Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

QUERCUSA | TENEBRAE | CORVUSA | MORGA | GLACINA | VENEFICIUM

 VARJOMUURI | VAELTAJAT

Veneficiumin heimon tarinat

Vuodenaika: Syksy

Sää: Todella sateista, leirin järven pelätään tulvivan. Ojia kaivetaan viemään vettä pois järvestä.

Ruokatilanne: Ruokaa on runsaasti.

Seuraava juhla: Syyslaulun juhla on 9-15.10.2018

Muuta: Keltarutto on kadonnut. Ignacismi on vakiintunut heimossa.

Tiedot päivittyvät kuukausittain.

 

 

Tästä pääset Veneficiumin heimon sivulle

 1  2  3  >

Nimi

Kotisivut

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on neljä plus viisi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Lucius Lorenzon poika

19.11.2018 23:15
Kaksikko oli matkansa päässä, Kolmen käärmeen majatalon edustalla. Korkea puinen rakennus kohosi heidän edessään ja se sai Luciuksen miettimään miten se pysyi pystyssä. Koko talo oli vinossa. Vesi kimalsi uhkaavasti kadun vierellä, odottaen sitä hetkeä kun majatalo romahtaisi ja uppoisi sen syvyyksiin.
Luciusta ohjannut tyttö avasi majatalon oven ja asteli sisään, pitäen sekunnin ovea auki Luciukselle. Rahalla on paljon vaikutusta, hän mietti. Mies asteli epämukavan matalasta ovesta sisään ja kävi nopeasti katseellaan huoneen läpi. Oikealla puolella nousivat portaat huoneisiin. Emäntä tiskillä, pari tyhjää pöytää ja yksi vähemmän tyhjä. Vanha mies mulkaisi Luciuksen suuntaan polttaessaan piippua muutaman kynttilän valossa. Lucius asteli kohti emäntää, mutta teini-ikäinen poika - oletettavasti isäntäperheen lapsi - yllätti hänet tarttumalla hänen viittaansa.
"Viitat naulakkoon, ne likaa lattian", poika sanoi ja nappasi viitan pois Luciuksen hartioilta, samalla vetäen hupunkin hänen päästään. Luciuksen apaattinen ilme rikkoutui millisekunniksi kun hänen huulenpielensä nykäisi, mutta hän tiesi paremmin. Älä tee tästä isoa asiaa, niin muut eivät pidä sitä isona. Huoneessa oli hämärää, tuskin kukaan häntä tunnistaa.
Luciuksen hiukset olivat villit, ei hänellä ollut aikaa siistiä niitä. Ne kuitenkan asettuivat luonnollisesti siedettävästi. Jotenkin Lucius näytti vain pidemmältä ilman viittaa, varmaankin hänen laihuutensa takia.
"Poika, en tule jäämään. Tuo viittani takaisin." Lucius ei edes kääntynyt katsomaan poikaa, hän vain piti katseensa lattiassa ja ojensi kätensä pojan suuntaan.
"Saat sen kun olet asioinut, mamma ei tykkää kun mutaa tuodaan sisään. Ja olkaa kilttejä ja putsatkaa kenkänne mattoon."
Lucius nosti katseensa ja käänsi sen poikaan päin. Hän hymyili pojalle, mutta ei silmillään. Hän tunsi hänet majataloon saattaneen tytön katseen, mutta hän pysyi tyynenä. Kukaan ei vielä tunnistanut häntä. Hän voisi olla kuka tahansa.
"Vai niin", Lucius sanoi ja nyökkäsi. Tyynenä. Hän oli tyyni. Ei mitään epäilyttävää. Hän käveli itsevarmin, mutta hitain askelin kohti emäntää tiskillä. Kuin peto edeten kohti saalistaan. Nainen tiskillä oli keski-ikäinen, tummaihoinen ja eloisa, aurinkoinen. Hän hymyili Luciukselle hänen astuessaan tiskin lähelle, mutta pysyen tarpeeksi kaukana kynttilästä peittääkseen kasvonsa paremmin.
"Anteeksi poikani puolesta, mutta hän puhuu totta. Emme millään pystyisi pitämään lattiaa puhtaana jos väki toisi koko ajan mutaa ja muita törkyjä ulkoa", emäntä sanoi hymyillen.
"Ymmärrän."
"Mitä herralle saisi olla? Huone? Juomista?" Nainen kääntyi jo viinapullojen puoleen toisella puolella tiskiä.
"Ei kiitos. Tahdon tietoja yhdestä asiakkaastanne. Olen itse asisassa etsivä. Kadonnut henkilö nähtiin viimeksi täällä teidän luonanne", Lucius sanoi uskottavimmalla pokerinaamalla mitä löytyi. "Tämä on hyvin akuutti tilanne ja olet ainoa toivomme. Tarvitsemme kaiken mahdollisen mitä tiedät hänestä."
Emäntä oli laskenut kätensä rinnalleen. "Oi, ihmisparka. Toivottavasti löydätte hänet pian. Kerron kaiken mitä tiedän, siitä voitte olla varma, herra."
"Ja paskat", käheä ääni heidän takaansa kuului. Lucius kääntyi vanhan miehen puoleen, joka oli aikaisemmin polttanut piippua huoneen nurkassa. "Et sinä mikään etsivä ole. Olet meidän kaikkien rakastama diktaattori ja murhaaja. Se miten nousit valtaan, ei voinut olla oikein. Tapoit hänet!" vanha mies huusi, naama vain senttien päässä Luciuksesta. Hänen ryppynsä korostuivat kynttilän ankarassa valossa, tehden vanhuksesta melkein kuolleen näköisen.
Lucius veti syvään henkeä. Hän hymyili vanhukselle ja sanoi: "Haiset alkoholille. En tiedä mistä p-"
"Hän oli hyvä johtaja. Hän sai köyhyyden laskuun, mutta nyt köyhien määrä on kaksinkertainen entisestä - Minne kaikki varat menevät? Sinun pikku homoprinssisi hoivaamiseen? En ymmärrä miten sellainen saasta kuin sinä on päässyt asemaasi." Vanhus irvisti ja sylkäisi Luciuksen kengille.
"Pyhät Sisaret sentään Rubert! Jätä etsiväparka rauhaan, mitä johtaja edes tekisi täällä, kuuntele nyt itseäsi. Puhut hulluja", emäntä käveli tiskin toiselle puolelle ja tuuppasi Rubertia kauemmas. Hän kääntyi Luciuksen puoleen anteeksipyytelevä hymy kasvoillaan. "Anteeksi kovin paljon herra, Rubert on vanhuudessaan muuttunut todella vainoharhaiseksi ja juopoksi. Johtajan vaihtuminen kuolema oli hänelle rankkaa, he olivat ystäviä."
Lucius tuijotti hymyillen miestä. Hän veti jälleen syvään henkeä, sulkien silmänsä hetkeksi. "Rubert, voimme keskustella sen jälkeen, kun olen puhunut emännän kanssa. Rouva, voisimmeko aloittaa?"
"Tule, vien meidät puhumaan rauhassa. Ettei Rubert häiritse sinua enää. Tuleeko apurisi?" Emäntä kysyi ja vilkaisi tyttöä, jonka katse oli tiiviisti heissä kiinni.
"En tunne häntä", Lucius vastasi.

Lucius ja majatalon emäntä istuivat yksin toisessa huoneessa pöydän ääressä. Lucius oli valinnut paikan lähimpänä ovea.
"Syysjuhlan jälkeinen päivä. Uskon täällä olleen huone numero 23 varattuna joko Sephtis Nixonin pojalle tai Annielle – sukunimeä en tiedä. Kerro siitä kaikki mitä tulee mieleen."
Emäntä muuttui vaisuksi, hänen kirkkaat kasvonsa synkkenivät. "Sitä miestä en tule unohtamaan. Näytti hullulta, täysin mielipuolelta. Mieleni teki hakea lähin pappi ja antaa Nixonin poika mielisairaalaan vietäväksi. Hänellä oli kammottavat silmät. Jos se nainen on hukassa, niin voin sanoa varmuudella että sillä miehellä oli näppinsä pelissä", hän sanoi kohottaen kulmiaan ja pudistellen päätään.
"Pystytkö sanomaan mitään miehen nykyisestä olinpaikasta?" Lucius kysyi, ollessaan varmistunut heidän puhuvan samasta henkilöstä.
Nainen nojasi lähemmäs Luciusta ja madalsi ääntään, vaikka he olivat yksin. "Minä en ehkä tiedä, mutta nainen punaisissa tietää."
Lucius kurtisti kulmiaan. "Mitä tarkoitat?"
"Hän on kuin varjo, hän on kaikkialla, hän tietää kaiken. Kuin jumala, mutta elävä. Jotkut sanovat hänen olevan Inginin lähettiläs ja että hän näkee jumalattaren silmien läpi koko maailman. Hän on ollut jo vuosia urbaani legenda tällä puolella heimoa, mutta hän on olemassa", nainen kuiskasi, vilkuillen hermostuneena ympäri huonetta.
Lucius ei uskonut korviaan, hän oli tehnyt kaiken vaivan vain tullakseen kuuntelemaan jonkun uskovaisen fanaatikon harhanäkyjä. Lucius hymähti ja nyökkäsi. "Minulla ei ole aikaa saduille, minun on varmaankin parasta lähteä."
"Ei! Nainen punaisissa ei ole satua, olen nähnyt hänet omin silmin. Hän kantaa jumalten voiman. Hän pelasti minut rosvoilta, juuri sinä yönä kun etsimäsi mies oli täällä. Kaksi valtavaa miestä uhkailivat minua jollain syrjäkujalla ja rukoilin mielessäni niin kovasti Sisaruksilta apua. Sitten hän ilmestyi taivaalta ja tappoi miehet silmänräpäyksessä, en edes tiedä miten!" emäntä näytti hätääntyneeltä, mutta täysin vakavalta. Lucius melkein jopa uskoi häntä.
"Miksi tämä nainen tietäisi missä Nixonin poika sijaitsee?"
"En ole vielä päässyt siihen. Sen jälkeen kun hän oli tappanut ne, romahdin polvilleni ja kiitin Sisaria ja heidän armollisuuttaan. Sitten se nainen kysyi minulta oliko Nixonin poika majatalossani. Kerroin hänelle tietenkin totuuden ja annoin hänelle huoneen, hän pyysi viereistä huonetta. Lähti samana päivänä kuin Nixonin poika, uskon hänen jäljittäneen häntä."
Lucius nojasi tuolinsa selkänojaa vasten ja katsoi mietteliäänä naista. Vaikka koko jumalapuhe olisikin humpuukia, osa voisi olla totta. "Mistä löytäisin tämän punaisiin pukeutuneen naisen? Voitko kuvailla hänen ulkonäköään?"
"Hän on kuin jumala. Pehmeät puhtaat kasvot, punaiset täyteläiset huulet, suuret silmät ja kauniit punaiset hiukset. Hänen vartalonsa oli muodokas ja vahva, hänen äänensä kuin musiikki ja hänen liikkeensä sulavammat kuin kissan. Hän oli pukeutunut punamustaan pukuun, en ollut koskaan ennen nähnyt sellaista. Se oli hyvin ihoamyötäilevä, mutta näytti olevan panssaroitu jollain tavoin. Paljon taskuja. En osaa sanoa muuta, siellä oli hämärää ja en nähnyt häntä enää kunnolla sen jälkeen. Hän oli kuin varjo."
Lucius pani muistiinsa kaiken mitä nainen kuvaili. "Entä mistä löytäisin hänet?"
"Hah, sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia löytää häntä. Vain nainen voi löytää hänet, jos hän todella on Sisarten lähettiläs. Etkö ole lukenut pyhää kirjaa? Siinä kerrotaan miten voi kutsua naisen punaisissa luoksesi, mutta jonkun naisen on tehtävä rituaali. Sisaret eivät luota miesten mieliin."
"Ja se tapahtuu miten..?" Lucius esti huvittuneen hymyn kaupamasta hänen huulilleen.
"Ihmisuhri, uhrin täytyy olla paha. Vaikka sen kuvan saa, uhrin ei täydy olla kuollut. Nainen punaisissa hoitaa sen, se on lahja Sisarille, se puhdistaa maailmaa. Sitten pitää lausua pari sanaa, joita en edes kehtaa sanoa ääneen. Ne lukevat pyhässä kirjassa, löydät ne sieltä. Se on ainut tapa ottaa yhteys naiseen punaisissa." Emäntä oli kurtistanut kulmansa ja puhui kuolemanvakavasti, Lucius oli varma naisen itse uskovan puhuvansa totta. Lucius oli kerrassaan huvittunut.
Hän nousi seisomaan. Hän ei uskonut saavansa yhtään enempää hänestä irti, emäntä oli liian uskovainen puhumaan enempää totuutta. Totta puhuen, Lucius piti häntä säälittävänä. Nainen ei pystynyt edes olemaan kiitollinen sille naiselle joka pelasti hänet, vaan hänen täytyi siitäkin kiittää vain jumaliaan. Ei nainen ollut ollut täysi pettymys, joillain hänen sanoillaan oli merkitystä. Luciuksella oli muutamia johtolankoja, joista hän voisi jatkaa isänsä metsästystä.
”Kiitos yhteistyöstäsi”, Lucius sanoi ja nyökkäsi kohteliaasti emännälle.
Hän hymyili Luciukselle ja käveli Luciuksen luo. ”Ilo oli puolellani herra etsivä, toivottavasti löydätte etsimänne miehen ja toivottavasti olin avuksi.”
Lucius hymähti ja vilkaisi lattiaa. Hän jälleen huokaisi syvään. Piti hänen siltikin siivota, olihan nainen nähnyt hänen kasvonsa.
Hän nappasi takataskustaan pienen tikarin ja iski sen emännän otsaan. Hän kuuli luun murtuvan, nainen ei kerennyt edes huutaa. Veri ryöppyi lävistyskohdasta ja se valui naisen kasvoja pitkin. Hänen elämänsä loppui siihen, nopeasti ja kivuttomasti. Lucius kiskaisi tikarin irti ja antoi emännän elottoman kehon valahtaa lattialle. Hän kumartui naisen ylle ja katsoi häntä hänen kuolleisiin silmiinsä. Lucius sulki ne kahdella sormellaan.

