Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

QUERCUSA | TENEBRAE | CORVUSA | MORGA | GLACINA | VENEFICIUM

 VARJOMUURI | VAELTAJAT

Veneficiumin heimon tarinat

 

Vuodenaika: Syksy.

Sää: Veneficiumin heimon alueella on kylmää ja tuulista.

Ruokatilanne: Ruokaa riittää kaikille.

Seuraava juhla: Leijonan juhla (1.-7.1.2018)

Muuta: Keltarutto on levinnyt heimolaisten keskuuteen, samoin Ignacismi.

Tiedot päivittyvät kuukausittain.

 

Tästä pääset Veneficiumin heimon sivulle

 1  2  3  4  >

Nimi

Kotisivut

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on kolme miinus kaksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Lucius Lorenzon poika

18.11.2017 16:07
Heidän olisi pitänyt tulla jo. Eivät he vain voineet heittää minua tänne selliin. Ei siinä ollut mitään järkeä. Mikseivät he tullet kuulustelemaan minua?
Luoja, tulisin hulluksi jos kuulisin vielä kerran Erwinin laulavan. Hän oli minua vastakkaisessa selissä ja lauloi todella nuotin vierestä, mutta hän vaikutti luotettavalta. Toisaalta hän oli tyrmässä syystä, kuulemma hän oli varkaudesta täällä, varasti johtahan tyttäreltä. En tiedä antaisinko itse kolmen vuoden tuomiota, mutta ei Vadrynnin poika ollut kuuluisa järkevästä ajattelukyvystään. Hän pääsi valtaan voimillaan, ei aivoillaan. Toista voisi sanoa minusta. En ollut jaloin tavoin päässyt johtajaksi, mutta sentään omistin parin aivoja.
Mahani kurni, kuinka monta päivää olikaan kulunut? Erwin oli kertonut meidän saavan ruokaa joka kolmas päivä, mutta tuntui siltä, kuin aikaa olisi kulunut sitä enemmän.
En tiennyt milloin nukkua ja milloin olla hereillä, ikkunan valo ei kertonut paljoa mitään, se oli koko ajan eikä poistunut. Tai sitten nukuin kun se oli kadonnut, en tiennyt. Tiesikö Nikko minun olevan kadonnut? Luuliko hän, että jätin hänet jälleen? Entä muut heimolaiset?
Hieroin kasvojani likaisilla käsilläni, haisin hirveälle. Olin hiessä, eikä meillä ollut vessoja selleissämme. Sen takia täällä löyhkäsi niin hirveältä.
Vietin suurimman osan päivistäni kiertelemällä selliä ympäri, epätoivoisasti yrittäen löytää tietä ulos. Se oli mahdotonta, kuka ikinä tämän oli tehnyt oli loistava arkkitehti. Vain vartijat pääsivät sisään ja ulos, mutta he tulivat tänne vain viemään uusia vankeja sisään ja vanhoja pois - tai teloitettavaksi, en tiennyt. Ehkä minutkin teloitettaisiin, mutta he odottivat minun hulluuttani.
"Usko pois, täältä ei ole reittiä ulos", Erwin sanoi. Jalkani olivat rakoilla siitä kävelystä mitä tein. Pyörin sellin tukipilarin ympäri päivät pitkät, kuin jokin häiriintynyt eläin. Mutta se piti minut keskittyneenä pakoon. Millään muulla ei oikeastaan ollut väliä, tahdoin vain pois.
He olivat riisuneet minut kaikesta mitä voisin käyttää hyödykseni, olin vain alusvaatteisillani ja lyhythihaisella sellissä, kuten kaikki muutkin. Minulla oli se terävä puunpala minkä olin lohkaissut, mutta en voinut piilottaa sitä vaatteissanikaan, sillä niitä ei paljoa ollut. Eivätkä he uskoisi kalustoni olevan niin massiivinen, jos piilottaisin sen housuihini. Joten se oli patjani sisällä, toivoin, että kukaan ei löytäisi sitä sieltä. Jos joku tulisi sisälle selliin, vaikka vartija, voisin ottaa sen ja tappaa hänet, saada avaimet ja paeta. Erwin kertoi suunnitelmani olevan toivoton. Niinhän se oli, mutta ei minulla ollut muuta mahdollisuutta.
"Ne tulee!" joku rääkäisi käytävän alusta, missä ainoa ovi oli. Fantasioin joka hetki sen avaamisesta, puhtaasta ilmasta, joka siveli kehoani. Raikkaasta ilmasta. Ei tältä ulosteen, oksennuksen ja kuoleman sekoitukselta olevasta. Oikeastan, oli täällä toinenkin ovi. Se oli vastakkaisessa päässä, eikä kukaan tahtoisi joutua sinne. Siellä Enwirin mukaan kidutettiin vaarallisia rikollisia ja sotavankeja.
Ulko-ovi avautui ja toi valonsäteen tyrmiin hetkeksi. Näin ensimmäistä kertaa hyvässä valossa miltä Erwin näytti. Hän oli laiha ja yllättävän nuori mies mustin likaisin hiuksin ja pelottavan sinisin silmin. Hänen kasvonsa, tai oikeastaan koko kehonsa oli arpien peitossa. Hän oli kieltämättä hyvännäköinen, varsinkin verrattuna siihen, kuinka kauan hän oli ollut täällä. Hänen ihonsa oli harmaa ja rusehtava liasta, mutta tyrmät olivat tehneet hänestä kuolettavan kalpean.
Hänen sellinsä oli samanlainen kuin minulla, mutta hänellä oli oikea sänky ja pöytä, jolla oli paperia ja kyniä. Kai minulle oli annettu hirvein mahdollinen selli, olinhan uhka heille. Tai en täältä käsin, mutta jos ikinä pääsisin pois täältä hemmetin paikasta murhaisin Vadrynnin pojan omin käsin.
