Christopher Daylenin poika: 39kp, 17 kultakolikkoa, 1 hopeakolikko ja 2 pronssikolikkoa. 2tp!
Nimi: Christopher Daylenin poika
24.03.2018 11:59
Vaikka olin vielä kaukana itse juhla-alueesta, kuulin jo juhlan äänet. Tuulen mukana kantautui keskustelun, ja naurun ääniä, vaikka tuttuja humalaisia ei vielä tähän aikaan kaduilla roikkunutkaan laulamassa railakkaasti nuotin vierestä. Kaduilla ja koko leirissä oli yleinen hälinä, joka vallitsi aina juhlien aikaan.
Astelin yhtä katua eteenpäin, kauemmas kotoa. Oli keskipäivä, ja johtaja oli pitänyt juhlapuheensa jokin aika sitten, vaikka en ollutkaan ollut sitä kuuntelemassa. Astelin kädet taskuissa, kauluksien suojaan hiukan piiloutuneena eteenpäin. Tuuli puhalteli pitkin kujia, mutta viileästä säästä huolimatta kaikki olivat ulkona juhlimassa.
Saavuin juhla-alueen laitamille ja jatkoin sen laitaa edemmäs. Edessäni oli korkea puurakennus, jonka kylkeen oli rakennettu matalampi varastorakennus. Kiersin varaston taakse ja kapusin sieltä sen katolle. Istahdin suuremman rakennuksen seinän viereen ja jäin odottelemaan Feliciaa, jonka kanssa olin sopinut tapaavani. Hän oli pyytänyt, että voisinko olla hänen kanssaan, ja olin jopa suostunut.
Hetken kuluttua Felicia näkyi kujalla, mutta hän ei nähnyt minua. Tyttö pälyili ympärilleen ja jäi sitten seisomaan kujan reunalle nojaten vastakkaisen talon seinään. Liu’uin katon reunalle ja pudottauduin siitä alas. Felicia säpsähti ja hymyili sitten.
“Et ollutkaan myöhässä, minä kun ajattelin”, hän sanoi.
“Olin tässä ennen sinua”, virnistin ja käännyin sitten kohti juhla-aluetta.
“Mennäänkö?” kysyin.
“Ei, odota hetki”, Felicia sanoi takanani, ja käännyin häntä kohden.
“Minulla on sinulle lahja”, hän sanoi ja kaiveli takkiaan.
“Ei olisi tarvinnut”, sanoin nopeasti hiukan hämilläni.
Hän heitti minulle kapea, pitkulaisen paketin, joka oli kääritty ruskeaan paperiin. Huokaisin hiljaa ja revin paperin auki. Sieltä paljastui terävä, hopeinen heittoveitsi, jonka mustaan kahvaan oli upotettu upea sudenpää. Pyöräytin veistä sormissani ja tunsin sen olevan täydellisesti tasapainotettu.
“Kiitos..mutta tämän on täytynyt maksaa maltaita”, sanoin.
“Itse asiassa ei mitään”, Felicia virnisti, “Isä teki sen.”
“Ai niin”, sanoin muistaessani, että Felician isä oli käsityöläinen, seppä, ja kaiken lisäksi taitava sellainen.
“Kiitos oikeasti, tämä on mahtava”, pujotin veitsen vyölleni ja Felician yllätykseksi halasin häntä.
“En uskonut, että uskaltaisit halata minua”, hän irvaili tyrkäten minua kylkeen, kun olin vetäytynyt kauemmas.
Tuhahdin ja tyrkkäsin häntä takaisin, mutta sitten vakavoiduin.
“Mutta minulla ei ole sinulle mitään”, sanoin huokaisten.
“Arvaa onko sillä väliä”, Felicia hymähti.
“Mennään”, hän sanoi ja veti minut perässään kohti juhla-aluetta.
“Mennään miekkailemaan”, hän sanoi hetken kuluttua, kun olimme vaeltaneet juhla-aluetta eteenpäin.
“Äh, en oikein pidä kilpailemisesta..tällaisissa tapauksissa”, mumahdin.
“Tule nyt, minun kanssani”, Felicia ei kuunnellut vastaväitteitäni, vaan raahasi minut osallistumaan kilpailuun.
“Alokkaiden sarja meni jo, jos tulette nyt, joudutte kaikkien muiden kanssa”, mies alueen laidalla sanoi, kun Felicia ilmoitti meidän haluavan osallistua.
“Ei se haittaa”, Felicia sanoi vilkaistuaan muita kilpailijoita.
Heidän joukossaan oli muitakin alokkaita. Mies nyökkäsi ja päästi meidät mukaan. Parit arvottiin, ja jokaisen kanssa taisteltaisiin niin pitkään, että jompikumpi saisi osuman. Voittaja pääsisi jatkoon.
Arpaonni suosi minua, ja sain toisen alokkaan itseäni vastaan. Hän oli minua ehkä hiukan nuorempi, mutta ketterän ja nopean oloinen. Felicialla kävi huonompi tuuri, hänen parinsa oli taitavan näköinen, hoikka nainen.
Taistelu alkoi, ja vastustajani hyökkäsi saman tien. Torjuin hänen iskunsa ja hetken kuluttua olin itse hyökkääjän roolissa. Vastustajan puolustus oli selvästi heikko, sillä hän jäi nopeasti alakynteen, vaikka hänen hyökkäyksissään olisi ollutkin voimaa. Väistin hänen epätoivoisen iskunsa kohti kylkeäni, ja sivalsin kevyesti miekallani häntä olkaan. Verta purskahti esiin, ja se tarkoitti minun voittamistani. Vastustaja lähti alueelta harmissaan.
Felicialla oli käynyt oman vastustajansa kanssa tuuri. Nainen oli kompastunut ja lentänyt nurin, jonka ansiosta Felician oli helppo voittaa hänet. Sitten oli uusien parien vuoro. Felicia sai vastaansa jonkun nuoren, vahvan näköisen miehen, mutta minä sain vastaani rotevan, vanhahkon miehen, joka näytti pelottavan taitavalta.
Taistelu alkoi, ja minä päätin tehdä ensimmäisen hyökkäyksen. Hän torjui, ja siitä lähti kiihkeä taistelu. Minä kestin yllättävän pitkään, mutta sitten tunsin miekan koskettavan reittäni, ja jotain lämmintä valui jalkaa pitkin.
“Osuiko se?” mies varmisti peräännyttyään.
“Jep”, sanoin.
“Hyvä taistelu, oletin, että olisin voittanut sinut aikasemminkin”, mies sanoi ja kätteli minua.
Poistuin alueelta, mutta jäin katselemaan, kuinka Felician taistelu jatkui. Se jatkui niin pitkään, että kaikki muut olivat jo lopettaneet, mutta lopulta Felicia sai yhden iskun perille, ja voitti näin. Hymyilin ystävälleni ja taputin muiden mukana käsiäni. Parit alkoivat olla jo vähissä. Felicia sai minun äskeisen vastustajani vastaansa, ja hävisi tälle jonkin ajan kuluttua.
“Huh, olipa hauskaa”, hän sanoi tultuaan luokseni, samalla, kun painoi käsivartensa haavaa.
Ojensin hänelle tilkun kangasta, jota miekkailun hoitaja oli antanut minulle omaa haavaani varten, ja Felicia painoi sen kättänsä vasten.
“Mitäs sitten?” hän kysyi, kun lähdimme alueelta hetken kuluttua, kun olimme nähneet, että meidät molemmat voittanut tyyppi voitti koko hoidon.
“Osallistutaan johonkin tuollaiseen typerään”, sanoin ja huitaisin kädelläni kohti kojuja, joissa oli erilaisia pelejä, joista saattoi voittaa jotakin.
“Okei”, Felicia innostui ja menimme etsimään sopivaa kojua.
Eräässä kojussa piti heittää veitsiä maalitauluihin. Jos osui kaikkiin tarpeeksi keskelle, voitti vapaavalintaisen palkinnon. Minä olin iskenyt silmäni erääseen koruun, joka oli palkintojen joukossa. Jos voittaisin, antaisin sen Felicialle, sillä hänkin oli antanut minulle lahjan.
Maksoin osallistumismaksun, ja kojun hoitaja antoi minulle veitset. Viisi veistä, viisi maalitaulua.
Heitin ensimmäisen, ja se osui melkein keskelle. Kaksi seuraavaa seurasi samaa rataa. Neljäs osui napakymppiin.
“Hyvä Chris, vielä viimeinen”, Felicia kannusti.
Tähtäsin tarkasti, ja heitin. Ohi meni ja reilusti.
“Voi paska”, naurahdin ja kaivelin taskuani.
“Haluan yrittää uudelleen”, sanoin, ja heitin rahat tiskille.
