nyökkäsin.
"Tärkeää on olla hyvässä tasapainossa, saat samalla iskuihin voimaa ja pystyt torjumaan vastustajan iskut helpommin, tasapainon hankkimiseen auttaa hyvä ryhti, ja jalkojesi pitäisi olla tarpeeksi etäällä toisistaan, muista myös pitää polvesi joustavina, tiedät kai perusasennon?" Ben kysyi, testaten minua.
Nyökkäsin ja siirsin jalkani suorakulman muotoiseen asentoon, vasen jalkani oli hieman kehoani edellä ja varpaani osoittivat suoraan eteenpäin, oikea jalkani oli hieman takanani ja varpaani osoittivat poispäin kehostani, koukistin polviani hiukan, en niin että näyttäisin istuvani näkymättömällä tuolilla, vaan niin että jalkani joustivat sopivasti. Varmistin myös ryhtini, joka oli jo valmiinsi hyvä.
"Hyvä, nyt näytä miten askelet eteenpäin", Ben sanoi, ja laittoi kätensä ristiin, ja laski painonsa vasemmalle jalalleen.
Pyöräytin silmiäni kouluttajani huomaamatta, ja siirsin oikean jalkani vasemman eteen, niin että nyt oikea jalka osoitti suoraan eteenpäin ja vasen osoitti poispäin kehostani, vaihtaessa asentoani pidin vasemman jalan koko ajan kiinni maassa, pidin painoni jalan kärjessä, ja sulavasti liu'uin seuraavaan asentoon, toistin liikkeen mutta vain käänteisesti, niin että vasen jalkani oli edessäni. Väläytin Benille tylsistyneen katseen, ja hän pyöräytti silmiään.
"Tämä on tärkeää", Ben vastasi.
"Tiedätkö miten tehdään väistöaskel?", Ben lisäsi, en kerennyt väittää vastaan.
Se tehtiin kahdella askeleella, ensiksi takana oleva jalka siirrettiin toisen jalan viereen, niin että jalkojen välissä olisi sopivasti tilaa, ja sitten ensiksi edessä ollut jalla siirrettiin kehon taa, varpaat osoittaen pois päin kehosta. Siirsin oikean jalkani vasempani kanssa samalle linjalle, ja sitten siirsin vasemman jalkani hieman taakseni, niin että varpaani osoittivat pois päin minusta, tein askeleen nopeasti, sillä taistellessa sinulla ei ole aikaa jäädä odottamaan että miekka on lävistänyt sinut.
"Mistä olet oppinut nämä?" Ben kysyi, kohoittaen kulmaansa, mutta silti ilmeettömänä, kuten aina.
"Isäni opetti minua, silloin kun hänellä oli vielä molemmat jalat tallessa", tokaisin tyynesti katsoen Beniä silmiin, olin kyllästynyt jo nyt.
Ben nyökkäsi, ja laski kätensä sivuilleen, pois puuskasta.
"Tiedätkö millaisen askeleen teet, kun aiot pistää jotain miekallasi?" Ben kysyi.
"Tietysti", mutisin.
Astuin ensiksi oikealla jalallani hieman eteenpäin, sitten vasemmalla, niin että olin samassa asennossa kun mistä aloitinkin, mutta edempänä, askeleet muistuttivat enemmön liukimusta kuin astumista, mutta ainakin tasapainoni oli hyvä.
Ben nyökkäsi hyväksyvästi, sitten käveli luokseni.
"Näytän muutaman iskun miekalla, sitten harjoittelemme niitä. Sen jälkeen saat levätä pari minuuttia, levättyäsi lähdemme korpeille", Ben selosti.
Nyökkäsin ja katsoin varajohtajaa tämän ruskeisiin silmiin, ne olivat täysin ilmeettömät, ehkä jopa kylmät.
"Käytämmekö oikeita miekkoja?" kysyin, vilkaisten miekkaani.
"Käytämme, teemme liikkeet niin hitaasti että on melkein mahdotonta satuttaa ketään", Ben tokaisi tutkaillen kasvojani.
"Selvä", tokaisin.
"Katso tarkkaan", Ben sanoi, ja kiskaisi miekkansa pois tupestaan.
Miekka oli pitkä ja kapea, ja hyvin teroitettu, terä kiilsi auringossa.
Ben meni perusasentoon, hän piti vasenta jalkaa edessään ja oikeaa takanaan, Benin oikea käsi oli aivan miekan kahvan yläosassa, niin että käsi hipoi väistimiä, Benin vasen käsi oli aivan miekan päässä. Hän nosti miekkansa oikealle puolelleen melkein nojaamaan olkaansa vasten, sitten hitaasti suoristi oikean kätensä suoraan eteensä, vasen käsi seuraten pakosti perässä. Benin miekka osoitti suoraan eteenpäin, sitten Ben alkoi pälpättää:
"Tämä on alue jolle maksimissaan yltät miekallasi, opit arvioimaan sen nopeasti katseellasi ajan mittaa, kun teet jonkin työnnön kauas, älä työnnä olkapäitäsi eteenpäin, pidä ne ryhdikkäästi samassa linjassa kuin pää ja kaulasikin, saat siirrettyä miekkaan vähemmän voimaa jos pidät olat edessäsi näin -Ben työnsi miekkaansa eteenpäin, niin että hänen hartiansa olivat edempänä-, kuin näin -Ben palautti ne normaaliasentoon-, sinun on myös helpompi estää vastustajasi seuraava isku", Ben selitti, näyttäen mallia puhuessaan.
Ben vaihtoi asentoaan, niin että hän palautti miekkansa oikealle olalleen, sitten hän vei sen hitaasti eteensä oikealta sivulta reilusti kaartaen, hän käänsi samalla miekan terän poikittain.
"Tämä on hyvin yksinkertainen liike, jota käytät jos vastustajasi puolustus on heikkoa tämän sivuilta", Ben tokaisi.
"Monia muita asioita kannattaa ottaa huomioon taistelussa, kuten ympäristösi. Voit pakottaa vastustajasi sellaiseen kulmaan, että aurinko häkäisee tämän, silloin on hyvä aika iskeä. Tai pimeissä paikoissa, voit piiloutua pimeyteen ja yllättää tämän, metsissä taistellessa puita voi käyttää suojinaan, maastoa kannattaa aina hyödyntää", Ben selosti hyvin tasaisella äänellä.
Nyökkäsin vain ja katselin kouluttajaani.
"Voidaanko jo kokeilla niitä?" kysyin hieman tylsistyneenä.
Ben huokaisi.
"Minun täytyy käydä nämä läpi kanssasi", Ben sanoi, hieman ärsyyntynyt vivahde äänessään.
"Mutta-"
"Älä. Opetan sinulle kaiken alusta, ja saat luvan kestää sen", Ben keskeytti.
"Miksi?" huudahdin ärsyyntyneenä.
"Koska tämä kuuluu jokaisen alokkaan koulutukseen", Ben vastasi selvästi hieman vihaisena.
Olin ärsyyntynyt, hän hyvin tiesi että osasin tämän kaiken, mutta silti pakotti minut tekemään kaiken uudelleen. En enää keskittynyt opetukseen, pidin käsiäni puuskassa ja katsoin kulmat kurtussa kouluttajaani, hän näytti jotain liikkeitä mutta ne katosivat ajatuksieni lomaan, olin vihainen kouluttajalleni. Samalla tunsin miekan terän kaulallani, hätkädin taaksepäin.
"Mitä hittoa teet?" huudahdin katsoen Beniä joka katsoi minua kylmästi.
"Freya, sinun täytyy keskittyä!" Ben huusi, säpsähdin hieman miehen ääntä, hän oli vihainen.
Huokaisin ja nyökkäsin, Ben laski miekkansa alas ja katsoi minua, kylmästi. Katsoin häntä ilmeettömästi, en reagoinut varajohtajan kylmään katseeseen.
"En ala selittämään kaikkea uudelleen, testataan niitä yhdessä ja sitten lopetetaan", Ben sanoi huokaisten.
"Anteeksi", mutisin, ehkä minun pitäisi vaan yrittää keskittyä.
Ben ei vastannut minulle, vaan katseli minua vaiti. Benin kasvot olivat ilmeettömät, mutta nuoren miehen silmät olivat tutkivat. Vedin miekkani esiin, välittämättä Benistä, olin jopa alkanut tottua hänen omituisuuteensa.
"Näytän samalla miten iskut torjutaan", Ben tokaisi, syvällä ja rauhallisella äänellään.
"Selvä", mutisin pyöritellen miekkaa kädessäni.
Otin perusasennon, samoin teki Ben.
"Muista että teemme kaiken hitaasti", kouluttajani muistutti.
Huokaisin ja nyökkäsin.
"Tee pisto minua päin, näytän tapoja torjua sen", mustahiuksinen mies komensi.
Nyökkäsin ja tein hitaasti piston kohti Benin rintaa, hän ojensi oman miekkansa ja teki yläviistoon piston, niin että miekkamme osuivat puolivälissä yhteen niin, että miekkani terä oli Benin miekan oikean väistimen päällä, Ben ohjasi pistoni taitavasti pois hänen ulottuviltaan.
"Tätä tehdessä sinun täytyy olla varovainen ja nopea, että oikeasti liikutat terän pois luotasi", kouluttajani mutisi.
Ben laski miekkansa, samoin tein minä.
"Tee pisto uudestaan", varajohtaja käski.
Tein niin kuin kouluttajani käski, ja Ben löi omalla miekallaan miekkaanii, niin että menetin työntövoiman ja miekka muutenkin osoitti väärään suuntaan.
"Tämä on hiukan hätiköidympi ja yleisempi liike", Ben kertoi.
Nyökkäsin, suurin osa mitä hän puhui tuli toisesta korvasta sisään ja meni heti toisesta ulos, olin jäänyt tuijottamaan Benin kasvoja. Benin iho oli kalpeaa mutta melkein virheetöntä, miehellä oli ehkä muutama pisaman kaltainen harmahtava näppylä poskissaan, mutta muuten ei mitään. Benillä oli mustat paksut kulmat, ja suurehkot tummanruskeat mysteeriset silmät, keskellä kouluttajani kasvoja oli normaali nenä, nenän pää ei osoittanut niinkään ylös eikä alas. Varajohtajan huulet olivat toisiinsa verrattuna melkein saman paksuiset, ja niiden lunnollinen väri oli sellainen että huulet erottuivat hyvin ihosta. Benillä oli vahvat ja terävät leukaluut, hänen kasvojensa halki kulki pitkä arpi, joka oli luultavasti tullut jostain taistelusta. Hänen kasvoissaan oli toinenkin arpi, se alkoi Benin vasemmalta poskelta ja jatkui kouluttajani kaulaan asti.
Tunsin kosketuksen olallani, ja säpsähdin. Benin käsi oli siinä, ja Ben katsoi minua kulmat kurtussa. Vatsassani kihelmöi kun tunsin hänen vahvan kosketuksensa olallani, nielaisin hermostuneena.
"Keskity, nyt ei ole hyvä aika päiväunille", kouluttajani sanoi vivahdus ärsyyntymystä äänessään.
"Anteeksi, en tiedä mikä minulla on", mutisin vältellen Benin katsetta, olimme suhteellisen lähellä sillä kouluttajani käsi oli yhä olallani.
Käsi siirtyi olaltani leualleni, ja Ben nosti kasvoni kohtaamaan Benin silmät, punastuin kouluttajani tuijotuksen alla, toivottavasti se ei ollut näkyvää.
"Jatketaan", Ben tokaisi, ja päästi kasvoistani hitaasti irti.
Testailimme Benin näyttämiä iskuja, osasin jo suurimman osan niistä aiemmin, opin joitain puolustuksia. En saanut väännettyä kouluttajaltani enää kehuja, hän vain korjasi asentoani ja iskutapaani. Jo nyt minulla alkoi olla kuuma, tahdon juoda jotain kylmää.
"Käy hakemassa meille harjoittelumiekat, niin voimme tehdä liikkeet nopeammin", Ben sanoi, ja nyökkäsi miekkapihan reunoilla oleville kojuntapaisille rakennuksille.
Nyökkäsin, ja käännyin kävelemään niitä kohti. Hiekassa oli ärsyttävä kävellä, mutta turha minun oli valittaa, ei se mitään auttaisi. Hetken kuluttua, olin päässyt harjoitteluvarusteiden luo, suuressa tynnyrissä oli terä alaspäin runsaasti miekkoja, ne olivat tehty metallista, mutta ne oli tylpistetty niin, että niillä ei saisi tehtyä suurta vahinkoa. Vedin tynnyristä miekan, ja sitten toisen. Molemmat olivat ehjiä, ja vanhan näköisiä. Kohta, josta miekasta pidettiin kiinni oli repaleinen ja kulunut, ja miekan terä oli naarmuinen ja samea, se ei ollut yhtä kiiltävä kuin muiden miekat, mutta se tekisi työn harjoittelumiekkana. Puristin molempia miekkoja käsissäni, ja lähdin takaisin Benin luo, molemmat miekat roikkuen käsissäni, pidin niitä hieman vinossa, etteivät miekan terät laahaisi hiekassa. Katsahdin kouluttajaani, Ben katseli taivaalle, jonnekin pohjoistornin suuntaan. Käänsin kiinnostuneena katseeni taivaalle, ja näin siellä lentäviä korppeja, ne olivat kesytettyjä, sillä pystyin erottamaan hahmot niiden selissä. Haluaisin päästä lentämään, se näytti jännittävältä.
"Millaista lentäminen on?" kysyin Beniltä, kun saavuin hänen luokseen.
Benin terävät leukaluut näkyivät hyvin miehen katsoessa taivaalle, niin että näin hänen sivuprofiilinsa. Hänen mustat, paksut hiuksensa laskeutuivat kauniisti kouluttajani viitan hupulle, ja miehen tarkkaavaiset silmät tähyilivät taivaalla lentäviä korppeja.
"Saat tietää pian", Ben vastasi, ja käänsi päätään katsoakseen minua sillmiin.
Ben ojensi kätensä, ja ojensin vasemmassa kädessäni olevan miekan kouluttajani käteen.
Kävimme kaikki samat liikkeet monesti läpi, sitten Ben antoi luvan levätä muutamaksi minuutiksi. Olin täysin uupunut ja hikinen, auringon porotuksesta monen tunnin liikunta todella kulutti voimat. Kyykistyin reppuni vierelle ja otin sieltä pullon, jonka sisällä oli vettä. Avasin pullon korkin ja laitoin korkin reppuni päälle. Istahdin kunnolla maahan, ja laitoin lasisen pullon suun huulilleni ja join muutaman kulauksen vettä, sitten laskin pullon jaloilleni. Nappasin korkin reppuni päältä ja laitoin sen takaisin pulloon, sitten laitoin pullon reppuuni. Suljin reppuni ja nousin seisomaan, Ben teki jotain jossain takanani, en ollut kovin kiinnostunut mitä. Katselin heimomme valtavaa muuria. Muuri oli täynnä yksityiskohtia, se oli sekä tukeva ja koristeellinen. Kaksi haarniskoitua soturia käveli Muurin päällä, he olivat menossa toisesta tornista toiseen.
"Jatketaan", kouluttajani sanoi, käännyin ympäri kohdatakseni tämän katseen.
Katsellessani leirimme muuria en huomannut sitä kun Ben oli ottanut paitansa ja viittansa pois ja että hän oli heittänyt ne maahan. Kääntyessäni kohtaamaan hänet punastuin, ja katsoin poispäin.
"Freya, yritä keskittyä", Ben huokaisi.
"Sinulla ei ole paitaa päällä", mutisin purren hampaitani yhteen.
"Viekö se keskittymiskykysi?" Ben naurahti.
"Ei", mutisin ja katsoin Beniä silmiin, vaikka silmäni kylläkin alkoivat vaellella Benin paljaalla ylävartalolla.
Ben oli lihaksikas ja selvästi hyvässä kunnossa, ja Benin ylävartaloa peitti monet arvet. Hänellä oli vahvat käsilihakset ja selvästi näkyvä sixpack, toivoin että en taas punastuisi, minun ei todella pitäisi keskittyä tähän.
"Mistä olet saanut kaikki nuo arvet?" kysyin, vaikka tajusin juuri sen sanoessani, että paljastin keskittymiskykyni herpaantuvan.
"Mistä arpia nyt yleensäkin tulee? Sodista, taisteluista, en edes muista mistä osa on tullut", Ben tokaisi tyynesti, hän ei kommentoinut mitään siihen, että suorastaan tuijotin häntä.
"Voimmeko jatkaa?" Ben kysyi kiusoittelevasti, mutta piti silti kasvonsa peruslukemissa.
"Anteeksi", mutisin, katsoen kouluttajaani silmiin.
Ben pyöräytti silmiään ja meni perusasentoon miekkansa kanssa, eikö hän voisi edes vastata jotain, tuntui siltä kun puhuisi kivelle. Menin Benin eteen, ja sulavasti menin peruasentoon, ja nostin miekkani oikealle puolelleni, melkein nojaamaan olkapäätäni vasten.
Kokeilimme liikkeet vielä muutaman kerran, kaikki suijui hyvin, emmekä puhuneet paljoakaan. Kun olimme valmiit, Ben käveli paitansa ja viittansa luo, ja nosti ensin paitansa ja sujautti sen nopeasti päälleen, sitten otti pitkän viittansa ja heilautti sen selkäänsä, ja kiinnitti sen edestä. Katselin Beniä, tuon jälkeen hän otti harjoittelumiekkamme ja vei ne takaisin. Sillä välin kun hän oli poissa, kumarruin repulleni ja join vesipullostani vettä. Tungin sen takaisin reppuun, ja menin istumaan sen viereen hengästyneenä. Ben näytti siltä että hän voisi tehdä tätä vielä monta tuntia, hänessä ei näkynyt mitään uupumisen merkkejä. Olin itse täysin puhki, tunsin kuinka sydämeni hakkasi lujaa ja kuinka kuuma kasvoni oli. Hengitin suuni kautta syviä henkäisyjä, joiden avulla rauhoitun.
Ben palasi pian luokseni, miten hän ei aivan paahtunut tämän mustissa vaatteissa? Nousin ylös kouluttajani saapuessa, ja yritin näyttää mahdollisimman ei-kuolleelta.
"Saat viisitoista minuuttia aikaa levätä ja tulla talleille", Ben sanoi pieni virne naamallaan.
"Viisitoista? Olemme miekkailleet ties kuinka monta tuntia ja saan levätä alle vartin?" vastasin ärsyyntyneenä.