Vartija sulki oven, ja nyt taas näin vain Erwinin siluetin pimeässä. Vartia käveli kohti tyrmien peräosaa, minua kohti. Kuulin kuinka hänen avaimensa kilisivät, jos vain saisin ne... Vartija pysähtyi sellini edessä ja kääntyi katsomaan minua. Hänen siniset silmänsä kimalsivat huvittuneesti ja hänen naamallaan oli pirullinen hymy, mutta hänen naamaansa peitti valtava arpi. "Pidätkö sellistäsi, Cain Sephtisin poika?"
Sydämeni hypähti kurkkuun. Mistä hän tiesi? Ei hän voinut. Ei kukaan voinut tietää. Tämä oli mahdotonta. vain Nikko tiesi. Ei edes Àlywah. Ei, kuulin varmasti väärin. Pääni teki temppuja. Olin ollut täällä liikaa.
"Kuka olet?" Yritin pitää ääneni mahdollisimman vakaana, ja näyttää niin vahvalta kuin pystyin, vaikka voimani olivatkin todella vähissä.
"Rodrigo Travisin poika, muistatko minut?" hänen virneensä suureni ja hän kumartui lähemmäs katsomaan minua. "Olinhan äitisi hyvä ystävä, olisin loukkaantunut jos et muistaisi."
Ei. Rodrigo oli kuollut. Olin varma siitä! Tapoin hänet omin käsin! Viskattuani hänet tuleen hän kuoli, hän ei millään keinolla olisi voinut selvitä siitä.
"Rodrigo on kuollut."
"Ei näytä siltä, poika. Säälittävän tappoyrityksesi jälkeen heimo löysi minut ja pelasti minut, ja nyt olen osa heidän Kultaista kaartiaan."
Heittäydyin kaltereita vasten ja puristin niitä kuin henkeni olisi siitä kiinni. "Mitä haluat?" huusin sylki lentäen. Tämä oli painajaismaista.
"Mitä tapahtuisi, jos kertoisin siitä mitä teit heimollesi? Murhasit oman äitisi, sitten syytit isääsi pahoinpitelystä, tapoit useita sotureita ja katosit vuosiksi, mutta nyt kuulin Veneficiumin uudesta johtajasta, joka kuulosti vähän liian paljon Cainilta. Ovatko he nähneet tatuointiasi? Vai peititkö miekan lohikäärmeellä?"
"Mitä sinä siitä välität?" Mieleni teki oksentaa. Ei tämä voinut olla totta. Näin hallusinaatioita, niin se oli. Tietenkin. Mutta hän näytti niin todelliselta, hänen punaiset hiuksensa ja polttava katseensa.
"Cain, Cain, Cain... Luuletko että annan sinun kävellä sen jälkeen mitä teit minulle? Katso kasvojani! Katso! Pilasit ne. Ja pian saat tuntea saman kivun mitä minäkin. Vadrynnin poika on kiinnostunut sinusta, ehkä saat elää, jos hän löytää sinut hyödylliseksi. Hän ihannoi kuinka kylmäsydämenin pystyt olemaan", Rodrigo hymyili. Hänen hampaitaan puuttui, muistan kuinka ne murtuivat hakatessani hänen kasvojaan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
"En ole enää sellainen", sylkäisin. Jos nämä kalterit eivät olisi välissämme, tekisin saman mitä ennenkin sata kertaa uudelleen, mutta en jättäisi työtä kesken. Hän oli tappanut sisareni, hän ei ansainnut armoa. Hän oli ollut äitini kanssa salaa yhdessä, varmaan oli Nikkon oikea isä. Nikko ei sentään sitä tiennyt, ei hän kestäisi sitä ajatusta. Jos Veneficium saisi tietää menneisyydestäni Morgassa, olisin mennyttä. Kukaan ei saisi tietää. Rodrigon täytyi kuolla, nyt ja heti. Mutta en yltänyt häneen. Jos hän vain tulisi selliini, niin iskisin sen puun hänen sydämeensä ja huvin vuoksi tekisin sen sata kertaa uudestaan.
"Murhaajat eivät muutu, Cain. Tulet aina olemaan kylmäverinen psykopaatti."
"Mitä sinä sitten olet? Tapoit siskoni, koska hän näki sinut äitini kanssa. Harmi vain, ettet tiennyt siskoni kertoneen siitä minulle."
"Totta, minun olisi pitänyt tappaa sinutkin. Enää en voi tehdä sitä, Vadrynnin poika ei sallisi sitä. Mutta mikä oli motiivisi niiden soturien murhaan? Kuulemani mukaan murhasit uudestaan, Thomas parka. Sen ymmärrän, tahdoit valtaa. Mutta tapoit Morgan sotureita syyttä? Varmaan nautit siitä."
"Minun ei tarvitse selittää itseäni sinulle."
"Niin, heidän kuolemansa oli sinun virheesi. Kun varajohtaja näki sinut heidän ruumiinsa vierellä pakenit veljesi kanssa, ja viskasit hänet sitten Veneficiumiin? Koska et kestänyt ajatusta olla vastuussa hänestä?”
”Kasvatin hänet. Yksin.”
”Murhaaja onkin loistava huoltaja.”
”En ole murhaaja!” huusin.
”Tappaisit minut jos pystyisit siihen.”
”Siitä olet oikeassa, kun nämä kalterit eivät ole välissämme, rukoile, että teen sen nopeasti”, sähisin. Kuinka paljon hän oli kertonut muille? Kuinka monta elämää minun tulisi viedä?
”En tullut muistelemaan menneitä kanssasi, Vadrynnin pojalla on sinulle tarjous. Hän odottaa kidutuskammiossa, minun oli tarkoitus saattaa sinut."
"Tulekin tänne selliin, niin se on viimeinen asia jota teet", sanoin ja sylkäisin hänen kasvoileen. Pako ei ollut enää tärkein asia. Hänen kuolemansa oli. Ei - se oli mennyttä. En enää tappaisi ketään, lupasin sen. Mutta en pystynyt hallitsemaan itseäni, en nyt, en hänen lähellään. Hänen täytyi kuolla, minun täytyi nähdä hänen vuotavan kuiviin jalkojeni juurella.






