Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

QUERCUSA | TENEBRAE | CORVUSA | MORGA | GLACINA | VENEFICIUM

 VARJOMUURI | VAELTAJAT

Veneficiumin heimon tarinat

 

Vuodenaika: Talvi

Sää: Sataa usein ja on epänormaalin myrskyisää.

Ruokatilanne: Ruokaa riittää kaikille.

Seuraava juhla: Lohikäärmejuhla (5.3-11.3.2018)

Muuta: Keltarutto on levinnyt heimolaisten keskuuteen, samoin Ignacismi.

Tiedot päivittyvät kuukausittain.

 

Tästä pääset Veneficiumin heimon sivulle

 1  2  3  4  5  6  >

Nimi

Kotisivut

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on kahdeksan plus seitsemän?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Banshee

16.02.2018 20:53
Naksautin niskani nopeasti. Lucius vaikutti täydeltä kusipäältä, mutta kukapa ihminen nyt ei olisi sitä?
”Banshee. Mulla ei ole muuta nimeä. Kirjatkaa se sinne. B-A-N-S-H-E-E”, sanoin.
Hiilellä sutatut silmäni tuijottivat tiukasti Luciusta.
”Musta joo varmaan tosiaan tulee lääkäri. Olen niin välittävä ja ihana ihminen”, vittuilin.
En kuitenkaan ihan välttämättä halunnut haastaa riitaa, joten päätin olla edes jotenkin auttavasti kohtelias. Tai mikä nyt lasketaan ”kohteliaaksi käytökseksi”.
”Soturiksi ajattelin. Jos vaan sulle sopii”, murahdin, vaikka oikeasti minua ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa sopisiko se Lucius Lorenzon pojalle vai ei. Muuta itsestäni en kertoisi. En todellakaan. Jos en pääsisi heimoon, jatkaisin matkaani, ei sen kummallisempaa. Olisihan se nyt Veneficiumillekin tyhmää jos he päästäisivät minut elävänä pois.
”Noh, pääsenkö vai en?” sanoin, katsellen uhmakkaasti Luciusta.
Nyt olisi kyse ainoastaan Luciuksesta. Aina voisin vain tiirikoida itseni ulos vankilasta tai jotain sinnepäin.
”Kerronko sitten vielä miksi haluan liittyä tänne? Vastaus on yksinkertainen, koska tämä oli lähin heimo. Ja toiseksi, kuulin isältäni että täällä on järkevä johtaja, mikä on erilaista kuin Morgassa”, mutisin.

Nimi: Raven

09.02.2018 16:48
Lucius Lorenzon poika: 8kp, 4 kultakolikkoa ja kaksi pronssikolikkoa.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

27.01.2018 20:42
Morgalainen nainen sanoi tahtovansa liittyä heimooni, ja kannatteli sanojaan uhmakkaalla katseella, kuin olisi varmis antamaan minulle turpiin. Hän vielä kertoi, että häntä koulutettiin Kultaisen kaartin jäseneksi. Mitä kaartista olin kuullut, se oli vain ryhmä jojhtajan suosikkeja, suurin osa aivottomia tappokoneita - vähän niin kuin johtajansa. En tiedä mitä ajattelin siitä, että antaisin sellaisen ihmisen noin vain astella heimooni. Toisaalta hänellä täytyi olla hyvä syy pakenemiseen, voisin samaistua häneen siinä. Mutta oli mahdollisuus, että hän oli vakooja Morgasta, ja kaikki mitä hän sanoi oli valetta.
"Miksi et ole Morgassa?" kysyin naiselta - tai tytöltä, jos hän olisi vasta koulutusvaiheessa oletin hänen olevan alokas. Hän oli myös kohtuullisen lyhyt, mutta ei se paljoa sanonut, melkein kaikki olivat minuun verrattuna lyhyitä.
Nainen naurahti, ei iloisesti. Hänen äänensä oli happamuudesta syöpynyt. ”Joshua on kusipää. Hullu. Mutta jos haluat tietää oikein syyn, se johtuu siitä, että yksi alokas ärsytti. Alokas ei enää vähään aikaan ärsyttänyt ketään."
Joko hänet oli koulutettu valehtelemaan ammattimaisesti, tai hän oikeasti puhui totta. En nähnyt mitään fyysisiä merkkejä mitä valehtelija yleensä näyttäisi, hän ei koskenut kasvojaan tai hiuksiaan, piti katsekontaktin ja hänen kehonsa oli avoin ja rento kevyesti puuskassa olevia käsiä lukuunottamatta. Hän saattoi kuulostaa puolustelevalta, mutta se voi olla vain hänen luonteensa. Enkä tiennyt tahdoinko heimooni morgalaista, jota ei edes hyväksytty sinne hullujen joukkoon väkivaltaisuudensa takia.
”Miksi antaisin sinun jäädä?” kysyin.
Tyttö otti taskustaan veitsiä - ne olivat luultavasti heittämiseen tarkoitettu terän ja kahvan muodosta päätellen. Vartioiden täytyi olla todella sokeita, jos he eivät huomanneet ottaa niitä tytöltä. Varauduin siihen, että hän yrittäisi käyttää niitä minua vastaan suoristamalla selkäni ja ottamalla käteni taskuistani lepäämään sivuilleni. En ollut peloissani, mutten myöskään tahtonut olla liian sinisilmäinen ja saada puukon otsaani.
Tyttö kävi piirtämässä sellin seinään rastin ja palasi luokseni.
”Harrastan veitsiä. Do you?” Hän pyöritteli veistä kädessään ja heitti sen seinään, tarkalleen rastin keskelle. Hän kääntyi vilkaisemaan minua, odottaen jotain reaktiota.
"Olet äkäinen ja mukamas kova, käyt sotureihini käsiksi, käyttäydyt kuin mikäkin kakara ja nyt oletat pääseväsi heimooni heittämällä yhden veitsen?" Kohotin toista kulmaani puhuessani, joka taisi olla ensimmäinen oikea ilmaisu hänen lähellään joistain tunteista, jota minulla saattoi olla.
"Sinun täytyy pelata korttisi viisaammin. Palasin itse juuri Morgasta, enkä juuri nyt tunne kovin paljon myötätuntoa morgalaisia kohtaan. Jos todella tahdot liittyä Veneficiumin heimoon, tahdon saada sinut jäseneksi. En halua jättää ketään vaeltajaksi, mutta et juuri nyt vaikuta olevan kiinnostunut kansalaisuudesta. Joten laita veitsesi pois ja keskustellaan. Aloita kertomalla koko nimesi, jonka jos liityt heimoon kirjaan väestörekisteriin, ja kerro miksi tahdot liittyä juuri Veneficiumin heimoon, ja miksi tulet olemaan meille hyödyksi. Kerro myös, mihin ammattiin tahdot kouluttautua ja ikäsi", sanoin ja vedin käteni puuskaan, katsoen tyttöä tyynesti.

Nimi: Raven

01.01.2018 14:41
Lucius Lorenzon poika: 202kp, 4tp & 92 kultakolikkoa ja kaksi pronssikolikkoa!

Alaska Anwarin tytär: 62kp, 1tp & 28 kultakolikkoa ja neljä pronssikolikkoa.

Maddison ”Banshee” Murphyn tytär: 17kp & 7 kultakolikkoa, yksi hopeakolikko ja kolme pronssikolikkoa.