"Nähdään siellä", hän vastasi tyytyväinen pilke silmissään.
Ben kääntyi ympäri, ja lähti kävelemään pois miekkailupihasta.
Huokaisin ja pyöräytin silmiäni, minun olisi parasta lähteä heti, jost tahtoisin yhtään levätä.
//Freyalla pitkästä aikaa mitään, unohin jo kuinka ihanaa Freyalla kirjottaminen oli ヽ( •¬•)ノ
Nimi: Freya Elizabeth Dylanin tytär
09.04.2016 18:19
//Jatkoo edelliseen, tää on vähän tyhmä :'D En jaksanu tarkistaa kunnolla, kirjotusvirheitä varmaan on. c:
Kävelin alokkaiden talossa ja etsin parhaita ystäviäni, en ollut nähnyt heitä koko päivänä. Puinen lattia narisi kävellessäni huoneissa, näin alokkaita, mutta en Fiaa tai Riyaa. Kävelin tällä hetkellä päähuonetta kohti, saavuttuani päähuoneeseen, näin Fian ja Riyan makaamassa sohvalla. Päähuone oli suuri, keskellä oli Anginista ja Inginistä patsas, Anginilla oli jousipyssy kädessään, tähdättynä kohti Inginiä, Inginillä oli kilpi pysäyttämässä nuolta ja miekka valmiina iskemään, patsas oli tehty jostain vaaleasta kivestä, en tiennyt mistä. Patsaan ympärillä oli kirjahyllyjä, toisella puolella huonetta oli takka, jonka edessä oli kaksi sohvaa ja neljä nojatuolia. Sohvilla makoilivat parhaat ystäväni, jotka olivat uppoutuneet joihinkin kirjoihin, en nähnyt kaukaa mihin.
"Riya! Fia!" huudahdin.
Tytöt nostivat katseensa kirjoista, Riya oli sanomassa jotain, mutta silloin kova ääni keskeytti hänet. Se oli hälytystorvi, mitä tapahtui? Riya ja Fia laskivat kirjansa ja juoksivat luokseni, vaidoimme huolestuneita katseita. Toivoin, että mitään pahaa ei ollut tapahtunut. Juoksimme ulos päähuoneesta, ja käytävää pitkin yhdessä ulos rakennuksesta.
"Quercusa hyökkää!" kuulin yhden vahtimiehistä huutavan, mies oli muurin päällä.
"Mitä?" huudahdin, ja näin kauhun ystävieni silmissä.
"Onko teillä mukana miekat?" kysyin, tyhmä kysymys.
Tytöt ottivat miekkakädellään kehonsa toisella puolella roikkuvasta tupesta miekkansa. Nyökkäsin, ja oikealla kädelläni hain miekkaa vasemmalta puoleltani, pian tarttuen siihen. Kiskaisin miekan ulos, miettien milloin Quercusa hyökkäisi. Näin soturien tulevan asevarastolta haarniskat päällään ja miekat kädessään. Portti oli suljettu, heillä kestäisi hetki päästä siitä läpi. Näin sivusilmälläni lentävän Charoiten ja Amberin sen selässä, kunpa itsekin osaisin lentää.
"Mennään asevarastolle", huudahdin ja lähdin puoliksi kävellen, puoliksi juosten etenemään sitä kohti. Sitä lähestyessämme näin valtavan kiven tulevan taivaalta, ja sen laskeutuvan keskelle leiriä.
*Mahtavaa, heillä on katapultteja*, mietin.
Saapuessamme asevarastolle, olin törmätä varajohtajaan ja johonkin toiseen soturiin, jota en kypärän alta huomannut. Molemmat ohittivat meidät ja juoksivat porteille.
"Etsitään edes pala rengashaarniskaa meille, ettemme ole ihan avuttomia, tai edes jotain", mutisin ja syöksyin kohti hyllyjä joihin oli kokojen mukaan sijoiteltu rengashaarniskojen osia.
Kuulin kolme tömähdystä, he ampuivat suuria kiviä leiriimme. Otin omaa kokoani vastaavat housut ja paidan, ja kiskaisin ne vaatteideni päälle, se ainakin suojaisi minua hieman. Katsoin kuinka Fia ja Riya tekivät saman. Samalla kamala murskaantuva ääni kuului ulkoa, se sai jalkani viemään minut asevaraston ovelle ja katsomaan ulos. Portin vasemmanpuoleinen muuri oli murtunut, ja Quercusalaisia tulvi sisään. Kuulin joka Riyan tai Fian henkäisevän kauhuissaan, en ollut metelin takia varma.
"Oletteko valmiita?" kysyin hermostuneena.
"Niin valmis kuin voi olla", Fia tokaisi, ja puristi miekkaansa kädessään.
Huomasin kolme Quercusalaista, joko he olivat alokkaita tai nuoria sotureita, haarniskojen alta oli hankala arvioida heidän ikäänsä. Osoitin sormellani kolmikkoa, ja ystäväni nyökkäsivät. Lähdimme kävelemään kohti Quercusalaisia, valmiina taistelemaan. Hekin huomasivat meidät, ja he lähtivät juosten meitä kohti. Kun kohtasimme, miekkamme kalahtivat vastustajiemme miekkoja vasten, luoden kovan äänen. Miekkakäteni, eli oikea käteni oli lähimpänä väistimiä, vasen käteni piti aivan miekan päästä kiinni. Painoni oli laskeutunut vasemmalle jalalleni, joka oli takanani varpaat osoittaen pois päin kehostani, oikea jalkani oli kääntynyt eteen päin, ja polveni olivat joustavasti koukussa. Pidin miekkaa oikealla puolellani, se tuntui tällä hetkellä luontevimmalta. Vastustajani iski iskun suoraan ylhäältä kohti maata, jonka torjuin nostamalla miekkani viistosti pääni ylle, estäen Quercusalaisen miekan lävistämästä itseäni. Astuin taaksepäin ja irrotin miekkani puolustamasta minua, sitten sivalsin nopeasti yläoikealta alavasempaan, hän kuitenkin torjui iskuni. Hetken syöttelimme iskuja edes takaisin, osumatta toisiimme. Vilkaisin sivulleni, ja huomasin Riyan ja Fian taistelevan kaukana minusta. Katseeni palasi oitis taisteluun. Astuessani eteenpäin tein miekallani yksinkertaisen piston suoraan eteenpäin, vastustajani oli kuitenkin liian hidas ja se osui maaliinsa, miekka upposi miehen kypärän ja rengaspaidan väliin. Näin hänen silmiensä pullistuvan kauhusta, ja kuinka verta tulvi hänen kurkustaan, hänen suustakin valui pitkiä, tummanpunaisia verijanoja. Henkäisten viimeisen kerran, Quercusalaisen kaatui elottomana maahan, yksi isku kaulaan oli riittänyt. Verta pulppusi hulluna Quercusalaisesta, se tahri kenkänikin vereen. En jäänyt katselemaan voittoani, vaan käännyin mennäkseni auttamaan muita. Kääntyessäni huomasin minua kohti kävelevät kaksi Quercusalaista soturia, pelko valtasi minut, olin mennyttä, en millään voittaisi kahta soturia. Toisella oli päällään kunnon rautainen koko kehon peittävä haarniska, toisella oli vain rengashaarniska. Rengaspaitainen mies syöksyi kimppuuni, ja oli todella lähellä etten saanut torjuttua hänen iskuaan. Haarniskoitu mies asteli luokseni ja iski miekallaan suuntaani, senkin sain väistettyä tuurilla. Haarniskoitu soturi oli minua paljon vahvempi, en voittaisi häntä voimalla. Väistelin suurimman osan iskuista, mutta olin unohtanut rengashaarniskoidun miehen kokonaan. Näin sivusilmälläni miekan terän lähestyvän minua, silloin tunsin viiltävän kivun vatsassani ja näin kuinka verta roiskahti ilmaan, ja mies veti miekkansa verisenä kauemmaksi, toinen miehistä oli sivaltanut vatsaani rengaspaidan läpi, haava oli syvä ja siihen sattui hulluna. Kaaduin kivusta polvilleni, sitten toinen soturi potkaisi minua rintaan, niin että kaaduin maahan. Kuolisin minä hetkinä hyvänsä, joko soturit tappaisivat minut tai kuolisin tähän haavaan, tiesin sen. Näin kuinka raskaasti haarniskoitu mies nosti miekkaansa lopettaakseen minkä aloitti. Näin kuinka miekka oli jo laskeutumassa ylävartaloani kohti, mutta silloin miehen rintapanssarin ja housujen välistä syöksyi näkyviin miekan terä, joku oli hiippaillut miehen taa ja iskenyt häntä selkäpuolelta. Mies kaatui maahan viereeni, niin että Quercusalaisen veri tahraannutti vaatteitani. Katseeni oli jo alkanut sumentua, missään ei ollut enää järkeä. Kuulin miekkojen kalahtavan yhteen, joten vaivalloisesti käänsin katseeni ääntä kohti. Näin mustaviittaisen hahmon taistelevan rengashaarniskaista soturia vastaan. Irvistin kivusta ja asetin käteni haavan kohdalle. Nostin käteni sen jälkeen siitä pois, ja toin sen näkökenttääni, päästin kauhistuneen äännähdyksen nähdessäni verestä punaiseksi värjääntyneen käteni, sen jälkeen en muista enää muuta kuin toisen kehon mätkähtävän maahan vierelleni, sitten joko kuolin tai pyörryin.
Heräsin raskaasti hengittäen, painajainen, taas. Olin nähnyt painajaisia siitä päivästä asti, kun äitini kuoli, ja isäni menetti toisen jalkansa. Nostin päätäni, ja vilkaisin kouluttajaani miettien vierelleni, ja huomasin että Ben ei ollut enää nukkumassa, hän oli lähtenyt jonnekkin. Benin musta viitta oli kietoutunut ympärilleni, se oli pitänyt minut lämpimänä yöllä, viitta tuntui turvalliselta ympärilläni, ihan kuin se olisi oikeasti Ben. Nousin varovasti istumaan ja katselin ympärilleni, varajohtajaa ei näkynyt leirissä, ehkä hän oli mennyt kävelylle tai jotain, en oikeastaan tiennyt. Suoristin viitan ympäriltäni niin että se laskeutui taakseni, niin kuin viitat normaalisti tekivät. Haukottelin, olisin mieluusti jäänyt nukkumaan, mutta tiesin että se ei kävisi. Silloin eilisillan tapahtumat hyökkäsivät ajatuksiini ja aloin hätiköidä.
*Muistaako hän?* mietin .
*Toivottavasti ei*, lisäsin ajatuksiini.
Päätin, että nousisin seisomaan ja lähtisin etsimään kouluttajaani, haluaisin tietää muistiko hän, mitä meinasi tehdä. Se olisi kauhean kiusallista, en haluaisi sitä, sillä koulutukseni olisi hankalaa. Joten, niin kuin päätin, nousin äkkinäisesti seisomaan, jopa liian nopeasti, sillä katseeni sumeni hetkeksi. Pääni rauhoituttua lähdin Benin viitta selässäni hulmuten ulos leiristä. Nopein askelin lähenin leirin sisäänkäyntiä, leirin suuaukolla kuusen oksa tarttui viittaan ja turhautuneena kiskaisin sen irti. Jatkoin kävelyäni kohti kaatunutta puuta ja mietin miten kouluttajani pärjäsi tässä viitassa, se oli epämukava ja sen kanssa oli hankala liikkua, mutta silti Ben oli kymmenen kertaa ketterämpi kuin minä, oliko hän missään huono? Ei varmaan. Kävellessäni kaatuneen puun luo, en ollut nähnyt jälkeäkään Benistä, hän ei ollut rannalla eikä metsikössä leirin ja kaatuneen puun välissä, ehkä hän oli mennyt toiseen suuntaan. Kun olin kaatuneen puun vieressä, huomasin mustan hahmon istuvan keskellä kaatunutta puuta. Näin kuinka Ben nosti katseensa ja ilmeettömästi katsoi minua, sitten viittaansa. Ben irrotti puusta esineen, joka osottautui toiseksi puukoista, nousi ketteräsi ylös ja käveli rivakasti, horjumatta luokseni. Ben laskeutui puulta, niin että kuului pieni tömähdys, sitten huomasin Benin kasvojen olevan vain senttien päässä omistani.
"Miksi sinulla on viittani?" Ben kysyi ilmeettömästi, äänikin täysin tasaisena.
"Annoit sen minulle eilen, etten jäätyisi yön aikana", vastasin samanlaisella kylmällä äänellä, ja irrotin viitan kaulaltani ja ojensin sen Benille.
"En muista sellaista, mutta luotan sanaasi", kouluttajani mutisi ja heilautti viitan taaksen, asetti sen kaulalleen ja kiinnitti sen suurella napilla.
Päästin helpottuneen huokauksen, hän ei muistanut mitään. Tajusin huokaisseeni ja suljin suuni mahdollisimman nopeasti, mutta Ben oli jo huomannut.
"Inginin nimeen, ei kai eilen tapahtunut mitään?" Ben sanoi, pieni kauhu ja jopa viha äänessään.
"Ei, olit vain humalassa", tokaisin ja katsoin Beniä suoraan silmiin, yrittäen olla paljastamatta mitään.
Ben nyökkäsi ja lähti kävelemään kohti leiriämme, lähdin automaattisesti hänen peräänsä. Ben oli nopea, ja oli jo paljon ennen minua leirissä. Kävellessäni vilkaisin taivaalle, olisi ehkä neljä tai viisi tuntia ennen keskipäivää, silloin tämä loppuisi. Pääsisin kertomaan Fialle ja Riyalle tapahtuneesta Kun astuin kuusten lävitse leiriin, huomasin Benin joka oli jo peuran kimpussa, hän oli jo laittamassa lihanpaloja nuotiolle.
*Hän on nopea*, mietin kävellessäni nuotion luo.
Istuin penkin toiseen päähän, Ben istui toisessa. En katsonut häntä, kiinnitin katseeni paistuvaan lihaan, joka hitaasti muutti väriään tummemmaksi. Jotenkin minusta tuntui, että Ben aavisti jotain, hän ei uskonut, että mitään ei tapahtunut eilen. Hän oli hiljainen ja jotenkin kireä, oliko hän normaalisti sellainen? Ehkä.
Minuutit kuluivat, emmekä puhuneet. Ainoat äänet jotka kuulin, olivat kaukainen joen kohina ja lintujen liverrys, mutta vahvin ääni oli tulen rätinä. Ajattelin kaikkea, kuten tulevia harjoituksia ja muuta.
"Milloin aiot pitää ensimmäiset harjoitukset?" kysyin, rikkoen hiljaisuuden.
"Tänään, saat pari tuntia levätä", Ben tokaisi kylmästi.
"Mitä opetat?" kysyin, välittämättä kouluttajani äänensävystä.
"Ensiksi miekkailua, ihan jotain perusjuttuja vain, sitten jos kerkeämme käymme talleilla, mutanttikorppeihin tutustumassa", varajohtaja selitti ja meni lähemmäs tulta.
Hän otti lihanpalat pois tulen yltä, antoi minulle toisen ja alkoi pian itse syödä. En ollut itse nälkäinen, mutta söin silti. Liha oli mautonta, sillä meillä ei tietenkään ollut mausteita mukanamme, mutta siedettävää, sillä se kuitenkin täytti vatsani.
"Huomenna käymme metsästämässä ja myös harjoittelemme lentämistä", Ben kertoi.
Nyökkäsin kiinnostuneena, metsästyksestä en ollut niin innostunut, mutta lentäminen olisi mahtavaa. Olin aina miettinyt millaista olisi lentää, mutta lapsia ei päästetty mutanttikorppien selkään, harvoin edes lähellekään.
"Mitä teemme tämän ajan ennen keskipäivää?" kysyin.
"Puhutaan, nukutaan, kävellään, se on nyt ihan sama, meidän ei tarvitse tehdä enää mitään", Ben tokaisi.
Vilkaisin lasinsiruja maassa, sitten Beniä.
"En usko että Amber pitää siitä että olet juonut", tokaisin ja nyökkäsin lasinsiruja kohti.
Ben huokaisi ja kumartui poimimaan suurimmat lasinsirut, otti ne käsiinsä ja katosi leiristä. Pian hän palasi, ilman lasinsiruja.
"Mistä tahdot puhua?" Ben kysyi ja istahti vierelleni, niin, että väliimme jäi puolen metrin mittainen rako.
"Koulutuksestani", vastasin.
"Selvä, olen laatinut pienen suunnitelman miten harjoittelemme", Ben sanoi.
Nyökkäsin innoissani, odottaen Benin jatkavan.
"Keskitymme eniten taisteluharjoituksiin, uskon että se myös kiinnostaa sinua eniten, osallistumme rajapartioihin aina kun mahdollista, mutta päivittäin täytyy olla taistelun rinnalla jotain muuta, kuten metsästystä tai lentämistä, myös kun en ole sinua opastamassa, sinun täytyy kuntoilla ja harjoitella", Ben selitti.
"Selvä", totesin, pidin siitä, että keskittyisimme taisteluun, emmekä vaikkapa metsästykseen, sillä olin siinä kamala.
Kuntoilukaan vapaa-ajalla ei ollut ongelma, tein sitä jo muutenkin. Lenkeillä kävin päivittäin, osa sen takia että rauhotuin parhaiten kävellessäni.
"Millaista lentäminen on?" kysyin, miettien mutanttikorppeja.
"Ei sitä voi kuvailla, se on hyvin erilainen kokemus, verrattuna kaikkeen muuhun", Ben sanoi, selvästi miettien jotain, joka ei liittynyt keskusteluumme, hänen vastauksensakin oli tönnkö -mitä hän mietti?
"Onko se vaikeaa?" kysyin.
"Ei mahdotonta", Ben vastasi, silti jotenkin etäisenä.
Huokaisin turhautuneena, sitten aloin katsella taivasta. Aurinko oli vieläkin kaukana keskipäivästä, aika tuntui matelevan. Mietin eilis iltaa, olin niin helpottunut siitä, ettei Ben muistanut mitä teki, se tekisi koulutuksestani kiusallista, mutta mikä oli syy siihen että hän yritti tehdä mitä teki? Hän oli humalassa, huomasin, että olin vihainen, vihainen siitä, että hän oli antanut itsensä joutua siihen kuntoon. Puristin nyrkkini kiinni ja annoin kynsien upota pistävästi iholleni, niin että kun päästäisin irti, siinä kohtaa olisi kynsien kaarien muotoisia painaumia. En tiennyt mistä yllättynyt vihan tunne tuli, en ollut katsonut asiaa tältä kannalta, kaikkihan oli lopulta Benin syytä.