Nimi: Epsuxx

14.11.2017 19:16
Alaska Anwarin tytär: 137kp, 68 kultakolikkoa ja yksi pronssikolikko! Onnea, olet nyt aikuinen ja valmistunut molempiin ammatteihisi ^^

Lucius Lorenzon poika: 128kp, 64 kultakolikkoa ja neljä pronssikolikkoa!

Nimi: Alaska Anwarin tytär

04.11.2017 20:33
Minulla oli asiaa Luciukselle. Halusin vaihtaa vaeltajaksi. Veneficium ei vain ollut sopiva paikka minulle. Kävelin kohti johtajan asuntoa.
”Vittu”, sihahdin, kun joku törmäsi selkääni. En edes viitsinyt katsoa kuka siellä on.
Ihmisiä parveili paljon, mikä häiritsi minua enemmän kuin liikaa. Aurinko alkoi olla jo laskemassa... Koputin oveen, ja taas kerran Nikko tuli avamaan sen.
”Moi Alaska!” yllättävän paljon Luciukselta näyttävä poika sanoi.
Oli omituista ajatella että Nikko oli eläintenkesyttäjä. Olivia tosin aika usein pyysi Nikkon mukaan harjoituksiimme, koska Nikko oli suunnilleen ikäiseni, ja mitä ilmeisimmin hyvä ammatissaan.
”Moro vaan, Nikko”, sanoin, astuen sisälle taloon.
Nikko oli tavallaan ihan mukava, ainakin erilainen kuin veljensä. Lucius oli kuitenkin kaksikosta se, joka sai minun sydämeni pamppailemaan. Nyt kun vain löytäisin kyseisen sankarin.
”Missä Lucius on?” kysyin nopeasti, laittaen samalla hiuksiani letille.
Nikko kohautti olkapäitään. Kurtistin kulmiani, ja vedin käteni puuskaan. Mitä vittua?
”Anteeksi?” kysyin, hiukan ärtyneellä äänellä.
Nikko vain naurahti. Ei tästä ollut mitään apua. Kunpa Lucius olisi paikalla... En edes tiedä miksi, mutta vaikka Lucius olikin omituinen, todella nautin tämän seurasta. Ehkä tämä vain oli niin aikuinen verattuna muihin?
”Nyt vittu kakistat ulos tai mä sanon Olivialle ettei sulla seiso!” sihahdin vihaisesti.
Nikko kohotti kulmaansa selvästi ärtyneenä. Tämä kuitenkin vain jatkoi sanomistaan, ettei tiedä. Vihelsin hiukan, ja Varekai lehahti lähimmästä ikkunasta sisälle.
”Etsi Lucius”, käskin nopeasti. Lintu lähti matkaan samalla kun kävelin talosta ulos. Olin matkalla Luciuksen yksityistalleille. Quirel oli aivan tallien vieressä, tai ainakin yleensä naaras löytyi läheisestä pajukosta. Näin tämän valtavat sarvet heti ensimmäisenä.
”Quirel!” huudahdin.
Juoksin halaamaan lemmikkiäni. Nousin ketterästi tämän selkään. Ehkä voisin vain ratsastaa saaren ympäri Quirelin kanssa? Jos samalla löytäisin Luciuksen...
”Vittu Lucius, mulla on ikävä sua”.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

04.11.2017 14:16
Seisoin kivisen pääsillan kaiteella ja tuijotin kuvajaistani, joka heijastui vedestä metrejä altani. Jos astuisin edes puolikkaan askelen eteenpäin tai horjahtaisin, tippuisin tumman veden syvyyksiin.
Satunnasesti säpsähdin ajatuksistani heimolaisten kulkiessa leiriin ja takaisin, mutta ihme kyllä, kukaan ei vaivautunut häiritsemään minua. Ehkä minusta uhkui 'Älä häiritse minua tai taitan niskasi'-aura.
En ollut varma miksi edes seisois tässä, ehkä veden tyyneys lohdutti tai näin lähellä kuolemaa oleminen oli houkuttelevaa.
Pudistelin päätäni ja hyppäsin alas kaiteelta sillalle. Minun pitäisi ajatella järkevästi. En voi enää Álywahin tilalle mitään.
Hetken mielijohteesta päätin juosta metsään, tahdoin päästä omaan rauhaan. Minun täytyi henkisesti valmistua pahimpaan. Veneficiumlaiset saisivat pärjätä hetken ilman minua. Olinhan saanut kaikki tärkeimmät työt tehtyä.. Minun pitäisi vain muistaa käydä puhumassa Michaelin kanssa, ennen kuin he lähtivät.
Metsä oli yhtä rauhallinen kuin toivoinkin. Olin mennyt niin syvälle, etten kuullut muuta kuin lintujen viserrystä ja puiden oksien havinaa. Paitsi… Joku juoksi takanani. Kääntyessäni ympäri suurikokoinen mies loikkasi päälleni. Kaaduin iskun osuessa ja löin käteni kiveen aluskasvillisuuden seassa. Mies litisti minut, sain juuri ja juuri henkeä. Tuntui siltä, kuin jokainen luu kehossani olisi napsahtanut lahtia. Hyökkääjä oli lihaksikas, häneltä puuttui toinen silmä ja hänen hiuksensa olivat likaisenruskeat. En tunnistanut häntä. Ympärilleni keertyi neljä muuta miestä. Mitä he halusivat?
"Tuo ei ole kohteliasta", sanoin, ääneni oli karheampi kuin oletin.
Sain vastaukseksi nyrkin naamaani, joka sai minut pyörtymään.