Nimi: Maddison Murphyn tytär

25.12.2017 12:53
Nousin ylös kuultuani miehen äänen. Olin miestä varmaan 35 cm lyhyempi, mutta uhmakas katseeni ei muuttunut mihinkään.
”Haluan liittyä heimoonne”, sihahdin, jäätävällä äänellä.
Vedin käteni kevyesti puuskaan. En erottanut Luciuksen kasvoilta mitään tunteita.
”Minusta koulutettiin Kultaisen kaartin sotilasta Morgassa”, jatkoin, kuin sylkäisten sanat ulos.
Kultainen kaarti oli yksi vitun urpojen keksimä lasten kerho, joka vain yritti olla pelottava.
”Miksi sitten et ole Morgassa?” Lucius kysyi.
Naurahdin halveksuen.
”Joshua on kusipää. Hullu. Mutta jos haluat tietää oikein syyn, se johtuu siitä, että yksi alokas ärsytti. Alokas ei enää vähään aikaan ärsyttänyt ketään”, sanoin kylmästi.
Alokas oli itse tiennyt mihin ryhtyi, alkaessaan pelata kanssani. En sietänyt ärsyttämistä, kaikki tiesivät sen. Olin yksi pelätyimmistä alokkaista koko heimossa. Murphy oli sentään jossain onnistunut.
”Miksi antaisin sinun jäädä?” Lucius kysyi minulta.
Otin taskustani heittoveitset. Kävelin kauimmaisen seinän luokse, ja piirsin siihen veitsellä pienen ruksin. Kävelin takaisin Luciuksen luokse, ilmekään värähtämättä.
”Harrastan veitsiä. Do you?” kysyin, vaikka rehellisesti asia ei kiinnostanut minua ollenkaan.
Pyörittelin hetken aikaa veistä kädessäni, ennen kuin täysin tyynen viileästi heitin sen täsmälleen ruksin keskelle. En edes hymyillyt, tuo oli ollut vielä helppoa.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

25.12.2017 11:58
”Anteeksi nyt vaan, lopettakaa ennen kuin aloitatte”, Alaska sanoi murhaavaati ja katsoi meitä varoittavasti. ”Ellette halua, että mä usutan muutaman hyvin vihaisen crewanin teidän kimppuunne, kannattaa lopettaa."
Olin hyvin lähellä hänen niskojen taittamistaan, hän kuvitteli pystyvänsä määräilevään johtajaa, omassa talossani? En kuitenkaan voinut, Nikko ei pysyisi siitä hiljaa jos Alaskalle kävisi jotain.. En pitänyt Alaskan äänensävystä, tai siitä, että hän luuli omaavansa mitään määräysvaltaa täällä.
”Hauska tavata vain, Luciuksen uusi poikaystävä”, hän vielä kehtasi naurahtaa ja ojensi kätensä Erwinille. Raivo kiehui sisälläni, vaikka ilmeeni pysyi apaattisena. Erwin vilkaisi minua, kysyen mitä tekisi. Pudistin hänelle päätäni ja Erwin ei liikauttanutkaan omaa kättään, joka sai Alaskan laskemaan omansa.
Alaska esitteli silti itsensä, kertoi erikoistuvansa cervusiin - ei se tullut minulle niin yllätyksenä, enkä jaksanut nyt välittää. Toivoin hänen vain lähtevän.
"Olen Erwin Judasin poika, vietin vuoden Morgan tyrmissä ja tahtoisin olla rauhassa, mahdollisesti syödä ruokaa kunnolla ekaa kertaa vuoteen", hän sanoi happamasti. Päätin olla sanomatta mitään.
Alaska vielä kertoi jostain toisesta morgalaisesta ja perheensä murhasta, Nikko oli pelastanut hänet.
"Hyvä että siitä turhakkeesta, joka on veljeni, on jotain hyötyä", mutisin, odottaen Alaskan älyävän häipyä.
”Eikö teidän kannattaisi kutsua lääkäri tänne? Keltarutto on niin levinnyt, ettei teidän varmaan kannata mennä lääkärin talolle? Sun kasvot näyttää rehellisesti sanottuna ihan hirveiltä”, Alaska sanoi.
"Meillä on jo lääkäreita Evelynin huoneessa, ja usko pois muu kehoni näyttää pahemmalta", sanoin ja nostin hieman paitaani, paljasten kivuliaat, osittain auenneet veriset ja paksut haavat.
”Ootteko te nyt sitten... pari? Kun teillä kummallakin on fritsuja?” Nikko kysyi.
”Eiköhän sun broidis kyllä kerro sen sulle. Sitä paitsi, eiks se oo aika ilmiselvää. Älä ole voikukka, Nikko."
"Älkää käyttäytykö kuin teinit, luulisi teidän pystyvän parempaan", Erwin murahti.
"Jotain muutakin kun kidutusta tapahtui vankilassa, joka sinun täytyy kuulla. Tämä koskee menneisyyttämme", sanoin Nikkolle. Nikko vakavoitui, mutta Alaskan jatkaessa puhumista hän jo unohti sanani.
Alaska ja Nikko puhuivat vielä jotain keskenään, minua olisi vähemmän voinut kiinnostaa. Tahdoin ylimääräisen pois huoneesta, jotta voisin kertoa Nikkolle mitä tapahtui. Hänen täytyi tietää Rodrigosta, olimme yhä vaarassa.
"Moikka kaikille! Nikko, tuun käymään illalla”, Alaska sanoi avatessaan oven ja astuessaan siitä ulos. Paiskasin oven hänen perässään ja odotimme kaikki hiljaisuudessa tulevaa.
Kun uskoin hänen olevan tarpeeksi kaukana, sanoin: "Hän ei tule käymään täällä illalla. Menette hänen luokseen tai vara-asuntoosi, en tahdo vieraita talooni. Ymmärrätkö kuinka paljon tietoja täällä on, ja kun tuo myisi ne vääriin käsiin hän rikastuisi? Et voi olla noin huolimaton! Oikeastaan, voit pakata kamppeesi. Saat muuttaa, et voi vaarantaa heimoa taas", sähähdin.
Nikko katsoi minua suu ammollaan: "E-en ajatellut sitä."
"Milloin ajattelet mitään? Entä jos Alaska olisi tehnyt jotain, vahingossa tuhonnut tärkeät paperini tai varastanut ne? Heimon turmio olisi sinun pienissä käsissäsi. Kuinka kauan olet edes tuntenut hänet?", äkäisyyteni uhkui äänestäni. "Oletin sinun kasvaneen siinä ajassa, kun olin poissa. Olet illalla pois täältä ja annat avaimesi minulle. Silloin vain minä ja Aurey pääsemme tänne", sanoin ja ojensin käteni.
Nikko antoi vastahakoisesti avaimensa, muttei väittänyt vastaan, kai hän tajusi tekonsa vakavuuden.
"Mistä tahdoit puhua?" hän kysyi.
"Ensin tahdon sanoa, että Erwin tietää kaiken. Hän voi olla tässä kun keskustelemme asiasta", aloitin. Nikko nyökkäsi, mutta selvästi ei pitänyt siitä, että kerroin. Ainakin tiesin hänen pitävän suunsa kiinni.
"Rodrigo oli siellä. En tappanut häntä, siihen ei ollut aikaa. Hän tietää ja muistaa kaiken. Luultavasti Morgan johtaja tietää, tapoimmehan hänen sotureitaan silloin muinoin."
Nikko kalpeni heti kun mainitsin Rodrigon nimen. Hän vaikutti voivan pahoin, mutta piti kaiken sisällään.
"Et ole tosissasi", Nikko vaikeroi.
"Olen. Ainiin, katso, jos se auttaa", sanoin ja vedin paitani pääni yli. Nikko silmäili tuhoutunutta ihoani, pilattua vartaloani. Kehoni oli karhea ja rupinen, punaisia ruoskan jälkiä kulki joka suuntaan. Olin laihtunut paljon, näin sen nyt. Kylkiluuni pilkottivat näkyville ja vatsani oli minimaalinen.
"En tiennyt, en olisi ollut niin iso kusipää", Nikko katsoi minua huolestuneena ja otti askelen lähemmäs, tarkastellen arpia.
"Olin neljä viikkoa poissa, niin vähällä ruualla kun minut saatiin pysymään elossa ja satunnaisilla kidutussessioilla. Se tekee tämän", sanoin.
"Ja minä kokonaisen vuoden", Erwin sanoi, liittyen vihdoin keskusteluun.
"Joten jos ymmärtäisit jättää meidät rauhaan, olisin kiitolinen. Puhutaan Rodrigosta ja miten hoitelemme hänet joskus toiste." Tartuin Erwinin kädestä ja johdatin hänet Nikkon ohi olohuoneeseen.
"Olen pahoillani", Nikko sanoi. "Olin tyhmä, taas."
"Voit saada huoneesi takaisin jos kykenen luottamaan sinuun, mutta nyt tulet asuaan asunnossasi. Kannattaa mennä pakkaamaan kamojasi", sanoin, sitten menin Erwin perässäni makuuhuoneiden käytäville ja kävelin Nikkon huoneen ohi, sitten Evelynin huoneeseen.
Avasin sen huoneen oven, käsi täristen. Erwin ehti vilkaista minua huolestuneesti, ennen kun näki huoneen sisällällön.
Vihreähiuksinen nainen, Álywah, makasi sängyssä liikkumattomana viiden lääkärin ympäröimänä. He kaikki - paitsi Álywah - nostivat päänsä suuntaani.
"Olet palannut!" joku hihkaisi.
"Miten Álywah voi?" kysyin huolestuneena, kävelin hänen vierelleen. Hänen rintansa kohosi rauhallisesti ja hän piti silmiään kiinni, kuin oli syvässä unessa.
"Hän oli hereillä eilen, mutta on nyt nukkunut todella pitkään. Hänellä ei ole paljoa voimia, mitä ennemmin saat hänestä haluamasi tiedot sitä parempi. Uskon hänen sairastavan jotain vakavampaa. Pelkkä nuoli polvitaipeeseen ei tee tätä", mieslääkäri selitti.