"Haittaako jos käyn kävelyllä, yksin?" kysyin, yllättävän taitavasti peittäen vihan äänestäni.
Ben katsoi minua ja kohotti kulmaansa kysyvästi, mutta sitten pudisti päätään. Puristin yhä käsiäni nyrkissä, mutta päästin irti ottaakseni puukkoni matkaan. Puukko oli pystyssä kannossa kiinni, ei syvällä, terä oli uponnut ehkä sentin puuhun, kiskaisin puukon helposti siitä rti. Nousin ylös ja hieman kankeasti kävelin pois leiristämme, tiesin Benin tarkkailevan jokaista askeltani, mutta kävellessäni kuusien lävitse ulkopuolelle, hän ei enää pystynyt nähdä minua. Puristin oikeassa kädessäni puukkoa, mieleni teki iskeä se johonkin, ja lujaa. Yritin rauhoitella itseäni, joskus vain raivostuin melkein tyhjästä, vihasin itseäni siitä. Miksi hänen piti joutua humalaan? Miksi hän yritti suudella minua? Onko tällä oikeasti tunteita minua kohtaan? Muistaako hän jotain? Huokaisin ja vilkaisin jokea, joka näkyi harvan metsikön läpi. Aloin kävellä kohti kaatunutta puuta, ja iskin puukolla satunnaisesti korkeita kasveja, niin että ne katkeilivat, mutisin aina heilauttaessani puukkoa kirosanoja, purkaakseni vihaani entistä paremmin. Jätin selvän polun luokseni, kuka vain pystyisi seuraamaan katkenneita kasveja, mutta en ajatellut sitä silloin, kukista puiden alkuihin, kaikki tuhoutuivat. Askeleeni olivat pitkät ja normaalia äänekkäämmät kuin yleensä, en osannut hillitä itseäni. En edes ollut varma mistä suutuin ja miksi, mutta juuri nyt olin vihainen, ties mille. Kaatunut puu saapui näkökenttääni, enää parikymmentä metriä puulle. Mutta mitä siellä tekisin? Ehkä menisin vain istumaan puulle ja miettimään, yrittäisin rauhottua. Rivakat askeleeni johdattivat minut nopeasti puulle, ja nostin toisen jalkani puun päälle, ponnistin, ja seisoin puun päällä. Tasapainotellen, askel hieman vapisten, pääsin noin keskelle puuta. Menin kyykkyyn ja hain tukea kädelläni puusta törröttävistä oksista, sitten istuuduin. Iskin puukon puuhun, niin että siitä kuului pieni omituinen ääni. Huomasin iskeneeni sen samanlaisen viillon viereen, siihen Benin oli täytynyt iskeä puukkonsa. Huokaisin ja katselin allani virtaavaa vettä. Kun istuin siinä, jalkojeni ja veden välissä oli vain metri tilaa, mutta se tuntui silti jo korkealta. Puu jossa istuin, oli yllättävän leveä, ehkä kolme neljäsosaa metristä. Pidin käsiäni kehoni molemmin puolin tukeakseni itseäni, en halunnut tippua veteen. Aloin miettiä, en kiinnittänyt enää huomiota ympäristööni, ajatukset valtasivat pääni. Miksi olin vihainen? Koska kouluttajani oli eilen juonut liikaa, ja siksi, kuinka en pystynyt lukemaan tätä yhtä hyvin kuin toisia, sekin oli rasittavaa. Mitä siinä oli kamalaa? Minulla oli silloin turvaton olo, ja sitä ei parantanut se että hän yritti suudella minua. Olin jo melkein unohtanut sen, olisin silloin vain voinut antaa hänen tehdä sen, mutta tiesin ettei se ollut oikein, eikä hän luultavasti olisi muistanut sitä aamulla, joten mitä väliä sillä lopulta oli? Olisiko hän tehnyt sen jos olisi ollut selvin päin? Ei, hän oli kouluttajani, minä hänen oppilaansa. Hän oli sitä paitsi varajohtaja, minä uusi alokas. Meillä oli kuitenkin vain neljä vuotta eroa iässä, se ei ollut palj- ei, en saanut ajatella sellaista, hän ei pidä minusta mitenkään muuten kuin oppilaana. Huokaisin ja annoin vihan valua kyyneleinä ulos sisältäni, en itkenyt, kyyneleet vain valuivat poskiani pitkin. Vihasin tunteitani, tiesin syynä niihin olevan ikäni, mutta se tieto ei auttanut juuri nyt. Pari kyyneltä tipahti housuilleni, niistä jäi pienet märät ympyrät. Huokaisin ja pyyhin kyyneleitä silmistäni, miksi itkin? Missään ei ollut mitään järkeä, olin vain vihainen itselleni. Tai ehkä syy oli se, etten näyttänyt yleensä tunteitani, nyt kaikki oli vain liikaa ja kehoni halusi purkaa kaiken ulos, samalla aloin miettiä kaikkia kamalia tilanteita, kuten sitä kun kimppuuni hyökkäsi mutanttisusi ja olin kuolla, tai se kun äitini oli raskaana, mutta kuoli taistelussa, niin kuin syntymätön vauvakin. Ja silloin isäni jalka jouduttiin amputoida, niin että hän ei enää voinut tehdä mitään. Pudistin päätäni ja yritin saada pahat ajatukset pois päästäni, ei ollut mitään järkeä miettiä niitä nyt, oikeastaan, en halunnut miettiä niitä koskaan. Katsahdin vasemmalle, silloin huomasin mustan hahmon saarenpuoleisella rannalla, ja kirosin. Miksi varajohtajan täytyi seurata minua? Nopeasti pyyhin kyyneleet kasvoiltani, mutta tiesin että silmäni vielä punottaisivat. Hiton tunteet, miksi niiden piti näkyä? Eivätkö ne voisi mellastaa vain sisälläni, eikä vasten tahtoani purkautua ulos? Huomasin varajohtajan nousseen puulle, ja hänen lähtevän kävelemään kohti minua. Siirsin poninhäntäni vasemmalle olalleni, toivoen että se peittäisi edes vähän kasvojani, se oli aika säälittävä yritys, sillä eihän se mitään peittänyt. Päätin vain olla katsomatta häneen, katsoin allani virtaavaa vettä. Kuulin varajohtajan askelet puun päällä, ja pian tunsin hänen olevan aivan vierelläni.
"Miksi tulit tänne?" kysyin.
Ben laskeutui istumaan vierelleni, sitten hän kääntyi katsomaan minua. Näin sivusilmälläni tämän katselevan minua, tunnistamaton ilme kasvoillaan.
"Tulin katsomaan minne menit", kouluttajani kertoi.
"Miksi se sinua kiinnostaa?" mutisin ja silti pidin katseeni vedessä, mutta ääneni vapisi, miksi?
"Olen kouluttajasi, minun tehtäväni on huolehtia sinusta ja varmistaa että sinulla on kaikki hyvin, sinua ei ollut kamalan hankala löytää", Ben tokaisi, silti hyvin tasaisella äänellä.
*Hyvin piditkin minusta huolta eilen illalla*, mietin ärsyyntyneenä.
Olin hieman nolostunut siitä, että hän näki kaikki kasvit ja puut jotka olin tuhonnut, nyt hän luultavasti piti minua jonkinlaisena raivohulluna kakarana.
"Freya", Ben tokaisi.
"Niin?" kysyin, yhä pitäen katseeni tiukasti vedessä.
Tunsin kylmän kosketuksen oikealla poskellani, ja sitten Ben yllättävän hellästi käänsi pääni katsomaan häntä. Silmäni kohtasivat Benin salaperäiset tummanruskeat silmät, ja kylmät väreet kulkivat kehoni läpi, tämä hetki muistutti liikaa eilistä iltaa. Benin katse oli tutkiva, hän varmasti tajusi että olin itkenyt. Benin silmät vaelsivat kasvojeni läpi, jopa hieman huolestuneen näköisinä, tuntui kun hän olisi painanut mieleensä jokaisen millin kasvoistani, se tuntui jotenkin ahdistavalta.
"Näen että olet itkenyt, miksi?" Ben kysyi, yhä mitään paljastavalla katseella ja äänellä.
"Miksi sanoisin?" tokaisin, pitäen ääneni mahdollisimmman tasaisena, mutta tunsin silti kuinka ääneni särkyi lauseen lopussa.
Ben päästi irti kasvoistani, antaen kätensä hitaasti laskeutua puulle tukeakseen tätä, sitten hän huokaisi, yhä pitäen tummanruskeat silmänsä vihreissä silmissäni.
"Koska olen kouluttajasi, jos joku vaivaa sinua niin paljon ettet pysty keskittymään koulutukseesi, on minun tehtäväni korjata se", Ben vastasi.
Minua alkoi ärsyttää, hän todellakin kohteli minua kuin oppilastaan, ei mitään muuta.
"En aio puhua siitä, vaikka kysyisit miljoona kertaa", tokaisin nyt ääni tasaisena ja itsevarmana.
"Sinusta ei sitten saa mitään irti", Ben sanoi huokaisten.
Benin silmät olivat yhäkin tutkivat, hän varmaankin yritti löytää vastauksia kasvoistani, mutta pidin huolta että en paljastaisi mitään.
"Mitä se ikinä onkin, toivon että asiat paranevat sen suhteen", Ben vastasi, jopa hieman lempeästi.
Benin äänensävy sai kylmät väreet hiipimään selkääni pitkin, se ei tuntunut normaalilta, tai normaalilta Benin suusta kuultavaksi.
"Kiitos", sain mutistua, sitten rikoin katsekontaktimme ja katselin jokea, jokeen heijastui kirkas aurinko.
Auringosta tuli mieleeni katsoa ylös, aurinko oli jo kavunnut keskelle taivasta, oli keskipäivä. Kohta joku tulisi hakemaan meidät pois!
Ben nousi seisomaan ja huomasi katseeni taivaalla.
"Jonkun pitäisi tulla pian, käyn varmistamassa että nuotiomme on varmasti sammunut", Ben tokaisi, ja käveli musta viitta perässään hulmuten pois luotani. Katsoin kuinka musta hahmo astui rantaan ja katosi metsikköön, leiriämme kohti.
*Hän lähti nopeasti*, mietin ihmeissäni.
*Miten aika edes kului näin nopeasti?*ihmettelin.
Nostin jalkani puulle ja kampesin itseni seisomaan. Horjahdin hieman ottaessani ensimmäisen askeleen, mutta pian olin taas tasapainossa.
"Freya!" kuulin miesäänen huutavan.
Käännyin katsomaan saarta, miksi Ben huusi?
"Freya!" ääni huusi taas.
Tajusin äänen kuuluvan takaani, maalta. Käännyin ympäri ja näin Tonyn vilkuttavan minulle.
"Tony?" kysyin.
"Hae Ben ja lähdetään sitten takaisin leiriin!" Tony huusi, asettaen kätensä ikäänkuin torveksi suunsa ympärille.
Nyökkäsin ja käännyin ympäri kävelläkseni leiriin. Tasapainottelin kostealla puulla, ja lopulta pääsin onnistuneesti rannalle. Ehdin kävellä ehkä yhden tai kaksi askelta, kun jo näin Benin joka käveli minua vastaan.
"Tony tuli", kerroin.
"Eivätkö he parempaa pystyneet lähettämään?" Ben mutisi kävellessään ohitseni.
Virnistin, mutta kouluttajani ei sitä nähnyt. Menin hänen peräänsä ja taas nousin puulle, hieman horjahtaen mutta heti kasaten tasapainoni. Ben käveli tyynesti puun yli, horjahtamatta kertaakaan. Itse kompuroin oksissa ja muissa muhkuroissa, näyttäen kömpelöltä. Saavuin kuitenkin kuivana perille, en sentään ollut niin kömpelö että tipahtaisin jokeen. Tony hymyili suu auki, niin että näin miehen harvan ja likaisen hammasrivin, meinasin irvistää inhosta.
"Mitenkäs meni?" Tony kysyi ja laittoi kädet lantiolleen.
"Suhteellisen hyvin", Ben vastasi, huomasin Benin katseesta ettei hän pitänyt Tonysta, eipä sillä mitään, en minäkään.
"Sitten lähdetään!" Tony huudahti, pyörähti ympäri ja lähti kävelemään kohti portaita vuorelle.
Ben huokaisi ja vilkaisia minua. Hän virnisti, sitten käänsi päänsä ja lähti Tonyn perään. Hymyilin, olin jälleen hyvällä tuulella, syynä siihen oli Ben, joka myös aiheutti huonon tuulen. Kävelin kouluttajani perässä, jouduin ottamaan muutaman juoksuaskelen päästäkseni hänen rinnalleen. Ben ei edes vilkaissut minua silloin kun pääsin hänen vierelleen, varajohtaja piti katseensa edessään. Tony käveli ehkä kaksi metriä edessämme, silmäilin orpoa soturia. Tony oli tukevahko, ja tällä oli kiinteä pallonpuoliskon muotoinen maha, päässä hänellä oli pitkät, mutta harvat oljenkeltaiset hiukset, jotka olivat jo suurimmaksi osaksi harmaita. Tony oli pukeutunut ruskeisiin housuihin ja viininpunaiseen tunikaan, jonka ympärillä oli paksu tummanruskea vyö. Tonylla oli mustat kengät, ja käsivarsissaan, tunikan hihan päällä oli ihoamyötäilevä rengashaarniska.
"No", Tony sanoi askeltensa välissä, hän kuulosti jo nyt hengästyneeltä.
"Osaakos tyttö jotain?" hän sai kakaistua.
Pyörittelin silmiäni, mutta mitäköhän Ben vastaisi?
"Kaikki osaavat jotain", Ben vastasi, ääni tasaisena, mutta tiesin että Beniä ärsytti kaikki Tonyssa.
"Anna nyt jotain yksityiskohtia hei!" Tony sanoi, vilkaisten olkansa yli meitä.
"En tullut tänne asti tylsistymään", Tony lisäsi, puuskuttaen kävellessään.
"Haluatko että kävelemme hitaammin?" Ben kysyi virnistäen.
"Ei ei ei, kerro nyt siitä alokkaasta Ben!" Tony huudahti.
Kuulin Benin huokaisevan vieressäni, vaikka en itsekään pitänyt Tonysta Benin huokaisu sai minut virnistämään.
"Hän on normaali alokas, hyvä jossain, huono jossain", Ben vastasi.
"Sinusta ei ole keskusteluseuraa äijä", Tony mutisi, mutta naurahti.
Ben pyöräytti silmiään, mutta ei vastannut mitään. Kasvoillani oli tyhmä virne, Tony ja Ben eivät sopineet yhteen. Ymmärsin miksi Ben ei pitänyt Tonysta, hän oli vain rasittava.
"Kerro edes mitä teitte tuolla saaressanne, löysittekö sieltä riistaa?" Tony kyseli.
"Etkö osaa olla hetkeäkään hiljaa?" sanoin ärtyneesti, tarkotukseni ei ollut sanoa sitä ääneen, mutta nyt oli jo liian myöhäistä.
Ben naurahti vieressäni, se sai minut hymyilemään.
"Osaa se sittenkin puhua", Tony tokaisi, esittäen ettei välittänyt siitä mitä sanoin, mutta aistin hänen olevan hiukan loukkaantunut.
Huokaisin ja huomasin sen jälkeen Benin kasvoilla pienen hymyn, jota ei edes meinannut huomata. Katsoin yllättyneenä eteeni, olimme jo vuoren vierellä, kävelimme sen reunaa kohti portaita. Kun portaat saapuivat näkökenttäämme, kiihdytimme kaikki askeliamme. Minun oli hankala pysyä Benin perässä, joten jouduin ottamaan aina välillä muutaman juoksuaskelen. Tonyn kasvot olivat aivan punaiset ja hän hengitti raskaasti, ihan kuin hän olisi juossut vuoren ympäri kolmesti. Tony sinnitteli edessämme ja yritti peittää äänekkäitä puskahduksiaan ja hengähdyksiään, epäonnistuen. Saapuessamme portaille Ben varmisti että minä kävelin vuoren puolella, niin etten voisi tippua alas. Tony käveli portaatkin koko ajan metri tai kaksi edessämme, minä ja Ben kävelimme vieretysten. Välillä luulin että Tony pyörtyisi tämän raskaan hengityksensä mukaan, mutta selvisimme onneksi matkan ilman pyörtymisiä tai mitään muutakaan, Tonykaan ei pystynyt puhumaan sillä hän oli liian hengästynyt.
Saapuessamme porteista sisään, Tony katosi heti, varmaan ilmoittamaan Amberille siitä että olimme saapuneet. Vilkaisin Beniä, joka katselli tornia keskellä leiriämme, sitten hän kääntyi katsomaan minua.
"Lepää pari tuntia, tulen hakemaan sinut harjoituksiin talosi luota, kun sen aika koittaa", Ben tokaisi ilmeettömästi ja käänsi katseensa pois minusta.
Varajohtaja lähti kävelemään kohti tornia, hänkin varmaan meni omaan huoneeseensa lepäämään. Itse en malttanut odottaa että näkisin Riyan ja Fian, tahtoisin kertoa heille kaiken, tai, en oikeastaan kaikkea. Heidät nimitettiin alokkaiksi ennen minua, ja nyt vihdoin minustakin oli tullut alokas. Lähdin kävelemään kohti alokkaiden taloa, oletin että ystäväni olisivat siellä. Talo oli kaksikerroksinen mutta suuri, kerrokset olivat korkeita. Talo oli tehty tummanruskeasta puusta, katto oli satulan muotoinen ja tehty jonkunlaisista kivilaatoista. Kävelin nopein askelin kohti kaksikerroksista suurta taloa, parinkymmenen metrin matka sujui nopeasti, ja pian jo nousin portaita ovelle. Aukaisin oven pikaisesti ja menin sisälle, saavuin pienehköön eteiseen. Lattialla oli pari kenkäparia, yhdet tunnistin Riyan ja Fian kengiksi.
*He ovat täällä!* mietin ja hymyilin.