Sain uudet veitset, ja aloitin alusta. Tällä kertaa jokainen osui tarpeeksi keskelle.
“Mitä haluat palkinnoksi?” kojun hoitaja kysyi.
“Tuon”, osoitin hopeista kaulaketjua, jossa roikkui kevyt, pieni lohikäärmeriipus.
Kojun hoitaja ojensi sen minulle ja onnitteli. Menin Felician luo ja ennen kuin hän kerkesi sanoa tai tehdä mitään, olin jo laittanut korun hänen kaulaansa.
“Ole hyvä”, sanoin hymyillen.
Felicia hymyili takaisin ja kurottautui aivan yhtäkkiä suukottamaan minua poskelle.
“Kiitos”, hän sanoi ja tutkaili koruaan välttäen katsomasta minua silmiin.
Tartuin häntä kädestä ja vedin mukaani.
“Mennään syömään”, sanoin.
“Jep”, Felicia sanoi, ja jostakin syystä unohdin päästää irti hänen kädestään, mutta ei se tuntunut häntä haittaavan.
Söimme vatsamme täyteen juhlaruokaa, ja sitten Felicia ilmoitti, että hänen oli pakko lähteä vessaan. Lupasin odottaa häntä eräällä penkillä, ja jäin siihen katselemaan juhla-alueen menoa. Ei mennyt kauankaan, kun takanani olevasta rakennuksesta, jossa tuoksuista päätellen valmistettiin juhlaruokaa, pyyhälsi ulos lihava mies. Hän pälyili ympärilleen ja syöksyi yhtäkkiä luokseni.
“Hei, voisitko auttaa minua?” mies kysyi hengästyneenä.
“Missä asiassa?” sanoin hiukan haluttoman kuuloisesti.
“Minun täytyisi saada tänne eräs henkilö. Voisitko käydä hakemassa hänet? Maksan vähän vaivanpalkkaa”, mies sanoi.
“Riippuu missä se henkilö on”, huokaisin.
“Näetkö, tuo pitkä, punatukkainen nainen tuolla pöytien luona. Tuo, jolla on sininen viitta”, mies huitoi kädellään oikeaan suuntaan.
“Mikset itse hae häntä?” kysäisin.
“Minulla on kiire, täytyy valvoa tuota ruuan valmistamista tuolla..”, hänen tulosuunnastaan kuului juuri silloin epäilyttävää kolinaa, ja mies vilkaisi minua.
“Hae hänet!” hän ärähti sitten ja löllyi takaisin sinne, mistä oli tullutkin.
Huokaisin ja lähdin harppomaan kohti pöytiä, joiden luona nainen oli..tai siis oli ollut. Hän oli kadonnut hetkessä jonnekin.
“Voi hitto”, ärähdin.
“Mitä nyt?” Felicia oli palannut vessasta.
“Mihin sinä olet matkalla, sinunhan piti odottaa minua?”
“Joo, mutta joku ukko käski minun hakea joku tyyppi hänelle avuksi tai jotain. Mutta se tyyppi katosi”, mumahdin.
“Minkä näköinen se oli”, Felicia lähti astelemaan rinnallani, kun jatkoin matkaan pöytien luo.
“Sellainen pitkä ja laiha nainen. Lyhyet punaiset hiukset ja sininen viitta”, kuvailin.
“Tuo?” Felicia kysyi ja osoitti sivukuvalle, jolla kuvailemani nainen suuteli kiihkeästi vaaleaa miestä.
“Voi hitto, en kyllä mene keskeyttämään heitä”, tuhahdin, “Ukko saa itse hakea hänet jos niin tarvitsee”, sanoin ja lähdin toiseen suuntaan vetäen Felician mukaani.
Vietin loppupäivänkin Felician kanssa, koska hän oli mukavaa seuraa. Näimme jopa lohikäärmeen, joka liisi yhtäkkiä suoraan leirin yli. Alkoi olla ilta, kun kuljimme syrjäisiä katuja kaksin. Humalaisten laulua kuului pubeista, ihmiset nauroivat ja juhlien riehakas tunnelma jatkui.
“Alkaa olla myöhä, voisin mennä melkeinpä jo kotiin”, Felicia sanoi ja venytteli.
“Mm”, mumahdin, koska itse en todellakaan olisi menossa kotiin tänä yönä.
Isä olisi ollut juomassa koko yön, saapuisi aamuyöllä ja riehuisi koko talon mäsäksi.
Felicia vilkaisi minua kulmiensa alta.
“Mitä nyt?” hän kysyi hetken kuluttua.
“Ei mitään”, vastasin saman tien.
Felicia huokaisi ja sanoi sitten:
“Kyllä sinä voisit minulle kertoa. Etkö sinä luota minuun?”
Olin hetken hiljaa. Luotin, kai. Mutta en osannut luottaa juuri kehenkään koskaan, ja tiesin vaativani aikaa. Mutta uskoin luottavani Feliciaan kaikesta huolimatta. Ehkä.
“Luotan sinuun enemmän kuin moneen muuhun, Felicia. Mutta minusta ei ole kiva puhua siitä, mistä on kyse”, sanoin hiljaa.
Kun hän ei vastannut, lisäsin hyvin hiljaa: “Anna minulle aikaa.”
Yhtäkkiä Felicia pysäytti minut ja tuli aivan lähelle minua. Hän kohotti hitaasti kättään ja kosketti kasvojani. Arven kohdalta. Katsoin häntä silmiin, ja Felicia vastasi katseeseeni.
“Sinä olet joutunut kokemaan kovia”, hän sanoi.
“Nytkö vasta tajusit?” hymyilin ironisesti pimeässä, kun Felicia kuljetti varoen sormeaan arven linjaa pitkin.
“Olen aina miettinyt, mistä tämä on tullut”, hän sanoi sitten.
“Arvaa.”
“...isäsi?”
“Oikein.”
“Et halua mennä kotiin.”
“Haluan harvoin mennä kotiin.”
Samassa näin Felician silmissä jotakin, joka kimmelsi pimeässä. Hän astui askeleen taaksepäin ja räpytteli silmiään. Minä ojensin käteni ja pyyhkäisin yhden kyyneleen hänen poskeltaan. Sitten astuin eteenpäin, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin tytön itseäni vasten.
“Älä itke ainakaan minun takiani. Olen kunnossa”, sanoin hiljaa.
Felicia hengitti katkonaisesti ja kohotti hetken kuluttua kasvonsa minua kohden.
“Sinä et ansaitsisi sellaista kohtelua. Tekikö hän ne..haavat käsiisi. Ja mustelmat, joita sinulla on vähän väliä jossakin..?” hän puri huultaan.
“Jep”, sanoin koruttomasti.
Felicia painoi kasvonsa alas ja vetäytyi sitten kauemmas.
“Mihin aiot mennä tänään jos et kotiin?” hän kysyi sitten.
“Kyllä aina jokin paikka löytyy”, sanahdin hiljaa.
Felicia pyyhkäisi viimeiset kyyneleet poiskiltaan ja sanoi: “En tiedä mikä minuun meni, en yleensä tunteile tällä tavalla.”
Naurahdin hiljaa hänen sanoilleen.
“Tule, saatan sinut kotiin”, sanoin sitten.
Felicia nyökkäsi, ja lähti rinnallani eteenpäin kujaa.
Nimi: Epsuxx
07.03.2018 15:19
Christopher Daylenin poika: 31kp, 15 kultakolikkoa ja pronssikolikko.
Nimi: Christopher Daylenin poika
07.03.2018 11:00
Felicia oli sirorakenteinen ja vaalea tyttö, ja hänen kehossaan ei ollut näkyviä lihaksia. Hänellä oli ylpeä, pikkuruinen pystynenä, siniset silmät ja hänen lyhyet, vaaleat hiuksensa olivat aina poninhännällä. Hän näytti nuorelta ja pehmeältä, enkä ollut uskoa korviani, kun sain tietää, että meidän oli tarkoitus harjoitella siitä lähin usein yhdessä.
Minä mutisin siitä Juanille hiljaa, mutta hän vain virnisti ja sanoi, että aloittaisimme miekkailuharjoitukset. Minä en uskonut, että tyttö jaksaisi edes nostaa puisen harjoittelumiekan maasta.
Felicia ilmeisesti aisti mielipiteeni häntä kohtaan. Hän katsoi minua pistävästi ja marssi päättäväisesti hakemaan miekan. Sitten hän meni alueen laitamille, otti ammattimaisen - eli täydellisen - miekkailuasennon ja kohotti leukaansa valmiina taistoon. Minä heitin takkini sivuun ja menin häntä vastapäätä. Jokin kaihertava tunne sanoi mielessäni, etten saisi olla niin varma voitostani, kuin olin.