Hän ryhdistäytyi ja poistui huoneesta, sulkien oven perässään. Hän käveli portaat alas takaisin aulaan, jossa oli Rubert, poika ja hänet saattanut tyttö, jolle hän oli yhä kymmenen kultakolikkoa velkaa.
”Kymmenen kultakolikon lisäksi annan sinulle lahjan”, Lucius sanoi tytölle ohimennen, kävellessään isäntäperheen poikaa kohti. Poika hymyili Luciukselle hänen lähestyessään. Tyhmä. Lucius iski poikaa samaisella tikarilla kaulaan, lävistäen tämän kaulavaltimon. Veri syöksyi hänen kaulastaan lentäen Luciuksen naamalle ja rinnalle. Hän ansaitsi hitaamman kuoleman, mitäs kiskoi viitan Luciuksen selästä. Lucius astui kaatuneen pojan yli ja lähestyi Rubertia, jonka hän aikoi myös tappaa. Mies alkoi huutaa apua, joten Luciuksen täytyi olla nopea. Jos majatalon asukit heräisivät hänellä olisi lisää siivottavaa. ”Etkö haluakaan enää keskustella?” hän sanoi Rubertille kohtelias hymy muuten apaattisilla kasvoillaan.
Lucius kuitenkin vilkaisi vielä tyttöä huoneen toisella puolella ja sanoi: ”Annan sinun elää. Olet fiksu. Hyödyllisen fiksu.”

//Zenya? :D

Nimi: Raven

17.11.2018 18:32
Lucius Lorenzon poika: 41kp, 16 kultakolikkoa ja neljä hopeakolikkoa. 1tp!
Zenya Kashgarin tytär: 107kp, 42 kultakolikkoa, yksi hopeakolikko ja kolme pronssikolikkoa. 4tp!

Nimi: Zenya Kashgarin tytär

11.11.2018 18:39
Soihdun valo loi syvät, terävät varjot miehen teräväpiirteisiin kasvoihin, eikä edes hupun reunus onnistunut peittämään erikoista näkyä. Sopivasti soihtu paljasti juuri sopivasti miehen kasvojen arven, tai ainakin osan siitä. Edes soihdun lämpöinen valo ei luonut pehmeyttä miehen kasvonpiirteisiin, tai vähätellyt sairaalloisen kalpeaa ihoa. Hupun alla oleva mies näytti aivan valkealta, mitä vain korosti vaaleat huulet, ja jonkin verran hupun alta pilkottavat mustat hiukset. Tummat kulmat ja silmien valkuaiset olivat omiaan vain luomaan miehen mustasta katseesta tuijottavan oloinen.
Kasvot olivat erikoiset, kiehtovat ja kiintoisat, mutta eivät saaneet Zenyaa väräyttämään olemuksestaan oikein mitään. Nuori nainen oli jo valmiiksi utelias, joten sekään tunne ei ilmaissut itseään erikoisemmin naisen vihreissä silmissä. Mutta varmasti miehen kannalta tärkeintä oli se, ettei Zenya osoittanut millään tavalla tunnistavansa häntä. Ei Zenyalla ollut hajuakaan kuka hän oli. Miehen kasvoissa oli outo tatuointi, kaksi pistettä silmän alla. Toisenkin silmän alla oli todellisuudessa sama tatuointi, mutta toiset pisteet katosivat soihdun varjoon. Tietenkin ne herättivät Zenyan mielenkiinnon, ja parin sanan mittaisen keskustelun ajan Zenya käytti ajan mielellään hyväkseen miehen kasvojen mieleensä painamiseen. Ehkä ne olisi hyvä muistaa jossain tulevaisuudessa. Tuota naamaa ei olisi hankala painaa mieleen, pikemminkin, miehen kasvot olisi hankala unohtaa.
Mies virnisti Zenyalle tuntemattomasta syystä. Ehkä Zenya oli sanonut jotain hassua, mutta toisaalta, miehen ilmeestä ei erottunut huvittuneisuutta. Melkein kuin mies olisi ennenkin törmännyt rahoja vaativaan käskyyn. Hmh, aivan sama, pitäkööt mies Zenyaa vaikka tyhmänä pikkutyttönä, tuollainen ilme kertoi ihanasta yhteisymmärryksestä. Zenys halusi vain rahansa.

Vo-oi! Zenya ei haluaisi unohtaa näitä kasvoja! Zenya oli odottanut tällaiselta hommalta jotain kahtakymmentä hopearahaa, ei kahtakymmentä kultakolikkoa! Zenyan katse terävöityi, ja ihme jos Zenyan vihreiden silmien pupillit eivät laajentuneet samaisella hetkellä kaksinkertaiseksi, kun mies sanoi sanansa loppuun. Zenya ei ollut uskoa korviaan, mutta todentotta mies alkoi kaivaa kolikkopussiaan, Zenyan kasvoille nousi hymy. Vain toinen suupieli liikkui, luoden pienen hymyn naisen kasvojen toiselle puolelle. Se ei ollut mikään söpö hymy, sillä syvä ahneus huokui hennon hymykuopan joka juonteesta. Tästä miehestä Zenya piti, miehestä, jolla oli rahaa.
Kaksikymmentä kolikkoa oli iso kasa, mutta ne mahtuivat Zenyan huomattavasti pienemmälle kämmenelle, sormien avittamina. Kylmät, kovat kolikot tuntuivat raskailta, mutta niiden kilahtaessa soinnikkaasti, ja tytön ohuiden sormien kiertyessä puristamaan kolikoiden reunoja, jyskytti kiihtynyt pulssi kämmenessä rahaa vasten. Koska Zenya ei väittänyt vastaan, eikä kieltäytynyt rahoista, oli mies varmasti saanut vastauksensa. Ehdot kävivät, Zenya voisi kävelyttää miehen etuovesta suoraan sisään, jos mies sitä tahtoi. Mitähän noin rikas poika tällaisessa räkälässä teki?
Zenya vei kolikkokätensä taskuun, ja tyhjensi kämmenensä sisällön sinne. Muutama välimatkaa luova askel taakse katua kohti, katse tiukasti miehessä, ennen kuin Zenya uskalsi kääntää selkänsä itseään huomattavasti isokokoisemmalle miehelle. Zenya kääntyi, asteli isommalle, hiljaiselle kadulle ja lähti astelemaan rauhassa kohti majataloa. Majatalokin kuulosti hiljaiselta, ja vain muutamasta ikkunasta kajasti parin pahaisen kynttilän valoa. Tuskin edes alakerrassa oli paria ihmistä enempää porukkaa, mikä sopi varmasti mainiosti salakähmäiselle miehelle. Mikäli mies ei sanoisi asiaan mitään, tai toivoisi muuta, Zenya kävelisi ovelle asti, sen avaten ja sisään astellen. Zenya nyökkäisi ehkä majatalon emännälle, tai isännälle, jos he siinä alakerrassa olisivat, mutta pitäisi muuten huppupäisen miehen näköpiirissään. Tuskin kukaan hurjasti kiinnittäisi mieheen huomiota, vaikka hän olikin aivan liian rikkaan näköinen tällaiseen paikkaan.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

04.11.2018 01:43

Lucius tarkkaili huppunsa alta varoen naista, joka kuljetti häntä katuja pitkin. Hän ei voinut taata, että nainen ei huijannut häntä. Se nopeus, jolla hän oli hyväksynyt Luciuksen tarjouksen sai Luciuksen uskomaan naisen olevan hyvin rahanhimoinen. Nainen saisi enemmän rahaa, jos hän vain varastaisi kaiken ja tappaisi Luciuksen. Lucius ei kuitenkaan ollut peloissaan, pelkästään varuillaan. Hän pystyisi voittamaan naisen jos tarve. Hän oli paljon suurempi, vanhempi ja kokeneempi kuin hänen edellään kulkeva nainen.
Lucius ei pitänyt siitä, että tuntematon johti häntä, hän tunsi olonsa lampaaksi. Hänen egoaan tyydyttääkseen hän käveli naisen vierelle, mutta kuitenkin toivoi naisen pitävän suunsa kiinni. Mitä hiljaisempi ja huomaamattomampi tämä tapaus olisi, sitä parempi. Hän ei voinut antaa kenenkään yhdistää hänen isäänsä häneen - se pilaisi hänen elämänsä. Vain muutama tiesi hänen entisestä elämästään, siitä mitä hän teki kulkiessaan vielä entisellä nimellään. Nekin hän vielä tappaisi - kaikki paitsi Erwinin.
Mitäköhän nainen ajatteli hänen pyynnöstään? Jos hänellä oli aivoja, hän varmaan pitäisi hänen pyyntöään outona - miksi rikas mies menisi halpaan majataloon? Huoriinkin meno olisi epäloogista, olisi hauskempaa kutsua huorat kotiin kuin joutua kävelemään köyhien alueen läpi jonnekin ränsistyneeseen majataloon. Ehkä hän ajatteli, että olin menossa tekemään jotain hämäriä kauppoja sinne. Tavallaan olinkin. Lucius ei ollut varma pitäisikö nainen tappaa ihan varmuuden vuoksi. Mutta se saattaisi mennä liioittelun puolelle, ja siitäkin seuraisi joitakin jälkiseurauksia. Ja mitä hän lupasikaan? Hän opetellee hallitsemaan itseään, eikä tapa impulsiivisesti enää. Lucius huomasi naisen välillä vilkuilevan häntä, uteliaana nähdäkseen mitä hupun alla mahtoi olla. Kai Luciuskin olisi utelias, mutta uteliaisuus saa sinut tapetuksi. *Älä tee mitään tyhmää, tyttö*, Lucius mietti.
Hän yritti parhaansa mukaan analysoida tyttöä, olisi paras tuntea hänet jotenkin. Hän oli vähäsanainen ja tarttui aseeseensa tuntiessaan olonsa uhatuksi. Ei siis mikään avuton likka, jos kerran uskaltaisi taistella häntä vastaan, vaikka heidän pituuseronsa oli enemmän kuin huomattava. Hän oli varovainen, fiksu. Ei yrittänyt keskustella, tiesi pitää turpansa kiinni. Nainen oli luonnollisesti kaunis, hänen ei tarvinnut panostaa ulkonäköönsä näyttääkseen hyvältä. Jos hän oli vaeltaja, hän tuskin edes välitti niin paljoa siitä. Hän kantoi mukanaan kaikenlaista tavaraa, taisi olla kiertävä kauppias. Kauppiaiden piti osata puolustautua, sillä teillä liikkui kaikenlaisia roistoja.
Eli tiivistettynä: nainen oli fiksu, varovainen ja ei pelännyt taistelua. Toisin sanottuna, Luciuksen olisi parasta pitää kaikki aistinsa valppaina.
Nainen pysähtyi kohdassa, jossa toinen katu alkoi. Hän kääntyi Luciuksen puoleen ja katsoi häntä silmiin. Lucius ei tiennyt tekikö nainen sen tarkoituksella, mutta he olivat pysähtyneet soihdun lähelle, niin että nainen näkisi nyt ensimmäistä kertaa Luciuksen kasvot kunnolla. Hän toivoi, ettei nainen tunnistanut häntä johtajaksi.
Lucius ei näyttänyt parhaimmalta miltä pystyisi, hän ei ollut nukkunut pariin yöhön ja hänen silmänalusensa olivat jäätävän tummat. Hänen teräväpiirteiset, arpiset kasvonsa jakoivat muutenkin hyvin eriäviä mielipiteitä, joidenkin naisten housut tippuivat sillä sekunnilla maahan kun näkivät hänet, jotkut pitivät häntä hyytävän pelottavana. Nainen ei kuitenkaan vaikuttanut välittävän hänen ulkonäöstään, tai ei ainakaan osoittanut sitä mitenkään.
”Olemme lähellä”, nainen hymähti vaimeasti ja ojensi toisen kätensä. Hän halusi maksun nyt.
Lucius virnisti. "Kaksikymmentä kultakolikkoa nyt, kymmenen lisää jos viet minut majatalolle asti. Ne saat vasta siellä", hän sanoi tyynesti. Määrä olisi varmaankin naiselle paljon, vaikka se oli Luciukselle vain hiluja. Lucius piti katseensa tarkasti naisessa samalla, kun otti kolikkopussistaan tarvittavat kolikot ja laski ne naisen käteen.