Lääkärit olivat paikanneet minut ja Erwinin, sitten söimme kunnolla ja vein Erwinin kierrokselle talostani (Näimme Evelynin, oli ihana nähdä häntä) ja kiersimme heimon saarenkin. Kaikki tervehtivät minua helpottuneena paluustani, mutta en osannut enää hymyillä takaisin ja vilkuttaa, joten vain nyökkäsin heille.
"Menemmekö katsomaan sitä morgalaista? Entä jos se on lähetetty meidän perään?" Erwin kyseli meidän ollessamme taloni edustalla.
"Hän tuli tänne ennen meitä, ei siinä olisi järkeä. En tiedä mitä hän tekee täällä, annetaan hänen selittää", sanoin ja lähdimme kävelemään vankilaamme kohti. Keskustelimme kaikkea, lähinnä tulevaisuudestamme. Nimittäisin Erwinin pian soturiksi, varmaan huomenna.
"Minulla on huono olo, tehdään se nopeasti", Erwin sanoi saavuttuamme tyrmien läheisyyteen. Katsoin häntä huolestuneesti ja pysähdyin.
"Miten?"
"Tehdään tämä ensin", hän hymyili heikosti ja jatkoi kävelemistä.
Kävelimme vankilan ovelle ja Erwin pysähtyi. Kysyin häneltä mikä hänellä oli, johon hän vain pudisti päätään.
Hänen puhuessaan hänen äänensä värisi: "Voinko odottaa tässä? En tahdo takaisin, anteeksi Lucius."
Kurtistin kulmiani huolestuneena ja käännyin hänen puoleensa kääriäkseni käteni hänen kaulansa ympärille.
"Koska se muistuttaa sinua Morgasta?" kysyin pää kallellaan.
"Tiedän sen olevan tyhmää, mutta…"
"Ei se ole. Voit tietenkin jäädä", sanoin ja suutelin häntä nopeasti.
Irrotin otteeni hänestä ja avasin rautaoven tyrmiin. Erwin oli oikeassa, mieleeni tuli heti kaikki Morgassa tapahtunut. Ehkä hänelle kävi siellä jotain pahempaa, josta ei ole vielä kertonut.
Tyrmäni ei ollut läheskään yhtä suuri kuin Morgan, eikä siellä ollut puoliakaan vankeja. Suljin oven ja kävelin sellien ympäröimällä käytävällä, kasvoni olivat jälleen muuttuneet ilmeetömäksi. Vartija ohjeisti minut tulokkaan sellille, menin seisomaan hänen kaltereidensa eteen. Silmäilin siellä olevaa naista, hän oli mustatukkainen ja kalpea.
"Tahdoit puhua kanssani. Tässä olen", sanoin ääneni palautuen siihen tavalliseen: ääneni kuului selkeästi, mutta sanoista ei kyennyt erottamaan mitään tunneta.


Nimi: Alaska Anwarin tytär

25.12.2017 04:47
Heräsin Nikkon vierestä. Kaikki vaatteet olivat päälläni, Nikko oli vain kiertänyt kätensä ympärilleni. Heräsin aikaisemmin kuin Nikko, joten nousin varovaisesti ylös.
”Huomenta”, Nikko mutisi, ilmeisesti olin herättänyt miehen.
Hymyilin, ja painoin nopeasti suukon Nikkon poskelle. Salamannopeasti mies kuitenkin tarttui lantiosta, ja veti minut päällensä. Nauroin hiukan, ja painoin nyt kunnon suudelman tämän huulille. Miehen kädet vaelsivat takapuolelleni, ja jatkoin suutelua yhä vain kiihkeämmin. Nousin istumaan hajareisin pojan päälle. Virnistin hiukan, ja nousin ylös sängystä. Nikkon sänky oli valtava verrattuna patjaan jolla olin tottunut nukkumaan. Sidoin hiukseni tuttuun tapaan nutturalle.
”Miksi et ikinä pidä hiuksiasi auki? Näyttäisit superkauniilta”, Nikko sanoi, kurtistaen kulmiaan.
En vastannut, vedin korsettivyöni vain kireämmälle. Samassa kuului askeleita käytävältä. Nikko oli hetkessä pystyssä, ja käveli ovelle. Sen takana seisoi Lucius. Kuulin Nikkon äänestä, että tämä oli loukkaantunut. Kävelin huoneeseen, tiukat mustat housut päälläni. Verinen valkoinen paita oli yhä päälläni, Nikkon paidat olivat niin isoja, ettei ollut mitään järkeä ottaa niitä. Luciuksen näkeminen ei ollut negatiivista eikä positiivista, vaan jotain siltä väliltä. Oli kuitenkin hyvä että heimon johtaja oli palannut.
”Sanoin aika monesti, ettet pane talossani ketään”, kuulin Luciuksen sanovan turhautuneena.
Kävelin Nikkon viereen.
”Anteeksi nyt vaan, lopettakaa ennen kuin aloitatte”, sanoin murhaavalla äänellä.
En jaksaisi nyt mitään veljesriitaa. Katsoin kumpaakin varoittavasti.
”Ellette halua että mä usutan muutaman hyvin vihaisen crewanin teidän kimppuun, kannattaa lopettaa”, sanoin.
Samassa katseeni kiinnittyi Luciuksen vieressä olevaan mieheen, jonka kaulassa oli myöskin fritsuja. Pidin neutraalin ilmeen kasvoillani, vaikka minua naurattikin todella paljon.
”Hauska tavata vain, Luciuksen uusi poikaystävä”, naurahdin, ja ojensin miehelle käteni.
Nikko tarttui minua lantiolta, ja veti minut aivan lähelleen. Nautin tämän kosketuksesta, mutten onneksi näyttänyt sitä ulospäin.
”Olen Alaska, eläinten kesyttäjä ja soturi. Että mikäli tarvitset cervuksia, ne on mun erikoisalaa, multa saa koulutettuja”, lipsautin.
Olin valehdellut Luciukselle aikaisemmin että en enää kouluttanut cervuksia. Vedin käden suulleni, ja Nikko takanani nauroi hiukan. Olin aivan kiinni Nikkossa, tämän kädet olivat oikeastaan kiinni perseessäni. Pidin yhä viileähkön ilmeen kasvoillani, katsellessani kaksikkoa. He olivat söpö pari.
”Ja niin, täällä on tapahtunut hyvin paljon. Äsken tänne tuotiin tatuoinnin perusteella morgalainen, erittäin vihainen tyttö, joka potkas Ameliaa ja sai Jonathanin suuttumaan kunnolla. Ja sen lisäksi mun perhe...”, sanoin mutta lopetin lauseen kesken.
Tunsin Nikkon halaavan minua tiukasti, sulkiessani hetkeksi silmäni. Pakko kai siitä olisi kertoa heimon johtajalle.
”Angelina sekosi ja tappoi kaikki. Mäkin olisin vainaa ilman Nikkoa”, sanoin kiitollisena.
Harvoin puhuin näin paljon, mutta Nikko sai paremmat puoleni esille.
”Eikö teidän kannattaisi kutsua lääkäri tänne? Keltarutto on niin levinnyt, ettei teidän varmaan kannata mennä lääkärin talolle? Sun kasvot näyttää rehellisesti sanottuna ihan hirveiltä”, sanoin.
Nikko päästi irti lantiostani, ja katseli veljeään hiukan kyseenalaisten tätä.
”Ootteko te nyt sitten... Pari? Kun teillä kummallakin on fritsuja?” Nikko kysyi.
Katsoin Nikkoa kuin tämä olisi idiootti. Tönäisin tätä kevyesti lantioon, varoen satuttamasta.
”Eiköhän sun broidis kyllä kerro sen sulle. Sitä paitsi, eiks se oo aika ilmiselvää. Älä ole voikukka, Nikko”, sanoin viitaten tyhmyyteen.
Poika mutristi huuliaan. Pyöräytin silmiäni. Venytin muutaman kerran kipeää kättäni.
”Nikko, älä harkitse lääkärin alaa”, mutisin kun tunsin kuuman ihon, joka oli täysin pingottunut.
Poika oli heti vierelläni, ja nosti minut syliinsä.
”Laske mut alas!” huudahdin. Hieno yritys sankari, mutta Nikkon polvet pettivät, jonka seurauksena kumpikin makasimme maassa.
”Ei vittu... Lähden ulos cervuksen kaa, tuutko messiin?” kysyin Nikkoa. Poika näytti siltä kuin olisin kysynyt tätä kuuhun.
”Ei sitten”, naurahdin, lähtiessäni kävelemään portaita alas. ”Moikka kaikille! Nikko, tuun käymään illalla”, jatkoin.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