Juan käski meidän aloittaa. Felicia syöksähti minua kohti ja oli huitaista minua voimalla kylkeen, mutta sain täpärästi väistettyä. Hän jatkoi tiuhaan hyökkäyksiä, ja minä jouduin heti altavastaajan rooliin. Purin huultani ja jatkoin. Felician kasvoilla oli tyyni, mitäänsanomattoman päättäväinen ilme, kun hän jatkoi liikkeitään kuin tanssia, yhtä helpon näköistä se oli.
Se taisto päättyi minun häviööni. Sanoin Juanille, että miekkailin vain huonosti, mutta hänen virneestään päätellen hän kyllä tiesi, mikä oli asian oikea laita. Felicia oli yksinkertaisesti ollut minua parempi. Se kuitenkin innosti minua harjoittelemaan kovemmin, ja seuraavalla kerralla, kun Juan ja Felician kouluttaja Ray pistivät meidät vastakkain, minä voitin.
Nykyään Feliciasta oli tullut yksi harvoista ihmisistä, joita hiukan vastahakoisesti kutsuin ystävikseni. Felicia oli vielä hiukan tuntematon minulle, mutta tulimme toimeen keskenämme. Felicialla ei ollut tapana kysellä turhia, ja hänessä oli se hyvä puoli, että hänen seurassaan saattoi viettää aikaa vain puhumatta mitään. Hän ymmärsi, että joskus sitä halusi vain olla ajatustensa kanssa hiljaa. Arvostin Feliciaa myös hänen miekkailutaitojensa takia, ja myönsin, että olin aliarvioinut hänet alunperin totaalisesti.
Eräs lempipaikoistani leirissä tai sen lähettyvillä, oli massiivinen lehtipuu lähellä leirin muuria. Kiipesin sinne usein päästäkseni pakoon leirin humua. Yleensä syy oli kuitenkin isäni, joka pakotti minut lähtemään pois sekä fyysisellä että henkisellä käytöksellään. Felicia oli hoksannut minut kerran mennessäni puulle, ja valitettavasti hän tiesi nyt piilopaikkani. Hän ei kuitenkaan tunkenut sinne, ellei uskonut sen olevan minulle okei.
“Chris. Minulla on asiaa”, kuului eräänä myöhäisenä iltana, kun olin paennut isääni taas siihen samaiseen puuhun.
Kun en vastannut, hän huikkasi: “Tiedän, että olet siellä.”
“Joo..mutta nyt ei ole oikein hyvä hetki puhua”, sanoin hiljaa, mutta Felicia kuuli sanani.
“Voihan”, hän kuulosti harmistuneelta.
Sitten oksat vavahtivat hiukan, ja hetken kuluttua Felicia oli vieressäni.
“Et sitten tajunnut pysyä alhaalla”, murahdin.
“Tiedän kyllä, että olisi pitänyt, mutta päätin silti tulla ylös… Chris, sinä vuodat verta.”
“Tiedän kyllä”, sanoin ivalliseen sävyyn.
Felicia huokaisi, tarttui kiinni vasemmasta kädestäni, jonka rystyset vuotivat huikan verta, ja veti käden omaan syliinsä tutkittavaksi. Harmi vain, etteivät rystysten naarmut olleet ainoat. Felicia sattui tarttumaan kiinni kyynärvarrestani, jossa oli kaksi pahempaa haavaa. Minä hätkähdin kivusta ja ärähdin sen päälle hiljaa. Felicia kohotti katseensa minuun ja kurtisti kulmiaan. Sitten hän vetäisi hihaani ylöspäin ja näki haavat.
“Mihin sinä olet telonut itseäsi?” hän kysyi.
Isääni ja hänen lasiseen pulloonsa täynnä jotakin iljettävää olutta, ajattelin.
Felicia repäisi paidanhelmastaan pitkän suikaleen, ja alkoi kietoa sitä vuotavien haavojen ympärille. Se sattui, mutta yritin olla irvistämättä ja painoin pääni vasten puun runkoa takanani. Felicia veti omatekoisen siteensä tiukalle ja solmi sen paikoilleen.
“Sinun pitää mennä lääkärille”, hän sanoi samalla kun etsi katseellaan jotakin, millä solmia vuotavat rystyseni.
“Älä näistä huolehdi”, sanoin hänen ajatuksensa aavistaen ja vedin käteni pois. “Ja en ole menossa lääkärille, ihan turhaa huomiota”, jatkoin.
“Sinulla oli jotakin asiaa”, sanoin vaihtaen puheenaihetta.
“Ei enää mitään..ei nyt ole sille oikein hyvä hetki”, Felicia sanoi.
“Niinhän minä sanoin”, mutisin hiljaa ja peitin haavat rystysissäni toisella kädelläni.
“Mitä tapahtui?” Felicia kysyi palaten äskeiseen aiheeseen.
Hän ei tiennyt alkoholisoituneesta ja väkivaltaisesta isästäni. Isä oli tänä iltana tullut kotiin humalassa, ja alkanut hakata pikkusiskoani Rowania. Minä olin mennyt väliin, ja sisarukseni pääsivät lähtemään talosta pakoon hullua isäänsä. Isä kuitenkin nappasi minut kohteekseen ja haukkui minut samalla, kun rikkoi yhden pulloistaan käteeni. Se ei olisi jäänyt siihen, ellen olisi paennut. Tähän typerään puuhun, josta oli tullut minulle säälittävä piilo- ja suojapaikka.
Minä en vastannut Felicialle, ja hän huokaisi.
“Sinulla oli jotakin asiaa, sano se nyt, kun kerran tänne asti tulit”, sanoin uudelleen.
“Äh. Olisin halunnut kutsua sinut yhtiin juhliin”, Felicia hymähti.
“Minä en ole juhlijatyyppiä”, tuhahdin.
“Tiedän. Mutta eihän kysyminen mitään maksa”, hän totesi. “Tulisit nyt, minun seurakseni.”
“Joku kutsui sinut niihin juhliin, joten siellä on joku, jonka tunnet”, kohotin kulmiani.
“Jep, Angela, mutta hän tulee satavarmasti olemaan vain Jaxonin kanssa”, Felicia sanoi, aivan kuin minä tietäisin kuka Jaxon oli.
“En tule, huvittaa normaalia vähemmän jo valmiiksi”, murahdin.
“Hyvä on. Minäkään en sitten mene”, hän sanoi ja lähti laskeutumaan puusta.
“Hei, odota”, huokaisin.
Hän jäi roikkumaan oksien varaan ja kohotti kulmiaan.
“Sinun pitää mennä, ei se saa olla minusta kiinni”, sanoin katsoen häntä silmiin.
“En halua olla yksin siellä. Voisit kerrankin pitää vähän hauskaa”, hän sanoi ja pudottautui maahan.
“Mieti asiaa, ne ovat huomisiltana”, hän huikkasi vielä ja katosi hämärään.
Hitto vie. En todellakaan halunnut mihinkään typeriin juhliin, mutta minua häiritsi se, ettei Feliciakaan olisi menossa, ihan vain minun takiani.
Kello oli suunnilleen yksi yöllä, kun lähdin puusta. En mennyt kotiin, vaan vaeltelin vielä tunnin leirin pimeimpiä kujia. Minulla ei ollut tapana käyttää huumeita, en edes juonut kovin usein tai polttanut, mutta nyt ostin joltakin hämärältä kauppiaalta kiskurihinnalla jotakin, joka sai minut lösähtämään unenomaisissa tunnelmissa eräälle kujalle. Aineen vaikutus kesti vaikka kuinka pitkään, ja sen jälkeen nukahdin. Kun lopulta heräsin, aamu oli sarastanut aikoja sitten, ja leirin elämä käynnistynyt. Päätäni pakotti, kättä poltteli ja minua väsytti helvetin paljon. Ihmettelin, ettei minua ollut ryöstetty, sillä kaikki oli nähdäkseni tallella. Lähdin raahautumaan kotia kohti. Minulla olisi tunnin kuluttua harjoitukset, mutta en todellakaan ollut siinä kunnossa, että voisin miekkailla. Sori Juan, sori Felicia ja sori Ray, ei onnistu.
Onnekseni isä ei ollut kotona, kun tulin sinne. Onnistuin välttelemään äitiä ja sisaruksia sen verran, että sain kaaduttua vuoteeseeni. Nukahdin noin viidessä sekunnissa.
Heräsin, kun sisareni Rowan tuli huoneeseeni ja ravisteli minua.
“Sinun kouluttajasi on ovella”, hän sanoi hermostuneen oloisena.