//Zenya?

Nimi: Zenya Kashgarin tytär

03.11.2018 21:19
Tylsistyksen huipussaan Zenya ei enää jaksanut seurailla saappaidensa kärkiä, kun ne jokaisella askeleella katosivat kuloutuvan heinän sekaan. Hyvin ylidramaattisesti huokaisten Zenya veti kätensä päänsä taakse, ja venytti kävellessään selkäänsä, nostaen samalla kasvonsa kohti taivasta. Tai no, ei tältä pieneltä, Sirpalemetsän pohjoispuolen metsittyneeltä tieltä edes meinannut nähdä taivasta. Zenya ei jaksanut enää askeltakaan. Askelet maata haalaten nuori nainen pysähtyi, ja istua tömähti kärrytien pientareelle. Miekka tökkäsi kömpelösti maata vasten, ja äkäisesti sihahtaen Zenya löi suojassaan lepäävän metallitikun parempaan asentoon, ja sai kirota heti uudelleen, kun kipu jomotti lyöntikädessä. Jep Zenya, metalli oli yleensä kovaa, tarvitsiko sitä aina alkaa hakkaamaan? Puristaessaan kättään nyrkkiin alkoi jomotus helpottaa, ja Zenya alkoi kiemurtelemaan irti hankalasta repustaan. Se oli viimeisimmän reissun ainoa saalis, ja huono sellainen. Pieni reppu ammotti tyhjyyttään, mutta silloinkin se kuristi naisen kapeat hartiat, suorastaan kaivautui lihaan. Ja Zenya oli onnistunut jotenkin rikkomaan toisen olkaimen hihnan, eikä saanut pidennettyä ainakaan sitä olkainta. Repun pienuuden vuoksi Zenya alkoi epäillä, että mokoma rääsy oli lasten reppu, liian pieni aikuisuutta lähestyvälle naiselle. Väsymyksestä vihoissaan Zenya sai jotenkuten revittyä repun selästään ja nakkasi sen maahan vierelleen. Zenya olisi halunnut siitä eroon, mutta samalla jokin järjellinen osa penikan aivoissa sanoi, ettei hänellä ollut muutakaan millä kantaa mahdollista tavaraa. Reppuun mahtuisi vaikka jänis, jos vähän sulloisi. Mutta ainiin, Zenya ei osannut tehdä ansoja. Huokaisten Zenya laskeutui selälleen märkään, kylmään heinään, ja tunsi mahan murisevan, ja vääntävän pientä kipua. Eilisestä leivänkannikasta oli niin kauan. Uupuneena Zenya ummisti silmänsä. Nainen ei kumminkaan halunnut nukkua, koska uneksisi luultavasti vain ruuasta.

Maa värisi tömähdysten voimasta ja sai Zenyan räväyttämään silmänsä valpastuneena auki ja kohottamaan päätään. Tieltä, suunnasta mistä nuori nainen oli tullut, kuului ääniä. Raskastakin raskaampia askelia, rytmistä päätellen ainakin yksi hevonen. Puhetta, miehen ääni, ukkopahan kannustaessa hevosiaan menemään matalien oksien läpi.
”Hop hop Aspin, pääsee siitä! Älä jumita siinä, ala mennä”, miehen ääni oli ehkä käskevä mutta kuului siinä huvittunutkin sävy. Zenya oli jo noussut jaloilleen, napannut repunrähjänsä maasta ja vetäytynyt varautuneena vähän sivummalle kärrytiestä. Vähän etäämmälle vain, mutta ei täysin piiloon, eikä Zenya ollut karkuunkaan menossa. Tässähän saattoi olla ilmainen kyyti tiedossa.
Ääniä kuului vielä vähän aikaa, ja sitten matalalla riippuvien oksien ali tunkeutui kaksi rinnakkain kulkevaa hevosta. Ja mitä? Niiden perässä tuli vielä kaksi, ja vasta sitten Zenya näki korkeat vankkurit, joiden eteen neljä hevosta oli valjastettu. Niin siis oliko Zenya sittenkin valtatiellä, eikä jollain mitättömällä kinttupolulla? Hevoset liikkuivat hitaasti askel kerrallaan, samalla kun vankkureiden etuosassa, korkealla oksien keskellä vanhan näköinen mies tappeli tietää oksien läpi.
”Saakeli, seuraavalla kerralla Rubert saa kyllä tulla raivaamaan tämän tien jos haluaa että ostan häneltä yhtään mi- ohhoh?” Mies jupisi itsekseen –tai hevosilleen- ja kesken sanojensa miehen katse osui Zenyaan. No voi hemmetti, Zenya oli kuvitellut olleensa vähän paremmin piilossa puun takana.
”Mitä likka puuhaa täällä yksin?” Ukko, joka näytti olevan jossain 50 paremmalla puolella, kysyi. Mies puhui Zenyan korvaan kummallisella murteella. Zenya vilkaisi vankkureita. Ne olivat tavaravankkurit, ei sellaiset joissa on tarkoitettu matkustaa. Muita ihmisiä tai puheääniä ei kuulunut. Ukko taisi olla yksin.
”Taitan matkaa”, Zenya vastasi vältellen, kun ei oikein keksinyt mitään tarkkaa päämäärää nopeasti mielessään.
”Jalan?” Ukko kysyi, puistellen samalla oksia ja lehtihippuja takiltaan.
”Joo”, no eikä kun lentäen, tyhmäkö tuo vanhus oli? Zenya käänsi katseensa uudelleen vankkureihin.
”Mihin itse olet menossa? Voisinko saada kyydin?” Zenya kysyi.
”Corvusaan tavaroita hakemaan”, mies vastasi, ”kyllä tämä yhden likan vielä kestää hehheh. Mutta se maksaa.”
Jaa niinpä tietenkin. Zenya kaivoi taskuaan ja tunsi useamman kolikon taskun pohjalla. Zenya valkkasi kuitenkin kaksi isointa kolikkoa, joiden tiesi olevan hopeakolikoita. Zenya veti ne avokämmenelleen miehen nähtäväksi.
”Minulla ei ole tämän enempää”, Zenya ei halunnut ojennella kaikkia hilujaan miehelle.
”No ei oo likka rikas”, mies tuhahti naurahtaen. Ukko ei tuntunut vakuuttuneelta. Voi hitto, pitäisikö Zenyan sittenkin mukamas etsiä lisää rahaa ja antaa nekin miehelle? Mutta hopeakolikot olivat tällä hetkellä arvokkaimpia rahoja mitä Zenyalla oli. Toki Zenyalla oli päällään ihan hyväkuntoiset vaatteet ja reidellä miekka, mutta se ei ollut kaupan.
”Voin auttaa perillä lastaamaan tai purkamaan tavaroitasi”, Zenya ehdotti vähän epätoivoisena.
”Hahhha, riskaa peliä, mistä minä tiedän ettet juokse ensimmäisenä toiselle puolelle Corvusaa kun pääsemme sinne?” Ukko nauroi. Zenya puri hammasta, koska moinen temppu olisi juurikin ollut tytön mielessä.
”Mutta kaipa se kelpaa… Ei sinua voi tänne susillekaan jättää”, ukko hymyili leppoisasti. Zenya virnisti oikeasti ilahtuneena ja asteli vankkurin viereen kurottamaan hopeakolikot miehen kädelle.
”Kiipeä taakse”, mies murahti ja siirsi jo katseensa eteenpäin tielle. Zenya kohotti kulmaansa, phyh, etuaisalle olisi kyllä mahtunut, mutta ihan miten vaan. Vankkurit olivat varmaan pari metriä korkeat, mutta yllättävän vaivattomasti Zenya onnistui kiipeämään takalankulle, joka toimi jonkinlaisena istuimena. Takana taisi myös olla ovi katolliseen tavaravankkuriin, mutta tietenkin ovi oli lukittu Zenyan pään kokoisella lukolla. Tavarat olivat ja pysyivät visusti sisällä, lukuun ottamatta jotain sivulle sidottuja säkkejä, joiden sisällöstä Zenyalla ei ollut tietoakaan.
”Pysy matalana, tällä pätkällä saa helposti turpiin!” Mies huusi taakse ja ohjien heilautuksella käski hevoset taas liikkeelle. Jep, Zenya sai olla seuraavan kilometrin matkan pää polvissa, jotta oksat eivät vetäisi kevyttä tyttöä alas maankamaralle. Mutta pian metsikkö harveni ja kumpikin kyytiläisistä sai oikaista selkänsä.
”Ootko vielä kyydissä?” Ukko naurahti edestä ja vilkaisi taakseen. Zenya huusi myöntävän vastauksen ja kääntyi ympäri, naama kohti menosuuntaa. Nuoren naisen silmät syttyivät kuin harakalla joka näki hopealusikan. Mies oli selin tähän suuntaan, ja välissä oli vain vankkurin katto. Zenyan käsi hapuili jo lanteilta veistä.
”Mikä likan nimi on? Minä oon Thomas”, mies puheli. Zenya epäröi mitä vastaisi, ilmeisesti liian kauan epäröikin, sillä mies jatkoi:
”Ei tarvi kertoa, hahha”, mies naureskeli hyväntahtoisesti.