25.12.2017 03:44
Juoksimme alamäkeä pitkin kohti metsää täynnä kuolleita puita. Jos muistin oikein, sen nimi oli Kuolon metsä, joka sopi todella hyvin sen nimeksi; Lehdettömät puut seisoivat paikoillaan pitkinä ja ylväinä, aavemaisesti odottaen meitä. Koko paikka näytti kuolleelta, aluskasvillisuus oli kellertävää tai rusehtavaa, siellä mikään ei näyttänyt olevan vihreää.
Erwin juoksi edessäni, yritin kiriä hänen vierelleen, mutta olin hitaampi. Paikkojani koski, mutta yritin keskittyä vain juoksemiseen.
Kuskit eivät näyttäneet sotureilta, he tuskin lähtisivät peräämme, mutta varmasti hälyttäisivät oikeat soturit paikalle. Varmasti minun tuurillani siellä paikassa minne he olivat menossa oli satoja sotureita, ja he usuttaisivat ne meidän kimppuumme. Ehkä jos Erwin olisi ainoa pakeneva he eivät vaivautuisi, mutta jos he tajusivat minun olevan kuka olen, olisimme ongelmissa. Onneksi he eivät nähneet meitä läheltä, meillä oli toivoa.
Kiidimme metsään, Erwin hidasti, jotta pääsin hänen vierelleen. Hypimme kaatuneiden puiden yli ja otimme askeliimme vauhtia reittillämme olevista puunjuurista.
Hidastimme jonkun ajan päästä vauhtiamme, olimme jo täysin metsän keskellä, en nähnyt missään suunnassa muuta kuin kuollutta puuta.
"Kätesi", Erwin sanoi ja nosti käteni ylös. Joku haavoista oli avautunut ja nyt vuosi taas verta, en ollut edes huomannut sitä adrenaliinin takia. Nyt kuitenkin kipu alkoi tuntua. Hihassani oli verisiä länttejä.
"Emme voi välittää siitä nyt. Yritetään päästä rajan yli mahdollisimman pian, eivät he uskalla seurata meitä sinne - en tiedä seuraavatko he meitä vieläkään, heillä ei ole paljoa johtolankoja meidän sijainnistamme ennen kuin ne vaunujen kuskit vievät tietonsa leiriin", sanoin vetäessäni hihaani ylös. Ei se haava ollut pahasti auennut, mutta oli silti. Laskin hihani.
"Jatketaan. Pysähdytään vasta heimoni mailla, voimme yöpyä siellä. Aurinko luultavasti kerkeää jo laskea kun pääsemme sinne", sanoin ja lähdin hölkkäämään. Erwin sanattomana seurasi.