Sisareni kasvoissa oli tuoreita mustelmia toisella sivulla, ja hän arasteli toista kättään. Hänen kasvonsa näyttivät kalpeilta verrattuna hänen punaiseen hiusmereensä. 13-vuotias sisareni oli omalla tavallaan kaunis, mutta hänen kasvojaan rumensivat usein jotkin isän aiheuttamista kolhuista. Hän oli täynnä myöskin henkisiä kolhuja, joita edes aika ei parantaisi.
“Oletko sinä okei?” onnistuin kysymään samalla, kun päänsärky sumensi ajatuksiani.
“Jep. Mutta sinä et ole, jos et tule alas”, hän irvaili ja lähti.
Minä suljin silmäni, enkä liikahtanutkaan. Hetken kuluttua portaista kuului askeleita, ja Rowanin ääni sanoi: “Hän on tuolla.”
Sitten ovi lennähti auki, ja Juan asteli luokseni ja riuhtaisi minut ylös vuoteesta.
“Hitto, anna mun olla”, sanoin hiljaa.
“Olet myöhässä harjoituksista, poika”, Juan sanoi ja veti minut jalkeille.
“En ole harjoituskunnossa”, sanoin.
Juan ei kuunnellut, vaan työnsi minut alas portaita ja ulos raikkaaseen ilmaan. Hän paimensi minut koko matkan harjoitusalueelle. Siellä Felicia ja Ray miekkailivat vastakkain, mutta lopettivat meidän saapuessamme.
“Miekka käteen ja Feliciaa vastaan, poika”, Juan urahti.
“Hän voittaa minut yhdellä iskulla”, sanoin samalla, kun otin miekan.
“Mitä sinä menit tekemään eilen sen jälkeen, kun lähdin?” Felicia kysyi kurtistaen kulmiaan.
“Vähät siitä. Alahan voittaa jo”, sanoin ja tein hyökkäyksen häntä kohti.
Felicia väisti ja iski miekallaan minun miekkaani. Miekka kirposti otteestani ja minä lysähdin polvilleni maahan. Painoin pään käsiini. Auringonpaiste särki silmiä ja päätäni särki vielä enemmän, kuin aikaisin. Kuulin askeleita takaani, ja Juan nykäisi kasvoni näkyviinsä.
“Mitä sinä olet ottanut, poika?”
“Voisitko käyttää joskus oikeaa nimeäni?”
“En. Mitä helekuttia sinä olet kuvitellut tekeväsi..”, hän kohotti katseensa Feliciaan, “..eilen illalla?”
“Hei, sen aineen vaikutus on loppunut. En vain ole nukkunut, kuin ehkä kaksi tuntia, kaiken lisäksi päätäni särkee ja käteni on paskana. Harjoittelisitko itse? Ai niin, unohdin. Olet niin täydellinen, ettet ikinä päätyisi tähän jamaan. Ja jep, varmaan harjoittelisit, vaikka olisitkin samassa kunnossa kuin minä”, annoin ajatusteni tulla ulos samalla, kun nousin seisomaan.
Juan vilkaisi Rayta, ja tämä lähti Felician kanssa kauemmas miekkailemaan.
“Keneksi sinä oikein minua luulet?” Juan kysyi hetken kuluttua.
En vastannut hänelle.
“Ilmeisesti joksikin täydelliseksi ihmiseksi, joka ei ole tehnyt elämässään virheitä. Ihmiseksi, joka ei ole käyttänyt minkäänlaisia päihteitä elämänsä aikana. Ihmiseksi, joka ei ole joutunut kokemaan mitään pahaa elämänsä aikana?” kouluttajani jatkoi tyynellä äänellä.
“Chris. Äitini sekosi, kun olin kymmenen. Hän tappoi isäni ja kaksi veljeäni. Jouduin äitini veljen huomaan. Hän väitti, että äidin sekoaminen oli minun syytäni, ja kohteli minua kaltoin koko lapsuuteni. Jouduin myös jättämään koulutukseni kesken yhdessä välissä. Sen jälkeen minä olen murtanut kymmenen luuta, käynyt kahdesti lähellä kuolemaa, ja olen myös omistanut pahan alkoholiongelman...aivan kuten sinun isäsi, poika,” hän piti hetken tauon.
“Sanon vain, että älä jatka tuota muiden aliarvioimista ja vahvojen ennakkoluulojen luomista. Sinä et tiedä muiden elämistä mitään, etkä voi itsekkäästi ajatella olevasi ainoa, jolla menee paskasti”, hän jatkoi.
“Mene kotiin ja nuku. Paikkaa se kätesi ja pidä huolta, että päätäsi ei särje, kun illalla tulen hakemaan sinut uusiin harjoituksiin, poika.”
Nimi: Raven
09.02.2018 16:47
Ginger Scarlett Christianin tytär: 13kp, 6 kultakolikkoa ja neljä pronssikolikkoa.
Nimi: Ginger Scarlett Christianin tytär
21.12.2017 20:36
Aamu sarasti kauniin kuulaana, kun oli nimityspäiväni. Linnut lauloivat, ja taivas oli täynnä pilviä. Linnut saivat lentää juuri niin paljon kuin halusivat -ne olivat vapaita. Olin niin kateellinen linnuille.
Astelin ulos perheemme talosta varovaisesti. Willow ja Meadow juoksivat perääni, tarttuen käteeni, niin että minun oli pakko kääntyä. Kahden, melko samannäköisen tytön kasvoilla oli surullinen ilme, kuin olisin lähdössä sotaan.
”Gin, lupaathan”, Meadow aloitti.
”Että olet meidän kanssa vielä jatkossa?” Willow jatkoi.
En tiedä miten sisarukseni pystyivät kommunikoimaan noin. Joka tapauksessa ilmeeni suli ja halasin kahta sisarustani nopeasti. He olivat todella tärkeitä minulle, vaikka heillä ei ollut samaa biologista isää kuin minulla. Sisarusten isä oli vielä ihan mukava, joten en olisi siitä ikinä katkera.
”Wil, Mea, en ikinä voisi olla erossa teistä! Vaikka aloitan koulutuksen, olen ihan se sama Ginger kuin aikaisemmin”, hymyilin.
Meadow hyppäsi kaulaani, ja halasi minua niin tiukasti kuin pystyi. Tytön punaiset hiukset valahtivat kaulalleni. Siirsin ne varovaisesti hiukan kauemmas kaulastani, samalla laskien Meadown alas. Willow katsoi minua yhä surullisen näköisenä. En osannut olla lapsien kanssa, varsinkaan surullisten.
”Ei mene kuin muutama vuosi, ja tekin aloitatte koulutuksenne. Mihin ammattiin aiotte opiskella?” kysyin, yrittäen samalla piristää tunnelmaa.
Kuten arvasin, Willown kasvoille nousi heti iloinen ilme. Tämä veti kasvonsa hymyyn.
”Haluan kokiksi! Olisi ihan suppaa jos saisin tehdä ruokaa päivät pitkät”, pikkutyttö kikatti.
En ymmärtänyt kaikkia tyttöjen käyttämiä sanoja. Esimerkiksi juuri suppa, se oli ihan Meadown ja Willown keksimä sana. Mutta silti nyökyttelin hymyillen.
”Minä haluan viihdyttäjäksi. Haluan olla niin kuin sinä, todella hyvä laulamaan. Ja noin kaunis”, Meadow kuiskasi.
Silitin tämän poskea ja kumarruin tytön tasolle, katsoen tiukasti tämän ruskeisiin silmiin.
”Sä olet jo todella kaunis. Ja niin on kaikki tytöt ja naiset! Kukaan nainen ei ole ruma. Ja äänesi on todella kaunis!” kehuin.
Äitimme joutui tekemään paljon töitä, joten olin joutunut opettamaan Meadowlle ja Willowlle kaiken käytännössä. Irides vietti paljon aikaa kyllä kanssani, muttei niinkään Meadown ja Willown, mikä oli surullista, joten kompensoin sitä olemalla tyttöjen kanssa.
”Äiti tulee kohta hakemaan teidät. Tulette hänen kanssaan rituaaliin, onko selvä?” kysyin.
Kumpikin nyökkäsi. Hymyilin heille hiukan, katsellen ympärilleni. Irides juoksi iloisesti talojen takaa. Tämä kaappasi tytöt syliinsä. Kävelin johtajan talon eteen. Adam Tylerin poika odotti jo, ja kutsui kaikki koolle. Irides ja tytöt olivat jo kauempana, iloisesti hymyillen.
”Oletko valmis?” johtaja kysyi hiljaisella äänellä, niin että muut eivät kuulleet.
Nyökkäsin, hiukan hermostuneena. Jännitti niin paljon... Mutta tämä oli asia, jota olin odottanut niin kauan.