Ukko oli juttutuulella, ja Zenya päätyi kyselemään viattomia miehen hevosista ja kauppiaan työstä ja sen sellaisesta. Vaikka ukko puhui kovaa ääneen ja vankkurit narisivat ja kitisivät, Zenya ei uskonut että pääsisi tarpeeksi hiljaa, tarpeeksi lähelle. Mutta kun tie parani puolen tunnin matkan kuluttua, siirsi ukko hevosensa raviin. Siitäkö vasta syntyikin meteliä, hevosten kavioiden kopsuessa, ja vankkureiden valittaessa jokaista tärähdystä. Nyt olisi Zenyalle oiva tilaisuus. Mies jo oli höpinöissään lipsauttanut kaksikon saapuvan pian valtatielle, Varjojen tielle, jos Zenya muisti oikein tien nimen. Jos se Zenyasta riippui, ukko ei pääsisi vilkkaammalle väylälle ollenkaan. Thomas vihelteli itsekseen katsellessaan eteenpäin tiellä. Zenya veti veitsensä jo valmiiksi esille, ja lähti hivuttautumaan karhunkävelyä vankkurin kattoa pitkin miestä kohti. Välillä mies käänsi päätään, mutta ei tarpeeksi, että Thomas olisi huomannut silmäkulmastaan lähestyvän punapään. Ja sitten Zenya oli aivan miehen takana.
*Pistä, älä viillä*
Zenya muistutti itseään, ja kohottautui kyykkyyn. Vankkurin heilahdun sai naisen kuitenkin horjahtamaan ja iskemään vapaan kätensä miehen vasemmalle hartialle. Mies käänsi päätään.
”Mit-” miehen ääni oli yhä leppoisa, kun Zenya työnsi kaikin voimin puukon terän miehen kaulaan, henkitorven oikealle puolelle. Thomasin huuto kuului vaimeana korahduksena ja mies putosi vankkureiden sivulle, maata vasten tömähtäen, veitsi yhä kaulassaan. Piston ansiosta verta ei ollut valahtanut Zenyan hihalle juuri ollenkaan. Pisto oli sitä paitsi paljon varmempi tapa tappaa. Viilto oli aina epävarma, ja sotkuinen.
Zenya hyppäsi kuskin paikalle, ja hapuili kömpelösti aisalle pudonneita ohjaksia. Hevoset eivät olleet tapahtumasta moksiskaan, vaan jatkoivat hölköttämistä eteenpäin. Zenya joutui kurottelemaan oikein kunnolla, ja sai viimein otteen ohjaksista, ensin toisesta kuskin käteen tulevasta, sitten toisesta. Zenya liimasi takamuksensa penkkiin, ja veti nahkaremmeistä oikein kunnolla.
”Pruu, seis… seisss…” Nainen puheli hevosille rauhoittavasti ja suitaan aukovat ja päitään ärtyneenä nakkelevat kopukat hidastivat ensin käyntiin ja sitten pysähdykseen. Zenya potkaisi pyöräjarrun päälle, näin kärry ei liikkuisi oikeastaan minnekään vaikka hevoset yrittäisivät mennä eteenpäin, ja ankkuroi ohjat jotenkuten penkin kulmaan kiinni. Sitten Zenya hyppäsi alas vankkureista, ja käveli kaikessa rauhassa miehen luo, joka oli jäänyt parin kymmenen metrin päähän taakse. Mies liikkui, kierähti selälleen ja kampesi itsensä jotenkuten puoli-istuvaan asentoon. Pentele oli vielä elossa. Ukko painoi vasemmalla kädellään haavaa veitsen ympärillä, viisaasti samalla pitäen veitsen haavassa. Jaa, siinä oli syy, miksei ukko ollut vielä kuollut. Mutta heikossa hapessa näytti pappa olevan, mies oli kalpea ja hengitti tiheään, kovaan ääneen pihisten. Mies oli saanut oikeaan käteensä tikarin, jonka ukko kohotti Zenyaa kohti heikosti, käsi täristen. Näky sai Zenyan virnistämään niin, että hymykuopat ja hampaat näkyivät.

Zenyan ei tarvinnut kuin ohjata miehen tikarikäsi saappaallaan kevyesti maata kohti, eikä miehellä ollut voimaa nimeksikään estää. Yhä virnuillen toisen ahdingolle Zenya kävi kyykkyyn miehen eteen, ja katseli ukkoa silmänräpäyksen tai parin ajan. Ukko liikutti suutaan, yrittäen kai sanoa jotain, mutta ainoa mitä suusta tuli, oli pihinä ja veri. Hmm, ukko kuolisi viidessä minuutissa ihan itsekseen, mutta Zenya halusi veitsensä takaisin. Nuori nainen laski vasemman kätensä suorastaan lohduttavasti miehen hartialle, ja vei oikean veitselle. Mies pudisteli päätään ja pihisi kiihtyneemmin, verta kasvoilleen syljeskellen. Zenya hymyili lämpimästi, kyllä nainen tiesi mitä mies varmaan aikoisi sanoa jos pystyisi puhumaan. Mutta niin ei tulisi käymään. Zenya veti veitsen ulos haavasta, pois miehen sormien välistä ja kavahti kauemmas odottaen veren ryöpsähtävän ulos haavasta. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan verta virtasi pienenä putouksena miehen takin kauluksen sisään, ukon samalla jäykistyessä ja kaatuessa pitkin pituuttaan selälleen. Silmät jäivät auki, tuijottamaan tyhjinä taivasta. Zenya siirtyi kyykyssä miehen kyljen luokse, ja pyyhkiessään tikariaan ukon paidan helmaan, Zenya huomasi vasta nyt kuinka upean vaalean siniset silmät miehellä oli. Tai oli ollut, ihan kuinka vaan. Zenya kaiveli miehen taskuja, etsi hopeakolikkonsa ja avaimet vankkureihin. Ah, sieltähän ne vyön luolta löytyivät. Zenya kilisteli avaimia innoissaan naamansa edessä, eikä malttanut odottaa mitä vankkureiden sisältä löytyisi. Nainen vilkaisi taakseen vankkureihin. Ehkä pitäisi kumminkin ensin varmistaa pakomahdollisuus…
Nainen nousi, käänsi selkänsä miehen ruumiille ja asteli hevosten luo. Zenya ei ollut ikinä varustanut kärryhevosia, saati sitten sitonut neljää hevosta remmeihin. Ensin Zenya selvitteli, mitkä remmit kuuluivat ohjiin, ja pujotteli ohjat hevosten etupuolelle. Sitten hän irrotti kaikki hevosta aisoista, ja ohjista kiinni pitäen talutti elukat syrjemmälle. Siellä hän irrotti kahdelta hevoselta länget ja silat, sekä häntäremmit. Nyt kahdella hevosella oli vain suitset ja ohjat. Zenya sitoi nämä kaksi hevosta erilleen. Toista hän käyttäisi ratsuna, toista vetojuhtana, jos vankkureissa olisi jotain mukaan ottamisen arvoista tavaraa. Hmm… Ehkä Zenya voisi leikkiä kauppiasta ja olla mukamas myymässä isänsä vanhoja tavaroita. Sillä selityksellä Zenya voisi myös myydä esineitä aivottomilla hinnoilla, Zenya ei oikeasti tiennyt ollenkaan paljonko arvoa milläkin tavaralla oli.

Nainen avasi melkein päänsä kokoisen lukon, joka roikkui vankureiden takana olevassa ovessa. Zenyan silmät levisivät, ja nainen iski miehen tikarin kiinni puiseen oveen pois haitolta. Peruskauppatavaraa, kankaita, ruokaa, villaa, viljaa. Zenya söi itsensä kylläiseksi, pelleili hetken hienojen kankaiden kanssa, ja valikoi itselleen paremman repun. Hmh, täällä ei ollut aseita, vain ja ainoastaan ukon tikari. Zenya ei uskaltanut ottaa sitä myytäväksi tavaraksi, joku voisi tunnistaa aseen. Itselleen Zenya ei niin isoa asetta halunnut, tikari ei mennyt puukosta, eikä miekasta. Tikari oli typerä sekasikiö.
Ensimmäisenä Zenya lastasi kummankin hevosen selkään lampaan taljoja. Ratsulle tietenkin siksi, että kaakin selässä olisi mukavampi istua, ja toiselle pehmittämään kuormaa selkää vasten. Zenyaa ei muutenkin hirveästi kiinnostanut elukoiden hyvinvointi, mutta olisi se sääli jos kopukka jäisi matkanvarrelle kaikkine tavaroineen. Villat piti paikoillaan köysi, jonka katkaisemiseen Zenya kuluttu paljon mieluummin ukon hyödytöntä tikaria, kuin omia veitsiään. Penkoessaan tavaroita Zenya löysi pientä mitä tunkea reppuunsa, pääosin ruokaa, kipon, sytytystarvikkeita, ukon yllättävän pienen rahavaraston ja sellaisia. Sitten nainen alkoi kantaa kaikkea mitä jaksoi juhtahevosen selkään, kuten kankaita, muutaman kangaspussillisen pientä krääsää, kuten harjoja, halvan näköisiä koruja, ja sen sellaisia. Nostaessaan korupussia jotenkuten köysiin kiedottuna hevosen selkään, pussukasta tipahti jokin. Zenya kumartui hevosen kyljen vierellä kyykkyyn ja nosti kämmenelleen pienen sormuksen. Se oli hopea ja siinä oli vihreä kiiltävä kivi. Se oli ohut ja pieni, kauniisti muotoiltu ja kun Zenya kokeili sitä oikean kätensä keskisormeen, sormus sujahti paikalleen viimeisen nivelen taakse kuin se olisi mitoiteltu siihen. Hmh, ihan kaunis kapistus, Zenya mietiskeli katsoessaan sormusta valoa vasten. Ei se varmaan kovin arvokas ollut, joten Zenya päätti antaa sormuksen olla.

Lopulta juhtahevonen oli valmis. Voi elukka-parkaa, se oli kiedottu köysiin melkein kokonaan ja otus potki vatsaansa ja viuhtoi hännällään. Ei tainnut olla mukavaa. No, ei se Zenyaa kiinnostanut, kunhan elukka liikkuisi. Zenya jätti pitkät ohjat taluttimeksi juhtahevoselle, ja ratsultaan katkaisi tikarilla ohjat sopivasta kohdasta ja heitti tikarin sitten maahan, minne se jäi pystyyn nurmeen. Olisi ehkä vähän epäilyttävää, että myös ratsulla olisi ylipitkät ajo-ohjat, eikä normisuitsia. Zenya sitoi katkaisemiensa ohjien päät jotenkuten yhteen ja talutti ratsun ja juhdan sitten vankkurin renkaan viereen. Rengasta apuna käyttäen Zenya könysi isokokoisen ruunikon selkään, toivoen, että se oli totutettu ratsastajaan. Ei iso hevonen sanonut pikkulikkan painosta mitään, hamusi vain heinää maasta. Hehe, hyvä heppa. Hevosen kylkiä potkaisten Zenya käski sen käyntiin, ja veti perässään yhä häntäänsä kiukkuisesti huiskivaa juhtaa, likaisen rautiasta hevosta, hamppuharjaista hevosta.

Kului joitain päiviä. Zenya kulki hevosten kanssa pääosin kävellen, joten matkaa ei tullut taitettua päivän aikana kuin ehkä 20 – 30 kilometriä. Zenya piti hevoset aina lähtövalmiina, myös silloin kuin söi tai nukkui. Nainen ei tehnyt nuotiota, jotta ei herättäisi huomiota. Vaikka Zenya pääsi melko pian Varjojen tielle, oli nainen yllättynyt siitä, miten vähän ihmisiä tuli vastaan. Muutamia vankkureita, ja yksittäisiä kulkijoita. Eikä kukaan kiinnittänyt erikoisemmin huomiota Zenyaan ja naisen kahteen hevoseen. Corvusaan Zenya ei aikoisi mennä, siellähän saatettiin odottaa sitä kuollutta ukkoa. Veneficiumhan oli Corvusasta seuraava etappi. Zenya voisi suunnata sinne, tyhjentää toreilla muutamat taskut ja myydä tavaroitaan. Ajatukset alkoivat kuulostaa jo ihan suunnitelmalta, joten Zenya käänsi hevosensa Tasapainon puun saarella kohti saariheimoa. Zenya ei ollut ollut ikinä leirissä asti, mutta oli kuullut juttua siitä, että koko leiri oli vetten päällä. Se olisi hauska nähdä.