Olimme kai todella onnekkaita, mutta emme törmänneet kertaakaan ihmiseen eikä kukaan näyttänyt olevan perässämme, kai soturit eivät vain tienneet mistä etsiä. Ylitimme rajan ja jatkoimme vielä matkaa, kunnes raja oli kaukana selkiemme takana.
Kuu loisti taivaalla ja olin täysin uupunut. Jokaista paikkaa koski, vammojeni sekä liikkumisen takia. Olimme varmasti liikkuneet monia tunteja. Kurkkuni olisi kuiva kuin aavikko, jos emme olisi pysähtyneet juomaan joesta.
Nyt teimme leiriä korkeiden kuusien ympäröimälle aukiolle, rakensimme yhdessä meille pienen laavun ja uupuneena heittäydyin siihen makaamaan.
"Huomenna takaisin heimoon. En ikinä olisi ajatellut olevani niin iloinen pääsemään kuuntelemaan heimolaisten valitusta", huokaisin ja nousin istumaan. Erwin käveli laavun takaa luokseni ja piti käsiään edessään kupissa, kantaen jotain, pimeässä en nähnyt mitä. Hän istui vierelleni ja ojensi minulle toisen käsistään.
"Löysin mustikoita, ota", hän sanoi ja tiputti osan käteeni. Tarkkailin tummia marjoja, niitä ei ollut paljoa, mutta olisin ollut yhdestäkin kiitollinen. Olin kaataa kaikki suuhuni, mutta vilkaisin Erwinin käsiä. Hän oli antanut minulle paljon enemmän kuin itselleen, hänellä oli säälittävän pieni määrä niitä. Vilkaisin hänen kasvojaan, Erwin katseli marjojaan ja alkoi syödä niitä yksi kerrallaan.
Otin puolet omista marjoistani toiseen käteeni. "Erwin", sanoin, joka sai hänet kääntämään päätään.
"Avaa suu", virnistin ja vein käteni hänen suunsa eteen. Kaadoin marjat hänen avoimeen suuhunsa ja sanoin: "Et voi antaa minulle niin paljon ja itsellesi niin vähän."
Erwin pyöritti silmiään, koska ei halunnut puhua suu täynnä. Hän kuitenkin sai ne nieltyä ja vastasi: "Olet huonommassa kunnossa kuin minä." Hänen siniset silmänsä olivat vielä kirkkaammat kuunvalossa ja vaikuttivat hehkuvan, vaikka hänen ripsensä laskivatkin varjon hänen silmiensä ylle.
"Ja sinä et osaa syödä siististi", sanoin virnistäen ja pyyhkäisin mustikkaa pois Erwinin poskelta. Erwin värähti kosketuksestani.
"Turpa kiinni", hän naurahti ja veti toisen jalkansa hieman koukkuun. Olimme taas hetken hiljaa.
Mietin häntä, jonka tajusin olevan tyhmää. Minun pitäisi keskittyä siihen mitä teen Morgan suhteen palattuani heimoon ja siihen työmäärään joka minulla tulee olemaan, mutten saanut Erwiniä päästäni. Pelkästään ajattelemalla häntä sykkeeni kiihtyi ja hengitykseni muuttui raskaammaksi.
"Miten ajattelet heimosi suhtautuvan minuun?" Erwin kysyi.
"Hyvin. He ovat hyväsydämisiä, kunhan pääsevät ensimmäisten epäluulojen yli. He olisivat tyhmiä jos eivät pitäisi sinusta", sanoin.
"Toivottavasti", hän totesi ja sen jälkeen hymähti katsellen jalkojaan. "Lucius…", hän aloitti.
Erwin käänsi katseensa minuun, mustat pupillit laajentuneina. En voinut katsoa muualle kuin hänen silmiinsä ja sydämeni tuntui nyt hakkaavan niin lujaa, että pelkäsin Erwinin kuulevan sen. Erwinin huulille nousi pieni hymy.
"Tahtoisin jatkaa siitä mihin jäimme", hän sanoi, melkein kuiskaten. Hymyilin tietäen mitä hän tarkoitti ja nojasin Erwiniä kohti, polttava tunne syntyi rinnassani. Tällä kertaa veisin sen loppuun asti.
Nousin polvilleni ja laskin toisen käteni Erwinin kaulalle ja toisen pidin maassa tukena, ja siirsin itseni hänen päälleen, toinen jalka hänen jalkojensa välissä. Liikutin toista kättäni hitaasti ylemmäs, aina hänen leualleen asti. Tunsin saman kuumuuden ja sähköisyyden ilmassa, se kihelmöi kasvojani. Erwin silmäili minua suu hieman raollaan, rinta kohoillen hengityksestä. Hän laski painonsa käsilleen, nojaten hieman taaksepäin ja sitten nosti toisen kätensä kaulalleni. Hänen kosketuksensa oli polttava ja teki janostani sietämättömän.
Kasvoni lähestyivät häntä, tein sen ottaen aikani, nauttien jokaisesta sekunnista - nyt kukaan ei keskeytäisi meitä.
Kun huulemme olivat muutaman sentin päästä toisistaan, kuiskasin: "Pitäisin siitä myös", ja virnistin. Erwin henkäisi ja puri huultaan, mutta päästi irti ja antoi huultensa jäädä rennoksi. Laskin käteni takaisin hänen kaulalleen ja vedin hänen paitansa kaulukset nyrkkiini .
Odotin vielä muutaman sekunnin, molemmat tiesimme mitä tapahtuisi. Ilma oli huumaava, tunsin Erwinin raskaan, lämpimän hengityksensä ihollani.
Katsoimme toisiamme silmiin, mutta suljimme ne kun nykäisin Erwiniä lähemmäs ja yhdistin huulemme. Hänen paksut huulensa iskeytyivät omiani vasten ja suutelin häntä, kuin en enää ikinä pystyisi uudelleen. Kipinä välillämme ei kuollut, vaan kasvoi roihuavaksi liekiksi. Emme kyenneet aloittamaan varovaisesti, vaan suudelma oli täynnä intohimoa ja tunnetta. Tuntui niin hyvältä suudella häntä ja koskea häntä. Lopetimme vain ottamaan happea, mutta yhdistimme aina huulemme uudelleen.
Erwinin tukeva käsi petti ja kaaduimme maahan, huulemme pysyen tiukasti yhdessä. Huokaisimme sulosointuja toistemme huulia vasten, Erwinin ääni sai minut vain tahtomaan enemmän. Pelkäsin, etten voinut lopettaa.
Vetäydyin silti pois, nähdäkseni hänet. Erwin katsoi minua rinta tasaisesti kohoten, huulet turvonneina käsittelystäni.
"Älä lopeta", hän voihkaisi ja yritti nykäistä minua takaisin.
Virnistin hänen kärsimättömyydelleen ja sanoin: "En aiokaan, teen vain jotain muuta."
Siirsin huuleni hänen kaulalleen ja suutelin herkkää ihoa, jättäen merkkejä minusta, kauniita mustelmia. Erwin voihki ja huokaili häpeilettömästi, ei kukaan ollut kuulemassa.
"Vittu", hän henkäisi.
"Tiedän", mumisin ja jätin vielä yhden fritsun hänen kaulalleen ennen kuin päästin hänestä irti, en kauaksi, koska Erwin veti minut paidastani lähelleen ja huuleni kiinni omiinsa. Hän puri hellästi alahuultani, ansaiten minulta tyytyväisen voihkaisun. Tunsin Erwinin huulien kaartuvan hymyyn hänen kietoessa kätensä kaulani ympärille.
"Hyvä, että jouduit vankilaan. Emme olisi muuten tavanneet", hän henkäisi silmät tuikkien suudelmamme välissä. Hän nousi istumaan ja minä kellahdin istumaan hänen vierelleen.
"Suu kiinni ja suutele minua", hymähdin ja vein huulemme jälleen yhteen. Erwin teki niin iloisesti, mutta laski kätensä paitani reunalle ja alkoi kääriä sitä ylöspäin. Jouduimme eroamaan, että sain vedettyä sen pääni yli. Kun viskasin sen maahan Erwinkin oli heittänyt omansa menemään, kalpea lihaksikas iho kuultaen paljaana pimeässä. Hän tuli päälleni ja palautti palveluksen, antaen minulle fritsuja kaikkialle kaulasta asti juuri housujeni ylle. En äännähtänyt yhtä helpolla kuin Erwin, mutta hän sai minut voihkimaan malttamattomana. Hän virnisti aina kun päästin äänen, tyytyväisenä aikaansaannokseensa. Hän vei huulensa takaisin omilleni ja suuteli minua nyt herkemmin, mutta hitaasti voimistaen sitä. Hänen sormensa hamuilivat housujeni reunaa, hän tiesi minun haluavan enemmän - seisokkini teki sen aika selväksi.
"Ei vielä, en tahdo tehdä sitä täällä", sanoin silti ja vedin hänen kätensä ylös. Erwin nyökkäsi ja vietimme vielä hetken aikaa vain suutelemassa, mutta pian lopetimme ja nukahdimme toisiemme käsiin.

Heräsin käteni Erwinin ympärillä, hänen selkänsä rintaani vasten painautuneena. Pian hänkin heräsi, silloin suutelimme nopeasti toisillemme huomenet ja puimme päälle ja lähdimme kävelemään.
Meni muutamia tunteja, kunnes vihdoin pääsimme leiriin vievälle sillalle. Olin hermoissani, en tiennyt miksi. Minun pitäisi olla onnellinen päästessäni kotiini, olinkin, mutta ahdistus puristi sydäntäni. Kävelin Erwin vierelläni sillan yli, ollessani porttien lähellä ne avautuivat iloisten huudahduksien saattelemana. "Johtaja palasi!","Lucius on tullut takaisin!"
Ihmiset ympäröivät meitä, mutta varajohtajani Aurey oli nopeasti porteilla meidän luonamme ja hän välittömästi kysyi: "Mitä tapahtui? Mitä kasvoillesi kävi? Oletko kunnossa?"
Hymähdin, tuntui hyvältä nähdä Aureyn kasvot ja kuulla hänen vaativa äänensä.
"Morgalaiset hyökkäsivät kimppuuni ja veivät tyrmiinsä, he eivät kohdelleet minua kovin vieraanomaisesti. Tässä on Erwin, Erwin Judasin poika. Hän auttoi minua pakenemaan, teimme sen eilen iltapäivällä", selitin.
"Vitun Morga, vain he teksivät jotain noin idioottimaista", Aurey sihähti. "Anna vain käsky, niin lähetän armeijamme marssimaan heidän ovilleen."
"Emme ole tarpeeksi vahvoja, keltarutto on vienyt paljon hyviä sotureita. Meidän täytyy odotaa ja iskeä kun on parempi aika", sanoin, lähdimme kolmistaan kävelemään taloani kohti. Erwin katseli hämmästyneenä ympärilleen, mutta lumoutui taloani ympäröivästä kultaisesta lohikäärmeestä.
"Et todella aio kostaa?" Aurey kysyi.
"Aion, mutten vielä", sanoin.
"Kasvosi.. Luoja, voin vain ajatella miltä muu kehosi näyttää", Aurey mutisi. "Ilmoitan paluustasi lopulle heimolle, mene sinä kertomaan Nikkolle paluustasi ja lepää vähän."
"Kiitos Aurey, arvostan sitä. Puhumme tästä lisää myöhemmin", sanoin ja erosimme hänestä. Johdatin Erwinin kirjastoon, tervehtien heimolaisia matkalla. Kapusimme torniin ja päädyimme asuntoni ovelle, avasimme sen ja Nikko olikin oven edessä seisomassa.
Hänen silmänsä laajentuivat hänen nähdessään minut, sitten hän alkoi silmäillä kasvojani, mitä luultavimmin arpeani.
"Vitun paskiainen, luulin sinun jättäneen minut taas", hän parahti, mutta kuulin helpotuksen hänen äänessään.
"Morgalaiset kaappasivat minut. Missä Evelyn on?" kysyin ja vilkuilin ympärilleni.
"Tosissasi välität siitä enemmän kun minusta? Et edes kertonut kuka tuo on." Hän osoitti Erwiniä.
"Erwin auttoi minua pakenemaan, käyttäydy hänen ympärillään. Etkai ole sotkenut? Tuhonnut mitään?" kysyin ja tutkailin huonetta.
"Ja mitä Alaska tekee täällä?" kysyin huomatessani Alaskan kävelevän huoneeseen. "Sanoin aika monesti, ettet pane talossani ketään", voihkaisin ja vedin sormet hiuksieni lävitse.
"Emme me tehneet mitään. Ja hyvä sinun minua syyttää mistään, mitä nuo fritsut kaulassasi sitten ovat?" Nikko murahti.
"Fritsuja", sanoin ja pyöräytin silmiäni.