Ohimoani jomotti, tuntui siltä kuin aivoni yrittivät kaivaa itsensä ulos otsani kautta. Karhea köysi oli ranteini ympärillä selkäni takana, verenkiertoni oli melkein katkennut sen kireyden ansiosta. Verryttelin sormiani ja raotin silmiäni.
Olin kivistä tehdyssä huoneessa. Kalterit muodostivat huoneen yhden seinän, ja ainut valo joka johti selliin tuli pienestä ikkunasta kaltereiden vastakkaisella seinällä. Miksi vaivautua sitomaan minut, kun kerran laittoivat jo selliin?
Nousin haperoivien askelten kera pystyyn. Missä olin? Ei, ensin nämä pois. Kiersin huonetta ympäri ja etsin jotain terävää, mutta kaikki näytti olevan hyvin suojattu. Mitään muttereita tai ruuveja ei ollut irrotettavissa ja sänkynä toimi ohut patja, se olikin ainut huonekalu koko huoneessa. Paitsi, huoneen keskellä oli puinen tukipilari. Virnistin oivaltaessani ratkaisun. Potkin sitä, välittämättä murskautuisivatko varpaani siinä samassa vai eivät, nyt oli kyse vapaudestani. Siitä lohkesi paksu, piikkimäinen pala. Hymyilin ja istuin maahan, jotta saisin sen käsiini. Aloin hinkata puupalaa narua vasten ja hitaasti, mutta varmasti sain sen katki. Käsiäni kihelmöi pystyessäni liikuttamaan niitä vapaasti, punaiset viivat olivat muodostuneet ranteisiini.
Kävelin kaltereiden luo ja yritin nähdä missä olin. Jonkinlaisessa vankityrmässä? Siellä oli kosteaa, ja käytävä oli todella pimeä, pienen ikkunan valo ei yltänyt sinne. Kaikki oli tehty kivestä tai metallista, paitsi satunnaiset puiset tukipilarit. Kuulin ääniä, joku puhui vaimeasti jossain kaukana. Tai sitten ne kuuluivat ulkoa, en tiennyt, kaikki kaikui hassusti täällä.
"Onko täällä ketään muuta?" kuiskasin. Erotin pimeästä toisten kaltereiden kimalluksen, mutta en kuullut muuta ääntä pienen mutinan lisäksi.
"Uusi heräsi!" joku huusi. Yhtäkkiä vankityrmä hukkui meteliin, ihmisiä oli paljon enemmän kuin oletin. He hakkasivat kaltereitaan, ties miksi.
"Missä olen?" kysyin apaattisesti, peittäen pienen paniikin.
"Et tiedä?" joku räjähti nauruun viereisessä sellissäni.
"En. Minut tuotiin tänne tajuttomana."
"Olet Morgan maanalaisissa vankityrmissä, poika!"
Nielaisin ja yritin lopettaa käsieni tärinän. Täältä on melkein mahdotonta päästä pois, ja ainut reitti on kuoleman kautta.

Nimi: Alaska Anwarin tytär

29.10.2017 01:05
Seisoskelin tytön, joka oli esitellyt itsensä Lindaksi, kanssa. Tämä oli ehkä 14 vuotias, mutta jotenkin tämä oli todella aikuismainen.
”Haluaisitko tulla mun kanssa muiden lasten luokse?” Linda kysyi varovaisesti, hiljaisella äänellä.
Nyökkäsin ystävällisesti. Totta kai halusin tutustua Lindan ystäviin. Eivät Lindan ystävät varmasti mitään tyhmiä olleet kun Linda oli niin viisas. Kävelin tämän perässä, pienen joukon keskelle.
”Moi Linda!” yksi pisamapäinen tyttö hihkaisi, hyvin kimeällä äänellä, joka oli kuin 8-vuotiaalla.
Muutkin nuoret sanoivat heipat Lindalle, ja heidän katseet kääntyivät minuun.
”Kuka sä olet?” yksi pojista kysyi.
Tämän katse oli hyvin utelias
”Mä olen Alaska. Hauska tutustua”, sanoin hymyillen.
Nuoret kaikki hymyilivät minulle takaisin. He olivat jotenkin todella, todella mukavia.
”Mihin ammattiin sä opiskelet, Alaska?” nuoret kysyivät yhteen ääneen. Muistin kyllä sen ajan, jolloin odotin kuin kuuta nousevaa alokkaaksi nousemista.
”Mä opiskelen eläinten kesyttäjäksi ja soturiksi”, sanoin nopeasti.
Nuoret kaikki hengähtivät syvään, kuin olisin joku ihme sankari.
”Sä olet tosi makee tyyppi! Sun on pakko tulla meidän esitykseen mukaan!” yksi nuorimmista tytöistä hihkaisi innoissaan.
Jotenkin innostus tuntui tarttuvan minuunkin. En edes tiennyt miksi.