Kumarruin ottamaan kenkäni pois, purin sotkuisen tuplarusetin ja löysäsin ylimpiä nauhoja, niin että jalkani sujahti helposti ulos kengästä, toistin saman toisella. Nousin ylös ja potkaisin kenkäni lähemmäs seinää, pois muiden tieltä. Kävelin eteisestä ehkä neljä metriä leveään käytävään, joka kaartui vasemmalle. Astuin käytävälle, oikealla puolellani oli ovi, joka oli kiinni, se johtaisi pieneen kirjastoon, siellä oli pelkkiä satukirjoja, ei tosiasioista kertovia. Käännyin katsomaan käytävän suuntaan, käytävää päällysti punaruskea mustakuvioinen matto, ja valkoisilla seinillä oli paljon maalauksia, kaikki joistain tärkeistä henkilöistä, vasemman puoleisella seinällä oli ikkunoita maalausten välissä, luonnon valo valaisi käytävän. Käytävän päässä oli kaksi ovea, oikean seinän puolimmainen veisi minut suureen päähuoneeseen, suoraan edessäni olevalla lyhyellä seinällä oleva ovi veisi minut pieneen oleskeluhuoneeseen, siellä oli myös viisi sänkyä, jos joskus halusi päästä eroon perheestään ja nukkua ystäviensä kanssa yhdessä. Kävelin rauhallisesti käytävän poikki kahdelle ovelle, ja avasin oven joka johti päähuoneeseen. Eteeni avautui suuri pyöreä huone, jonka katto kaartui ylöspäin ja oli muodoltaan kuin puolitettu pallo. Seinät ja katto olivat valkeat, mutta niillä oli tummanruskeista puista tehtyjä tukipilareita ja koristeita, lattia oli tehty todella tummanruskeista paksuista lankuista. Keskellä huonetta oli valkoisesta kivestä veistetty kaunis patsas jumalistamme, Inginistä ja Anginistä. Se oli metrin korkuisella alustalla, ja varsinainen patsas varmaankin oli noin kaksi metriä korkea. Patsaan ympärillä oli neljässä suunnassa nelihyllyisiä kirjahyllyjä, niissä kirjoissa oli tietoa heimojen historiasta, elämästä ennen heimoja ja jumalista. Vastakkaisella seinällä minusta nähden oli takka, takan edessä oli kaksi sohvaa jakaksi nojatuolia. Sohvat olivat vierekkäin takan edessä, mutta sohvien välissä oli noin metri tilaa, sohvien ulkoreunoilla olivat nojatuolit, sohvat ja nojatuolit olivat molemmat harmaita. Vasemmalla seinällä oli lava, jossa alokkaat voisivat miekkailla keskenään. Lavan edessä oli leikkimiekkoja ja leikkikilpiä, olisin kyllä halunnut käyttää oikeita. Oikealla puolella oli suuri pitkä pöytä, jonka ympärillä oli monta tuolia. Pöytä ja tuolit olivat tehty tummasta puusta, mutta niitä oli koristeltu metallinpaloin. Oikealla puolella huonetta olivat myös portaat jotka katosivat toiseen kerrokseen, ne puhkaisivat puolipallon muotoiseen kattoon reiän ja katosivat takana olevan käytävän suuntaan. En nähnyt Riyaa tai Fiaa päähuoneessa, joten suuntasin yläkertaan. Lähdin kävelemään kohti portaita, mutta törmäsin minua hieman pidempään henkilöön. Otin pikaisesti pari lyhyttä askelta taakse päin ja katsoin hahmon kasvoja, tunnistin ne Jesse Mattin pojan kasvoiksi, pojalla oli tummat lyhyehköt hiukset ja vihreät silmät.
"Anteeksi", mutisin ja kiersin alokkaan ympäri portaiden luo, en halunnut jäädä keskustelemaan.
Kävelin nopein askelin pitkät seiniä myötäilevät portaat ja katosin kattoon. Varsinaisessa päähuoneessa ei ollut toista kerrosta, en tiedä kenen älypään idea oli laittaa portaat sinne. Portaat johtivat käytävän yläpuolelle, tummaan huoneeseen. Katto ja lattia olivat kauniin tummanruskeat, kuten ikkunan reunukset ja listatkin. Tapetti seinillä oli pohjaväriltään viininpunainen, mutta siihen oli lisätty mustia epäsäännöllisiä kuvioita, jotka muistuttivat köynnöksiä. Suuria ikkunoita reunustivat paksut tummanpunaiset verhot, verhot olivat niin pitkät että ne hipoivat lattiaa. Kuten alakerrassakin, tämä oli käytävä ja molemmissa päissä olivat ovet, ovet olivat tummanruskeat ja ovenkahvat olivat pronssiset. Kävelin ensiksi oikealla puolella olevalle ovelle, sillä sinne oli minulle lyhyempi matka. Käänsin kahvaa ja avasin oven, saavuin pieneen huoneeseen joka oli kuin pienempi versio käytävästä. Oikeassa kauimmaisessa nurkassa oli suuri sohva, sohvan oikealla puolella, seinässä kiinni oli iso kirjahylly. Sohvan vasemmalla puolella oli kolmiluukkuinen lipasto, jonka päällä oli pronssisella alustalla punainen kynttilä. Huoneessa oli kylmä, ja siellä haisi homeiselle. Huoneessa oli vain yksi neliskanttinen ikkuna, joka oli lipaston yllä. Ikkunassa oli haalistuneet lyhyet ja ohuet punaiset verhot. Lipaston vasemmalla puolella oli taulu, johon oli maalattu Anginista kuva. Taulun vasemmalla puolella oli maassa pölyinen kasa paksuja kirjoja. Seuraavalla seinällä, joka oli lyhyempi kuin äskeinen, oli vain suuri neliskanttinen taulu, siihen oli maalattu johtajamme Amber. Seuraavalla seinällä oli kaksi pientä nojatuolia, niissä oli nahkainen pinta, niin kuin sohvassakin. Nojatuolten ja oven välissä oli hylly joka oli täynnä pölyisiä esineitä, tätä huonetta ei selvästikään käytetty usein. Oven oikealla puolella oli vain pari laatikkoa ja muutama kirja lattialla, laatikoiden päällä oli selvästi kirjasta irronnut pala. Kiinnostuneena menin lähemmäs ja poimin paperin käteeni. Paperilla oli kuva Inginistä ja pari riviä tekstiä sen alla. Kuvassa Ingin leijui ilmassa silmät oransseina hehkuen, jumalattaren käsistä tuli jotain tulta muistuttavaa, taustalla oli paljon kuolleita ruumiita ja vuori. Silmäilin tekstiä kuvan alla, siinä luki: "Ingin Eventuksen tytär tappoi seitsemäntenätoista päivänä joulukuuta noin kolmekymmentätuhatta teräsvuoren valtakunnan asukasta, hän myöhemmin loi heistä kuolemattomien armeijan itselleen".
Laskin lapun takaisin, olin lukenut sen kirjan varmaan kymmenesti josta sivu oli, kirjan nimi oli "Jumalattaren nousu", siinä kerrottiin tarkemmin Inginin elämästä, se oli hyvin mielenkiintoinen kirja. Anginistakin oli samanlainen kirja, senkin olin lukenut monesti, vaikka en uskonutkaan häneen. Palasin takaisin ajatusmaailmastani oikeaan maailmaan, kävelin ovelle ja suljin sen perässäni, saapuen takaisin käytävälle. Oikealla puollellani olevista ikkunoista tuleva valo loi lattialle neliskanttiset jäljet. Kävelin käytävän läpi, ystävieni oli pakko olla huoneessa käytävän toisella puolella. Kävelin käytävän halki ja saavuin ovelle, laskin käteni kahvalle ja yritin kääntää sitä, se oli lukossa. Kuulin askeleita jotka tulivat oven toiselle puolelle. Lukosta kuului naksahdus, sitten joku avasi oven sisäpuolelta.
"Freya!" oranssihiuksinen tyttö huudahti avatessaan oven.
//Ja jatkan taas pian...
Nimi: Freya Elizabeth Dylanin tytär
28.03.2016 19:44
se oli?" Ben kysyi, selvästi jo humalaisena.
Pudistin päätäni, ja katsoin kuinka Ben jälleen joi.
Tartuin pulloon, ja viskasin sen pois, niin että kuulin lasin menevän rikki.
"Olet juonut jo aivan tarpeeksi", sanoin hieman peloissani, hieman ärtyneesti.
"Ehkä olet oikeassa", Ben vastasi ja liikkui lähemmäksi minua penkillä, vilkaisin häntä ja silmämme kohtasivat. Ben asetti kätensä poskelleni, ja toisen vyötärölleni. Katsoin tätä kysyvästi, mutta hän ei näyttänyt välittävän.
"Jos en olisi humalassa, en tekisi tätä", hän sanoi, ja huomasin Benin kasvojen lähenevän omiani.
Panikoin ja työnsin kouluttajaani tämän rinnasta kauemmas minusta.
"Joit liikaa", sanoin ja menin kauemmas Benistä.
Olin hieman säikähtänyt, alkoholin tuominen ei ollut ehkä parhain idea kouluttajaltani, yrittäisikö hän vielä jotain?
"Mene nukkumaan", lisäsin komentavalla äänensävyllä.
Ben huokaisi, eikä irrottanut katsettaan silmistäni.
"Anteeksi", Ben mutisi, ja irrotti viittansa, erotin miehen äänestä pelon, suloista.
"Ota tämä, et jäädy yöllä", Ben sanoi, ja ojensi viittansa minulle, varmaankin hyvityksenä siitä mitä teki.
Nyökkäsin ja otin viitan itselleni, viitta tuntui sileältä käsissäni, mutta kohta jossa se kiinnitettäisiin kaulan ympärille oli tehty mustasta nahasta, ja nahkaan oli kaiverrettu kuvioita, joita en pimeässä nähnyt.
"Kiitos", kiitin ja kiinnitin viitan suurella napilla, huomasin että viitta painoi yllättävän paljon. Ben nousi ylös, ja hieman haparoiden käveli niin sanotulle sängylle, ainakin se olisi sellainen tänä yönä. Kävelin Benin perässä, Ben meni sängyn vasemmalle puolelle ja minä oikealle, käännyin vasemmalle kyljelleni, niin että olin selin Beniin. Viitta lämmitti, en ainakaan jäätyisi yöllä. Ben pärjäisi pitkähihaisellaan aivan hyvin.
"Anteeksi", Ben sanoi jälleen. Käännyin oikealle kyljelleni, ja kohtasin Benin katseen.
"Olet humalassa, yritä nukkua", sanoin ärsyyntyneesti, sitten käännyin taas selkä Beniä kohti.
”En tiedä mikä minuun meni, join liikaa. Oli huono idea tuoda ne pullot tänne alun perin, onneksi sentään toinen meistä on, ja oli järjissään”, Ben selitti.
Käännyin selälleni, ja katsoin Beniä.
”Katso”, Ben sanoi, ja osoitti sormellaan taivaalle.
Käänsin katseeni ylös, ja näin miljoonia tähtiä taivaalla, oli pilvetön yö, ja joka ikinen tähti paistoi taivaalla, se oli kaunista.
”Kaunista”, mutisin, ja nousin istumaan.
”Niin on”, Ben sanoi, ja nousi istumaan vierelleni.
Vedin polveni rintaani vasten, ja nojasin käsilläni polviini, katselin tähtiä jonkun aikaa, sitten tunsin kuinka silmäni alkoivat vasten tahtoani sulkeutua, nukahdin istuma-asentoon, mutta en välittänyt, olin väsynyt.
//meinasin jo monesti poistaa ton lopun, mut ihan sama, se saa kelvata, ääää. :’D Joo, jatkan pian, ja tää oli vaan osa siitä metritarinasta :’3 oke, toi loppu on kamala, mut who cares, oon nähny kamalempiaki cx Ei se sittenkään mahtunu yhteen viestiin, ups.
Vastaus:
Okei, kaikki näkee että aivan mahtava tarina pituudeltaan - koko tarina on toooodeellaa hyvä, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Taso on aivan loistava, sujuvuus hyvä ja kaikki muutkin hyvän tarinan piirteet kunnossa. Oikeinkirjoitus paljon plussalla, ihana tarina kokonaisuudessaan.
Ansaitset tästä 155kp, 5tp, 68 kultakolikkoa, 1 hopeakolikko ja 4 pronssikolikkoa.
*tap tap*
- Angin
Nimi: Freya Elizabeth Dylanin tytär
28.03.2016 19:42
Avasin silmäni hyvin äkkinäisesti, syynä oli äänekäs koputus ovellani, joka ei suostunut lakkaamaan. Pystyin kuvittelemaan vahvan nyrkin joka hakkasi puista ovea, mutta kun tarkemmin kuuntelin iskuja, tunsin lempeyden iskuissa, hän ei olisi vihollinen, vaan mitä luultavimmin ystävä. Siirsin kuuman, harmaan peiton pois päältäni kehoni oikealle puolelle, niin että peitto oli mytyssä seinää vasten. Hieraisin unisia vihreitä silmiäni pikaisesti väsyneillä käsilläni, ja nostin itseni istumaan, ja heilautin jalkani lattialle, puulattia tuntui kylmältä paljaita jalanpohjiani vasten. Nousin sängystä käsillä ponnahtaen huterasti pystyyn, näkökenttäni sumeni hetkeksi, niin että päässäni pyöri, mutta kaikki kesti vain muutaman sekunnin. Mietin, että ehkäpä minun ei olisi pitänyt nousta ihan noin äkkinäisesti. Koputus jatkui yhtä lujana ja katkeamattomana ovellani, joten haparoin vähissä yövaatteissani yhä unisena puisen oven suuntaan, eli sen, jonka takaa koputus kuului. Ohitin peilin kävellessäni, ja minun oli pakko vilkaista sitä, katsoessani siihen, näin peilistä nuoren naisen jolla oli sotkuinen tummanruskea tukka ja päällään valkoinen, yön jälkeen ryppyinen toppi ja mustat mukavat alushousut. Tummat hiukseni olivat auki, joten siirsin sotkuiset hiukseni laskeutumaan molemmille olilleni, sitten vihdoin kävelin ovelle ja avasin oven, koputtaja oli saanut odottaa hetken, mutta hän ei ollut lopettanut kertaakaan tasaista rytmiä, joka muodostui käden osuessa puiseen oveen yhä uudelleen ja uudelleen. Avatessani oven, edessäni seisoi isäni, Dylan, joka hymyili, hän näytti iloiselta.
"Mikset vain huutanut?" kysyin, naurahtaen isäni jatkuvalle koputukselle.
"Mitä hauskaa siinä olisi ollut?" hän naurahti vastaukseksi.
Pyöräytin silmiäni ja hymyilin, pidin isästäni.
"Mutta, mikä tärkeintä, tänään sinusta tulee alokas!" isäni ilmoitti, väläyttäen minulle pienen ylpeän hymyn.
Ai niin, niin tosiaan, minusta tulisi alokas, ja kaiken lisäksi, oli myös kuudestoista syntymäpäiväni, sillä heimoissa oli tapana nimittää lapsi alokkaaksi tämän kuudentenatoista syntymäpäivänä.
"Ja, oikein hyvää syntymäpäivää, tyttäreni, isäni lisäsi virallisesti, mutta silti pitäen isällisen hymyn kasvoillaan, ja ojensi minulle pienen violetin laatikon, jonka ympärille oli kiedottu vielä tummemman violetti, kaunis nauha. Lahjan oletin olevan syntymäpäivälahjani, mitä muutakaan se voisi olla?
"Kiitos", vastasin hymyillen, ja otin lahjan käteeni, se mahtui täydellisesti kämmenelleni, se oli suloisen pieni.
"Mitään hajua milloin nimitys alkaa?" kysyin, kai minulla olisi aikaa laittautua valmiiksi? Olin nukkunut yllättävän pitkään, se taisi olla virhe.
"En voi olla täysin varma, mutta uskoisin sen tapahtuvan joskus puolenpäivän aikaan", Dylan sanoi isällisellä äänellään, näin kuinka hänen siniset silmänsä harhailivat ikkunasta ulos, tämän katsoessa muualle silmäni tutkivat isäni piirteitä.
Isälläni oli ruskeat miltei olalle ulottuvat hiukset, jotka olivat kammattu hänen päänsä taa. Isälläni oli myös tarkasti muotoiltu parta ja viikset, parta oli lyhyempi hänen kasvojensa sivuilta, ja pisin ja tuuhein leuasta, huulen alla molemmin puolin oli pienet kohdat joissa ei ollut partaa, sitä oli hankala kuvailla, en todellakaan ollut mikään parta-ekspertti. Isälläni oli myöskin päällä hyvin yksinkertainen viininpunainen pitkähihainen, jossa oli kaunis v-kaula-aukko, ja jonkinlainen hopeinen riipus kaulassa, tiesin että sen sai auki, mutta en koskaan ollut nähnyt mitä isäni pitää se sisällä, vai olisiko siellä edes mitään? Dylanilla oli harmaat hieman eripaikoissa sävyä vaihtavat housut, jonka oikeanpuoleinen lahje oli leikattu, sillä ei siinä ollut jalkaa jota peittää. Isäni jalka oli leikattu poikki hieman polvea ennen, ja housujen lahje oli leikattu hieman jalan lopun jälkeen, ja vedetty solmulle niin, että jalan leikkauskohtaa ei näkyisi. Isälläni oli kainaloissa erikoisen muotoiset kepit, jotka olivat tehty vaaleasta puusta.
"Alan sitten valmistautumaan, että varmasti kerkeän. Tekisitkö minulle leivän, olen nälkäinen?" kysyin, ja räpytin silmiäni anovasti.
"Toki, onhan se kuudestoista syntymäpäiväsi", isäni vastasi ja hymyili.
"Jätän sinut valmistautumaan", isäni sanoi, ja poistui ryhdikkäästi huoneesta, sulkien oven perässään, hän oli tottunut kepeillä kävelyyn, joskus jopa unohdin että hänellä ei ollut toista jalkaa.