Loppumatka kului rauhallisesti ja viikon kuluttua Zenyan edessä olivat avautunut leiri. Sisään oli ollut varsin helppo päästä, kunhan Zenya oli sepitellyt parille ohimenneelle vartijalle tarinan isän tavaroiden myymisestä. Eipä ollut vartijoita hirveästi kiinnostanut jonkun pikkutytön menot. Siitäkös Zenya oli mielissään. Jo ensimmäisenä päivänä Zenya sai jotain pikkuasioita myytyä. Nainen kyseli myös kärryjä kuljettavilta ihmisiltä, jos he tarvitsisivat hevosia. Eivät tuntuneet tarvitsevan, mutta parikin ihmistä neuvoi Zenyalle tietä hevoskauppiaan luokse. Kuulemma joku ukko joka osti monenlaisia kopukoita, ja myi niitä sitten eteenpäin, tai pisti itse lihoiksi. Hevoskauppias ja teurastaja? Siinäpä ammatti.
Zenyalla ei ollut hurjasti myytäviä tavaroita, ja muutenkin Zenya suostui pieniinkin tarjouksiin, jotta pääsisi tavaroista eroon. Ja hups keikkaa, yhdessä illassa Zenyalla oli enää pehmusteita toimivat villat ja hevoset. Syyshämärän hiipiessä pimentämään katuja, Zenya suuntasi hevosmiehen talolle. Zenya ei ollut ollenkaan varma, oliko oikeassa osoitteessa, koska naista hämmensi se, että sen hevosmiehen pytinki näytti enemmänkin kalastajan kodilta. Mies kuitenkin otti naisen lämpimästi vastaan, ja kun Zenya kyseli kaikista vajan seinillä roikkuvista verkoista, selvisi että mies oli oikeasti ammatiltaan kalastaja. Hevosen ja muidenkin eläinten liha vain oli sivubisnes, josta kuitenkin sai hyvin rahaa. Täällä ei ilmeisesti ollut hirveästi hevosia, joten niiden lihakin tuli pääasiallisesti muilta heimoilta. Zenya kertoi olevansa Morgasta. Siellähän monilla oli hevosia, eikä mies kyseenalaistanut yhtään, miksi tytöllä oli kaksi hevosta. Zenyalla kävi tuuri, sillä mies osti mielellään myös lampaan taljat, jotka olivat jäljellä hevosten selissä. Jännä että ukko asui näin pienessä talossa, vaikka miehellä oli jollain ilveellä rahaa ostaa kaksi hevosta ja taljoja. Pilkkahintaanhan kaikki meni, mutta Zenyaa ei kiinnostanut. Nuori nainen oli jo saanut enemmän rahaa kuin oli eläessään kourassaan pitänyt. Zenya voisi huoletta etsiä majatalon ja syödä itsensä lihavaksi muutaman päivän aikana. Ystävällisesti mies neuvoi Zenyan kohti lähintä majataloa. Kolmen Käärmeen majatalo… Oli siinäkin nimi. Kuulosti joltain rötökapakalta. Oli jo lähemmäs keskiyö, kun Zenya viimein löysi paikan. Yllättävän isosta talosta kajasti kuitenkin valoa, ja ulos asti kuului puheensorinaa. Muutenkin täällä oli jotenkin ihan hirveän paljon ihmisiä ulkona. Ehkä se oli se jokin Syyslaulun juhla, jota mainostettiin joka kadunkulmalla. Sellainen olisi ilmeisesti parin päivän sisään.

Zenya seisoi vahvan puuoven edessä ja kohotti pienen nyrkkinsä koputukseen. Hitto, eihän kukaan kuulisi, kun sisällä tuolla lailla metelöitiin. Zenya kuuli musiikkia, naurua, ja töminästä päätellen siellä tanssittiin. Hetken odottelun jälkeen Zenya vain otti ovenkahvasta kiinni ja työntyi sisään.
”Tervetuloa! Käy tyttö peremmälle sieltä kylmästä!” Zenyaa vastaan suorastaan juoksi tummaihoinen, vähän ylipainoinen nainen, joka taisi olla jo yli neljäkymmentä. Nainen hymyili leveästi, ravisti nopeasti Zenyan kättä ja alkoi heti kysellä mitä Zenya majatalosta halusi. Huoneen? Ruokaa? Lista jatkui, eikä Zenya pysynyt perässä, saati saanut oikein mitään puheenvuoroa.
”Tarvitsen huoneen pariksi päiväksi”, Zenya kertoi. Nuori nainen tajusi, ettei ollut eläessään ollut yöpynyt majatalossa. Ei Zenya tiennyt miten täällä toimittiin.
”Aivan aivan, meillä on sinulle juuri sopiva huone. Minä olen muuten Marie, kuka sinä olet?” Nainen puhua päläpätti.
”Zenya.”
”Zenya? Siinäpä ihastuttava nimi. Tulehan tänne tiskin luo, niin otetaan sinulle avain”, nainen jatkoi puhumista ja pujotteli pöytien ja ihmisten välistä kohti puista, kulunutta vastaanotto tiskiä. Takaseinältä nainen nappasi jonkin ruosteisen avaimen ja maksun jälkeen lähti jo porhaltamaan kohti portaita yläkertaan. Oliko huone yläkerrassa? Zenya puraisi poskeaan. Nainen ei ollut varma mitä ajatteli pienessä suljetussa huoneessa nukkumisesta, jonka ikkunastakaan ei pääsisi turvallisesti karkuun.
”Tulitko osallistumaan Syyslaulun juhlaan? Sinulla kävi tuuri, tähän aikaan meillä on kaikki 30 huonetta ihan täynnä, kun muistakin heimoista tulee turisteja. Huoneen 18 saa muuten lukkoon sisäpuolelta tällä avaimella, alakerrassa takahuoneessa on kylpyvati, voit peseytyä siellä tai pestä pyykkiä, miten haluat. Siellä on vesipata, osaat varmaan käyttää sitä? Tiskillä on aina savustettua kalaa, siitä voi vapaasti ottaa jos minä ja mieheni emme ole paikalla. Keittiötä voit käyttää, jos osaat kokata, mutta näin ruuhka-aikoina keitän kaikille puuron. Muista herätä tarpeeksi aikaisin, että sinullekin riittää. Hahha, vitsi vitsi, sitä kattilaa ei niin vain saada tyhjäksi. Voit muuten ihan vapaasti liittyä tänään seuraamme, laulamme vielä jonkin aikaa”, Marie puhua päläpätti, eikä Zenya kommentoinut oikeastaan mitään mihinkään. Tytön vähäpuheisuus ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan aikuista naista. Marie puhui vielä jotain talon toiminnasta, ja sitten Zenya oli yksin huoneessa reppuineen. Majatalo oli halpa, joten kalustus oli sen mukaista. Huoneessa oli kulunut vaatekaappi, likaisen näköinen sänky ja pahainen jakkara ja räsymatto. Oven vieressä oli naulakko. Zenya katsoi sänkyä suorastaan lumoissaan ja asteli sen luokse istahtamaan sen laidalle. Siitä oli kauan, kun Zenya oli viimeksi nähnyt sängyn, ja monien maankamaralla nukuttujen öiden jälkeen patja tuntui tavattoman pehmeältä. Istahtaessaan alas Zenya tajusi kuinka väsynyt oli. Nainen ei kuitenkaan vielä uskaltaisi mennä nukkumaan, ei ennen kuin olisi tehnyt varmaksi ettei huoneeseen pääsisi kukaan naisen huomaamatta. Zenyaa ahdisti olla tässä pienessä huoneessa, jossa uloskäyntejä oli vain yksi. Zenya nousi sängyltä, ja lukitsi oven avaimella, jonka Marie oli antanut. Mutta entä jos siellä tiskillä olisi vara-avaimet? Tai jos joku osasi tiirikoida? Zenya tiesi ettei se paljoa auttaisi, jos joku tosissaan halusi murtautua sisään, mutta nainen kaatoi jakkaran lattialle, ja pisti sen jalat ovea vasten, ja sen jälkeen siirsi sänkyä sen verran, että se piti jakkara paikoillaan. Jos joku halusi sisään ovesta, joka muuten avautui huoneeseen, eikä käytävälle, joutuisi se joku työntämään niin jakkaran, sängyn kuin sängyllä nukkuvan Zenyan painon. Se antaisi Zenyalle vähän aikaa reagoida. Zenya heitti reppunsa sängyn vierelle ja irrotti miekkavyönsä. Sen hän kuitenkin asetti sängyn toiselle laidalle, jotta se olisi heti saavutettavissa. Sänky oli muuten kahden nukuttava, Zenya pisti sen vasta nyt merkille. Ikävät muistot kävivät tytön mielessä hetkellisesti parisängyn huomaamisen jälkeen. Se oli mennyttä, isä ei voisi enää satuttaa Zenyaa. Saappaat jalassa Zenya heittäytyi selälleen patjalle, veti lämpimän, kuluneen peiton korviin asti ja alakerran metelistä huolimatta nainen oli nukahtanut jo kymmenen minuutin kuluttua.

Zenya vietti seuraavan päivän ja puoli yötä asukkaita seuraillen. Majatalossa oli kuitenkin paljon vaeltajia, joilta Zenya ei yrittänyt varastaa. Varmaan puolet porukasta oli myöskin varkaita. Ennen kuin Zenya ehti kissaa sanoa, oli syyslaulun juhlaa seuraava päivä, mutta siitä huolimatta talo oli koko päivän lähes tyhjänä. Aamupäivän rauhallisuutta hyväkseen käyttäen Zenya kulutti aikaansa vaatteensa ja itsensä pessen takahuoneessa, jota ei selvästikään oltu rakennettu kunnioittamaan yksityisyyttä. Se oli yksi huone, jossa oli vain kaksi kylpyammeena toimivaa jättisaavia. Ei mitään verhoa antamaan näkösuojaa, ja vesipatojakin oli vain yksi. Zenya ei keksinyt muuta, joten nainen haki vettä joesta ja keitti sitä, saadakseen mukavan lämpimän veden kylvylle ja vaatteiden pesulle. Zenya löysi jonkin vanhan saippuan, ja käytti sitä tietämättä olisiko sitä edes saanut käyttää. Vaikka talossa ei ollut oikeastaan ketään, kylpeminen oli kovin hermotuttavaa, kun ovesta huoneeseen saattoi tuosta vain kävellä joku. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja jonkinlaiseen rättiin kietoutuneena Zenya odotteli että vaatteet kuivuisivat jotenkuten, ja veti ne kosteina päälleen. Kyllä ne kuivuisivat, Zenya ei halunnut olla ilkosillaan enää yhtään kauemmin. Zenya tutki varovaisesti alakerran, mutta vastaanottotiski oli tyhjien huoneiden avaimia ja kalakulhoa lukuun ottamatta tyhjä. Tietenkin isäntäväki piti rahansa mukanaan ja arvotavarat jossain sellaisessa piilossa mitä Zenya ei löytänyt. Zenya alistui vain ottamaan lautaspinosta lautasen ja lämmittämään keittiön puolella olevan puuron uudelleen. Keittiön puuhella oli kamala sytyttää ja se syyti savua sisälle, mutta muutaman yrityksen jälkeen Zenya uskoi saavansa tulen kitumaan pieneen palotilaan. Puuro itsessään oli veteen tehtyä velliä, mautonta ja ryynit olivat vielä kovia, mutta se oli lämmintä ja täyttävää. Zenyasta se oli hyvää. Zenyalla ei ollut hurjasti kokkaustaitoja, eikä nuotiolla ilman kattilaa ja sellaista voinut mitään hienoja aterioita tekemäänkään. Sen jälkeen Zenya meni ulos, vietti päivän torilla katsellen, ja tilaisuuden tullen onnistui pariin kertaan varastamaan jotain myyntipöydiltä tai ohikulkevalta ihmiseltä. Saalis oli vielä kuitenkin niin mitätön, että jos Zenyalla olisi rahaa majatalon jälkeen, nainen joutuisi ostamaan reppuunsa evästä ennen seuraavaa etappia.