Minut oli puettu paljastavasti. Päälläni oli vain toppi, joka paljasti hiukan rintojani, ja mekko, jonka helma loppui polven yläpuolella. Yhden tytön kädessä oli ukulele, ja näppärästi astelin lapsien perässä lavalle. He olivat lahjakkaita.
”Meidän perässä vaan Alaska!” nuoret huudahtivat.
Tyttö alkoi soittamaan ukuleleä, ja aloin tanssimaan lasten mukana.
Se oli kuin vanha kansantanssi. Mutta todella nautin siitä. Olin kaikkia pään pitempi, mutten välittänyt siitä. Ihmisiä kerääntyi ympärillemme. Paljaat varpaamme olivat mudassa.
”Vau!” kuulin muutaman ihmisen henkäisevän. Tanssimme kaikki samaan aikaan, samoja liikkeitä. Nautin siitä, nauroin. Hiukseni olivat ensimmäistä kertaa vuosiin auki. Lopettaessamme tanssin, ihmiset jäivät katsomaan minua. Yksi nuori eläintenkesyttäjä käveli luokseni.
”Olet tosi kaunis! Kuin enkeli!” poika henkäisi nopeasti.
Nauroin hiukan.
”Kiitos”, kuiskasin.
Lähdin kävelemään kohti saaren eteläosaa. Nuoret olivat menneet jonnekin, näkisimme uudestaan huomenna.

//Lucius?

Nimi: Lucius Lorenzon poika

28.10.2017 19:30
Lucius ja yksi Álywahia hoitavista lääkäreistä, Catherine, seisoivat Evelynin makuuhuoneen oven edellä, käytävässä joka johti myös Luciuksen huoneeseen. Käytävä oli heikosti valaistu, vain punertavanruskeilla seinillä olevat kynttilät toivat valoa.
Lucius puri huultaan odottaessaan Catherinen puhuvan. Hän oli hylännyt kaikki työnsä kuullessaan lääkärin kutsuvan.
Catherine vältteli Luciuksen katsetta. "Álywahin tila on huonontunut huomattavasti", hän sanoi ja painoi päänsä alas, odottaen jonkinlaista rangaistusta.
Lucius laski katseensa ja henkäisi syvään. Hän ei kyennyt menettämään häntä toista kertaa. Hän oli syyllinen Álywahin tilaan, hän ei kestänyt sitä, se mursi hänet täysin. Hän ei enää kyennyt peittelemään tapahtunutta itseltään, hän oli ampunut Álywahia ja hän olisi vastuussa hänen kuolemastaan.
Lucius veti sormensa hiuksiensa läpi ja sulki silmänsä ja pudisteli päätään. Hän ei voisi näyttää liikaa tunteita lääkärin edessä, kukaan ei saisi aavistaa mitään. Joten Lucius nosti leukansa ylös ja veti huulensa viivaksi estääkseen alahuulensa väpinän.
"Kuinka huonoksi?"
"Jos hänen tilansa ei kohene, hän ei kestä tätä yötä", Catherine ilmoitti. "Teemme kaikkemme saadaksemme hänet kuntoon."
"Ette selvästi tee tarpeeksi!" Lucius huusi, tajusi mitä oli juuri tehnyt ja löi toisella nyrkillään viereistä seinää turhautuneena. Seinä värähti ja pölykerros lensi siitä roikkuvilta maalauksilta. Catherine nielaisi ja ei sen jälkeen enää uskaltanut edes hengittää.
"Hoitakaa hänet kuntoon. Jos en nää Álywahia elossa huomenna, et sinäkään tule näkemään miestäsi", Lucius sanoi laskien ääntään ja otti askelen Catherineä lähemmäs. Lääkäri kavahti taaksepäin ja katsoi pupillit lautasen kokoisena Luciusta. Hän nyökkäsi vapisten ja Luciuksen avattua hänelle oven lääkäri ryntäsi Evelynin huoneeseen, missä Álywah oli. Hän paiskasi oven kiinni, saaden lisää pölyä lentämään. Luciuksella ei ollut aikaa ajatella uhkaustaan, vaan hän nojasi samaista ovea vasten ja laski kätensä otsalleen. Lucius äänettömästi itki, antaen kyynelten vieriä hänen poskiaan pitkin aina paidankauluksilleen asti. Hän sai Álywahin takaisin hetkeksi, mistä hän oli unelmoinut siitä lähtien kun he erosivat. Nyt hän menettäisi hänet jälleen, mutta lopullisesti. Syyllisyyden tunne raastoi Luciusta, repi hänen sisuksensa palasiksi ja repi sydämensä kahtia.
"Lucius!"
Lucius nosti katseensa Nikkoon, joka oli hänen huomaamattaan lähestynyt häntä. Lucius pyyhki poskensa ja marssi huonettaan kohti, ennen kuin Nikko alkaisi kyselemään hänen turvonneista silmänalusistaan tai märistä kasvoistaan.
Nikko tarttui Luciusta kädestä, ja sai veljensä pysähtymään. Hän kuitenkin katsoi huoneensa ovea, vaikka Nikko oli hänen takanaan.
"Odota… Anteeksi, siitä mitä sanoi Álywahista."
Lucius kääntyi ympäri ja sanattomana katsoi veljeään. Nikko yritti hymyillä ja hän taputti Luciusta olalle ennen kuin jatkoi: "Toivon, että hän paranisi."
Lucius nyökkäsi ja nielaisi. Hänen ilmeensä kuitenkin muuttui pian vihaiseksi.
"Mitä tahdot?"
"Miten niin?"
"Et koskaan mielistele minua, jos et tarvitse mitään."
"Herranjestas, enkö saa edes olla ystävällinen? Olet veljeni, v-e-l-j-e-n-i. Minun kuuluu olla tukenasi, vaikka teenkin yleensä paskaa työtä siinä, mutta minä edes yritän!"
"Nikko…"
"Sinä toisin katosit ja jätit minun vuosiksi, vuosiksi yksin! Tiedätkö kuinka paljon pelkäsin puolestasi? Luulin että olit kuollut! Ja tiedätkö mitä? Ehkä minun täytyisi vain antaa sinun masentua tuon hirviön takia. Varmaan sen ansaitsekin, ajatellen mitä olet tehnyt", Nikko korotti ääntään ja tyrkkäsi Luciusta kauemmas.
Lucius sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin niin, että hänen rystysensä muuttuivat valkoisiksi.
"A-anteeksi Lucius.. Se lipsahti."
"Álywah oli kihlattuni ja lääkärien mukaan hän luultavasti kuolee tänä yönä", Lucius sanoi ja katsoi suoraan Nikkoa silmiin.
Lucius jätti Nikkon prosessoimaan sanojaan ja paiskasi huoneensa oven kiinni perässään.