Puristin kädessäni pientä lahjaa, laatikon terävät reunat pistivät hennosti käteni sisäpuolta. Kävelin se nyrkissäni, ryhdikkäästi hyvin yksivärisin petivaattein puetun sänkyni luo, jonka reunalle istahdin. Nostin paketin kasvojeni korkeudelle, ja silmäilin sitä tarkkaavaisesti silmilläni. Paketti oli väreiltään kaunis, ehkä säästäisin sen ja säilöisin siellä jotain. Laskin paketin syliini, ja otin pitkillä sormillani kiinni tummanvioletista ohuesta kankaanpalasta johon oli tehty kaunis rusetti, isäni oli ollut aina taitava käsistään. Otin rusetin vapaista päistä kiinni, ja vedin niitä erilleen, niin että rusetti purkautui. Otin kiinni lahjanarusta, ja siirsin sen vierelleni sängylle. Paketissa oli selvä kansi, joten tartuin siihen ja nostin sen pois. Sisältä paljastui rannekoru, nostin sen käsiini, jotta näkisin sen paremmin. Se oli pitkä musta nahkan pala, joka oli täynnä naarmuja, ne oli luultavasti tehty tarkoituksella, sillä se näytti nätiltä. Siihen oli maalattu kultaisella ja hopeisella maalilla kuvioita, ympyröitä, kiehkuroita, neliöitä, ja myös sanat: "El eria e mor”. Mitäköhän se tarkoittaa? Pitää laittaa korvan taa, että kysyn sitä isältäni. Otin rannekorun molemmista päistä kiinni, ja kiedoin rannekorun kolmesti vasemman ranteeni ympäri, sitten kiinnitin sen napilla korun molemmista päistä. Se oli mielestäni kaunis, ja sopi muihin vaatteisiini, ja muutenkin tyyliini. Tarvitsisin silti vielä vaatteet, joten nousin ylös ja kävelin huoneeni poikki vaatekaapilleni, avasin kaapin ovet ja otin oikeanpuoleiselta ylähyllyltä harmaan topin, ja alahyllyltä vihreät housut, sekä vielä alempaa mustat sukat pienestä korista. Asetin vaatteet kädelleni, niin että ne roikkuivat sen molemmin puolin, ja kävelin takaisin sängylleni. Heitin vaatteet sänkyni päälle, ja menin itse istumaan takaisin sen reunalle, otin vaatemytystä sukat, ja laitoin ne jalkaani aloittaen oikeasta jalasta, sitten siirryin vasempaan. Otin vihreät housuni viereltäni ja laitoin jalkani housun lahkeisiin, ja nostin itseni omituiseen asentoon, niin että pystyin nostamaan housut täysin ylös. Menin takaisin istumaan normaalisti, ja kumarruin suoristamaan housujen lahkeet, jotka ylsivät minua nilkkani ja polveni väliin. Laitoin housujeni hopeisen napin kiinni, kiiltävään nappiin oli kaiverrettu heimomme merkki, korpin jalanjälki. Merkkiä näki kaikkialla, heimomme lippuja oli luultavasti kaikissa rakennuksissa, ja myös muurien seinillä. Otin jo päälläni olevan paitani alareunasta kiinni ja kiskaisin sen pois päältäni, niin että hiukseni olivat vieläkin sotkuisemmat, en sentään pitäisi samaa paitaa päivällä mitä käytin nukkuessani. Otin viereltäni harmaan topin ja laitoin sen päälleni, kiskaisin hiukseni pois paitani alta, sitten nousin seisomaan ja nostin housuni kunnolla ylös, ja suoristin harmaata toppiani, joka oli rypistynyt. Tiesin että minun ei tarvitsisi käydä suihkussa, olin käynyt jo eilen illalla, juuri ennen nukkumaanmenoa. Muistelin viileää jokea, jonka äärellä olin peseytynyt, ja sitä kuinka tuuli oli puhaltanut hellästi kostealle iholleni. Pidin joella peseytymisestä, se oli jotenkin paljon virkistävämpää kuin pesupaikassa käyminen. Kävelin jälleen rennoin, mutta varmoin askelin peilin luo, katselin siitä itseäni, minulla oli mielenkiintoiset vihreät, suuret silmät, joissa kuitenkin oli hieman ruskeaa keskellä, minulla oli vahvat leukaluut, ja kasvojeni muoto oli jossain ovaaliin ja neliön välillä. Kulmakarvani olivat tummat ja tarkasti muotoillut, huuleni olivat näkyvät ja toisiinsa verrattuna suunnilleen yhtä suuret.
Pitkät, ruskeat hiukseni olivat takkuiset ja näytin väsyneeltä, en todellakaan menisi tämän näköisenä heimoni, ja tulevan kouluttajani eteen. Otin pikaisesti viereiseltä pöydältä ruskean harjan ja aloin kuljettaa sitä pitkissä hiuksissani, harjatessa hiuksiani mietin sitä kuinka minusta tulisi pian alokas. Kuusitoista vuotta, niin kauan olin odottanut, ja vihdoin pääsisin alokkaaksi, mutta oikeastaan en edes ollut innostunut, outoa. Olin odottanut niin paljon, ja kun se hetki oli käsillä, en tuntenut oikeastaan mitään. Kävelin rennosti pöydän vierelle ja otin käteeni hiuslenkin pöydältä, pidin pöydälläni aina muutamaa, kaiken varalta. Keräsin hiukseni nyrkkiini pääni taa, ja vedin varmoin liikkein hiukset ylös ja tein itselleni poninhännän, kieputin mustan hiuslenkin kolmesti hiusteni ympäri. Otin palan hiuksia oikealta puolelta kasvojani, ja irrotin ne poninhännästä, annoin niiden vapaana roikkua kasvojeni edessä. Katselin itseäni peilistä, ja totesin että olin nyt sen näköinen, että kehtaisin mennä heimon eteen, vaikka näytinkin yhä väsyneeltä. Kävelin pois peilin edestä, huoneeni ovelle asti. Asetin käteni kylmälle ovenkahvalle ja käänsin sitä, kahva päästi inhottavan narinan avatessaan oven. Astuin ulos huoneestani suurempaan huoneeseen, jossa oli samassa tilassa keittiö ja olohuone, keittiö oli vastakkaisella seinällä, minä olin olohuoneessa. Isäni oli keittiössä, ja minut nähtyään hän käveli keppien kanssa, enemmän oikealle kepille nojaten, lautanen käsissään luokseni. Lautasella oli kerrosvoileipä, ja näytti siltä että leivän välissä olisi voita, leikkelettä, tomaattia ja salaattia.
"Kiitos", mutisin ja otin valkean lautasen isäni kädestä.
"Eipä mitään, piditkö lahjastasi?" isäni kysyi, väläyttäen minulle rakastavan hymyn.
"Se on ihana, kiitos", vastasin hymyillen, ja heilautin kättäni, johon olin laittanut rannekorun.
"Hyvä että pidät siitä", Dylan sanoi tyynesti.
Nyt minulla olisi tilaisuus kysyä mitä se omituinen teksti korussa tarkoitti.
"M-", aloitin.
"Menen ulos odottamaan sinua, sinulla on korkeintaan puoli tuntia aikaa ennen nimitystä", Dylan kertoi, keskeyttäen minut, ja kääntyi kävelemään kepit kopisten ulko-ovea kohti. Otin toisella kädelläni kiinni lautasella olevasta vaaleasta leivästä, ja haukkasin siitä palan. Hyvää. Kävelin yhä syöden, lautanen toisessa ja leipä toisessa kädessä pienen ruokapöydän luo, ja laskin lautasen pöydälle, kauemmas minusta. Nyt vapaalla kädelläni siirsin yhden tuolin niin, että pääsin istumaan sille. Istuuduin tummanruskealle tuolille, ja heilautin jalkani pöydälle. Joko pöytä oli matala, tai tuolit korkeat, mutta minulla ei ollut mitään ongelmia saada jalkojani mukavasti pöydälle. Laitoin jalkani ristiin ja aloin syödä voileipääni, isäni ei pitänyt siitä että pidin jalkojani pöydällä, mut jos hän ei näkisi, hän ei myöskään valittaisi. Söin nopeaa vauhtia voileipääni, en halunnut olla myöhässä omista nimityksistäni, se olisi ensimmäinen kerta kun niin kävisi. Olin yleensä hidas valmistautumaan, joten olin pienessä paniikissa, puoli tuntia tuntui lopulta hyvin pieneltä ajalta. Kun viimeiset muruset leivästä tippuivat syliini, heilautin jalkani alas lattialle, ja nousin ketterästi ylös, pudistin molemmilla käsilläni murusia paidaltani ja housuiltani. Otin lautasen pöydältä ja kävelin ryhdikkäästi ja rivakasti se kädessäni keittiön puolelle, laskin sen lähimmälle työtasolle ja kiiruhdin huoneeseeni. Vilkaisin itseäni peilistä, olin ihan siedettävän näköinen, mutta silti tasoitin pari hassusti törröttävää hiusta ja hieraisin yhä unisia vihreitä silmiäni, voisin ihan hyvin jatkaa nukkumista, mutta nyt minun pitäisi alkaa tottua heräämään paljon aikaisemmin, sillä olisin pian alokas, en enää lapsi. Päätin, että lähtisin kokoontumisaukion lähelle hortoilemaan, kunnes nimitysmenot alkaisivat, en ainakaan voisi myöhästyä. Kävelin ulos huoneestani, ja suljin oveni perässäni. Käännyin vielä laittamaan oven lukkoon, kaivoin vyölläni roikkuvasta pussista avaimen ja tungin sen avaimenreikään, käänsin sitä ja laitoin avaimen takaisin pussiin, sulkien pussin sen jälkeen. Kävelin olohuoneen läpi ulko-ovelle ja etsin lattialta kuluneet ruskeat kenkäni, kumarruin tunkemaan ne jalkoihini ja solmin niihin tuplarusetit. Nousin kankeasti ylös ja avasin oven, näin heti ovesta noin viiden metrin päässä seisovan Dylanin keppiensä kanssa.
"Valmista", tokaisin isälleni, ja suljin oven perässäni. Laskeuduin pari porrasta ja kävelin isäni vierelle, isäni oli juuri sanomassa jotain, mutta silloin suuri syvä torvi keskeytti hänet. Torvi oli matala, ja siitä kuului kolme pitkää peräkkäistä puhallusta, se oli merkki siitä, että heimon kuuluisi kokoontua. Ääni kuului kauas, sillä olimme melkein toisella puolella leiriä torvesta, joka oli lavalla Johtajan tornin vieressä. Lähdin automaattisesti kävelemään nopeaa tahtia kohti sitä paikkaa, kuulin isäni askeleet ja keppien töminän takanani. Torven äänen jälkeen oli aina vartti aikaa saapua, ennen kun kokoontuminen aloitettaisiin. Pystyisimme hyvin kävelemään vartissa sinne, olin nopea, ja isänikin pärjäsi kepeillään ihan hyvin.
Katsoin johtajaamme, joka nimittäisi minut nyt alokkaaksi, vihdoin, kuudentoista vuoden odotuksen jälkeen. Johtajamme istui suurella valtaistuimen tapaisella tuolilla lavalla talonsa vieressä, soturit olivat alhaalla lavan oikealla puolella, lääkäri lavan päällä perällä johtajan seurassa, muut olivat sekalaisesti yleisössä, paitsi minä, olin lavan edessä, sillä minut nimitettäisiin pian alokkaaksi. Seisoin ryhdikkäästi ja katsoin johtajaamme silmiin, jouduin kallistamaan päätäni taaksepäin, sillä Amber oli paljon korkeammalla kuin minä. Olin tiennyt jo kauan, että tahtoisin olla soturi, en varmaankaan koskaan halunnut olla mitään muuta. Äitini ei ollut halunnut minusta soturia, sillä hänen mielestään se olisi minulle liian vaarallista, mutta isäni oli aina tukenut päätöstäni. Aistin heimon katseet jotka olivat liimautuneet minuun, tunsin kuinka kylmät väreet hiipivät ylleni, en pitänyt siitä, että noin puolisataa ihmistä tuijotti minua. Vilkaisin sotureita, ja vihreät silmäni kohtasivat nuoren soturin ruskeat silmät. Tämä katseli minua tutkivasti, mutta käänsi katseensa johtajaamme huomattuaan katsekontaktimme. En kääntänyt katsettani, vaan katselin nuoren miehen kasvoja, ne olivat symmetriset ja yllättävän kalpeat, ja hänellä oli paksuhkot huulet, kauniit tummaruskeat silmät, näkyvät mustat kulmakarvat ja suuri arpi joka kulki kasvojen läpi, arpi silti sopi tämän kasvoihin kauniisti, se vain kertoi siitä että mies oli käynyt taisteluissa, ja soturin arvonsa ansainnut. Miehen leukaluut olivat terävät ja tällä ei ollut partaa, eikä viiksiäkään, mutta tällä oli paksut laineikkaat pikimustat hiukset, jotka ulottuivat tätä melkein olkapäille. Ja kaiken muun lisäksi, tämä oli kaikkien aikojen nuorin varajohtaja, Ben, Ben Bladen poika. Hän oli kuulemani mukaan vain kaksikymmentä vuotta, eli minua vain neljä vuotta vanhempi. Hän ei yleensä puhunut paljoa, ei koskaan mitään turhaa, mutta vaitonaisuudesta riippumatta hän oli hyvin nokkela ja viisas, ja esitti mielipiteensä tarvittaessa. Mutta kun hän puhui, hänellä oli nuorekas syvä ääni. En varmaankaan koskaan ollut nähnyt hänen hymyilevän, hänen kasvoillaan oli aina sama tyhjä ilme, mutta silti hän oli komea. Tunsin kuinka poskeni kuumenivat sen myöntäessä, ja itseni parhaaksi käänsin katseeni pois. Hengitin hitaasti sisään ja ulos, ja vilkaisin johtajaa, joka oli valmis aloittamaan rituaalin. En tiedä miksi, mutta tiesin varajohtajan katselevan minua jälleen.
*Niin koska sinut nimitetään alokkaaksi, idiootti*, sanoin itselleni, kiinnitin sen jälkeen kaikki ajatukseni johtajaan, joka istui ryhdikkäästi valtaistuimellaan.
Johtaja nousi seisomaan, niin että hänen mustista sulista tehty viittansa laskeutui kauniisti maahan, kuitenkin, hänen noustessaan juttelevat heimolaiset vaikenivat. Johtajan violetit silmät katsoivat minua tarkkaavaisesti, ihan kuin hän mittailisi kykyjäni mielellään. Nielaisin jännittyneenä, kaikkien polttavat katseet olivat minussa kiinni. Nyökkäsin johtajallemme kunnioittavasti, ja puraisin huultani hermostuneena sen jälkeen. Muutaman sekunnin kuluttua, hän antoi pienen nyökkäyksen takaisin.
"Freya Elizabeth Dylanin tytär, olet täyttänyt 16 vuotta, joten sinusta tulkoon heimomme alokas. Freya Dylanin tytär, mihin ammattiin toivot kouluttautuvasi?" johtajamme sanoi kuuluvalla ja syvällä äänellään, näitä sanoja olin odottanut kauan, ja vastaus oli oleskellut päässäni jo vuosia.
Katsahdin isääni joka hymyili minulle rohkaisevasti vanhusten luota, ja vastasin laskien silmäni johtajaan:
"Minä, Freya Elizabeth Dylanin tytär, esitän kunnioitetulle johtajallemme pyynnön kouluttautua soturiksi."
Kumarsin kunnioittavasti sanojeni jälkeen, ja puhuessani pari ihmistä taputti rohkaisevasti. Tiesin että seuraavaksi saisin kouluttajan, joten katselin vaihtoehtoja. Tony, Brabra, Alexander, Orlando, mutta sitten silmäni lukittuivat Beniin, jolla oli pieni virne naamallaan -mitäh? Räpsäytin silmiäni kummissani, mutta sitten hurmaava hymy oli kadonnut, ja hän katsoi miettivän näköisenä johtajaamme.
"Tahtosi tulkoot toteen, toivotan onnea ammattisi opiskeluun. Mutta, tarvitset jonkun joka näyttää sinulle ammattisi salaisuudet, ja opastaa sinua seuraavat vuodet. Oikea käteni, Ben William Bladen poika, ottaa tämän tehtäväkseen", johtaja lausui, ja viittasi varajohtajan luokseen.
*Ei, ei, ei, en halunnut tätä kouluttajakseni, ei. Vai ehkä halusin, en tiedä?* Minulla oli ollut tyhmä ihastus tähän jo kauan, enkä halunnut sen estää keskittymistäni koulutuksessa.
Mustiin pukeutunut nuori mies käveli taas pieni virne huulillaan luoksemme, musta viitta takanaan hulmuten. Hän käveli itsevarmasti, leuka pystyssä ja ryhdikkäästi. Katsoin häntä silmiin, mutta hän katsoi päällikköä, sillä Amber päätti jatkaa puhettaan.
"Kuten heimojen perinteisiin kuuluu, on uuden alokkaan saatava merkkimme ihoonsa", johtaja kuulutti heimolaisille.
"Siirtykäämme talooni, ja muu heimo odottakoot paikoillaan", hän lisäsi, viitaten kädellään taloaan.
Johtaja laskeutui lavalta, ja lähti johtamaan meitä talolle. Nielaisin hermostuneesti, ja säpsähdin kun tunsin kouluttajani ottavan kädestäni kiinni. Hän naurahti, mutta ei katsonut minua, eikä hän hymyillyt. Vilkaisin käsiämme, hänellä oli kädessään musta nahkahanska, joka tuntui kylmältä kädelläni. Johtaja alkoi kävellä edessämme kohti taloaan, ja kävelin kouluttajani vierellä yrittäen rauhoittaa punastusta kasvoillani, toivoin että hän ei huomaisi sitä. Tiesin että tatuointi otettaisiin vasemman olan taa, joten päälläni oli vain harmahtava toppi, tatuoitavaan alueeseen pääsisi helposti käsiksi, vaatteita riisumatta. Ajattelin, mitä olisi käynyt jos en olisi älynnyt varautua, olisin joutunut istumaan siellä rintaliiveissäni, varajohtajan ja johtajan edessä, varajohtaja siinä enemmän olisi nolottanut.