Nimi: Maddison ”Banshee” Murphyn tytär

25.12.2017 00:56
Kiisin Morgan rajan ohi, suoraan Veneficiumin puolelle.
”Haistakaa vittu!” huusin minua seuraaville sotureille.
Veneficiumin puolella olisin sentään hiukan suojemmassa, Joshua ei välttämättä lähettäisi Veneficiumin puolelle sotureita perääni. Tosin ei siitäkään ollut aina varma. Mies oli hullu, täysi kahjo.
”Haista vittu, Banshee! Olet petturi, hakkasit yhden alokkaan”, Anya, toinen alokas sihisi.
Virnistin, juostessani kauemmas. En ollut nopea juoksija, mutta Anya oli hidas. Oikeasti hidas. Ja tämä luuli saavansa minut kiinni. Idiootti. Veneficiumin puolella oli kuitenkin huonojakin asioita. En osannut esimerkiksi liikkua ollenkaan. En tiennyt missä leiri oli, olin pihalla kuin lumiukko. Veneficiumin maasto oli ihan mukavaa, ainakin yhtä mukava kuin Morgan, ellei jopa parempi. En oikein viihtynyt Morgassa, osa oli liian pehmeitä persoonia, osa taas liian hulluja. Kaivoin taskustani heittoveitseni. Olin saanut varastettua ne. Vitun mulkut, he olivat antaneet minun pitää vaatteni päällä, ennen kuin minut oli häädetty. Koko vaatekerrastoni oli täynnä aseita, kukaan ei ikinä löytäisi niitä kaikkia. Toisaalta, en valittaisi, ihan mukavahan se oli pitää aseita lähellä. Maleskelin rauhalliseen tahtiin, vihellellen vittumaisesti. Veneficiumin soturit olivat joko kuuroja, laiskoja tai tyhmiä. Tai ehkä kaikkia, sillä missään ei näkynyt ristin sielua. Astelin ihan tahallani risujen päälle maihareillani, kädet housujeni taskuissa. Näytin varmasti hyvin viattomalta, sarkasmilla. Olin saapunut ilmeisesti heidän leiriinsä, olin kävellyt jonkun sillan yli.
”Kuka olet?” kuului tiukka ääni vierestäni. Edessäni seisoi hyvin miesmäinen nainen tai toisinpäin, en oikein osannut ottaa kantaa.
Ylimielisen vittuuntunut virnistys nousi huulilleni.
”Mutsis”.
Nainen (tai mies) puristi leukansa yhteen, ja kohotti miekkansa. Kallistin päätäni, sekä kohotin vasenta kulmaani hennosti.
”En ole tehnyt mitään rangaistavaa, vai olenko?” kysyin, hymyillen kettuillen selvästi.
Miesnainen tarttui käteeni, ja riuhtaisi minut aivan lähelleen. Katsoin tätä tuhratuilla silmilläni tiukasti, ja tartuin tämän olkapäihin. Tämä oli koskenut minuun.
”Päästä irti. Jos joku koskee minuun, tapan sen”, sihahdin.
Soturi katsoi minua siristäen tummanruskeita silmiään. Tämän tummanruskeat hiukset olivat koottu jonkinlaiselle nutturalle.
”Vastaa kysymykseen, kuka olet?” nainen toisti rauhallisesti.
Naurahdin halveksuen ja tönäisin tämän kauemmas. Tämä tarttui heti kurkustani kiinni, mutta kuten Murphy oli opettanut, nopealla liikkeellä estin yrityksen.
”Olen sulle vaikka Jumala. Muut kutsukoon mua Bansheeksi”.
Naisella meni totaallisesti kuppi nurin. Tämä syöksyi kimppuuni, ja yritti jotenkin kai saada minut maahan. Nauraen pyrähdin kauemmas, ja löin tätä vatsaan tiukasti. Nainen huusi jotain, mikä sai kasan vartijoita hyökkäämään kimppuuni. Katsoin kaikkia murhaavasti. Mulkerot.
”Haluan tavata Lucius Lorenzon pojan”, sihahdin.
Muutama vartija jutteli jotain keskenään, mutta lopulta yksi heistä astui lähemmäs.
”Saat odottaa tyrmässä siihen asti kunnes hän palaa”.
Naurahdin halveksuvasti, ja revin itseni irti toisen vartijan otteesta.
”Mäkö olen joku joka odottaa tyrmässä? Dumass, älä ole tyhmä”, sihahdin uhkuen syvää inhoa.
Vartija naurahti hiukan, mutta tämä oli ärsyyntynyt. Huomasin sen. Nauroin hiukan. Sylkäisin aivan tämän varpaiden juureen. Se meni ilmeisesti liian pitkälle, sillä vartija huusi: ”Tyttö tyrmään!”
Vartijat lähtivät retuuttamaan minua tyrmään. En tiennyt yhtään missä olin, mutta ainakin olin leirissä, se nyt oli selvä. Tyrmät olivat mukavampia kuin Morgassa, joten... Kai sitä voiton puolella oltiin. Minut työnnettiin kalsan näköiseen tyrmään, ja ovi lukittiin.
”Täytyy sanoa Lorenzon pojalle että tuo on erityisen tulinen tapaus”, muutama vartijoista nauroi, ja yritti kaltereiden läpi koskea minuun.
Tuhahdin, ja löin kummankin kättä. Istuin selkä oveen päin, odottamaan oi suurta johtajaa.