Zenya oli kävelemässä kadulla tavaroineen ja katseli ympärilleen ihmisiä vaivihkaa tarkkaillen. Nainen ei ollut enää torilla, vaan oli harhautunut jollekin sivukadulle. Zenya kyllä osaisi palata takaisin majatalolle ja torille, mutta yritti keksiä jonkin toisenkin reitin täältä torille. Ihan vain että oppisi tuntemaan paikan vähän paremmin. Tämä oli ollut niin tuottoisa reissu, että tänne saattoi tulla joskus toistekin.
Zenya oli hetki sitten kääntynyt tulosuuntaansa, ja kääntyi nyt uudelleen ympäri jatkaakseen tuntemattomalle alueelle. Menosuuntaan likka ei kuitenkaan ehtinyt ottaa juurikaan askelia, kun oli törmätä johonkin tummaan. Zenyan eteen oli ilmestynyt järkyttävän pitkä mies. Oli toisella huono ryhti tai ei, hyvä jos Zenyan naama ylsi edes miehen rinnalle. Zenya itseasiassa törmäsi mieheen, tai no, pysähtyi niin lähelle että koski tahattomastikin. Mies ei ollut aikeissa väistää, ja jo saman sekunnin aikana Zenyan sormuskäsi hakeutui vyölle, tapasi jo tutun veitsen kahvan, saman joka oli sen ukonkin jokin aika sitten tappanut. Mies sihahti vaimeasti Zenyalle. Tietenkään tyttö ei miestä totellut, vaan päinvastoin puristi tiukemmin veistä, jonka terä oli jo melkein kokonaan ulkona tupestaan. Miehen jatkaessa puhettaan Zenya kuitenkin vältti ajatustaan viiltämästä mieheltä vatsaa auki siltä seisomalta. Majatalon nimi oli liiankin tuttu, ja kilahdukset miehen taskuista oli musiikkia Zenyan korville. Kilinä äänen mataluus kertoi, ettei rahapussi sisältänyt vain kahta kolikkoa. Nuori nainen kohotti vihreän katseensa kohti miehen kasvoja ja vastasi yhdellä sanalla.
”Tänne”
Zenya kääntyi ympäri ja lähti kipittämään kiireesti eteenpäin kadulla. Varmaan mies saisi oletettavan pitkillä askelilla Zenyan nopeasti kiinni. Välillä kävellessään Zenya vilkaisi nopeasti, seurasiko mies vai ei. Mikäli mies ei puhuisi, pysyisi Zenyakin matkan hiljaa eikä edes yrittäisi herätellä keskustelua. Nainen ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että mies piilotteli huppunsa takana. Ja Zenya ei voinut olla tuntematta uteliaisuutta miksi. Miksi tuolla lailla pukeutunut ja varakas mies edes halusi sellaiseen rämätaloon? Parisänky välähti Zenyan mielessä, ja sai kylmät väreet kulkemaan Zenyan käsivarsia pitkin. No oli siinäkin yksi syy miksi mies olisi sellaiseen paikkaan menossa. Viime illan tarkkailun seurauksena Zenya oli huomannut että mokoma majatalo taisi olla varsin yleinen sellaisten asioiden harrastelukohde. Zenya vilkaisi miestä taas seuraavan mutkan kohdalla. Varakas mies ainakin oli. Hmh, jos mies oli sellaisille asioille menossa, niin ehkä Zenyakin saattaisi onnistua lypsämään isomman osan miehen rahoista, vaikka itsensä myyminen ei Zenya varainkeruutyöhön niin usein kuulunutkaan.
He saapuivat seuraavalle pienelle, laudoitetulle kujalle missä Zenya pysähtyi juuri ennen katua ja kääntyi miestä kohti. Majatalo olisi Zenyan selän takana olevalla kadulla, pari taloa oikealle. Zenya kohotti katseensa taas mieheen.
”Olemme lähellä”, Zenya hymähti vaimeasti ja ojensi toisen kätensä miestä kohti. Zenya halusi maksun nyt.


Nimi: Lucius Lorenzon poika

16.10.2018 15:07
Mitä olin tehnyt sille naiselle saadakseni isäni medaljongin vaivasi minua unissani. Heräsin aamuyöstä sydän jyskyttäen ja hiki otsaltani valuen Erwinin vieressä. Pelkäsin. En yleensä pelännyt, se oli minulle vieras tunne. Pelkäsin, että menisin hulluksi. Pelkäsin, että palaisin Cainiksi, entiseksi itsekseni. Luciuksen oli tarkoitus olla uusi alku, ei vain historian toistumista. En ikinä unohtaisi sitä mitä tein Morgassa, mutta se ei enää vaivannut minua, olin sinut sen kanssa. Mutta se, että vihan sokaisemana tapoin sen naisen, oli huolestuttavaa. Muuttumalla täysin tunnottomaksi, apaattiseksi oli estänyt tunnepurkaukset, mutta sillä hetkellä kun näytin tunteeni Erwinille, räjäytin muuriini ison aukon, josta kaikenlaisia tunteita ajelehti ulos.
Erwin laski kätensä paljaalle rinnalleni ja kysyi, olinko kunnossa. Hänen kauniit, tunteikkaat silmänsä tarkkailivat minua huolissaan. En vastannut, räpäytin vain silmiäni ja katsoin Erwiniä. Hänen blondit hiuksensa oli sidottu poninhännälle ja hänen arpinen, kalpea kehonsa makasi kyljellään.
Minun pitäisi yrittää hallita itseäni edes Erwinin takia. En haluaisi satuttaa häntä vahingossa.
"Rakastan sinua", sanoin unenpöppörässä ja vein käteni hänen poskensa kautta hänen hiuksiinsa. Vedin hänet suudelmaan, huulemme tapasivat toisensa, mutta Erwin ei edes yrittänyt vastata suudelmaan. Vetäydyin pois ja yritin etsiä puolisoni silmistä vastausta.
"Anteeksi", Erwin sanoi, ja kietoi kätensä kehoni ympärille ja hautasi päänsä kaulaani, piilottaen itsensä.
"Mistä?" kysyin kurtistaen kulmiani.
Erwin oli hetken hiljaa, miettien vastaustaan. "En tiedä. Minua vain pelottaa, et ole ollut itsesi. Ja sitten sanot jotain tuollaista."
Nielaisin. "Anteeksi", sanoin vaimeasti ja painoin Erwiniä toisella kädelläni minua vasten. "Minäkin pelkään itseäni."
"Mitä sinulle on tapahtunut?"
Mietin hiljaisuudessa, miten saisin selitettyä sen kaikista yksinkertaisimmin. Minulla ei ollut sellainen olo, että alkaisin kunnolla avautumaan. Toisaalta, oliko minulla koskaan sellainen olo? Joskus minusta tuntuu kuin olisin joku toinen. Kyllä tiedät jo, että olen Morgasta, ja kuinka tapoin pari ihmistä siellä ja sitten pakenin vaeltajaksi. Minusta tuntuu välillä kuin olisin yhä hän."
"Mutta miksi olet muuttunut yhtäkkiä niin etäiseksi?"
Sivelin kättäni Erwinin paljaalla selällä, miettien vastaustani. "Kun tapoin sen naisen ja näin isäni medaljongin, se muistutti minua juuristani. Olen kai vain ollut järkyttynyt siitä, että annoin itseni tehdä jotain niin impulsiivisesti. Ei tappaminen minua vaivaa, vaan se etten tehnyt sitä tietoisesti."
Erwin jäi hiljaiseksi, sitten hän naurahti surkeana: "Mitä oletinkaan että kävisi, kun rakastuin toiseen vankiin?"
"En ole vain kuka tahansa vanki, olemme molemmat siitä pahemmasta päästä." Hymähdin, mutta ääneni kuitenkin pian muuttui vakavaksi: "En halua, että sinulla olisi huono olo. Välitän sinusta. Voinko tehdä mitään, mikä saisi sinut uskomaan sen?"
Joku aika sitten olin miettinyt empatiaa, ja koinko sitä. Mutta tämä mikä olo minulla oli nyt, oli varmasti empatian tuotos. Ei minulla muuten olisi niin paha olo. Se oli virkistävää, tuntui siltä kuin todella eläisin. Joskus piti tuntea.
"En tiedä… Yritä näyttää se jotenkin muutenkin kuin vain sanomalla että rakastat minua."
Kurtistin kulmiani. "En välittänyt edes Àlywahista näin paljon, ja nykyään hän on halvaantunut ja pysyy elossa vain lääkkeillä, en minä häntä kohtaan tunne enää mitään romanttista." Sivelin Erwinin hiuksia selittäessäni ajatuksiani. Erwin nyökkäsi, yhäkin naama hautautuneena kaulan ja tyynyni väliin.
"Katso minua", sanoin. Erwin harkitsi parin pitkän sekunnin, sitten nosti itsensä istumaan sängylle. Peitto valahti alemmas, peittäen juuri ja juuri hänen alapäänsä. Erwinin silmät hapuilivat kasvoillani, miettien jotain. Ehkä hän odotti että sanoisin jotain. Päätin puristaa kaiken mitä minusta lähti ja yrittää vain saada puolisoni paremmalle tuulelle. Tartuin hänen kädestään kiinni ja katsoin häntä silmiin.
"En voi menettää sinua, olet ainut ihminen jota siedän, ja kenen seurasta pidän. Olet ainut, joka kykenee rakastamaan minua vaikka olenkin hirviö."
Erwin hymyili vaisusti ja kumartui lähemmäs. Hän ei antanut huulemme heti koskea, vaan hän vilkaisi minua ja hymyili enemmän. Sitten hän suorastaan hyökkäsi huulieni kimppuun ja vei toisen kätensä hiuksiini, toisen rinnalleni. Nostin Erwinin päälleni painaakseni häntä vain lähemmäs itseäni.

Parin päivän sisällä Erwinin epäluulot olivat miltei kokonaan haihtuneet, ja hän ei kohdellut minua enää eri tavoin. Mutta oma hermostuneisuuteni ei ollut kadonnut, sillä syvällä sisimmässäni tiesin, että olin murhanhimoinen, enkä tulisi siitä muuttumaan. En kuitenkaan haluisi enää tehdä sitä virhettä, että tappaisin impulsiivisesti. Jos jäisin kiinni, pilaisin kaiken.
Istuin työpöytäni ääressä, peukalo huulellani, miettien töitäni, kun Erwin asteli sisään. Hän laitti takkinsa naulaan ja käveli taakseni.
"Olen miettinyt…" Hän käveli taakseni ja kumartui vierelleni, jotta päämme olisivat samalla tasolla.
"Mm?" mutisin, ärtyneenä keskeytyksestä.
"Ojenna kätesi."
Epäröin hetken, mutta annoin käteni Erwinille, silmäni yhä liimattuna papereihini. Tunsin jotain kylmää ja kovaa kädelläni.
"Ajattelin että voisit haluta tämän", hän sanoi.
Toin esineen eteeni, mielenkiintoni heränneenä. Kultainen medaljonki komeili kämmenelläni. Sen kanteen oli kaiverettu isäni nimi. Innostuneena - tietenkin peittäen sen - tartuin puukkoon pöydälläni ja liu'utin sen medaljongin väliin. Kun olin alunperin saanut sen käsiini se oli juuttunut umpeen, jonka takia Erwin oli pystynyt takavarikoida sen minulta.
Kalahduksen saattelemana medaljongin ovi aukesi. Sen sisältä paljastui kirje, jonka taittelin auki.
'Rakas Annie,
Tavataan Kolmen käärmeen majatalossa Syyslaulun juhlan jälkeisenä päivänä Veneficiumissa. Minulla on ollut ikävä sinua. Odotan sinua huoneessa 23, pue päälle se sama mekko kuin viimeksikin. Pidä medaljonki, se on maksu viimekerrasta.
-S.N.'
Kurtistin kulmiani. En olisi halunnut tietää isäni käyvän huorissa. Miten isä oli pystynyt edes tulemaan Veneficiumiin kenenkään huomaamatta? Olin käskenyt vartioiden ilmoittavan minulle välittömästi kun niin tapahtuisi.