Lucius katseli heimolaisia saaren reunamilta. Hän istui yksin jonkin puunrungon päällä ja yritti keksiä jotain, joka veisi ajatuksensa pois Álywahista. Hän ei tahtonut häiritä lääkäreitä, joten ulkona oli hyvä olla. Siellä hän ei näkisi kuolevaa eksäänsä tai kaameaa veljeänsä.

//Alaska?


Nimi: Alaska Anwarin tytär

18.10.2017 10:31
Lucius piti jonkun puheen, missä kertoi Álywahista. Katselin sitä lääkärintalolta. Lucius käveli suoraan kohti minua.
”Mitä asiaa johtaja?” kysyin hiljaisella äänellä.
Nyt en enää edes jaksanut kutsua johtajaa Luciukseksi. Mitäpä sekään edes hyödyttäisi?
”Tulin vain katsomaan oletko herännyt”, Lucius sanoi.
Nyökkäsin hiukan. Katsahdin maahan ja liikautin hiukan jalkojani. Tilanne oli niin kiusallinen. Kaikki tuntui vain menevän päin persettä. Nostin hiukan katsettani, ja vilkaisin Luciusta. Tämä oli omalla tavallaan niin komea. Vedin syvään henkeä uudestaan. Miksen osannut olla yhtä viehkeä ja kaunis kuin Amy? Sosiaalisesti lahjakas kuin äitini.
”Hauskaa päivänjatkoa. Anteeksi”, kuiskasin, kävellen Luciuksen ohitse. Olkapääni hipaisi vahingossa tämän olkapäätä, ja kavahdin heti kauemmas. Askeleeni kuljettivat minua kohti metsää. Vaikka olin sanonut että en enää ollut Quirelin kanssa, olin valehdellut. Vihelsin nopeasti, ja Varekai lensi heti vierelleni. Lintu istahti olalleni, ja alkoi tarkkailemaan ympäristöä. Leiristä ulos pääseminen oli helppoa, mutta sen jälkeen nyt ongelmat alkoivat. Partioita liikkui paljon, ja Quirel oli kömpelö. Pyrähdin juoksuun, etsien samalla katseellani jotain merkkiä valtavasta hirvieläimestä.
”Quirel?” kuiskasin hiljaisella äänellä. Katsahdin ympärilleni varovaisesti. Puita oli suhteellisen paljon, ja ne olivat korkeita. Kävelin lähimmän puun vierelle ja aloin kiipeilemään. Tartuin oksiin tottuneesti. Kiipeily oli minulle helppoa, ja jokainen askel tuntui aina vain kevyemmältä.
”Varekai”, vihelsin.
Lintu lehahti uudestaan ylimmille oksille, ja kääntyi katsomaan minua. Sen punaiset sulat tuntuivat leimahtavan liekkeihin kun auringon säteet osuivat siihen. Nojasin puunrunkoon, ja jäin katselemaan alas. Halusin tietää mitä tapahtuisi. Partio meni alitse, eikä kukaan huomannut minua. Idiootit.
”Ilyas, vauhtia nyt!” vaalea nainen huudahti, ja kääntyi katsomaan jotain nuorehkoa poikaa.
Pojalla oli paljon pisamia kasvoillaan, ja tällä oli ruskeat hiukset. Naurahdin hiukan. Kaksikko oli riitaisa, ja he eivät todellakaan viihtyneet toistensa seurassa.
Hyppäsin alas puusta, ja lähdin kävelemään kohti leiriä. Jäin norkoilemaan jonkun nuoren tytön luokse, jonka koira kiehnäsi ympärilläni.

//Lucius?

Nimi: Lucius Lorenzon poika

18.10.2017 00:51
"Johtaja!" koputus raikui etuoveltani, se oli niin luja, että kuulin sen huoneeseeni. Nousin seisomaan ja puin päälleni paitani, sitten kädet taskuissani kävelin huoneiden lävitse ovelle asti. Avasin sen, ja mies seisoi siinä.
"Niin?"
"Joku alokas löydettiin pyörtyneenä metsästä. Minun käskettiin ilmoittaa siitä sinulle", hän sanoi, seisten ryhdikkäästi.
"Kiitos. Tulen heti tarkastamaan tilanteen, muutenkin voisin katsoa miten keltarutto etenee." Nyökkäsin soturille, johon hän vastasi samoin ja lähti kävelemään alas portaita kiireellä.