//Että tämmönen neiti

Nimi: Lucius Lorenzon poika

24.12.2017 00:03
Auringonvalo oli niin kirkas ja yllättävä, en ollut yhtään varautunut siihen. Erwin paiskasi paksun metallioven kiinni takanamme ja peitti kädellään auringon. Nostin katseeni aurinkoon, joka… oli ikkunan takana. Tietysti, unohdin jo. Morgan tyrmät sijaitsevat maan alla. Mutta olimme nousseet portaita pitkin ovelle, joten olimme jo päässeet maanpinnalle.
Meidän täytyi päästä koko valtavan linnan läpi - en tiedä miten se onnistuisi, tai sitä miten hitossa ylittäisimme muurit.
Olimme valaistussa kivikäytävässä ja oikeallamme nousivat portaat vahvoille tuplaoville.
"Hyi hitto kun on kirkasta", Erwin mutisi.
"Täällä ei ole ketään, mutta ollaan varuillamme… He tulevat pian tänne ihan vain noiden vankien metelöinnin takia. Parasta kiiruhtaa pois", totesin. Vaikka metalliovi oli paksu sen raoista kuului vankien anovat huudot.
"Miten? Aiotko vain marssia linnan läpi?" hän kysyi. Erwinin hymy oli täysin haihtunut ja hän vaikutti ahdistuneelta. Minäkin olin ahdistunut, elämämme olivat pelissä.
"Ei. Muuri tulee olemaan kyllä ongelma, mutta voimme keksiä jotain", sanoin ja kävelin ikkunalle.
"Mitä teet?"
"Menen täältä pois", vastasin ja löin kyynärpäälläni ikkunaa. Se pirstaloitui iskusta, mutta kyynärpäähäni jäi kiinni lasinpalanen, jonka ansiosta aloin jälleen vuotaa verta.
"Oletko kunnossa?" Erwin kysyi huolissaan ja otti kädestäni kiinni.
"Ei se tunnu miltään sen ruoskinnan jälkeen", sanoin tyynesti ja vedin lasinsirpaleen pois.
"Meidän täytyy pitää kiirettä, joku näkee kohta tämän rikkinäisen ikkunan. Tai kuulee vankien huudot. Varmaan heitä vituttaa, etteivät he laittaneet kaltereita tähän", sanoin ja kiipesin ikkunalaudalle. Loikkasin maahan, siitä oli vain reilun metrin pudotus ja Erwin tuli perääni. Olimme nyt linnan ja muurin välisellä alueella, jossa oli nähtävästi koteja ja torialuetta, ainakin kuulin monen epätoivoiset myyntipuheet ja näin rakennuksia.
"Eivät normaalit ihmiset meitä tunnista, kävele vain kuin olisit morgalainen ja soluttaudu joukkoon", sanoin itsevarmasti ja lähdin kävelemään eteenpäin.
"Olen morgalainen, he muistavat kasvoni. Johtaja nöyryytti minua julkisesti oikein kunnolla, varmaan jokainen oli katsomassa", Erwin muistutti.
"Älä sitten katso ketään silmiin", sanoin ja vilkaisin odottavasti häntä, hän otti vihjeen ja alkoi kävelemään vierelläni.
"Miten aiot päästä täältä ulos?" hän kysyi päästyämme yhden talon vierelle.
"En tiedä, mennään porttien läheisyyteen. Katsotaan tuleeko jotain tilaisuutta häipyä sieltä, niitä vartioidaan yleensä tarkasti. Voimme joutua taistelemaan", sanoin kävellessäni.
"Nämä vaatteet haisevat."
"Se ei ole suurimpia huoliamme juuri nyt, sitä paitsi olemme haisseet paskalta sen koko ajan tuolla vankilassa", hymähdin.
"Totta."
Sydämeni alkoi tykyttää tiheämpään tahtiin meidän saavuttaessamme torialueen, joka oli täynnä ihmisiä. Laskimme katseemme maahan ja yritimme pysyä sen reunamilla. Erwin oli saanut vartijalta takin ja minä pitkähihaisen paidan, Erwin alkoi penkoa takin taskuja kävellessämme. Hän näytti minulle nahkapussia ja heilutti sitä, saaden kilinän aikaan.
"Saatiin rahaa, voidaan hankkia ruokaa", hän hihkaisi.
"Jos käymme syömässä joku näkee meidät varmasti. Sinä taidat olla se, joka käy hitaalla", totesin vähän kylmästi, mutta olin niin ahdistunut etten voinut sille mitään. Pian olisin joko vapaa tai kuollut. Kai Erwin ymmärtäisi, ainakaan hän ei sanonut enää mitään.
Huomioni kiinnitti juokseva soturi, joka meni puhumaan korkea-arvoisen näköiselle miehelle. Se mies katsoi vihaisena paikalle juossutta soturia ja kääntyi kolmen muun soturin puoleen. Kävelimme Erwinin kanssa heidän ohitseen ja kuulin heidän sanovan: "Kaksi vankia karkasi."
Tartuin Erwiniä kädestä ja vein hänet nopeasti läheisen rakennuksen taakse. Päästin hänestä irti vasta kun olimme siellä piilossa.
"Kuulitko soturit? He tietävät jo nyt meidän paostamme", kuiskasin. Erwin nyökkäsi, hänen kasvoiltaan näkyi päättäväisyys, hän aikoi paeta onnistuneesti. En ollut itse niin varma, pystyimme vielä epäonnistumaan monessa asiassa.
"Liikutaan nopeasti", hän sanoi ja lähti, innokkaana pääsemään pois Morgasta.
Kävelimme heimon metelin keskellä, kunnes saavuimme päätielle, joka vei portille ja siitä ulos.
"Kaksitoista soturia vartiossa… Ja enemmän muurilla", sanoin vilkuillen heidän kiiltäviä haarnsikojaan ja teräviä miekkojaan kaukaa. Emme millään pystyisi taistelemaan tietämme läpi.
"Väistäkää!" joku huusi takaamme.
Peruutimme tien reunaan ja katsoimme huutajaa. Hän oli iäkäs mies, joka oli ensimmäisen hevosvaunun kuski kuuden vaunun jonossa. Vaunut olivat kaksimetriset jos renkaita ei laskettu, niiden sisälle ei nähnyt, mutta oletin niiden olevan tyhjät ja heidän olevan menossa hakemaan jotain leirin ulkopuolelta. Ainakin ne olivat katottomat, joten sen sisässä ei ollut ihmisiä. Mutta ne olivat kaksiosaiset, niissä oli takana se katoton osa, sitten korkeampi kiinteä koppi ja sen edessä oli vielä kuskin paikka, jossa hän ohjasi neljää hevostaan.
"Lucius", Erwin aloitti. Käännyin katsomaan häntä.
"Entä jos menemme noiden vaunujen mukana?" hän ehdotti.
"Aliarvioin älyäsi selvästi. Mennään viimeisen mukaan, niin sen takana ei ole ketään joka huomaisi meidät", sanoin innostuneena ideasta ja nyökkäsin vaunua kohti.
"Ai kapuamme vain sisään?"
"Kai pystyt siihen?"
"Älä aliarvioi vahvuuttanikin", hän hymähti ja lähti kävelemään vaunujonon perään. Niiden ympärillä ei ollut ihmisiä, tie oli yllättävän hiljainen tältä kohtaa. Hyvä.
Erwin syöksyi viimeisen vaunun taa ja hyppäsi sen kaksimetristä seinää vasten. Irvistin kauhusta kun vaunut tärähtivät Erwinin iskusta. Kuski ei näyttänyt huomaavan tai vain luuli osuneen kiveen tiessä. Vaunut alkoivat kiihdyttää vauhtiaan, joten kävelin rivakasti sen lähellä. Erwin veti itsensä ylös ja heittäytyi vaunuihin, kadoten näköpiiristäni. Juoksin vaunujen perään ja valmistauduin hyppäämään. Jos epäonnistuisin, minulla ei olisi toista yritystä, koska vaunut olivat pian sillä alueella, joka oli täynnä ihmisiä. Ponnistin hermostuneisuudestani huolimatta ja onnistuin heittäytymään vaunuja vasten, tarrasin kiinni seinän yläpäästä ja vedin kiroten itseni ylös. Käsiini sattui ja kämmeneni haavat painautuivat rosoista puuta vasten, mutta sain heitettyä itseni alas.
Vaunut olivat tyhjät, mutta sen pohja oli likainen puunsilpusta ja sahanpurusta. Erwin seisoi minua vastakkaista seinää vasten ja silmäili minua huolestuneena.
”Näytät olevan kivuissa”, hän sanoi ja asteli luokseni.
”En ole liikkunut sen ruoskinnan jälkeen paljoa, paikkoihin sattuu. Mutta älä välitä siitä, meidän täytyy olla hiljaa, vaikka vaunut ovatkin äänekkäät”, mutisin. ”Ja istu, he eivät saa nähdä meitä”, sanoin ja menin perimmäistä seinää vasten istumaan, Erwin meni minua vastapäätä.