Kävelimme tornin ovista sisään, ne olivat kaksi suurta tummaa puuovea. Saavuimme huoneeseen jonka lattia oli tehty tummasta puusta, katto vaaleasta, ja seinät oli maalattu vihertäviksi. Se oli kaksiosainen huone, ainakin niin luulin, sillä edessämme oli toinen tumma ovi, joka oli kai lääkärin oma huone. Huone jossa olimme nyt, oli täynnä sänkyjä, yöpöytiä ja hyllyjä jotka olivat täynnä lasipurkkeja, jokaisen purkin sisällä oli jotain erilaista. Varajohtaja piti yhä kädestäni kiinni, kävellessämme portaita kohti katselin huonetta. Portaat olivat suoraan oviaukosta oikealla, portaiden oikea kylki oli kiinni seinässä. Tiesin että tornissa oli kolme kerrosta, meidän täytyisi kävellä kahdet rappuset ylös päästäksemme Amberin huoneeseen. Rappuset olivat niin kapeat, että en voinut kävellä vierekkäin Benin kanssa, tämän päästäessä kädestäni irti melkein huokaisin helpotuksesta, mutta samalla en myöskään olisi halunnut päästää irti. Kävelin kouluttajani perässä, ja hän käveli johtajan perässä. Saavuimme portaiden päähän, ja edessämme oli ovi. Ben ojensi jotain johtajalle, jonka oletin olevan avain, sillä johtaja avasi oven esineellä, jonka oli juuri saanut. Astelimme ovesta sisään, nähtävästi jouduimme kulkemaan varajohtajan huoneen läpi ennen kuin pääsisimme johtajan huoneeseen, sillä portaat ylös olivat huoneen toisella puolella. Katselin ympärilleni Benin huoneen läpi kävellessäni, ja huomasin kuinka kaunis hänen huoneensa oli. Seinät olivat mustat, lattia tehty tummanruskeasta puusta, katto vaaleasta. Seinille oli maalattu valkoisella heimomme merkki, ja lentäviä korppeja. Kukakohan ne oli tehnyt? Huoneen kulmassa oli iso parisänky, ja tämän molemmin puolin yöpöydät, mutta vain vasemmalla puolella oli tavaraa. Sängyn vasemmalla puolella oli myös suuri vaatekaappi, jonka yhdessä ovessa oli peili. Toisella puolella huonetta oli pöytä jonka ympärillä oli neljä tuolia ja pieni keittiö, seuraavien portaiden viereisellä seinällä oli takka, ja takan edessä oli kaksi nojatuolia. Lattialla oli valkea ympyrän muotoinen matto, ja seinillä oli paljon hyllyjä, joissa oli yllättävän vähän tavaraa. Kävellessämme seuraaville portaille, nousimme ne ylös ja pysähdyimme portaiden päässä olevalle ovelle. Johtaja päästi huokaisun, ja kääntyi katsomaan meitä.
"Jätin avaimet varmaankin talliin, kun kävin katsomassa korppeja, odottakaa huoneessasi Ben", Amber puhui turhautuneesti.
Tiesin kuinka kiusallista odotus olisi, ainakin minusta. Johtaja ohitti meidät ja käveli portaat alas, ja kääntyi pois näkökentästämme.
"Tule", Ben sanoi, ja viittasi seuraamaan.
Ensimmäinen kerta kun hän puhui, ja hänen äänensä oli juuri sellainen kuin muistinkin, syvä, rauhoittava ja tasainen, hieman karheahko. Kävelin varajohtajan perässä tämän kerrokseen, ja tämä käveli takan viereisten tuolien luo. Seurasin tätä, ja jäin seisomaan yhden tuolin viereen.
"Istu", hän sanoi, katsoen suoraan silmiini.
"Kyllä, her-", olin sanomassa, kunnes Ben keskeytti minut.
"Ben. Kutsu minua Beniksi", hän sanoi väläyttäen pienen hymyn.
Nyökkäsin, ja istuin tuolille tätä vastapäätä. En pystynyt katsomaan Beniä, joten katselin kauniisti maalattuja korppeja seinissä. Varajohtaja huomasi katseeni, ja katsahti korppeihin.
"Pidätkö niistä?" hän kysyi, tasaisella äänellään.
"Mistä?"
"Korpeista", Ben vastasi.
"Ne ovat upeita", vastasin, ja hymyilin varovasti, yhä katsellen niitä.
"Kiitos", hän sanoi.
Käänsin katseeni Beniin, joka yhä katseli minua. Katseemme kohtasivat, ja näin tämän suupielillä pienen hymyn, ei huomattavan, pienen, niinkuin kaikki hänen hymynsä tähän asti olivat olleet.
"Maalasitko sinä ne?" kysyin, punastuen tuijotuksesta.
Ben nyökkäsi, ja katseli minua, joka teki oloni ahdistuneeksi, tämän hymy oli jo kadonnut. En halunnut näyttää heikolta, joten katsoin tätä suoraan silmiin. Hänen silmät olivat kauniit, todella tummanruskeat ja salaperäiset. Hän hymähti kun huomasi minun pitävän katseeni hänessä.
"Oletko miekkaillut?" Ben kysyi, nousten seisomaan, yhä katsoen minua silmiini.
"Mitäpä muutakaan täällä kuudentoista vuoden aikana voi tehdä", vastasin virnistäen, hieman hermostuneena, mutta silti irrottamatta katsetta kouluttajastani.
Hän nyökkäsi, meni lipastolleen ja otti sieltä miekan. Miekka oli tupessa, joten tämä vetäisi sen sieltä pois, ja ojensi miekan minulle. Katsoin tätä kysyvästi, mutta tämä vain käski minut seisomaan. Nousin seisomaan, ja katsoin miekkaa, se oli hienosti tehty, ja tuntyi uskomattoman kevyeltä kädessä. Nostin kasvoni kohtaamaan Benin, ja hän veti oman miekkansa tupestaan, ja pyöritteli sitä kädessään ihan kuin miekka ei painaisi mitään.
"Testataan oletko oppinut itseksesi mitään", hän sanoi, ilmeettömästi.
Nyökkäsin, ja katsoin tätä hermostuneesti, olin ikäisekseni ja kouluttautumattomaksi hyvä miekan kanssa, mutta hän oli koulutettu ja varajohtaja, ja häntä sanottiin jopa johtajaa paremmaksi miekkailijaksi.
Puristin molemmilla käsilläni miekan kahvaa, miekkakäteni väistimien alla ja vasen käteni aivan miekan päässä, odotin iskua. Jaoin painoni molemmille jaloille, vasen jalkani oli hieman takanani, varpaani osoittivat pois päin kehostani, oikea jalkani oli hieman edelläni, ja jalkani osoitti suoraan eteen päin. Ben aloitti hieman laiskasti, antamalla minulle aikaa harkita. Hän sivalsi miekkaansa vaakasuunnassa, noin vyötäröni korkeudelta, samalle astuen eteenpäin. Liikahdin taaksepäin, niin että terä ei osunut minuun. Nielaisin hermostuneesti, jos se osuisi minuun, se sattuisi.
"Älä pelkää", Ben mumisi.
"Minulla on nopeat refleksit, en satuta sinua", hän lisäsi.
Nyökkäsin, ja tein miekallani vaakasuoran, sitten pystysuoran sivalluksen, samalla otin kaksi askelta eteen päin. Ben kuitenkin liikkui askelieni mukaan kaksi askelta taaksepäin, ja askellessa torjui iskuni.
"Nopeammin", hän käski.
Samalla tämä sivalsi miekallaan kohti minua, mutta asetin miekkani torjumisasentoon kehoni eteen. Kuului kilaus kun miekat osuivat yhteen, Ben irrotti miekat toisistaan ja iski miekallaan sivulleni, samalla ottaen askeleen minua kohti. Torjuin iskun lyömällä leveällä puolella miekkaani Benin miekkaa, niin että kouluttajani miekka kimposi minusta kauemmas, Ben hymähti, ja teki nopean piston miekallaan, jonka torjuin asettamalla miekkani niin, että Benin miekka osui vasemman väistimen yläpuolelle, sain niiden avulla ohjattua kouluttajani miekan pääni yläpuolelle, näin Benin virnistävän, sitten hän nopeasti työnsi miekkaansa oikealle, omaani vasten, Ben oli paljon minua vahvempi, joten ennen kuin kerkesin reagoida, Ben oli iskenyt miekkani maahan, ja otteeni omasta miekastani kirposi, miekkani putosi maahan kalahtaen. Sitten huomasin kuinka varajohtajan miekan terä oli kaulallani. Hän virnisti, katsoin ilmeettömästi Beniä silmiin, en halunnut osoittaa heikkoutta hänelle, vaikka olin hieman peloissani siitä, että terävä miekka oli millien päässä kaulastani. Ben laski aseensa, ja pani sen takaisin tuppiin, joka roikkui hänen vyöstään.
"Sinulla on vielä paljon opittavaa", hän sanoi tasaisella äänellään.
"Mutta, olet ihan hyvä kouluttamattomaksi", hän lisäsi, ja katsoi minua.
Nyökkäsin, hieman yllättyneenä että sain edes kehuja. Ojensin miekan Benille takaisin, hän otti sen takaisin ja laski sen lipaston päälle.
"Piditkö siitä?" Ben kysyi.
"Taistelustako?" kysyin, kysymys oli mennyt minulta jotenkin ohi, ja olin hämilläni.
Ben naurahti, ja yksi musta kiehkura putosi hänen kasvoilleen, jonka hän kädellään melkein heti siirsi paikoilleen.
"Tarkoitin miekkaa, torvelo", tämä sanoi hymyillen.
Punastuin ja katselin maata, kenkiäni.
"Se oli todella kevyt ja helppo liikuttaa", mutisin.
Tunsin kosketuksen poskellani, tunnistin sen Benin kädeksi, tunsin kuinka lopetin hengittämisen, ja hän vei kättään leukaluutani pitkin leualleni, hän nosti leukani ylös, niin että pakottauduin katsomaan häntä silmiin.
"Katso minua silmiin kun puhumme", Ben sanoi, ilmeettömästi. Katsoin häntä silmiin, huomasin tutkivan ilmeen hänen silmissään, mutta se katosi hänen vetäydyttyään kauemmas kasvoistani.
"Mutta olen samaa mieltä miekasta, se on vanha miekkani, käytin sitä kun olin itse alokas", hän sanoi.
Pakottauduin katsomaan häntä silmiin, ja nyökkäämään. Ben laittoi miekan lipaston päältä takaisin lipastoon, ja samalla kuulin askelia portaissa.
"Anteeksi että kesti kauan, en meinannut löytää avaimia mistään", Amber mutisi turhautuneena, ja Ben naurahti. Amber käveli ohitsemme portaisiin, minä ja Ben seurasimme. Olin hiljaa kun kävelimme ylös portaita, kun olimme portaiden päässä, johtaja tunki avaimen lukkoon ja käänsi, ovi aukesi niin että saranoista kuului inhottava natina. Astuin sisään kauniiseen huoneeseen, Amberin huone oli siisti, lattia ja katto olivat valkeat, seinä vaaleansininen. Kerroksessa oli monta huonetta, erilailla kuin varajohtajan kerroksessa jossa oli vain yksi iso huone. Huoneen reunassa johon astuimme, oli lipasto ja pöytä. Pöytä oli irti seinästä, niin että sen ympärillä pystyi kävellä helposti.
"Freya, mene istumaan pöydälle", johtaja sanoi.
Nyökkäsin, ja kävelin pöydän viereen, sitten istahdin kylmälle pöydälle. Tunsin kouluttajani polttavan katseen niskassani, tiesin että hän tuijotti minua.
*Ehkä siksi että olet hänen oppilaansa, torvi*, mietin. Amber oli kaivellut lipastosta laatikon jonka sisällä oli omituisia pulloja, jotka olivat täynnä mustaa nestettä ja tikkuja, pulloissa oli kai väriaine, tikuilla se varmaankin pistettiin ihooni. Nainen siirtyi taakseni, ja kuulin kilinää, sitten yhtäkkiä tunsin kylmän pyyhkeen olallani.
"Pyyhin sen kohdan johon teen merkin puhtaaksi", johtaja mutisi. Ben käveli eteeni, ja hän katsoi minua silmiini.
"Se kirpaisee vähän, turha pelätä", Ben kertoi ilmeettömästi.
"En pelkää", vastasin hieman kivakasti, mutta rauhoitin itseni heti.
"Hyvä", varajohtaja sanoi, tutkien katseellaan minua.
Tunsin neulan uppoavan ihooni, se kirpaisi, mutten näyttänyt kipua kasvoillani. Katsoin ilmeettömänä Beniä, joka katsoi nyt minua silmiini, selvästi miettien jotain.
Tänään on ollut omituinen päivä, Ben tuijotti minua koko rituaalin ajan, hänestä tuli mestarini, olen nähnyt hänen hymyilevän tänään enemmän kuin minään muina päivinä yhteensä, oikeastaan tänään oli ensimmäinen kerta kun näin hänen hymyilevän, tämä on naurahtanut ainakin kahdesti, en muistanut tarkkaa lukumäärää. Jälleen meinasin irvistää kun neula pisti normaalia enemmän, mutta se muuttui pelkäksi silmien räpäytykseksi. Jatkoin tyhmää listaani, hän noin vain antoi minun käyttää hänen miekkaansa, ja hän kehui minua "ihan hyväksi" miekkailemaan, eikä Ben kuulemani mukaan jakele paljoakaan kehuja, hä- ajatukseni keskeytyivät Amberin sanoihin: "Valmista."
"Nytkö jo?" kysyin kummastuneena ja laskeuduin alas pöydältä.
Johtaja nyökkäsi, ja Ben oli hiljaa.
"Menemme nyt lopettamaan rituaalin heimon luo", Amber sanoi. Nyökkäsin, ja katselin johtajaa. Tämän sulkaviitta oli kaunis, ja niin oli muu pukukin. Johtaja oli jo avaamassa ovea, kun vasta aloin liikkumaan. Ben käveli perässäni, hiljaa.
*Miksi hän on yhtäkkiä hiljainen?* mietin.
Kävelimme alas kaikki rappuset, ja palasimme odottavan heimon luo. Tällä kertaa Ben ei pitänyt kädestäni kiinni, ja pidin sitä hyvänä asiana. Johtaja käveli lavalle, minä ja Ben perässään. Katselin heimoani, jokaisen näki niin hyvin täältä ylhäältä. Heitä oli noin neljäkymmentä, tunsin jokaisen nimeltä.
"Corvusalaiset, nyt Freya Elizabeth Dylanin tytär on virallisesti alokas, ja Ben William Bladen poika hänen kouluttajansa", Amber kuulutti.
Niin kuin perinteen mukaan pitääkin, nyökkäsin kunnioittavasti johtajalle, kättelin tätä, sitten kävelin kouluttajani luo, kättelin tätä, päästin irti ja annoin tämän ottaa toisesta kädestäni kiinni, ja kävelimme alas lavalta, ja heimolaiset taputtivat. Heimo hitaasti kerääntyi pois aukiolta, jotkut huikkasivat onnittelut alokkaaksi pääsystä, jotkut Benin ystävät onnittelivat tätä kouluttajaksi pääsystä. Isäni käveli kepeillään luokseni, ja halasi minua. Isäni jalka oli jouduttu amputoimaan, ja hänet oltiin siirretty vanhuksien kanssa olemaan, vaikkei tämä vanha vielä ollutkaan. Ben ei ollut sanonut sanaakaan, ei edes onnittelijoille, nyökännyt vain. Miten hän käyttäytyi niin erilaisesti kun olimme kahdestaan? Päästin irti halauksesta, ja isäni katsoi minua hymyillen. Sitten tämä siirtyi Benin puoleen, ja ojensi kätensä kätelläkseen tätä. Ben kätteli, ja nyökkäsi tälle.
"Jos tyttärelleni tapahtuu jotain, se on sinun syysi ja minä varmistan että saat siitä kunnon rangaistuksen", isäni mumisi, ja väläytti terävän katseen Benille.
Huomasin Benin pidättävän naurahdusta, mutta tämä nyökkäsi vain, ja isäni käännyttyä Ben hymyili. Pidin varajohtajan hymystä, ehkä sen takia että se oli niin harvinainen, ja kesti vain vähän aikaa. Ben huomasi katseeni, ja katsoi silmiini, eikä lopettanut pientä hymyä. Tunsin hymyn kipuavan omille huulilleni, ja huomasin oudon tunteen vatsassani. Vasta silloin Benillä oli tunnistamaton, hymytön ilme, kun johtaja asteli luoksemme.
"Kuten vanhaan rituaaliin kuuluu, te kaksi vietätte seuraavat kaksikymmentäneljä tuntia metsässä, ilman mitään apuvälineitä kuin kaksi puukkoa ja torvi, jos teitä kimppuun hyökätään ettekä pärjää yksin", Amber selitti.
Olin unohtanut kokonaan tämän osan rituaalista, mutta nyökkäsin vain. Saisin olla enemmän kahdestaan Benin kanssa, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Pidin kouluttajastani, mutta samalla en. Ben otti miekkansa pois tupestaan, ojensi sen johtajalle, joka vastineeksi antoi tälle kaksi puukkoa ja hätätorven. Katselin taivaalle, nyt oli keskipäivä, meillä olisi aikaa rakentaa mahdollinen suoja ennen yötä.
"Lähdemmekö heti?" kysyin vihdoin uskaltaen puhua.
"Mitä nopeammin sitä parempi", Amber vastasi, katsahtaen minua.
Nyökkäsin, miettien kuinka huono asuvalintani lopulta oli, minulla oli vain harmaa toppi ja vihreät polven ja nilkan puoliväliin ulottuvat housut, yöstä tulisi kylmä. Vilkaisin Beniä, tämä ei luultavasti jäätyisi pitkähihaisessaan ja hupullisessa viitassaan. Ben nyökkäsi kunnioittavasti johtajalle, joka jätti meidät kaksin.
"Lähdetäänkö?" Ben kysyi, syvällä äänellään.
"Sopii", mutisin, katsellen kaukaisuuteen.
Ben ronskisti tarttui leukaani, ja käänsi pääni katsomaan häntä.
"Kun vastaat, katsot minua silmiin", tämä mutisi.
*Mikä ihmeen pakkomielle hänellä oli silmiin katsomisesta?* mietin, ja samalla löin Benin käden pois kasvoiltani.
Samalla tajusin mitä olin tehnyt, ja valmistauduin jonkunlaiseen rangaistukseen, tai edes huutoon. Ben yllätyksekseni vain naurahti, ja alkoi kävellä kohti kivimuurin portteja.
"Säännöt ovat simppelit: Emme saa tuoda muita tavaroita jotka jotenkin auttaisivat meitä, kuin nämä jotka johtajamme antoi, emme saa saada apua muilta heimolaisilta ja sinun täytyy kuunnella minua, ymmärrätkö?" tämä sanoi, ja käveli kohti portteja. Portit olivat suuret, ja niissä oli kolme kerrosta, puiset portit ulkoreunoilla ja keskellä metallinen ristikko. Joku portin viereisessä rakennuksessa oleva luultavasti teki jotain, sillä portti nousi äänekkäästi. Muuri oli tehty monista, suurista kivistä, ja portti oli tehty paksuista puista. Katselin edessäni kävelevää kouluttajaani, jonka viitta hulmusi hänen perässään. Tein pienen juoksun, jotta pääsisin varajohtajan vierelle, hän oli liian nopea. Hän vilkaisi minua, mutta katsoi sitten eteenpäin.