Alaska oli ollut pyörtynyt alokas, hän jotenkin onnistui koko ajan hyppelehtimään elämääni. Lääkärit veivät hänet jonnekkin rauhaisaan kulmaan, jossa he herättelivät häntä.
Keltarutto oli yhtä paha kuin Guineveren raportit kertoivat, moni oli menehtynyt ja lääkäreiden talo löyhkäsi täydeltä kuolemalta.
Kuitenkin nyt, annoin avustajani puhaltaa kokoontumistorveen. Se oli valtava, koristeellinen torvi, jonka ääni ulottui järven vastarannalle saakka. Odotin kärsivällisesti tornin viereisellä lavalla heimolaisten saapumista.
Tuntui oudolta, että olin vastuussa näin monen ihmisen elämistä. Edessäni täytyi seistä satoja heimolaisia, nuoria ja vanhoja. Ja he kaikki kuuntelivat minua.
"Syyslaulun juhlat ovat nyt ohitse, ne olivat erittäin onnistuneet tänä vuonna, ja tahdon vielä kiittää kaikkia, jotka osallistuvat ohjelmien suunnitteluun", sanoin. Heimolaiset alkoivat hurrata ja taputtaa ollessaan yhä juhlatunnelmassa.
"Kuitenkin, meidän on puhuttava eräästä tapahtuneesta. Tiedän teidän ihmettelevän, miksi pidän Maethiria tornissani, miksen vain tappanut sitä kun jo sitä ammuinkin." Yleisö mutisi mielipiteitään ääneen, mutta en kyennyt saamaan selvää mistään.
"On tehtäväni ilmoittaa, että hän ei ole kenellekään vaaraksi. Tiedän, kova pala niellä. Kuitenkin tunsin tämän henkilön - hänen nimensä on Álywah - neljä vuotta, ja voin hengelläni vannoa hänen olevan harmiton ja täysin ihmisen kaltainen.
Hän hylkäsi meriväen elämän ollessaan seitsemäntoista, sillä muut kohtelivat häntä kuin saastaa hänen mielipiteidensä ja syntyperänsä takia. Álywah on aina ollut rauhanhaluinen, en ole nähnyt häntä kertaakaan edes vahingoittamassa toista ihmistä. Hän ei tue Maethirien tapoja, vaan on aktiivisesti heitä vastaan.
Hän on nyt hyvin huonossa kunnossa, siksi hän ei itse voi tulla puhumaan, hän varmasti ilomielin vaihtaa teidän kanssaan pari sanaa tervehdyttyään. Voin syyttää itseäni hänen kunnostaan, minähän sen nuolen ammuin, mutta tein sen syistä, jotka tekin varmasti ymmärrätte.
Jos kellään on jotain Álywahia vastaan, toivon sinun puhuvan siitä minulle henkilökohtaisesti ja kertovan hyvän perustelun, miksei Álywah voisi olla leirissämme", lopetin puheeni jämäkästi, ja odotin yleisön reaktiota. Oli yllättävän hiljaista, kunnes joku lapsi kiljaisi:
"Onko sillä pyrstö? Mä haluun nähä!"
"Ei, hän on muuttunut ihmiseksi. Hän oli ihmisenä kaiken sen ajan kun tunsin hänet, mutta hänet pakotettiin kasvattamaan suomunsa takaisin Maethirien löydettyä hänet."
"Entä viirusilmät? Minkä väriset hiukset sillä on?" lapsi kysyi innoissaan.
"Kaikilla Maethireilla on viirusilmät muututtuaankin, ja hänen hiuksensa ovat vihreät. Kellään muulla kysyttävää?"
"Oletko varma, että hän on ystävällinen? En ole ikinä eläessäni kuullut rauhanomaisesta Maethirista", nainen kysyi joukosta.
"En minäkään ole kohdannut ketään yhtä ihmismäistä kuin Álywah, muuten he ovatkin kylmäverisiä murhaajia. Meidän ei pidä luottaa heihin, mutta Álywah on poikkeus."
"Herrani, saanko puheenvuoron?" varajohtajani kysyi viereltäni. Nyökkäsin hänelle.
"Minä tuen johtajani päätöstä. Meillä ei ole mitään syytä pelätä M- Álywahia, varsinkin jos hän on tajuttomana ja hurjassa kuumeessa, lukittuna johtajan torniin. Uskon Luciuksen kykenevän tekemään oikean päätöksen, jos hän kävisi agressiiviseksi", Aurey sanoi ja katsoi silmäkulmastaan minua. Nyökkäsin hänelle kiitollisena hänen tuestaan.
"Viimeisenä tahdon ilmoittaa Audra Willyn tyttären kuolemasta. Hän kuoli villieläimen hyökkäyksestä. Kehotan kaikkia ottamaan hänen kohtalostaan opikseen, ja olemaan varuillaan villien eläinten lähettyvillä. Menemällä metsään astutte niiden kotiin, ja jotkut puolustavat sitä kaikin keinoin.
Olkaa tukevia Audran perheelle, he varmasti ovat murtuneita tapahtuneesta", ilmoitin tyynesti.
"Soturit, partio itärajalle lähtee vartin kuluttua. Varautukaa lähtöön, Aurey lähtee teidän mukaanne. Siinä kaikki ilmoitettava, voitte nyt jatkaa mitä ikinä teittekin. Hyvää ja onnellista syksyä kaikille." Heimolaiset alkoivat mutisten hajaantua. Heillä oli varmasti paljon mielipiteitä koskien tapahtunutta. Voisin käydä tarkistamassa heräsikö Alaska jo. Niinpä teinkin, lähdin kävelemään häntä kohti heimolaisten poistuttua.

//Alaska?

Nimi: Trixie

17.10.2017 18:22
Alaska (Lauluääni: https://m.youtube.com/watch?v=Jl8fV1jUQPs)