”Ginger Scarlett Christianin tytär, olet täyttänyt 16-vuotta, joten sinusta tulkoon alokas. Mihin ammattiin haluat kouluttautua?” mies kysyi.
En ollut paljastanut kenellekään mihin ammattiin halusin kouluttautua. Se olkoon kaikille yllätys. Edes Irides ei tiennyt.
”Haluan kouluttautua soturin ja viihdyttäjän ammattiin”, sanoin kuuluvalla äänellä.
Johtaja hymyili hiukan, ja vilkaisi sotureiden ja viihdyttäjien joukkoa.
”Tahtosi käyköön toteen, onnea ammattisi opiskeluun. Kouluttajasi ja opettajasi olkoon Axel Seanin poika ja Jenna Marionin tytär. He valjastakoot sinut valmiiksi ja vihkikööt sinut sen salaisuuksiin. Et kuitenkaan ole alokas ennen kuin olet saanut merkkimme ihoosi”, Adam sanoi hymyillen.
Katsoin ilahtuneena mieheen. Olin saanut loistavat kouluttajat, en olisi voinut toivoa parempaa! Jenna ja Alex kumpikin kävelivät luokseni, katsellen toisiaan hiukan varovaisesti. He hymyilivät toisilleen, kävellessämme johtajan talolle tatuoitavaksi.
”Inkivääri”, Alex kutsui, virnistäen minulle ystävällisesti.
Naurahdin hiukan ja tökkäsin tätä kevyesti kylkeen. Alex nauroi itsekin, Jennan hymähtäessä hiukan.
”Sano vain Gin”, hymyilin.
Johtajan talossa vitsailu jatkui samaan malliin. Tulin todella hyvin heidän kanssaan. Olin tottunut jo tatuoimiseen, ei siinä ollut mitään uutta minulle. Tatuoimisen jälkeen seremonia jatkui.
”Nyt Ginger Scarlett Christianin tytär, olet valmis alokkaaksi”.
Nimi: Ingin
12.08.2016 15:02
Angeliah Branin tytär: 25kp, 14 kultakolikkoa ja yksi hopeakolikko
Nimi: Angeliah Branin tytär
11.08.2016 21:21
Silmäilin Christiania väpättävien liekkien läpi. Jo vanhuuden merkkejä näyttävä mies nosti harmahtavat silmänsä kohtaamaan katseeni.
"Eikö sinulla ole nälkä?" mies töksäytti ja silmäili nälkäisesti lihaa kädessäni.
"Ei", huokaisin ja nousin pystyyn narisevalta puutuolilta.
Kiersin jännittynein askelin pienen, lämpöä hohkaavan nuotion ja pysähdyin Christianin viereen. Tiputin lihan tämän käsille, ja käännyin lähteäkseni takaisin sisään taloomme.
"Angel", Chirstian köhäisi.
Käännyin sulavasti ympäri, ja odotin Christianin sanovan jotain.
"Jännittääkö sinua?" hän virnuili, niin että miehen kellertävät hampaat näkyivät kuivien huulien takaa.
Kurtistin kulmiani ja löin leikkisästi enoani tämän oikeaan olkaan. Christian naurahti, ja haukkasi palan lihastaan.
"Minuakin jännitti, kun minulle valittiin ammatti ja kouluttaja", Christian mutisi.
Liekit heijastuivat miehen silmistä hänen katsellessaan nuotiota.
"Tuoppa muutama klapi lisää", Christian urahti.
Jätin enoni, ja taivalsin kohti puupinoa talomme vierellä. Kiitos maasta pilkottavan puunjuuren, horjahdin sivulleni, mutta vahvat kädet nostivat minut takaisin pystyyn.
Tiesin jo kuka hän oli, joten käänsin pääni ystävääni kohti.
"Tulitko jo nyt metsältä?" kysyin, sillä Williamilla oli kaksi jänistä mukanaan.
"En, törmäsin näihin tänne tullessani. Nämä kaksi piileskelivät lähellä leirin sisäänkäyntiä", William urahti, ja laski jänikset maahan.
"Sinuthan nimetään tänään oppilaaksi? Melkein unohdin", poika tuhahti hieman huvittuneena, ja käveli istumaan nuotion vierelle.
"Ja paskat minä siitä välitän", murahdin.
Hain muutaman palan puuta, ja heitin ne nuotioon.
"Kenet haluaisit kouluttajaksesi?" William kysyi.
"Christianin, mutta hänen maineensa takia hän tuskin saa oppilasta", totesin huokaisten.
Istahdin maahan, mutta samalla leirin kokoontumistorvi huusi.
"Nimityksen aika", Christian murahti, ja nousi kankeasti ylös.
"Tarvitsetko apua?", hihitin hänen aamukankeudelleen.
Christian väläytti leikkisästi murhaavan katseen, ja käveli luokseni.
"Menkää te kaksi nimitykseen, minulla on tärkeitä asioita, jota pitää hoitaa", Christian sanoi kulmiaan kurtistaen.
"Selvä", vastasin hieman pettyneenä, olisi ollut mukavaa jos enonikin olisi tullut.
Heilutin hyvästit Christianille, ja lähdin Williamin kanssa kävelemään johtajan talon luo. William näytti väsyneeltä, hän varmaankin oli koko yön tekemässä jotain. Minä kerrankin menin nukkumaan ajoissa, että olisin mahdollisimman pirteä ensimmäisenä päivänäni alokkaana.
Emme asuneet kaukana johtajan talolta, joten saavuimme pian perille. William oli keskittynyt, mutta selvästi väsynyt. Hänen silmänsä olivat laiskat ja reagoivat hitaasti asioihin, Will yritti peittää haukotukset, mutta huomasin ne. Änkesimme väkijoukon läpi lähemmäs johtajan lavaa, jo yllättävän paljon väkeä oli kerääntynyt nimitykseen.
Johtajamme, Adam Tylerin poika seisoi lavan reunalla, se tapa miten hän seisoi viestitti sitä, että hän oli johtaja, ja kunnioitettava henkilö. Miehellä oli abnormaalit siniset hiukset, niinkuin jokaisella Glacinan heimon johtajalla oli. Adam odotti vielä hetken, että väkeä kerääntyisi, sitten hän rykäisi avatakseen kurkkunsa.
"Angeliah Branin tytär", hän aloitti.
Änkesin huomattavan tukevan naisen ja hintelän lapsen välistä tyhjälle alueelle, jota heimolaiset ympäröivät.
"Olet täyttänyt 16 vuotta, joten sinusta tulkoon alokas. Mihin ammattiin haluat kouluttautua?" mies jatkoi hyvin rauhallisella ja miellyttävällä äänellä.
"Haluan kouluttautua soturiksi", onnistuin sanomaan kaiken mutisematta tai sekoilematta sanoissani.
"Tahtosi käyköön toteen, toivotan onnea ammattisi opiskeluun. Kouluttajasi ja opettajasi olkoon Madeleine Kiranin tytär. Hän valjastakoot sinut valmiiksi ammattiisi ja vihkikööt sinut sen salaisuuksiin", johtaja julisti.
Käänsin katseeni soturia kohti, jonka nuorekkaat silmät välähtivät innostuksesta, olin varmaankin hänen ensimmäinen alokkaansa.
"Et kuitenkaan ole alokas, ennenkuin olet saanut merkkimme ihoosi", johtaja jatkoi, ja viittasi kädellään minua ja kouluttajaani hänen taloonsa.
Kävelin ensiksi Madeleinen luo, joka antoi minulle nopean, rohkaisevan hymyn, sitten lähti johtamaan minua Adamin perään.
Kävelimme johtajan johdolla hänen talossaan olevaan huoneeseen, jossa oli tatuointivälineet.
"Mene istumaan vaikka tähän pöydälle", Adam tokaisi, ja tapautti pöytää isoilla käsillään.
Nyökkäsin uskovaisesti ja tein niin kuin hän ehdottikin. Madeleine tuli seisomaan eteeni pieni hyväntuulinen hymy huulillaan.
"Hei, Angeliah", nainen lausahti ystävällisesti.
"Tervehdys", tokaisin takaisin.
"Kuinka vanha olet? Näytät nuorelta", sanoin hieman ynseästi, vanhempi soturi olisi ollut kokeneempi.
"Pääsin hetki sitten soturiksi, totta puhuen minulle oli täysi yllätys, että edes sain oman koulutettavan näin nopeasti", Madeleine selitti välillä seoten sanoissaan, näin hänen poskensa punottavan.
"Sitten sinun täytyy varmasti olla taitava", sanoin koko lauseen vain kehuakseni häntä, tahdoin että välini kouluttajaani olivat hyvät, se tekisi kaikesta helmpompaa.