Nousin tuolistani ja lähdin vaeltamaan pois asunnostani, pois tornista, sanoen vain ohimennen kiitoksen Erwinille.
Oli iltapäivä ja talviaurinko oli alkanut jo laskea, tiet olivat jo pimeitä korkeiden ja tiheässä olevien rakennuksien takia. Kävelin summanmutikassa rakennusten ohi, kiemurrellen sivuteiden ja oikoreittien kautta. En halunnut heimolaisten tunnistavan minua. Tähän myös auttoi tummansininen viitta, jonka huppu peitti melkein puolet kasvoistani. Tämä oli ainut tapa, miten sain olla rauhassa asuntoni ulkopuolella, ihmisillä oli muuten aina jotain valitettavaa, jonka he tahtoivat välttämättä kertoa minulle.
Vasta saavuttuani köyhien alueelle tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan, missä Kolmen käärmeen majatalo sijaitsi. Mieleni ei tehnyt kysellä heimolaisilta tunnistetuksi tulemisen pelosta, mutta en myöskään haluisi käyttää sen etsimiseen liian paljon aikaa. Mitä nopeammin sinne pääsin, sitä nopeammin saisin tietää jotain isästäni. Oletin jonkun työntekijän muistavan hänet, olihan hän aika erikoinen. Kodittoman sekaiset hiukset, arpiset kasvot ja hänen hullu katseensa. Niitä en unohtaisi koskaan, vaikka siitä onkin vuosia kun näin hänet.
Tutkailin vastaankulkijoita ja mietin keneltä voisin kysyä. En niiltä, jotka kulkivat nokka pystyssä kalleissa vaatteissa, he eivät kävisi majataloissa. Enkä täysin perunasäkeissäkään kulkevia joiden naamat olivat ruskettuneet liasta, heillä ei olisi varaa. Voisivathan hekin tietää, mutta en halunnut kysyä enemmän kuin yhdeltä ihmiseltä. En haluisi tulla tunnistetuksi.
Vasta kun näin minua paljon lyhyemmän punatukkaisen naisen joka kantoi itseään itsevarmasti, mutta ei ylimielisesti, löysin jonkun, jolta voisin kysyä tietä. Hän vaikutti olevan muualta kuin heimosta, sillä hän pähyili paljon ympärilleen ja välillä palasi menosuuntaansa kuin olisi eksyksissä. Vaeltajat yleensä täyttivätkin majatalot, joten miksei hän tietäisi.
Kun nainen oli ohittamassa minua, astuin hänen eteensä. Hän jähmettyi paikalleen, ja laski kätensä vyölleen, oletettavasti aseenaa päälle.
"Ota kätesi pois aseeltasi", sanoin apaattisesti, mutta varoittava sävy saatteli sanani. "Tiedätkö missä Kolmen käärmeen majatalo on? Voin maksaa jos viet minut sinne." Kilistin rahapussia viittani alla, varmistukseksi varakkuudestani.

//Zenya?

Nimi: Raven

22.09.2018 18:46
Darya Nikkon tytär: 16kp, 6 kultakolikkoa ja 3 pronssikolikkoa
Lucius Lorenzon poika: 8kp, 3 kultakolikkoa ja kolme pronssikolikkoa

Nimi: Lucius Lorenzon poika

02.06.2018 15:39
Seisoin johtajan tasanteella ja vilkaisin apaattisesti heimoa, joka käyttäytyi halveksuttavaksi. He luulivat etten huomannut, kun he sylkivät ja heittelivät tomaatteja tulevaa alokasta kohti, mutta kyllä huomasin. Oli vain parhainta aloittaa seremonia heti.
”Darya Blue Nikkon tytär, olet täyttänyt 16 vuotta, joten sinusta tulkoon alokas. Mihin ammattiin haluat kouluttautua?” kysyin kuuluvasti, hiljentäen viimeisetkin supinat väen joukosta.
Darya vaikutti itsevarmalta seuraavista sanoistaan.”Haluan kouluttautua eläintenkesyttäjäksi ja soturiksi."
Joku yleisössä alkoi nauraa, ja Daryan itsevarmuus valahti. Hän näytti välittömästi ahdistuneelta. Voisin vain komentaa yleisön olevan hiljaa, mutta se olisi tylsää ja ei tarpeeksi tehokasta. Muillakin tavoilla saisin heidät vaiennettua.
"Tahtosi käyköön toteen, onnea ammattisi opiskeluun. Kouluttajasi ja opettajasi olkoon minä, Lucius Lorenzon poika."
Yleisö päästi yhtenäisen hämmästyksen äänen, mutta vaikenivat sen jälkeen ja vain jäivät tarkkailemaan tilannetta. Väläytin itse Daryalle rohkaisevan hymyn huomatessani hänen järkyttyneen ilmeensä.
"Hän valjastakoon sinut valmiiksi ammattiisi ja vihkiköön sinut sen salaisuuksiin. Et kuitenkaan ole alokas ennen kuin olet saanut merkkimme ihoosi.”
Väläytin varoittavan katseen yleisölle, ja sitten lähdin kävelemään portaita alas. Tapasin Daryan portaiden alapäässä, hän piti katseensa visusti maassa ja mykkänä lähti kävelemään rinnallani tornin valtavista metalliovista sisään, jotka suljettiin perässämme.
Ovien suljettua Darya kääntyi katsomaan minua ja hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, että luulisi hänen näkevän caroxin minun sijastani. ”Et sinä voi kouluttaa minua! Olen ä-p-ä-r-ä! E-ei kukaan niin suuri kuin sinä voi kouluttaa minua, se ei vain sovi. Mielummin vaikka jään kouluttamattomaksi, kunhan edes yksi tämän heimon johtajista on kunnioitettu ja arvostettu.”
Laskin toisen käteni lyhyen tytön olalle ja katsoin häntä hänen tummanruskeisiin silmiinsä. Darya nielaisi, joko hermostuneena tai yrittäen pidätellä itkua.
"Minä tahdon olla kouluttajasi ja tahdon juuri sinun olevan ensimmäinen oppilaani. Ei koko heimo uskalla kääntyä minua vastaan vain, koska otin alokkaakseni epäsuositun henkilön. He kaikki tulevat vielä näkemään arvosi kuin minä näen", sanoin tyynellä ja jopa ystävällisellä äänellä, yhä pitän katsekontaktin vahvana.
"Mennään noita portaita ylös asuntooni ja siellä tapaat Alyshan, joka tatuoi heimomme merkin olkaasi. Sen ei pitäisi sattua, älä huoli." Puhuessani vilkaisin kiviportaita ja osoitin niitä avokämmenellä, kehottaen Daryaa menemään edellä.

//Darya?

Nimi: Darya Blue Nikkon tytär

29.05.2018 21:05
Tänään olisi se päivä, jolloin minusta tulisi jotain muutakin kuin koko heimon vihaama äpärä. Minusta liikkui nykyään kaupungilla ties mitä juoruja, olin kuulemma pannut itse Nikko Lorenzon poikaa, tappanut naapurin viattoman mummon ja syönyt viattomia lapsia. Hahhah, hauska vitsi. En todellakaan tekisi mitään noista. Halusin vain päästä pois leiristä, seikkailemaan, rakastumaan, tulemaan paljon viisaammaksi ja täydellisemmäksi kuin nyt. Aamuna kun nimitykseni oli, heräsin aikaisin, ennen kuin edes aurinko oli noussut. En suinkaan laittanut itseäni, vaan lähdin juoksemaan metsään. Rakastan tuoksuja, vehreää metsä, suota, kaikkea mihin liittyi metsä, luonto ja vehreys. En viihtynyt suinkaan tänään niin paljon luonnossa kuin yleensä. Caesar pomppi vierelläni yhtä innokkaana kuin aina, mutta en silti tuntenut oloani yhtä hyväksi kuin aina. En halunnut ajatella mitään, mitä huomenna tulisi tapahtumaan. Joutuisin olemaan metsässä 24 tuntia kouluttajieni kanssa! Ei! En pystyisi siihen. Tai siis pystyisin, mutta jos mokaisin, mahdollisesti seuraavat vuoteni tulisivat olemaan tuskaa. En tiennyt yhtään mitä ajatella, ehkä vain olisin tänä päivänä mahdollisimman kipeä. Jouduin lähtemään pian takaisin leiriin, suoraan johtajan talolle. En ollut nähnyt Luciusta enää sen tapaamisemme jälkeen, joka muistui heti mieleeni.

Halasin Caesaria hellästi, ja vedin sen osittain syliini.
”Totta kai voit silittää sitä, herra. Caesar saattaa vain olla hiukan innokas”, sanoin.
Erwin silitti hellästi Caesarin päälakea. Kili tuntui rakastuvan mieheen, tämä työnsi päätään vasten Erwinin syliä, ja nuolaisi yhä uudestaan miehen poskea. Naurahdin hiukan, niin että hymykuoppani näkyivät. Samassa herra johtaja kysyi mihin ammattiin halusin. Hetken aikaa purin huultani, miettiessäni vastausta.
”Haluaisin soturiksi ja eläintenkesyttäjäksi, johtaja”, totesin, katsellen Luciusta tiiviisti. Olin saanut rohkeutta katsoa miestä suoraan silmiin ja nyt sitten katsoin miestä niska takakenossa. Miksi olin niin lyhyt? Ehkä vielä joskus kasvaisin edes hiukan..
”Ja koska perustelut pitää aina olla, soturiksi siksi, koska soturit voivat puolustaa ja suojella heimoaan, osoittaen niin uskollisuutensa. Ja hehän kai metsästävätkin, joten sieltä saa ruokaa heimon pöytään. Uskollisuus on kuitenkin loppujen lopuksi se tärkein”, sanoin, katsellen miehiä nyt rohkeammin.
Samassa tunsin miten joku juoksi minua kohti. Tietenkin ne kiusankappaleethan siinä.
”Herra johtaja, sinun ei todellakaan kannattaisi olla äpärän seurassa! Se ei tee hyvää maineellesi”, vanhempi, minulle tuntematon poika huusi.
Puristin leukani yhteen, ja kumarsin uudestaan johtajalle.
”Hyvää päivänjatkoa. Toivottavasti löydätte sen minkä etsittekin täältä, herra johtaja, ja hänen seuralaisensa”, sanoin, pidätellen itkua. Lähdin kävelemään rauhallisesti poispäin.

Olin laittanut päälleni normaalin, melko köykäisen ja puoliksi rikkoutuneet housut, ja suloisen villatakin, jonka olin kietonut ympärilleni. Johtajan talon ympärille oli kerääntynyt ihmisiä, totta kai, koska kaikki halusivat nähdä kenet koko heimon oma äpärä saisi kouluttajaksi. Minun päälleni syljettiin, ja yksi nainen yritti heittää minua mädällä tomaatilla. Onneksi heittely sentään loppui, kun Lucius ja Erwin astelivat paikalle, Nikko perässään. En tiedä miksi vaaleahiuksinen mies seurasi aina Luciusta, ainakin silloin kun minä heidät näin. Kävelin hiukan lähemmäs johtajaa, sipaisten kiharat korvani taakse.
”Darya Blue Nikkon tytär, olet täyttänyt 16 vuotta, joten sinusta tulkoon alokas. Mihin ammattiin haluat kouluttautua?” Lucius kysyi, puhuen selkällä, kovalla äänellä, niin että jokainen varmasti kuulisi.
Minun ei tarvinnut miettiä, tiesin kyllä mihin ammattiin haluaisin.
”Haluan kouluttautua eläintenkesyttäjäksi ja soturiksi”, totesin yhtä kovalla ja selkeällä äänellä kuin Lucius. Halusin osoittaa olevani sentään jotain muuta kuin äpärä.
Kuulin miten joku yleisössä alkoi nauraa, ja siinä samalla pienet rippeet itsevarmuuttani vain valuivat pois. Olin vain äpärä, edes isäni ei halunnut pitää minua!
”Tahtosi käyköön toteen, onnea ammattisi opiskeluun. Kouluttajasi ja opettajasi olkoon minä, Lucius Lorenzon poika. Hän valjastakoon sinut valmiiksi ammattiisi ja vihkiköön sinut sen salaisuuksiin. Et kuitenkaan ole alokas ennenkuin olet saanut merkkimme ihoosi”, Lucius sanoi.
Koko yleisö kuohahti, yhtälailla kuin minä, kuullessani kouluttajani.
Kävelin rauhallisesti johtajan talolle, mutta heti kun ovi sulkeutui, käännyin katsomaan kauhistuneena Luciusta. Kulmani olivat kurtistuneet ja yritin jälleen pidätellä itkua. En tiennyt mitä tehdä!
”Et sinä voi kouluttaa minua! Olen ä-p-ä-r-ä! E-ei kukaan niin suuri kuin sinä voi kouluttaa minua, se ei vain sovi. Mielummin vaikka jään kouluttamattomaksi, kunhan edes yksi tämän heimon johtajista on kunnioitettu ja arvostettu”, sanoin.