"En voi vastata, koska en voi katsoa silmiisi", mutisin yhä ärsyyntyneenä tämän pakkomielteestä, mutta Ben pysähtyikin ja kääntyi katsomaan minua.
"Hyvä huomio", tämä sanoi ja virnisti.
"Ymmärrän jos saan toisen puukoista", sanoin ilmeettömästi, tarkasti katsoen hänen silmiään, yhäkin ihmettelin miten ne olivat niin kauniit.
"Sinuna en alkaisi komentelemaan", Ben vastasi, mutta ojensi pitkän puukahvaisen puukon minulle.
Otin puukosta kiinni, ja Ben päästi siitä irti. Ben kääntyi ja lähti jälleen kävelemään porteista ulos, olimme pysähtyneet porttien kohdalle. Aloin miettimään asioita kävellessämme, ja vaikka en tahtoisi myöntää, suurin osa niistä asioista alkoi B:llä, ja loppui N-kirjaimeen. Kävelimme alas kallioita, emme puhuneet paljoa mitään. Ben käveli edessäni viitta ja hiukset tuulessa hulmuten, minä perässä kompuroiden kiviin ja kaikkeen mahdolliseen. Sää oli kuuma ja tuulinen, ilman kovaa tuulta täällä olisi ihan sietämättömän kylmä. Yhtäkkiä Ben pysähtyi ja kääntyi ympäri, niin että törmäsin tähän. Tunsin kuinka punastuin, ja mutisin anteeksipyynnön. Katselin maata nolostuneena.
Ben köhäisi, ja kysyi:"Minne meidän pitäisi sinun mielestäsi mennä?"
Mietin hetken, sitten vastasin: "Veden lähelle, ehkä tallienpuoleisten kallioiden viereiselle pienelle saarelle, sinne eivät eläimet pääsisi, ja saisimme olla rauhassa", mutisin.
Ben huokaisi, ja luulin että ideani olo huono, mutta tämän tartuttua leukaani ja nostettua katseeni ylös, tajusin että en ollut katsonut tätä silmiin, blaah.
"Silmät", tämä mumisi tasaisella äänellään, ja kääntyi ympäri, jatkaen matkaa.
Olimme jonkun aikaa hiljaa, vain kenkiemme äänet kalliota vasten kuuluivat.
"Muuten hyvä idea, mutta miten ajattelit päästä saarelle?" Ben vastasi, siltikin kävellen kohti saarta jota tarkoitin.
"Elisen myrskyn jäljiltä suuri tammi kaatui saarelta, ja loi sillan sinne", vastasin.
"Sitten suunnitelmassasi saattaa olla toivoa, kunhan et tipu jokeen", hän sanoi, ja kuulin huvittuneisuuden hänen äänessään.
"Sinä se sinne tiput, ainakin jos se on minusta kiinni", mutisin hiljaa, tarkoituksena ettei hän kuulisi.
Pienestä naurusta päätellen Ben kuuli sen, ja nyt häpesin korvat päästäni. Olin yllättynyt naurusta, en ollut koskaan kuullut tämän nauravan, naurahduksia ei laskettu.
"Omituista", mutisin, tietäen jo että mitä olin tekemässä oli tyhmää.
"Mikä?" kouluttajani vastasi hymyillen, vaikken nähnytkään hänen kasvojaan, tiesin että hän hymyili.
"En ole ennen nähnyt sinun hymyilevän, nauramisesta puhumattakaan", sanoin rohkeasti, tiesin sen olevan itsemurhayritys.
"Jos se sinua haittaa, voin olla vakavakin", tämä vastasi, selvästi hiukan ärsyyntyneeltä, tai sitten hän vain esitti ärsyyntynyttä, en osannut sanoa.
"E-ei se haittaa, saisit tehdä sitä useammin", mutisin, posket kuumentuen.
"Miksi?" hän vastasi, pysähtyen ja kääntyen ympäri.
"Hymyileminen näyttää kenen tahansa kasvoilla kauniilta", sanoin, heti katuen sanojani, oikeastaan, voisin varmaan hypätä kallioilta häpeästä.
Näin kuinka varajohtaja katsoi minua ilmeettömästi, sitten virnisti kääntyen ympäri ja jatkaen matkaa.
"Olen nähnyt ihmisiä, joiden kasvoja hymy ei kauheasti parantunut, yhdellä miehellä oli puolet kasvoista palanut, yhtä oli kidutettu kuorimalla tämän ihoa pois, useat ovat vain liian rumia, ja jotkut hukkuvat läskiin, niin että hymy näyttää heidän kasvoillaan vain vastenmieliseltä, mutta kaikesta huolimatta, aion ajatella, että tuo oli kehu, ettet ajattele, että kouluttajasi on rumimmasta päästä. Ja ai niin, et sinäkään koskaan hymyile, ja sinulla ei ole mitään syytä olla hymyilemättä", tämä vastasi, hyvin yksinkertaisesti, tuo oli sarkasmia,
En ollut oikeastaan ajatellut sitä, mutta Benin seurassa en ollut hymyillyt paljoa, ehkä jopa vähemmän kuin hän itse. Tiedostin kyllä sen että hymyilin paljon ystävieni seurassa, mutta en ollut ajatellut sitä Benin seurassa.
"Tahdotko että hymyilen? Ja kiitos ihanista mielikuvista", mutisin Benille takaisin.
*Freya, älä tee tätä koko ajan pahemmaksi*, mietin itselleni.
"Ole hyvä, ja olisin mielissään jos tekisit niin, kivelle on kumman tylsä puhua”, hän totesi tyynesti.
*Miten hän pystyy puhumaan noin tyynesti?*
Kävelimme jälleen hiljaisuudessa, pidin noin yhden ja puolen metrin välin Benistä, ja katselin maisemia. Maa ympärilläni oli puutonta, ja kalliota pilkotti useista kohdista ruohon läpi. Olimme kallion reunalla, josta alkoivat kiviportaat alas nummille.
"Olet omituinen", Ben sanoi karhealla syvällä äänellä, joka oli luonnottoman tasainen ja rauhallinen, samalla hän lähti astelemaan portaita alas.
"Samaa voisin sanoa sinusta", mutisin, astellen tämän perässä.
Huomasin hänen hidastavan askeliaan, niin että kävelimme vieretysten. Nielaisin ahdistuksesta, joku hänessä oli niin uhkaavaa.
"Mitä suunnittelit että teemme saaressa?" Ben kysyi.
"Hymyilit", hän sanoi, ja hymyili itsekin.
*Pirskatti se huomaa kaiken, en edes itse huomannut sitä*,mietin.
"Suojan", vastasin.
"Mistä?" Ben kysyi.
"Varmaan muurahaisista torvelo", mutisin, jälleen katuen sanojani.
Ben nauroi, ja se sai minut hymyilemään.
Portaat, jota kävelimme olivat pitkät, ja menivät ikään kuin siksakkia alas. Kävelin reunapuolella, ja vilkaistessani alas nielaisin pelosta, pudotus olisi ikävä. Portaissa ei ollut kaiteita, joten yksikin harha-askel johtaisi kuolemaan, tai vakaviin vammoihin.
*Kuka sai idean rakentaa leirin vuoren päälle*, mietin turhautuneena miljoonista askelista portaissa.
"Miten hankimme ruokaa?" Ben kysyi, testatakseen minua, kyllä hän sen tiesi että miten saisimme ruokaa.
"Kalastaminen on mahdollisuus, osaan tehdä pari ansaa eläimille jos saarella on niitä", mutisin, ennen isäni onnettomuutta hän oli opettanut kaikkea hyödyllistä minulle.
Ben nyökkäsi hyväksyvästi.
*Nyt hän taas kohtelee minua kuin oppilasta*,mietin.
*Mutta mitä muuta olisinkaan?*, mietin.
Astellessamme rappusia tunsin kuinka oikean jalkani alla oleva porras lohkesi, ja kaaduin kohti pudotusta. Kauhu ei kestänyt kauaa, sillä salamana Benin kädet olivat vyötärölläni, estämässä minua putoamasta, hän veti minut hänen luokseen niin, että pääni oli tämän rinnan päällä.
"Sanoin että refleksini ovat nopeat", Ben sanoi, yhä pitäen minusta vyötäisiltäni kiinni.
Kuulin Benin sydämenlyönnit, jotka olivat hyvin nopeat, ihan kuin tämä olisi juuri juossut pitkän matkan, mahassani kihelmöi, olin liian lähellä Beniä.
Nautin asennosta jossa olimme, mutta se tuntui ahdistavalta samaan aikaan, joten irrottauduin tästä, sillä tämä oli kouluttajani, ja hän tuskin nautti siitä että olin niin lähellä häntä.
"Kiitos", mutisin, tällä kertaa muistaen katsoa Beniä silmiin.
Näin helpottuneet silmät, jotka pian muuttuivat lukemattomiksi.
"Sinä kävelet tästä lähtien vuoren puolella", Ben vastasi, hiukan komentavasti.
"Sitten sinä tiput, eikä minulla ole voimia vetää sinua pystyyn, en suostu", mutisin.
Ben naksautti pettyneesti kieltään, otti vyötäisiltäni kiinni ja nosti minut vuoren puolelle, olin kuin höyhen tälle, hän sai nostettua minut ilmaan ilman mitään vaivaa.
"Ei ei käy vastaukseksi", Ben lausahti tyynesti.
Purin hampaani yhteen, etten tekisi mitään typerää. Miten joku voi olla noin jääräpäinen?
Jatkoimme kävelyä rappusia pitkin ja olimme täysin hiljaa. Tiesin, että Ben tiesi minun olevan ärtynyt, mutta jotenkin pidin sitä myös suloisena että tämä huolehti minusta.
Se pieni hetki Benin sylissä oli tuntunut ihanalta, hymyilin, koska en vain voinut sille mitään.
"Hymyilit taas", Ben mutisi.
"Miten onnistut aina huomaamaan?" tivasin, miksi olin tälle vihainen?
Hän oli hiljaa, tiesi kai että olin ärtynyt.
Huokaisin, ja jatkoimme kävelyä. Jaloistamme kuului kopinaa aina kun ne osuivat kivetykseen, ja hitaasti lähenimme maata. Ehkä kymmenen askelmaa, ja olisimme nummilla. Yksi, Kaksi, Kolme, Neljä, Viisi, Kuusi, Seitsemän, Kahdeksan, ja Ben kompastuu viittansa. Onneksi se oli vain kahden askeleen pudotus, tirskahdin. Samalla tukin suuni, ja odotin kauhuissani reaktiota varajohtajalta. Ben nousi, sitten kääntyi kohtaamaan minut
Katselin maata, hiljaa.
"Olet suloinen kun luulet tehneesi jotain pahaa", Ben sanoi naurahtaen.
"En saisi nauraa", sanoin katsellen paikkaa johon Ben mätkähti.
Säpsähdin kylmästä kosketuksesta poskellani, joka hitaasti liikkui leukaluutani pitkin aina leualleni asti, hipaisten alahuultani, sitten riuhtaisi pääni kohtaamaan hänen silmänsä.
"Silmät", tämä muistutti hieman vihaisesti, kohottaen yhtä kulmaansa.
Nyökkäsin, ja Ben päästi irti kasvoistani. Purin huultani, varajohtajan kosketus tuntui hyvältä, mutta ei oikealta. Tämä oli kouluttajani ja varajohtajani, ei poikaystäväni. Ben lähti kävelemään kohti kaukana näkyvää saarta, ei se nyt niin kaukana ollut, varmaankin noin viidensadan metrin päässä. Nummilla oli ihana kävellä, maa oli pehmeää eikä kivikovaa niin kuin kallioilla. Mutta tahdon tietää miksi Ben on niin tarkka silmiin katsomisen kanssa, mitä väliä sillä oikeasti on? Nummilla ei ollut paljoa puita, pari hassu tammi siellä täällä. Heinä ylti minua polven ja lantion väliin, mutta Beniä se ylti vain polviin. Tajusin kuinka pitkä hän on, hän on ainakin 15cm korkeampi kuin minä, mutta eipä sillä niin väliä ole. Olin jäänyt Benin jälkeen, kävelin ehkä viisi-kuusi metriä tämän perässä, näin vain Benin hiusten ja viitan hulmuavan edessäni, molemmat yhtä mustina. Ben käveli itsevarmalla tyylillään, joka teki hänestä vielä uhkaavamman näköisen. Kirin parilla juoksuaskeleella Benin vierelle, ja tutkin hänen ilmeettömiä kasvojaan.
"Miksi minun täytyy katsoa sinua silmiisi?" kysyin.
"Se on kohteliasta ja kunnioittavaa", Ben sanoi karhealla mutta silti tasapainoisella äänellä.
*Ei tuo voi olla ainoa syy, tai sitten hän vain on hullu*, naurahdin ajatukselleni, pian tajuten että tein sen ääneen.
"Hauskaa että pidän tärkeänä hyviä käytöstapoja?" Ben mutisi..
"E-ei, ei ollenkaan. Ajattelin vain muita asioita", vastasin.
Ben huokaisi, ja oli hiljaa. Halusin hypätä kalliolta, en ymmärtänyt miksi minun täytyi olla niin tyhmä. Heinikko kahisi kävellessämme sen läpi, muuttuen kosteammaksi lähestyessämme jokea, sinne oli enää ehkäpä noin kaksisataa metriä, näin jo kaatuneen puun selkeästi. Olimme seuraavan sadan metrin ajan täysin hiljaa, vain heinikon kahina kuului, ja kaukaiset korppien rääkäisyt. Katsahdin taakseni, leirimme muurin kohosivat tallien takana upeasti. Vasemmallani näin Tasapainon Puun, se oli valtava, monta kertaa korkeampi kuin vuori, jonka päällä leirimme sijaitsi, heimomme oli rakentanut kivisillan joen yli, niin että pääsisimme Tasapainon Puulle helposti, mutta saareen kukaan ei ollut tehnyt tietä, se oli tyhmää.
"Katso", Ben mutisi ja osoitti putousta, joka virtasi vuorelta alas. Putouksen luoman virran luona oli peuran näköinen otus, tajusin heti että sen lihalla pärjäisimme koko aikamme täällä.
"Mitä aiot tehdä?" kysyin, olimme molemmat pysähtyneet ja katselimme peuraa.
"Mitä me aiomme tehdä", hän mutisi.
"Minä menen tuonne kivikon taa, aja sinä peura luokseni", Ben kertoi syvällä äänellään, ja vilkaisi tummanruskeilla silmillään vihreitä silmiäni.
"Selvä", mutisin, lukittauduin hetkeksi kouluttajani silmiin, sitten lähdin kiertämään kauempaa peuran taa.
Kävelin ison kaaren, niin että pääsisin peuran selän taa, ilman että tämä huomaisi mitään. Kävellessäni mietin sitä että epäonnistuisin, ja Ben olisi minuun pettynyt. Katsoin kuinka Ben meni lähemmäs saarta, pienen kivikon taa, jonne yrittäisin saada peuran. Kävelin hitaasti peuraa kohti, pysyen tarpeeksi kaukana joesta että peuralla olisi tilaa juosta joen vierellä. Peura joi rauhallisesti vettä virtaavasta vedestä, se ei odottanut mitään pahaa tapahtuvan. Tapautin käsiäni yhteen, niin että peura vilkaisi minua ja sitten lähti pelokkaasti juoksemaan kohti kivikkoa, jossa Ben oli.
*Se meni yllättävän hyvin*, mietin.
Juoksin silti peuran rinnalla, ettei se kääntyisi eri suuntaan juoksemaan, pian peura olikin jo kivikon kohdalla, ja Ben iski veitsellään tämän vatsaan, niin että eläin kaatui maahan pitäen säälittävää kiljuntaa, Ben löi nopeasti kivikosta löytämällään kivellä saaliin kallon murskaksi, ettei eläin jäisi kärsimään. Ben nosti peuran olalleen, välittämättä verestä joka valui haavasta. Kävelin kouluttajani luo, joka oli jo kääntynyt lähteäkseen saareen.
"Hyvä", Ben mutisi.
"Oliko tuo kehu?" sanoin virnistäen.
"Ehkä", hän vastasi tasaisella äänellään, ja väläytti pienen hymyn.
Olimme jo joen vierellä, parinkymmenen metrin päästä kaatuneesta puusta. Metrit kuluivat nopeasti ja puhumatta, olimme silmän räpäyksessä perillä. Ben pysähtyi puun vierelle ja katsoi virtaa. Joki ei ollut kovin syvä, mutta virta oli nopea.
"Mene sinä edellä", Ben tokaisi, ja teki minulle tilaa astua puunrungolle.
Asetin oikean jalkani puunrungolle, ja noustessani hain nopeasti tasapainon, ja aloin askella hitaasti runkoa pitkin. Olimme puun kapeassa päässä, mutta puu oli niin pitkä että kaikista kapein kohta oli kaukana takanamme maalla, pystyin ihan hyvin kävelemään rungolla, asetin jalkojani toistensa eteen hitaasti mutta varmasti. Pienen värähdyksen perusteella, Ben oli noussut puulle. Vilkaisin taakseni ja näin kouluttajani sujuvasti astelevan puulla, oliko hän missään huono? Pian hän oli jo aivan takanani, ja yritin parhaani mukaan mennä mahdollisimman nopeasti. Benillä ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa, vaikka tämä kantoi suurehkoa peuraa olallaan. Oksat olivat rasittavia, sillä osaa niistä piti väistellä. Puu oli liukas, joten tietenkin liukastuin siinä, ja olin pudota alas. Onneksi tunsin jälleen Benin käden vyötärölläni, joka veti minut pystyyn.
"Olet kömpelö", Ben mutisi virnistäen.
Ben päästi irti minusta, ja lähdin punastuneena kävelemään kohti saarta. Loppu matkasta oli helppo, ja pääsimme pian saarelle. Saari oli noin neljäkymmentä metriä leveä siinä kohdassa ja ehkä noin neljäsataa metriä pitkä.
"Minne teemme leirin?" kysyin.
"Kävellään ja katsotaan mitä löydämme", Ben vastasi, yhä kantaen peuraa.
"Haluatko että kannan sitä välillä?" mutisin.
"Liian painava sinulle", Ben vastasi.
Huokaisin, ja lähdin kävelemään rantaviivaa pitkin. Oli kuuma, sillä nummilla tai kallioilla ei ollut paljoa varjoja, saaressa oli sentään puita joiden varjoihin pääsisimme. Käännyin pois rantaviivalta, ja menin pieneen metsikköön rämpimään. Saari oli täynnä aluskasvillisuutta ja puita, saaressa melkein kukaan ei ollut käynyt, sillä virtaa ei pystynyt ylittämään uimalla. Katselin ympärilleni, ja pian huomasin pienen aukion jota ympäröi kuuset, ja sen keskellä ei ollut paljoakaan risuja.