"Enpä tiedä", nainen kikatti tyttömäisesti, totta puhuen se kuulosti aika suloiselta.
Kouluttajallani oli myös upeat silmät, ne lukitsivat silmäni niihin. Minun harmikseni, minun täytyi katkaista katsekontakti, etten näyttäisi omituiselta tuijottajalta. Huomattuani Madeleinen kulkevan ilman kenkiä hymähdin, jostain syystä löysin siitä jotain huvittavaa.
Adam venytti hieman mustan toppini käsiaukkoa -joka oli jo valmiiksi suuri-, että hän pääsisi paremmin käsiksi tatuoitavaan alueeseen. Kun hän aloitti tatuoimisen, se ei oikeastaan tuntunut miltään. Olin niin turtunut kipuun, että se tuntui täysin normaalilta. Tunsin vain kihelmöivän tunteen vasemman olkani takana johtajan työskennellessä. Mietin tulevaa kahtakymmentäneljää tuntia, jotka viettäisin Madeleinen kanssa. Pidin positiivisen kuvan siitä, murehtisin mahdollisia asioita kun ne tulisivat nenän eteeni, en nyt. Istuttuani siinä hetken, Adam laski tatuointivälineet alas ja pyyhki kostealla pyyhkeellä tatuoinnin aluetta.
"Valmista", hän tokaisi.
Johtaja nopeasti tunki kaiken paikalleen, sitten lähti johdattamaan meitä takaisin. Kävelimme yhdessä takaisin lavalle, johtaja meni seisomaan paikalleen ja me jäimme hiukan taaemmas.
"Nyt, Angeliah Branin poika, olet valmis alokkaaksi", Adam lausui katsahtaen minua.
Naamallani oli ei-tarkoitettu virne, olin salaa tyytyväinen alokkaaksi pääsystäni. William ei pystyisi enää virnuilemaan minulle siitä, että olin lapsi, ja hän alokas. Toisaalta, pidin heimojen sääntöjä tyhminä, tai ainakin tätä työjärjestelmää. Synnyimme, kouluttauduimme ammattiin, teimme töitä siinä ammatissa, ja kuolimme. Mielestäni elämässä piti olla jännitystä, vaaran tunnetta ja hulluutta. Tietyn kaavan seuraaminen oli tylsää.
Heräsin takaisin todellisuuteen, ja huomasin ojennetun käden edessäni. Kättelin johtajaa, ja sitten kouluttajaani.
'"Nyt rituaali on valmis", Adam lausahti.
Heimolaiset mutisivat jotain ja valuivat pois aukiolta, mutta William jäi odottamaan minua alas.
"Medeleine, Angeliah", Adam nyökkäsi meille tervehdykseksi, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun kunnolla puhuimme.
"Jättäkää kaikki mahdolliset esineet jotka voisivat hyödyntää teitä tähän, saatte niiden tilalle kaksi puukkoa ja yhden hätätorven", johtaja kertoi.
Madeleine tiputti aseensa maahan, itselläni oli mukana vain yksi taistelupuukko, jonka tipautin maahan muiden mukaan.
Adam ojensi puukot ja torven kouluttajalleni, joka hymyn kera antoi minulle toisen puukoista.
"Lähetän jonkun hakemaan teidät, onnea", Adam sanoi, ja lähti pois.
Laskeuduin tasanteelta hyppäämällä alas, Williamin eteen. Poika säpsähti, se sai minut naurahtamaan.
"Onnea, kai? Niinkö pitää sanoa uusille alokkaille?" William lausui silmiään pyöritellen.
"Kiitos", vastasin sarkastisesti.
"Öm, ja anna tämä Christianille", sanoin kaivaessani taskusta pienen rasian.
"Tiedät kyllä mitä siellä on", virnistin.
"Haluatko takkisi?" William kysyi ja liikautti kättään, jossa hän piti takkiani.
En ollut nähnyt sitä, olin kiinnittänyt huomioni poikaan. Otin sanaa sanomatta takin Williamin kädestä, ja aloin pukea sitä päälleni.
"Ole hyvä", poika mutisi.
Virnistin tälle, ja lähdin. En sanonut mitään, ja se riitti hänelle. Madeleine oli odottanut minua hieman kauempama, lähdimme yhdessä kävelemään kohti leirin portteja.
"Minne sinä ajattelisit, että meidän kannattaisi leiriytyä?" kouluttajani kysyi.
"Jonnekkin Punaisen metsän ja Verijärven välille? Sieltä saisi suojaa, ja puhdasta vettä. Olen myös kuullut, että siellä olisi runsaasti riistaa", kerroin kuvitellen mielessäni paikan.
"Sopii minulle", Madeleine tokaisi kohauttaen hartioitaan.
Nimi: Ingin
01.08.2016 14:44
Madeleine Kiranin tytär: 12kp, 6 kultakolikkoa ja kaksi pronssikolikkoa.
Nimi: Madeleine Samantha Kiranin tytär
01.08.2016 13:35
Herään omassa vuoteessani. Huoneessa oli kuuma joten raotin ikkunaa. Silloin purema viima löi kasvoihini ja sotkuisiin hiuksiini. Lehtiä heittäytyi sisään kuin taikaiskusta. Ikkuna rävähti auki, jolloin viima puri vielä enemmän. Koitin sulle ikkunan, mutta se oli liian tiukassa. Silloin viima loppui ja huoneessani kieppuvat lehdet laskeutuivat pyörähtäen vielä muutaman kierroksen. Suljin ikkunan hellästi ja vedin kuluneen ja hieman ruosteisen vivun alas. Keräsin lehtiä pieneen itsetehtyyn koriin. Tanssahtelin lattialla piruetteja tehden. Pian kaikki vihreät lehdet olivat korissani, ja vein sen ulos, vaikka en vielä ollut vaihtanut kunnon vaatteita päälle. Palasin nopeasti huoneeseeni ja avasin puisen kaapinoven. Siellä roikkui muutamia mekkoja lyhyissä tikapuissa, jotka isäni Kiran oli tehnyt minulle lahjaksi. Loput mekot olisi äitin luona joella pesussa. Nappasin lempimekkoni, mustan mekon, joka ulottui minua polviin asti. Puin sen pikaisesti päälleni ja nousin lipastostani kaksi punaista lettinauhaa. Palmikoin hiukseni siististi kahdelle kauniille ja pitkälle palmikolle, jotka ulottuivat minua miltei yli vatsaan asti. Sitten muistin ottaa lipastosta vielä hopeisen rannekorun, ja asetin sen vasempaan käteeni roikkumaan. Kävelin ulos huoneestani, johon puhalsi vielä viima. Ovi keikkui edes takaisin auki ja lisää lehtiä leijaili olohuoneen aulaan. Keräsin lehdet nopeasti ja sujautin ulos. Samalla itsekin menin ulos Axelia tapaamaan. Kävelin paljain jaloin viima palmikoitani heilautellen. Saavuin metsään, jossa puut kohosivat korkeina yläpuolellani. Yhtäkkiä minusta tuntui orvolta, sillä en ollut ennen käynyt metsässä. Katselin ympärilleni, mutta puut näyttivät haamuilta silmissäni. Minusta tuntui kuin olisin eksyksissä. Silloin kuulin tutun äänen ja helpotuin.
"Madeleine! Oletko se sinä?" Axel huusi takaata. Käännyin nopeasti ja huomasin Axelin kävelevän kohti.
"Huoh. Melkein eksyin", huokaisin helpottuneena.
"Hyvä ettet eksynyt", Axel sanoi nauravaisesti ja minäkin hymähdin. Axelin kanssa tuntui enemmän turvalliselta. Hänhän on ainut ystäväni vanhempien lisäksi. Kävelimme syvemmäs metsän siimekseen, ja jopa Axelin kanssa, minusta tuntui hieman orvolta.
"Minua pelottaa. En ole rohkea", sanoin tultuamme pienelle kosteikolle. Kävelin puun ohi, jonka kaarna oli repaleista. Silkkinen lettinauhani tarttui puuhun ja avasin kauniin rusetin. Viima vei lettinauhan suohon, enkä kyennyt saamaan sitä. Sen jälkeen lettini aukesi kokonaan ja paljasti minun pitkät hiukset.
"Voi ei", parahdin ja tartuin hiuksistani kiinni, etteivät ne leviäisi lisää. En halunnut kenenkään näkevän minua ilman ihania lettejäni.
"Höh. Päästä jo irti. Haluan nähdä sinut ilman lettejä", Axel sanoi ja tarttui käteeni irrottaakseen sen hiuksistani. En antanut vielä periksi vaan rimpuilin vastaan, mutta poika oli liian vahva ja sai yliotteen. Jouduin siis avaamaan toisenkin lettini. Avasin sen ja purin lettini.