Kuuntelimme kuinka vaunut kulkivat meluisan ihmisjoukon ohi ja näimme muurin kohoavan edessämme. Katsoin sitä hermostuneena, jos joku soturi katsoisi alas muurilta ja tähän kärryyn hän huomaisi meidät. Ja silloin vain minä en joutuisi ongelmiin, Erwin luultavasti tapettaisiin. En antaisi sen tapahtua, hän oli ystäväni. Joku voisi sanoa, etten tunne häntä tarpeeksi hyvin laskeakseni häntä ystäväksi, mutta puhuimme niin paljon selleissämme toisillemme. Juttu luisti välillämme, vaikka jouduimme viettämään joka minuutin yhdessä ja… Erwin oli todella hyvännäköinen. En yleensä välittänyt paljoa pinnallisista asioista, mutta hänen ulkonäkönsä oli vain plussaa hänen mahtavan luonteensa päälle. Voi luoja, jos joku kuulisi ajatuksiani. Selvästi aika vankilassa oli pehmentänyt minua.
Muuri oli nyt yllämme ja hidastimme vauhtia. Odotin käsi rinnallani pääsisimmekö läpi, tunsin hullaantuneen sykkeeni. Erwinistä varmasti tuntui samoin. Hän katseli suurin silmin yllämme olevaa muuria, joka laski tumman varjon päällemme. Vaunumme kuski tervehti jotakuta vahtia, mutta muuta puhetta emme kuulleet.
Kiihdytimme taas vauhtia. Hymyilin, pahin oli ohi. Vaunu tärisi allamme siirtyessä hiekkatielle muurien ulkopuolella. Mieleni teki nauraa. Olimme pian vapaita.
Nousin seisomaan, mutta pysyin kyyryssä ja menin istumaan Erwinin viereen. Odotimme hetken hiljaisuudessa, kunnes emme kuulleet enää puheensorinaa emmekä nähneet muuria.
”Puhutaan kuiskaten”, sanoin hymyillen. Erwininkin kasvoilla oli nyt leveä hymy. Ei enää kauaa, kun olimme vapaat.
”Mitä teemme tämän jälkeen?” Erwin kuiskasi.
”Tahdotko tulla heimooni? Sinut varmasti otetaan hyvin vastaan, autoithan vapauttamaan minut. Saat oman asunnonkin ja työn, mihin ammattiin muuten kouluttauduit?” kysyin. Toivoin hänen tulevan, sain harvoin ystäviä ja olisi kamalaa menettää hänet nyt.
”Tietenkin tulen, en sopisi vaeltajaksi”, hän hymähti ja veti jalkansa rintaansa vasten. ”Olen viihdyttäjä ja soturi”, hän lisäsi.
”Veljeni on myös viihdyttäjä, hän näyttelee”, sanoin ja pyöritin silmiäni. ”Ja älä vain sano, että laulat.”
Erwin nauroi, mutta tukahdutti äänen käteensä. ”En laula, soitan kyllä kitaraa, pianoa ja viulua. Lauluääneni on hirveä.”
”Sentään myönnät sen”, sanoin hymyillen.
”Ja sinä olit johtajuuttasi ennen eläinten kesyttäjä ja soturi, eikö niin?”
”Muistat oikein.” Hetken hiljaisuuden jälkeen kysyin: ”Oletko koskaan kuullut sitä laulua nimeltä ’Kaksi poikaa ja kuollut nainen’?”
Erwin hymähti. ”Siitä tulee mieleen tämä tilanne.”
Laulu oli nuotiolaulu, joka kertoo kahdesta miehestä, jotka tappavat naisen ja joutuvat siitä vankilaan, mutta pakenevat monen epäonnekkaan tapahtuman saattelemana. Se oli humoristinen laulu, joka oli suosittu varsinkin alokkaiden keskuudessa. Nikko laulaa sitä ihan liikaa, hänen takiaan muistan sanat ulkoa.
Virnistin Erwinille ja aloin hiljaa laulamaan laulua, johon Erwin yhtä hiljaa yhtyi mukaan. Nauroimme aina välillä, mutta pidimme äänentason tarpeeksi hiljaisena, ettei kukaan kuullut. Laitin käteni rennosti Erwinin kaulan ympärille laulaessamme ja jatkoimme lauluamme aina kaikkien kahdeksan säkeistön loppuun asti. Lopetettuamme nojasimme toisiamme vasten, käteni yhä hänen kaulallaan ja me nauroimme tyhmyyttämme. Tunnelma oli kevyt ja helpottunut välillämme, olimme päässeet pois heimon leiristä.
”Sinun äänesi ei ole yhtään paha”, Erwin sanoi. "Ehkä sinun olisi pitänyt olla viihdyttäjä."
”En voi sanoa samaa sinun äänestäsi.”
Erwin naurahti ja löi minua hellästi jalkaani, peläten osuvansa parantuviin arpiini. Hymähdin ja taitoin toisen jalkani toisen päälle.
Olimme hetken hiljaa. Erwin katseli pilvetöntä kirkkaansinistä taivasta. Joskus näimme korkeita puita tai kukkuloita, mutta näkymämme oli aika pieni täältä vaunun lattialta. Kun olimme hiljaa, vaunujen äänen todella kuuli, varsinkin kun niitä oli monta peräkkäin ja hevosetkin hirnuivat.
”Olen taivaan alla ensimmäistä kertaa vuoteen”, hän sanoi. Hänen äänensävynsä oli koskettava, jokainen tavu uhkui todellista iloa. ”Kiitos, Lucius”, hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua hymyillen. Se oli varmaan rehellisin kiitos, jonka olin ikinä saanut keneltäkään.
Hymyilin hänelle takaisin, katsoen häntä hänen silmiinsä. ”Emme olisi päässeet ulos ilman sinua, joten turha minua kiitellä”, vastasin, ääneni yllättävän lempeänä.
”Olin tuolla jo vuoden enkä ollut edes yrittänyt paeta. Sait minuun toivoa”, hän vastasi.
Kasvomme olivat todella lähekkäin kun päämme olivat kääntyneet katsomaan toisiamme. Tunsin hänen puhuessaan hänen lämpimän hengityksen hipovan ihoani.
Tutkin hänen katsettaan, se näytti olevan täynnä niin monia tunteita, mutta en pystynyt nimeämään yhtäkään. Hän puri vitun täydellistä huultaan ja vilkaisi omia huuliani ennen kuin katsoi minua taas silmiin. Erwin tuntui tässä hetkessä kuin magneetilta, en melkein kyennyt vastustamaan halua ottaa hänen paitansa kauluksista kiinni ja painaa huulemme intohimoiseen suudelmaan. Tiesin hänen tuntevan saman kipinän välillämme, voisin ihan hyvin tehdä sen.
Lähenin häntä kuitenkin maltillisesti, ilma ympärillämme oli kuumaa ja sähköistä. Tahdoin nauttia siitä tunteesta. Vilkaisin vielä kerran Erwiniä silmiin, hän oli jo melkein sulkenut ne. Hän oli niin hiton kaunis.
Nostin käteni vapaan käteni ja koskin sillä hänen kaulaansa.
Säpsähdimme kuitenkin kun kuskimme huusi edessään olevalle vaunulle: "Milloin pysähdymme?"
"Pari minuuttia vielä Hector!" vastaus kuului.
Vetäydyin kauemmas Erwinistä ja nousin ylös, jouduin hakemaan tasapainoni vaunun pompahdellessa epätasaisella tiellä. Vilkaisin häntä, en sitten ollut kerennyt tehdä sitä.
"Meidän täytyy hypätä, nyt", sanoin Erwinille, joka oli nousemassa jo ylös. Katseemme lukittautuivat hetkeksi hänen ohittaessaan minut kävelläkseen peräseinälle, Erwin näytti hieman pettyneeltä.
Hän otti käsillään kiinni sen seinän yläpäästä ja nosti itsensä istumaan sen päälle, ennen kuin hyppäsi alas. Loikkasin seinälle ja sain käteni seinän yli ja onnistuin heittämään itseni istuma-asentoon. Erwin seisoi tiellä hieman kauempana, hän oli päässyt alas turvallisesti. Tiputtauduin alas ja tarkoituksella kierin maassa, että pudotus ei sattuisi niveliini vaan sen voima jakautuisi koko kehooni.
Nousin ylös, hiekkaisena, ja Erwin juoksi luokseni.
"Tule, juostaan metsään ennen kuin vaunut-"
"Hei pysähtykää! Jotkut hyppäsivät vaunustani!" kuski huusi. Katsoin äänen suuntaan, voi vittu. Tie ei ollut jatkunut suoraan eteenpäin, jolloin olisimme pysyneet vaunujonon takana suojassa, vaan se kääntyi vasemmalle, nyt kaikki kuskit näkivät meidät vain kääntämällä päätään.
"Juokse!" huusin Erwinille napatessani tikarin valmiiksi käteeni.

©2018 Veneficium | Tυℓєναιѕυυ∂єη Hєιмσт - suntuubi.com