"Kävisikö tuo?" kysyin Beniltä, joka oli tullut perääni.
"Näyttää hyvältä", varajohtaja tokaisi ja käveli kuusien luo, mennen helposti niiden läpi.
Huokaisin ja menin läpi, tunkeutuen pistävien neulasten ohi. Aukio oli täydellinen, siellä oli sopiva tuulensuoja, emmekä olisi turhan kaukana kaatuneesta puusta. Ben tipautti peuran maahan, sitten irrotti viittansa joka oli verinen peuran verestä.
"Käyn pesemässä tämän, etsi puita joilla voisimme alkaa rakentaa pientä suojaa tai jotain, mitä keksit", Ben komensi, ja katosi kuusien taa.
Otin veitsen pois taskustani ja kävelin yhden kuusen luo, aloin puukollani hakkaamaan yhtä kuusta, niin että tekisin sisäänkäynnin aukiolle. Kuusi ei ollut iso, joten sain sen pian kaadettua. Heitin sen aukion puolelle, siitä voisi olla myöhemmin hyötyä. Menin ulos uudesta sisäänkäynnistä, ja vilkaisin rantaa. Ben istui yhdellä kivistä joka oli puoliksi vedessä, ja liotti viittaansa joessa. Käänsin katseeni pois, ja keskityin puiden etsimiseen. Mietin mitä täytyisi tehdä, tarvitsemme paikan jossa voimme nukkua ja nuotion. Nukkumispaikka pitäisi olla irti maasta, ettei maan kylmyys kirisi meihin. Katto olisi kiva, muttei välttämätön, ja tarvitsisimme jotain pehmuketta nukkumispaikkaan. Lähdin etsimään sopivia puita, ja löysin paljon jo valmiiksi kaatuneita puita, varmaankin eilisen myrskyn jäljiltä. Otin yhdestä kiinni, ja raahasin sen puuskuttaen leiriin, tein saman vielä neljä kertaa, niin että olin kantanut leiriin jo ainakin viisi paksuhkoa pitkää puuta, ja jokaisen niistä saisi pilkottua kolmeen osaan. Ben palasi kantaen käsissään märkää viittaansa, ja hän asetti sen leirin sisällä olevan puun oksalle.
"Pilko nuo sopivan kokoisiksi", mutisin tälle ja osoitin puita.
"Älä yritä komennella minua", Ben vastasi, mutta sitten virnisti.
Hän käveli puupinon luo, ja alkoi puukollaan pilkkoa niitä, niiden pilkkomisessa kestäisi kauan niiden paksuuden takia. Oletin että nuo puut riittäisivät makuualustaan, nyt menin etsimään kiviä joilla saisin puut ylös maasta, ja pehmukkeita. Kävelin rantaan, ja toin kivi kerrallaan kiviä leiriimme, kunnes niitä oli yhteensä kaksikymmentäkahdeksan. Huomasin Benin kadonneen, mutta puut olivat pilkottu, hän oli ollut nopea, kuinka vahva hän oikein oli? Silloin rapuissa alas nummille hän nosti minut ihan kuin olisin ilmaa, ja hän kantoi kokonaisen peuran olallaan sieltä kivikosta leiriimme asti, ongelmitta. Asetin leirin reunaan kaksi kiviriviä, molempiin neljätoista kiveä. Sitten otin kaikki viisitoista puunpalaa, ja asetin ne poikittain kivien päälle, puiden ja maan väliin jäi ehkä neljänkymmenen sentin rako, se olisi vallan hyvä.
*Saa kelvata*, mietin.
Mutta tarvitsisimme pehmusteet ja nuotion, joten emme olleet vielä valmiit.
*Olen tehnyt kaiken työn, mitä hemmettiä Ben puuhaa?* mietin, tajuten että hän ei ollut vieläkään palannut.
Astelin jälleen ulos aukiolta, ja menin keräämään heinää ja sammalta pehmukkeeksi, löysin paljon heinää jonka otin ja vein leiriimme, sitten löysin maasta kohdan joka oli täynnä sammalta, toin neljä isoa sammallaattaa leiriin. Beniä ei vieläkään näkynyt, missä hän oikein oli?
Asettelin heinät tasaisesti puulle, ja menin makaamaan niiden päälle. Ei se paljoa auttanut, mutta vähän sentään. Taas mietin kuinka toppi oli kamala pukeutumisvalinta, jäätyisin yöllä, ja heinät kutittivat inhottavasti selkääni. Nousin ylös makuupaikalta, ja nostin sammaleet tyynyiksi, ja asetin ne mahdollisimman kauas toisistaan, joutuisimme nukkumaan vierekkäin, mutten haluaisi nukkua aivan Benin kyljessä kiinni.
*Nyt menen etsimään sen*, mietin.
Menin pois aukiolta, ja lähdin kävelemään kohti rantaa, siellä näkisin kaikki parhaiten. Rantaan kävellessä, huomasin mustan vaatemytyn kivillä, ja tunnistin ne Benin vaatteiksi. Katselin niitä kummissani, ja sitten huomasin hahmon joessa. Ben oli nähtävästi mennyt uimaan, huokaisin ääneen. Ben huomasi katseeni ja virnisti, sitten lähti uimaan rantaan.
*Kumpa tällä olisi edes alusvaatteet päällä*, mietin, ja yritin jo valmiiksi peittää punastusta.
Benin jalat ylettyivät lähempänä rantaa pohjaan, joten tämä alkoi kävellä, hitaasti nousten pinnan yläpuolelle. Benin vartalo oli yhtä kalpea kuin tämän kasvot, mutta tämän vartalo oli hyvin lihaksikas, ja tällä onneksi oli alusvaatteet päällä. Tuijotin Benin lihaksikasta ylävartaloa, jossa oli paljon arpia, hänellä meni valtava arpi sivuttain rintakehässä, ja pienempiä arpia sen lähellä. Ben huomasi tuijotukseni ja kohautti toista kulmaansa, ja virnisti. Tämä asteli luokseni, enkä siltikään irrottanut silmiäni tämän lihaksikkaasta vartalosta.
"Ongelma?" Ben kysyi, viitaten vähään vaatetukseensa.
Tunsin kuinka punastuin, ja pudistin päätäni.
"Tiedoksi vain, että saat tehdä nuotion, sillä olen tehnyt suunnilleen kaiken leirissä", mutisin, silti posket punaisen.
Jälleen, tunsin kuinka hän nosti pääni katsomaan tätä silmiin.
"Vaikka vartaloni olisi kuinka upea, katsot minua silmiini", Ben mutisi, pitäen kädellään yhä kasvoistani kiinni.
"En sanonut että vartalosi olisi upea", mutisin takaisin, ja kurtistin kulmakarvojani, Benin käsi yhä kasvoillani.
"Ajattelit", Ben sanoi, ja päästi kädellään irti kasvoistani. Tämä otti vaatteensa ja lähti kävelemään leiriämme kohti.
"Teen nuotion, käy sinä peseytymässä", Ben sanoi, ja katosi leiriin.
Huokaisten riisuiduin alusvaatteisiini, ja kahlasin jokeen. Virta ei ollut lähellä rantaa kova, joten siinä pystyi uimaan. Vesi oli yllättävän lämmintä, ja olo tuntui paljon pirteämmältä kuin äsken ja olin jo hetkeksi unohtanut Benin, sitten näin savua tulevan leiristä.
*Saiko hän tehtyä tulen?* mietin.
Uin yrittäen olla kastelematta hiuksiani, ne olisivat kuivuessa takkuiset, eikä minulla ollut harjaa mukana, joten ajattelin että parasta olisi vain välttää niiden kastelemista. Hetken uituani kyllästyin, ja pitkin vedoin uin rantaan, ja nousin ulos vedestä. Yllätyin kuinka kylmältä tuuli tuntui kostealla ihollani, hipsin vaatteideni luo ja pukeuduin nopeasti, sitten aloin kävellä leiriin. Kävelin rivakasti, halusin päästä nuotion lämpöön. Leirissä Ben istui nuotion vierellä, ja tämä oli pukeutunut.
"Saitko tehtyä nuotion?" kysyin.
"Miltä näyttää", hän vastasi tökkien nuotiota kepillä, huomasin tämän hoidelleen peuran, lihapalat olivat kepissä nuotion yläpuolella paistumassa. Osan niistä Ben oli jättänyt peuraan, niitä voisi käyttää myöhemmin jos tarvitsisi.
"Vahdi tätä", varajohtaja sanoi, ja nousi seisomaan.
Hän ohitti minut ja lähti kävelemään pois leiristä, ties minne. Menin istumaan nuotion viereen, ja pyöritin lihaa silloin tällöin, ja välillä tökin palavia puita kepillä, kului ehkä puoli tuntia, sitten Ben palasi. Tämä raahasi paksua puun osaa, miten ihmeessä tuo sai sen sahattua?
"Penkki", hän mutisi vetäessään tukin nuotion viereen.
"Oliko tuo nyt ihan välttämätön?" mutisin, ja katsoin kuinka Ben katosi taas leiristä.
Huokaisin, mutta viiden minuutin kuluttua Ben palasi, käsissään neljä kiveä. Hän asetteli ne tukin päiden molemmin puolin. Sitten tämä potkaisi sitä jalallaan, ja tukki pysyi paikoillaan. Hän käveli vierelleni, ja alkoi katsella yhä kypsyvää lihaa.
"Kuinka kauan se on ollut siinä?" varajohtaja kysyi, laskeutuen istumaan vierelleni.
"Ehkä kolme varttia", mutisin katsoen Beniä silmiin.
Ben nyökkäsi, sitten otti puukkonsa käteensä ja puhdisti terän viittaansa, sen jälkeen hän teki viillon lihaan. Hän tarkasteli sitä, ja pian sanoi: "Näyttää siedettävältä."
"Syömmekö heti vai myöhemmin?" kysyin nälkäisenä.
"Nälkä?" Ben kysyi, ja kohautti kulmaansa kysyvästi.
"En ole syönyt tänään muuta kuin yhden leivän, eli joo", mutisin.
Ben hymähti, ja otti hanskansa pois käsistään. Sitten tämä otti kepin pois liekkien yläpuolelta, otti lihan palaset kepistä pois ja ojensi niistä toisen minulle.
"Kiitos", mutisin.
Syödessäni arvioin mitä kello oli, aurinko oli alkanut jo laskea, se olisi jotain kuuden maissa. Vielä kahdeksantoista tuntia, sitten pääsisimme pois, seitsemän niistä käyttäisimme nukkumiseen. Huomasin ruoan loppuneen, mutta en ollut enää nälkäinen. Benkin oli syönyt, ja huomasin tämän katselevan minua.
"Odota tässä", Ben mutisi, ja lähti pois leiristä viitta perässään hulmuten.
Huokaisin, ja menin istumaan penkille. Minne hän taas meni? Ja miksi minun täytyy odottas tässä? Huokaisin jälleen, ja etsin mukavan asennon. Tunsin kuinka ilma oli viilentynyt, minulla oli kylmä. Odottelin Beniä, ja tärisyttelin jalkojani huvin vuoksi. Kului ehkä vartti, joka tuntui ainakin tunnilta, sitten Ben palasi, kädessään kaksi pulloa.
"Ben?" kysyin ihmeessään.
"Löysin nämä sieltä kivikosta, luultavasti Tonyn kätkö", Ben naurahti ja heilautti pulloja.
Ben käveli luokseni ja istui vierelleni penkille. Hän ojensi toisen pulloista minulle, ja otin siitä epävarmasti kiinni, vilkaisten epävarmasti Beniä.
"Emme saaneet käyttää muita esineitä kuin puukkojamme", mutisin, pyöritellen viinapulluoa käsissäni.
"Jotka hyödyttäisivät meitä, nämä korkeintaan antavat meille päänsäryn aamulla", Ben sanoi virnistäen.
Kohautin olkiani, ja avasin pullon. Ben teki samoin, ja otti kulauksen.
”Eikä meillä oikeasti ole parempaa tekemistä?” kysyin.
”Ehdota sitten jotain”, hän vastasi takaisin, ja näpytteli sormiaan pullon pintaa vasten.
"Mitä jos otettaisiin pari erää totuutta vai tehtävää?" kysyin.
Ben naurahti, mutta nyökkäsi myöntyvästi. Otin kulauksen pullosta, ja tunsin viinan polttelevan kurkkuani nielaistessani sen. En ole ollut koskaan sen ystävä, en vain ymmärtänyt miten jotkut pitivät sen mausta, enkä ollut läheskään varma mitä se oli mitä join, mutta kuka siitä nyt välittää, alkoholia siinä kuitenkin on, tai jotain.
"Totuus vai tehtävä, Freya?" Ben kysyi ilmeettömästi, huvittunut sävy äänessään.
"Totuus", mutisin katsellen tulta
En koskaan pitänyt tehtävistä, kai pelkäsin että nolaisin itseni.
Tunsin käden leuallani, ja se nosti kasvoni kohtaamaan Benin.
"Kumpi jumala, vai ei kumpikaan?" Ben kysyi, katsoen minua silmiini, sitten päästäen irti leuastani.
Kysymys oli hyvin henkilökohtainen, en tiedä mitä Ben sanoisi vastaukseeni. Johtajamme uskoi Anginiin, mutta minä Ingininiin, mihin Ben uskoi? Yleensä sitä ei kysytty, koska sitä pidettiin hyvin, hyvin henkilökohtaisena asiana.
"Veikö kissa kielesi?" Ben kysyi virnistäen.
"Ingin", vastasin ja rummutin sormiani pulloa vasten.
Ben katsoi minua kummastuneena, mutta silti jotenkin tyytyväisenä ja kohotti kulmaansa.
"Luulin että vastaisit toisin, mutta olen iloinen että vastasit Inginin", Ben kertoi, ja rauhotuin.
"Eli siis sinäkin?" kysyin.
Ben nyökkäsi, ja joi taas pullostaan.
"Totuus vai tehtävä?" kysyin katsellen pulloa.
"Totuus", Ben sanoi ilmeettömästi.
"Osaatko lentää korpeilla?" kysyin.
"Tietysti, niin sinäkin osaat kun olen aloittanut koulutuksesi", Ben vastasi naurahtaen.
"Mitä opetat ensiksi?" kysyin, kiinnostuneena.
"Taistelua", Ben sanoi hymähtäen.
"Totuus vai tehtävä Freya?" Ben kysyi.
"Totuus", sanoin naurahtaen.
"Mitä haluat oppia?" Ben kysyi.
"Käyttämään miekkaa, yhtä hyvin kuin sinä", vastasin hieman nolostuen, mutta silti katsoen häntä silmiin.
Ben hymähti, ja joi pullostaan.
”Otan tuon kehuna”, kouluttajani sanoi.
"Totuus vai tehtävä?" kysyin, katsellen Benin kasvoja, ja täysin ohittaen Benin äsköisen lauseen.
"Totuus", Ben sanoi pienen harkinnan jälkeen.
Mietin mitä kysyisin, en haluaisi kysyä mitään tyhmää.
"Miksi välität niin paljon silmiin katsomisesta?" kysyin lopulta.
"Vastasin siihen jo", Ben mutisi.
"Valehtelit", lisäsin uhkarohkeasti.
Ben huokaisi, ja otti pullon suun huulilleen ja joi.
"Kuvittele sitten, että en valehdellut", Ben mutisi.
Pyöräytin silmiäni, en saisi sitä hänestä ikinä irti.
"Totuus vai tehtävä?" Ben kysyi jälleen.
"Totuus", vastasin välittömästi.
"Miksi katselet minua niin tutkivasti, aina kun luulet että en näe?" Ben kysyi, syvällä ja karhealla äänellään.
"Koska katselet minua", mutisin puolustavasti.
"Koska olen kouluttajasi", Ben lisäsi.
En aikonut vastata, katsoin vain kuinka Ben joi taas.
"Totuus vai tehtävä, Ben?" kysyin.
"Tehtävä", Ben vastasi virnistäen.
"Halaa minua", tokaisin ilmeettömästi.
Ben yskähti, sitten tuli lähemmäs ja halasi minua, se oli sellainen halaus, jossa ei ollut mitään tunnetta, mutta silti se tuntui ihanalta, voisin olla siinä asennossa ikuisuuden. Ben päästi irti, ja meni takaisin pullonsa luo. Tunsin kuinka poskeni punottivat, mutta hämärässä sitä ei näkynyt. Hämärässä? Oliko aurinko jo laskenut?
"Freya", Ben sanoi.
"Totuus vai tehtävä?" hän kysyi.
"Totuus", vastasin nopeasti.
"Etkö uskalla tehtäviä?" Ben sanoi ja virnisti.
"Oliko tuo kysymyksesi?" sanoin.
"Ei, mikä on lempivärisi?" Ben kysyi.
Kysymys oli suloinen.
"Punainen", vastasin.
"Vahva väri", varajohtaja sanoi, pystyin jo haistamaan viinan, tai minkä lienee tämän hengityksessä.
"Totuus vai tehtävä?" kysyin.
"Totuus", Ben vastasi, jälleen juoden.
"Miksi et hymyile?" kysyin.
"Hymyilen sen ansaitseville, ja olen hymyillyt tänään paljon enemmän kuin maailma ansaitsee", Ben simppelisti tokaisi, ja jälleen joi.
Olin itse jo luovuttanut oman pulloni suhteen, jonkun pitäisi olla selvin päin. Ben laski tyhjän pullon maahan, ja katsoin tätä huokaisten.
"Etkö juo?" Ben kysyi ja katsoi melkein täyttä pulloa joka oli maassa.
"En pitänyt siitä, juo se vaikka pois", mutisin ojentaen pulloa Benille. Se ei ehkä ollut järkevin idea, sillä Ben tuntui olevan jo valmiiksi humalassa.
Hän kohautti kulmaansa ja naurahti, sitten otti pullon kädestäni ja joi siitä, sitten katsoi minua silmiini.
"Yritätkö saada minut humalaan?" Ben kysyi virnuillen.
"Taidat jo olla", vastasin huokaisten.
"Totuus vai tehtävä?" Ben sanoi.
"Totuus", sanoin yhä pidättäytyen siinä, vihasin tehtäviä.
"Seurusteletko yhä sen yhden alokkaan kanssa, Jessekö