"Noin. Tältä minä siis näytän. Mitä mieltä olet?" tuhahdin kiukkuisesti tietäen näyttäväni kauhealta. Axel kosketti hiuksiani molemmilla käsillään, enkä välittänyt vaan pidin kiukkuisen naamani.
"Näytät kauniilta. Pidän sinusta enemmän ilman palmikkoja", poika naurahti.
"Älä ole enää vihainen minulle, jookos? Mennään kotiin", tämä jatkoi ja palautin tyytyväisen ilmeeni. Hyvä vain jos pitää minusta ilmankin lettejä. Kävelimme käsi kädessä metsän halki takaisin sinne, mistä tulimmekin.
"Tuletko vaikka käymään?" Axel kysyi ja veti minua pois kotoani. Epäröin, mutta tein pian päätökseni.
"Hyvä on sitten", vastasin ja seurasin poikaa soratietä pitkin hänen talolleen. Hän käveli sisään ja minä seurasin perässä. Näin taulun takan äärellä, johon oli piirretty lyijytäytteisellä kynällä kaunis nainen.
"Kuka tuo on? Hän on kaunis", kysyin ihastuneena ja kosketin taulua.
"Hän on edesmennyt äitini", Axel vastasi ja käännähdin ympäri.
"Samaa näköä", vastasin hymähtäen. Nainen kuvassa todella oli kaunis.
*Kunpa minäkin olisin noin kaunis*, ajattelin ja kosketin silein sormin poskeani. En ehtinyt haikailla enempää, sillä Axel oli jo tuonut keittiön kaapista mansikoita. Mansikat oli kaadettu kauniille lautaselle, josta pidin erittäin paljon.
"Kiitos", sanoin ystävälleni, joka toi maukkaita mansikoita. Nappasin yhden ja maistoin. Ne tosiaan olivat maukkaita. Söin lisää, kunnes sormeni olivat ihan tahmeat. Tanssahtelin lautasen takaisin pöydälle ja jatkoin pyörähtelyä ympäri huonetta. Tanssin kauniita liikkeitä, joita äitini oli opettanut minulle tämän ollessa vielä nuori. Hiukseni liehuivat kun tanssin, ja minusta tuntui hyvältä. Tanssin, kunnes korppi liihahti ohitseni. Pysähdyin kesken piruetin ja avasin korpin jalassa roikkuvan pullon. Pullon sisällä oli kirje.
"Rakas Madeleine Samantha. Missä sinä olet? Sinua ei löydy mistään. Aika on jo myöhä, ja olen hyvin huolissani", isäni oli kirjoittanut viestiin. Voi ei! Onko aurinko jo noin alhaalla?
"Rakas isäni Kiran. Minä olen Axelin luona. Yövyn joko täällä tai palaan kotiin. Älä ole huolissasi", kirjoitin kirjeeseen ja asetin sen korpin pulloon. Lähetin korpin pois ja katsoin sen lentämistä kaukaisuuksiin.
"Minun täytyy kai lähteä", sanoin Axelille, joka söi vielä viimeisiä mansikoita.
"Etkö voisi jäädä?" tämä anoi. Tahto jäädä voitti kuitenkin niukasti, joten jäin tyhjään taloon pojan seuraksi. Haukottelin ja päätin mennä nukkumaan.
"Missä voisin nukkua?" kysyin venytellen ja selkääni hieroen.
"Öö.. Minulla ei ole kuin yksi leveä sänky. Voit nukkua siinä kanssani", tämä vastasi ja kohautin hartioitani. Kävelin Axelin nukkumahuoneeseen ja nukahdin melkeinpä ennen kuin pääni osui tyynyyn. Unen vetovoima vei minut kauas pois nykyajasta, nimittäin historiaan..
//Uni//
Seisoin musta mekko päällä kadulla, jonka molemmin puolin seisoi hirmu korkeita rakennuksia. Ihmisiä käveli sinne tänne ja aurinko paistoi kirkkaasti. Joitain murisevia hökötyksiä kulki nopeasti ohitseni. Huomasin, että niiden sisällä istui ihminen, tai jopa useampikin. Säikähdin ja törmäsin toiseen ihmiseen.
Sitten ohini hurahti vieläkin isompi hökötys, joka kantoi tusinan ihmisiä. Juoksin katua pitkin pois päin, ja päädyin paikkaan, jossa oli paljon mekkoja. Sovitin niitä ja vein muutaman mukanani, kunnes joku saavutti minut.
"Missä rahasi ovat?" tämä nainen tiukassa punaisessa mekossa tuntui kysyvän tuntemattomalla äänensävyllä.
Pelästyin kauheasti ja heitin mekot menemään, mutta silloin sinivalkoinen hökötys kurvasi paikalle. Sieltä astui kaksi sinipukuista miestä, jotka solmivat ranteeni raudoilla. Parahdin, mutta minut vietiin hökötykseen, kunnes se käynnistyi ja ajoi pois.
//Aamu//
Heräsin hiukset auki vieraassa sängyssä. Vieressäni makoi komea mies, joka nukkui. Katselin ympärilleni, kunnes yhtäkkiä muistin kaiken. Päälläni minulla oli ryppyinen musta mekko. Hiukseni olivat miehen kasvoilla. Otin hiukset hellästi pois ja istuuduin nojaten seinään.
"Madeleine? Joko heräsit?" Axel kysyi havahduttaen minut uneni mietteistä.
"Öö, juu.. Kyllä", takeltelin vieläkin muistellen untani. Sitten vatsani murina keskeytti mietteeni. Kosketin vatsaani ja totesin olevani erittäin nälkäinen.
"Mikä on?" Axel kysyi noustuaan istumaan.
"Nälkä", vastasin ja kompuroin sängystä pois. Siliten mekkoani tasaisemmaksi ja kävelin huoneesta pois. Silloin vatsaani koski enemmän ja kyykistyin. Koitin vaivalla nousta ja kävellä keittiöön. Irvistin kivusta ja otin leivän pöydältä. Sillä välin Axel ehti tulla keittiöön.
"Koskeeko?" hän kysyi ja nyökkäsin. Kyykistyin enemmän ja pitelin vatsaani.
*Miten vatsakipu voi koskea näin paljon?* ajattelin tuskaisena. Axel piteli kädestäni ja nosti minut ylös.
"Jospa menisimme Grean luo?" tämä kysyi, mutta kipu raivosi sisälläni kuin myrsky. Vastausta odottamatta poika alkoi taluttaa minua ovelle ja sitä kautta lääkärin luo. Kävelimme hiekkatietä pitkin lääkärin taloa kohti. Aurinko heitti varjoja kaikkialle, mutta varjottomissa kohdissa se paistoi helpottaen kasvoilleni. Saavuimme pian Grean talolle. Talosta uhkui yrttien sekalainen, mutta tuore tuoksu. Axel koputti oveen, jolloin ovi avautui lähes heti. Kauniit siniset silmät mittailivat meitä ylhäältä alas.
"Sinulla näyttää olevan vatsatauti", Grea sanoi osuen oikeaan.
"Miten se voi parantua?" Axel kysyi huolestuneena. Minä irvistin lisää, kun kipu voimistui entisestään.
"Hmm, apila voisi toimia", Grea vastasi ja nouti nopeasti apilan keittiöstä. Pureskelin ja nielin apilan, jolloin kipu hellitti.
"Se toimii", hinkaisin kurkku tahmeana. Kipu loppui lähes kokonaan, mutta tärkeintä oli, että pystyin itse kävelemään.
Nimi: Angelica Seanin tytär, NPC
10.02.2016 17:10
Joen ranta oli täynnä pajuja, muista pensasmaisia puita ja pensaita. Alue oli vehmaista, vaikka takanani avautuikin kohta, jossa puut olivat väistyneet. Se alue oli hiukan kuivempaa, mutta joen rannalla puut ottivat taas valtaa enemmän. Kuivemman, puuttoman alueen toisella laidalla kohosi valtavan korkeita puita, jotka suojasivat leiriä siellä suunnalla. Minä kuitenkin keskityin joen rantaan. Sen äärellä oli aina paljon elimiä, koska juomavesi ja suoja houkuttivat aukean alueen eläimiä sinne. Ruokaa niille oli kyllä tarjolla aukeallakin mutta täällä muutkin valtit aiheuttivat tarvetta tulla paikalle.
Joen törmällä kasvoi yksi vanha, suuri mutta vieläkin vahva puu, jonka oksisto ylsi joen ylle. Sen puun oksistossa, yhdessä oksanhaarassa, joka kaartui veden ylle, olin minä. Istumassa sivuttain, jalat roikkuivat alas, kylki nojasi kevyesti puuhun. Olin odottanut siinä jo hetken, rauhassa ja kuunnellen. Jousi oli kädessäni, leväten polvea vasten, vailla nuolta. Selässäni oli nuolikotelo täynnä nuolia, mutta en ollut ottanut yhtään esiin. Minä odotin.