Katselin tiiviisti Luciuksen silmiä. En edes viitsinyt katsoa tämän kehoa. Mitäs olin tuppautunut tämän talolle kertomaan suru-uutisia.
”Olen tyytyväinen, että palasit. Vaeltajan elämä voi olla raskaampaa kuin kuvittelet - usko minua, vietin elämästäni reilut viisi vuotta vaeltajana”, johtaja sanoi.
Vedin vain syvään henkeä ja nyökkäsin. Mikäpä siinä.
”Hienoa sinulle”, sanoin.
Mikään eleistäni ei paljastanut mitään tunteitani. Olin kylmä. Käännyin ympäri ja kävelin rauhallisesti ovelle, jonka Nikko oli minulle avannut.
”Ihan vain näin ilmoituksena. Quirel ei ole enää lemmikkini. Eikä enää mikään muu kuin Varekai. Senhän varmaan heimo hyväksyy?” kysyin kylmällä, tappavalla äänellä.
Jousi roikkui olallani. Tartuin siihen samalla kun kävelin ulos huoneesta. Nikko käveli perässäni. Juoksin portaat alas ketterästi, Varekain liihotellessa vierelläni. Avasin oven, ja kirjaimellisesti juoksin ulos. Kaipasin niin paljon happea. Varekaikin tuntui nauttivan enemmän vapaasta lentämisestä.
”Tämä heimo ei selvästi välitä meistä”, kuiskasin linnulle.
Varekai katsoi minua ilmasta ymmärtäväisellä ilmeellä. Lähdin kävelemään kohti metsää. Hyräilin matkalla laulua, jonka olin oppinut pienenä. Se muistutti minua kaikesta. Lauluääneni oli omasta mielestäni hirveä, mutta ihmiset tuntuivat jumaloivan sitä.
”Yes
It's so crazy right now
Most incredibly, it's ya girl, B
It's ya boy, young
You ready?
Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no
Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no
Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no
Uh oh, uh oh, uh oh, oh, no, no
Yeah, history in the making
Part two, it's so crazy right now
I look and stare so deep in your eyes
I touch on you more and more every time
When you leave, I'm begging you not to go
Call your name two or three times in a row
Such a funny thing for me to try to explain
How I'm feeling and my pride is the one to blame
'Cause I know I don't understand
Just how your love can do what no one else can
Got me looking so crazy right now, your love's
Got me looking so crazy right now (in love)
Got me looking so crazy right now, your touchI”, lauloin.
Ihmiset kerääntyivät ympärilleni taputtamaan. En edes ollut tajunnut heidän katselevan! Punastus valui poskilleni ja jatkoin matkaani metsään. Ihmiset jäivät huutamaan perääni ylistyksiä äänestäni.
”Lopettakaa”, pyysin hiljaisella äänellä, vaaleiden hiuksieni lomasta. Laulaminen oli vain oma juttuni. En tykännyt ihmisistä. Ja nytkin olin saamassa paniikkikohtausta. En saanut henkeä, maailma pyöri ympärilläni ja pyörryin.

//Lucius?

Nimi: Lucius Lorenzon poika

17.10.2017 17:02
Istuin työpöytäni ääressä vain housut jalassa, paitani olin viskannut valtavalle sängylleni. Pidin parvekkeen ovia visusti kiinni estääkseni äänen tulon torniin, mutta se johti huoneen olemaan todella kuuma.
Olin taas täysin hukkumassa paperityöhön, ja valvoinkin viime yön töiden ja Álywahin takia. Jos se oli mahdollista, silmänaluseni olivat normaalia tummemmat ja katseeni väsyneempi. Pienikin ääni ärsytti minua, ja olin hieman töykeästi ohjeistanut Nikkon pitämään turpansa kiinni, ja jättää minut rauhaan koko päiväksi.
Sain vastattua moneen valituskirjeeseen, normaaleihin kirjeisiin ja myös hahmoteltua tulevia puheitani ja sotureiden vartiovuoroja. Yö oli ollut mitä tuottoisin, vaikka mieltäni painoi ystäväni terveys.
Jouduin henkäisemään syvään kuullessani askelia käytävällä joka johti kohti huonettani. Nousin jo ylös ja lähdin kävelemän ovea kohti, valmiina käskemään Nikkon poistua. Kuitenkin, huomasin askelpareja olevan kaksi. Pysähdyin, ja sydämeni hyppäsi kurkkuuni. Oliko lääkäreillä jotain asiaa Álywahin kunnosta? Oveen koputettiin, ja se aukesi – minun olisi pitänyt muistaa lukita se, mutta univajeessa unohtelu on kai ymmärrettävää. Sisään asteli yllätyksekseni Alaska. Kallistin päätäni odottavasti.
”Audra Willyn tytär on kuollut cervuksen hyökkäyksessä. Karkotin eläimen pois, Anthony oli mukana todistamassa. Saat raporttini tapahtumista aamulla kirjallisena. Hyvää päivänjatkoa”, hän sanoi erityisen jäisellä äänellä. Kohotin toista kulmaani.
”Alaska, oliko oma cervusisi hyökkääjä?”
”Ei.”
”Luotan sanaasi. Ilmoitan pikemmiten Audran lähiomaisille tapahtuneesta”, sanoin tutkiskellen tyttöä, etsien mitään mikä kertoisi hänen valehtelevan.
Alaska nyökkäsi, ja oli kääntyä pois.
”Olen tyytyväinen, että palasit. Vaeltajan elämä voi olla raskaampaa kuin kuvittelet – usko minua, vietin elämästäni reilut viisi vuotta vaeltajana”, kerroin. Nikko oli ilmestynyt ovensuuhun, hän katsoi minua murhaavasti kuullessaan minun mainitsevan aikani vaeltajana. Hän syytti minua yhä siitä, että hylkäsin hänet kadotessani. Hänen valkeat hiuksensa olivat normaalia sotkuisemmat, luoja anna pojalle edes kampa. Toisaalta, en ollut katsonut peiliin vähään aikaan, saatoin näyttää jopa pahemmalta. Vasta sitten tajusin, että Alaska varmasti näki kehoani koristavat kymmenet – tai sadat, kuka tietää- arvet. Niistä suuri osa oli onnekseni selässäni, mutta muutamaa kulki rinnassani ja mahassani. Vastustin katseeni siirtämistä tytön silmistä, ja toivoin hänen olevan kommentoimatta arpiani.

//Alaska?

©2017 Veneficium | Tυℓєναιѕυυ∂єη Hєιмσт - suntuubi.com