Odotin sitä hetkeä päivästä, että aurinko olisi tietyssä kulmassa. Siihen aikaan varjo lankesi veden pintaan ja suureen osaan rantaa, luoden sopivan hetken juomiseen. Silloin tuli hyvin paljon eläimiä juomaan. Olin odottanut jo aika kauan, mutta se johtui siitä, että olin tullut etuajassa. se taas johtui siitä, että olin mennyt kotiin tapaamaan perhettäni ja joutunut keskelle riitaa. 16-vuotias pikkusisareni Alice oli päässyt kuukausi pari sitten alokkaaksi, sen jälkeen ylpistynyt aika paljon ja aina vaikeana ihmisenä hän vain tappeli vanhempiemme kanssa. Ei mitään maailman mukavinta kuunneltavaa. Siksi olinkin sanonut vain pistäytyväni ennen metsästysreissua siellä, ja lähdin hyvin pian. Tunnelma ei ollut kovin mukava.
No, se siitä. Nyt minä istuin oksanhaarassa, olin levännyt ja melkein liiankin rentoutunut, koska en ollut vähään aikaan tehnyt mitään ja se auheutti laiskuutta.
Silloin kuulin kuitenkin kahinaa vastarannalta. Varjot olivat kirineet itsensä lähelle oikeaa hetkeä ja pensaikosta kuului kahinaa. Otin hitain liikkein esiin yhden nuolen, tuin sen kättäni vasten valmiina jännittämään nuolen. Asetin sormeni oikein ja vaihdoin varovasti asentoa paremmaksi. Näin, kuinka kaksi vaaleaa jänistä tuli joen rantaan. Ne joivat nopeasti ja lähtivät pois. Toivottavasti nyt tulisi muitakin, koska noita kahta ensimmäistä en ollut halunnut ampua. Muut olisivat osanneet varoa.
Odotin vielä hetken, juomassa kävi yksi orava, joka näytti hassulta kun se kurotteli veden pintaan kuonollaan. Jotain muitakin pikkueläimiä kävi rannassa, muttei mitään isompaa. Minua alkoi kaduttaa, etten ollut ampunut jäniksiä. Eihän tästä tulisi mitään. Pienen huokauksen kera vaihdoin jälleen asentoa yrittäen tähystää lehvien seasta eläimiä. Ei mitään eikä ketään.
Turhauduin ja annoin otteeni nuolesta repsahtaa. Nojasin puuhun ja vilkaisin taivaalle lehtien lomasta. Samassa näinkin siellä linnun. Suuri haukka kiersi kaarta taivaalla. Se näytti ylpeältä ja vaaralliselta liidellessään suuren siipivälin kera taivaankannella. Se näytti tummalta varjolta taivaan vaaleutta vasten. Korjasin otettani. Jos lintu tulisi sopivaan kohtaan, alemmas, ampuisin sen. Sen sulista saisi vaikka ja mitä ja liha olisi hyvää. Kostutin kielenpäällä huuliani seuraten haukkaa katseellani. Halusin sen. Ruskeat, kiiltävät sulat kiiltelivät kuparisina auringon valossa.
Lintu näytti siltä, että sillä ei ollut kiire mihinkään. Mikäs tässä liidellessä pitkin taivaankantta, korkealla, vaaran yltämättömissä. Kiristelin hampaitani hiukan. Lähtisikö lintu pois niin että jäisin taas ilman saalista. Vilkaisin alas. Ei eläimiä, paitsi yksi metsähiiri juomassa, mikäli oikein näin. Käänsin sinisten silmieni katseen ylöspäin. Haukka oli valpastunut. Samassa tajusin tyhmyyteni. Tyhmä minä. Haukka oli metsästäjä kuten minäkin ja oli odottanut saalista. Nyt sillä oli sellainen. Metsähiiri joen rannassa. Käänsin nuolen suunnan hiirtä kohti seuraten kuitenkin haukkaa katseellani. Se kaarteli alemmas, kunnes supisti siipensä ja lähti valtavaan syöksyyn nopealla vauhdilla. Nyt tarkkana. Kiristin jousen ja lintu syöksyi hiiren kimppuun avaten siipensä valmiina nousemaan. Sitä se ei kerennyt tehdä, sillä nuoli lävisti sen takaraivon. Lintu läjähti maahan ja kerkesin pelätä sen joutuvan veteen. Se jäi kuitenkin joen partaalle, kuollut hiiri kynsissään. Uljas metsästäjälintu. Se sai riittää, en jaksanut kykkiä puussa enää hetkeäkään. Voitonriemuisena kiepautin itseni alemmas ja pujottelin oksien lomasta alas. Menin haukan luo. Nuoli esti liian verenvuodon. Nypin nopeasti niskan tienoilta hyvät sulat pois jotteivat ne tahriutuisi ja kiinnitin sitten linnun selkääni heittäen ensin turhan hiiren menemään. Sulat laitoni vyöni taskuun. Sitten suuntasin kotia kohti, jousi kädessäni valmiina ampumaan mutantit tai eläimet, riippuen mitä ne sitten olisivat. Matka kuitenkin taittui nopeasti ja pian kuljin metsän halki ja saavuin leiriin. Olin kahden vaiheilla; veisinkö haukan kotiini, kokeille vai omaan kotiini jonka olin saanut päästyäni ammattiini. Päädyin viimeiseen vaihtoehtoon, ja näin samalla kuinka Juan vei ruokataloon kaksi jänistä.
Niinpä lähdin kulkemaan omaa taloani kohti. Se sijaitsi monen muun samanlaisen joukossa, ja tuntemattoman olisi ollut se hankala löytää. Löysin kuitenkin keskitumman puutalon muiden joukosta ja etsin avaimen. Juuri kun työnsin sen lukkoon, kuulin tervehdyksen ja käännyin katsomaan.
"Ai, hei Shawn", tervehdin takaisin.
Sydämeni alkoi läpättämään hiukan nopeampaa, kun katsoin komeaa poikaa edessäni. Hän virnisti pienesti ja sukaisi pörröisiä, eri ruskean sävyttämiä hiuksiaan pois kasvoilta.
"Mitä kuuluu?" hän kysyi ja tuli lähemmäs.
Vilkaisin haukkaa selässäni ja käänsin katseeni sitten takaisin pojan vihreisiin silmiin.
"Kävin metsällä. Oikeastaan oli huonosti eläimiä mutta tämä tuli napattua", virnistin.
"Mahtava haukka. Miten sait sen kiinni?" Tietääkseni ne ovat hankalia napattavia.
"Ovathan ne, mutta ne on helpointa napata silloin kuin ne metsästävät", kerroin.
Shawn kohotti kysyvästi kulmiaan.
"Nytkin tämä oli nappaamassa metsähiirtä joen rannasta. Juuri kun se oli päättänyt syöksynsä ja oli napannut hiirensä valmiina nousemaan, minä ammuin", kertoilin.
"Olet hyvä metsästämään", hän totesi kuin olisi sanonut jotain normaalia.
Niin, kai se olikin ihan normaalia, vieläpä kehu, mutta minä kai otin ne erillä tavalla. No, ihastuksen kommentit otetaan yleensä kai eri tavalla kuin muiden. Tuo kehu kuitenkin otti erityisen paikan mielessäni ja sumensi ne.
"Kiitos", järkeni pelasti minut pinteestä.
Hän hymyili.
"Minun täytyy nyt mennä, mutta nähtäisiinkö tänään myöhemmin?" Shawn jatkoi.
"Selvä, missä ja milloin?"
"Hmm..tulen hakemaan sinut illalla joskus kuuden aikaan. Katsotaan sitten mihin mennään", hän ehdotti.
"Käy. Nähdään!" sanoin ja käänsin avainta lukossa.
"Nähdään", mies toivotti ja jatkoi matkaansa ohitseni.
Samalla hän pyyhkäisi kevyesti sormenpäillään lettiäni siirtäen sen vasemmalle olalleni. Vilkaisin häntä ja kohtasin hänen hymynsä. Se sai hymyn pysymään huulillani vielä kauemmin. Shawn lähti ja minä menin sisään. Tulin pieneen eteishalliin, potkaisin kengät seinän viereen ja menin keittiöön. Se läpi pääsin pieneen huoneeseen, jossa pesin pyykkiä, säilytin siivoustavaroita ja nyljin saaliini. Heilautin haukan pöydälle, etsin tavarat ja aloitin hommat.