//Lucius?

Nimi: Raven

27.05.2018 11:55
Lucius Lorenzon poika: 161kp, 67 kultakolikkoa ja kolme pronssikolikkoa. 3tp!

Darya Blue Nikkon tytär: 24kp ja 11 kultakolikkoa. Voit nyt halutessasi siirtyä alokkaaksi, onnittelut!

Nimi: Lucius Lorenzon poika

16.05.2018 20:46
Empatia. Se oli niin tuttu termi, kaikki tiesivät mitä se suunnilleen tarkoitti. Lähiaikoina olen kokenut sen hankalaksi ymmärtää. Tarkoittiko se kykyä surea toisen murheita, vai eläytymistä toisen ihmisen mielentilaan ja hänen tekojensa motivaation ymmärtämistä? Toinen vaihtoehdoista tuntui haastavalta. Jos näin surevia ihmisiä, en tuntenut surua heidän puolestaan. Jos tunsin jotain, se oli pakotettua. Tein niin, koska olin tottunut siihen. Tottunut välittämään. Minun täytyi kuitenkin vielä omistaa jotain empatiaa sisälläni. Pidin Erwinista. Mutta pidinkö hänestä sen takia kuka hän on vai sen takia mitä hän antaa minulle?

Nytkin Nikko näytti alakuloiselta. Hän rakasti tytärtään, mutta oli silti antanut hänet pois, käsitin hänen syynsä siihen, mutta pidin sitä tyhmänä. Oliko se empaattista vai ei? Pitikö minun tuntea myötäsurua? Daryasta olisi saanut koulittua hyvän tulevan johtajan, mutta en usko Nikkon haluavan sitä. Hänen mukaansa minä olen muuttunut tultuani johtajaksi ja hän ei haluaisi sitä tyttärelleen. Mutta jos minä saisin päättää, auttaisin Daryaa Nikkon mielipiteistä huolimatta. Ehkä voisin jokin päivä kouluttaa tyttöä. Tai sitten en, tyttö vaikutti pelokkaalta. Mutta hänessä olisi ainesta.

Darya pyysi nimeään anteeksi ja Nikko vain hymähti suu käväisten nopeasti hymyssä, mutta valahtaen nopeasti takaisin synkäksi.
Darya katsahti minua ja pyysi anteeksi. Hymyilin hänelle, juuri sen verran että ilmeeni tunnisti hymyksi. Kuvailisin itse sitä rohkaisevaksi. Muut saattoivat olla eri mieltä.
"Ja kun Nikko kysyit, nuo toiset lapset eivät häiritse minua, koska äpärähän minä olen, ei sitä käy kiistäminen. Ja luen paljon, koska sillä tavalla saan unelmoitua parhaiten, koska oikea elämä ei ole mikään satu." Darya ei kyennyt katsomaan Nikkoa kauaa vain vilkuili Erwiniä. Hän oli selvästi Daryan suosiossa, vaikka Erwin käyttäyikin lapsellisesti. Hän ei huomannut Erwiniä katsoessaan, kuinka hänen isänsä silmät kiilsivät kosteudestaan.
Tarkkailin lasta. Hän näytti ahdistuneelta, pelokkaalta. Mutta hän silti puhui kohteliaasti ja kunnioittavasti. Hänet oli kasvatettu hyvin, tai sitten tyttö oli kasvattanut itse itsensä ja tajunnut niiden olevan tärkeitä. Kohteliaisuus ja kunnioitus.
Darya ei kuitenkaan ollut yksin, hänellä oli vuohi vierellään, tai oikeastaan kili. Ainakin se näytti nuorelta, saatoin olla väärässä.
Tämä kyseinen vuohi pompahteli Erwinin luokse ja alkoi nuolla Erwinin kasvoja. Darya näytti järkyttyneeltä. Hän nopeasti veti vuohen pois ja halasi sitä pitääkseen sen paikallaan. Hymähdin huvittuneena.
”Caesar, ei saa! Älä ole voikukka!” Darya katsoi toruvasti, mutta yhä lempeästi vuohtaan. Ymmärsin hänen siteensä eläimeen, Evelyn oli minulle korvaamaton.
Nikko huokaisi. Vilkaisin häntä, ja hän vain mutisi Alaskan aina sanoneen niin. Nyökkäsin hänelle ymmärtäväisesti, vaikka en välittänyt.
Ajatukseni keskeytti Erwinin nauru. "Rakastan eläimiä, ei se haittaa yhtään. Hän on suloinen. Saanko silittää häntä? Mikä hänen nimensä on?" Erwinin suulilla tanssahteli leveä hammashymy ja hänen silmistään säihkyi hänen iloisuutensa. Hän selkeästi piti erityisen paljon lapsista.
"Darya, mihin ammattiin tahdot kouluttautua?" Kallistin päätäni aavistuksen ja varustin ilmeeni kohteliaalla hymyllä.

//Darya? ^^


Nimi: Darya Blue Nikkon tytär

04.05.2018 23:10
Katselin pää kallellaan miestä, joka lässytti minulle kuin pienelle vauvalle. Mies vaikutti kuitenkin mukavalta, vaaleat hiukset kuin yhden kirjan päähenkilöllä. Mies tarjosi minulle rahaa. Se oli varmasti isoin summa jonka olin ikinä nähnyt.
”Miksi muka johtajan seuralainen olisi kuullut minunlaisestani äpärästä? Tuskin johtajalla on aikaa jokaisen heimolaisen kuulumisia kysellä”, mutisin, laskien katseeni maahan. Mies oli kysynyt nimeäni. En halunnut sanoa loppuosaa nimestäni, etenkin kun johtajan veljellä oli sama nimi.
”Darya Blue Nikkon tytär”, sanoin, katsellen hetken aikaa Nikkoa. En pystynyt juurikaan sanomaan mitä tunnetiloja osasin havannoida miehen kasvoilta, tuskin mitään.
”Anteeksi, tiedän että on häpeä että pidän nimeä joka ei ole isäni nimi”, sanoin, vetäen Caesaria lähemmäs minua. Vuohi oli kalastanut joltain ohikulkijalta porkkanan, ja se mussutti sitä tyytyväisen näköisenä. Kun Erwin laski rahat kämmeneeni, nopeasti laskin ne takaisin miehen valtavalle kädelle, olihan se ainakin kolme kertaa isompi kuin omani.
”Anteeksi vielä että kävelin eteesi, Lucius Petyr Alexander Lorenzon poika, ei ollut tarkoitus todellakaan”, sanoin katsellen ensimmäistä kertaa miestä suoraan silmiin.
”Ja kun Nikko kysyit, nuo toiset lapset eivät häiritse minua, koska äpärähän minä olen, ei sitä käy kiistäminen. Ja luen paljon, koska sillä tavalla saan unelmoitua parhaiten, koska oikea elämä ei ole mikään satu”, sanoin.
Toivottavasti en saisi mitään rangaistusta tästä.. Ehkä minut ruoskittaisiin? Vai oliko se raiskaus? Vai tarkoittivatko ne samaa? Yhdessä kirjassa päähenkilö sekä raiskattiin että ruoskittiin, koska hän oli varastanut omenan. Varastaminen on aina tosi väärin. Katselin Erwiniä hetken aikaa. Mies oli kiva. Tosi kiva. Luciuskin vaikutti kivalta, ainakaan hän ei ollut heti vihainen kuin Nikko. He varmasti pitivät minua äpäränä, joka ei ansaitsisi elämää ollenkaan. Ja sitten tapahtui se mahdollisesti kaikista noloin. Caesar pomppi iloisesti Erwinin vierelle, ja nuolaisi tätä poskelle. Se ei ollut mikään pieni lipaisu, vaan sellainen märkä etanapusu. Tartuin kiliä kaulasta, ja halasin tätä tiukasti.
”Caesar, ei saa! Älä ole voikukka!”
Jos vuohi vietäisiin minulta, olisin ihan yksin. Se olisi pelottavaa, enkä välttämättä pystyisi siihen. Nikko henkäisi hiukan, en tiennyt miksi. Olinko tehnyt jotain taas tyhmästi? Ei olisi varmasti ensimmäinen eikä viimeinen kerta.
”Alaska sanoi aina noin minulle”, kuulin miehen kuiskauksen.
Räpäytin silmiäni, ja puristin vuohta vielä tiukemmin vasten itseäni. Nyt saisin varmasti rangaistuksen..

//Lucius?

Nimi: Lucius Lorenzon poika

04.05.2018 22:40
Johtaja… Petturi... Murhaaja... Lucius… Cain… Kuka minä olin?
Siihen minulla ei ollut enää vastausta. Kaikki tuntui epätodelliselta, mutta tunsin jotain erilaista sisälläni. Minun piti pelata korttini oikein, jotta muut eivät huomaisi sitä.
Erwin sentään oli antanut minulle anteeksi, mutta hän oli vienyt tappamaltani naiselta napanneeni medaljongin jonnekin piiloon. Saisin sen takaisin kunhan olisin "rauhoittunut." Mitä se edes tarkoitti? Oli minulla tasainen syke, apaattinen ilme ja normaali hengitys. Mutta se ei riittänyt, olin kuulemma liian "impulsiivinen."
"Rakas?" Erwinin pää ponnahti näkyviin peiliin, josta tarkkailin kasvojani. Ne olivat yhä arpiset ja silmänaluseni vain tummenivat tummenemistaan. Kohta en varmaan edes näkisi tatuointejani. En ollut nukkunut neljään yöhön minuuttiakaan.
"Niin?"
"Et ole syönyt tänään vielä mitään ja tänään tori on pullollaan kaikkea hyvää. Mentäisiinkö sinne?" Erwin käveli hitain askelin taakseni ja kietoi kätensä vyötärölleni.
"Vai tahdotko mielummin jäädä sänkyyn kanssani?" Hän virnisti ja suuteli kaulaani.
Käännyin ympäri ja katsoin apaattisesti miestä, jonka halut olivat ilmiselviä - ei hän torille halunnut. Painoin varoittamatta kovakouraisen suudelman hänen huulilleen ja upotin käteni hänen paksuihin blondeihin hiuksiinsa. Otin hänen hiuksiaan nyrkkiini syventäessäni suudelmaa ja annoin kieltemme koskea. Erwinistä pääsi tyytyväisiä äännähdyksiä, jotka oma suuni tukahdutti melkein täysin.
"Vou, rauhotu", Erwin naurahti ottaessaan happea.
En kuunnellut vaan suutelin häntä uudelleen ja irrotin käteni hänen hiuksistaan ja nappasin Erwinin syliini, jonka seurauksena Erwin kietoi jalkansa keskikehoni ympärille. Laskin Erwinin valtavalle sängyllemme ja käytin hetken vain hänen katselemiseensa. Erwin puri huultaan, mutta hänellä oli tyytyväinen virne huulillaan.

Se saattoi olla parasta seksiä, jota olimme ikinä harrastaneet. Erwinin mukaan olin aggressiivisempi kuin yleensä ja paljon dominoivampi, mutta hänen katseensa oli jotenkin... omituinen. Ei positiivisella tavalla. Eikö hän ollut nauttinut siitä niin paljon? Hän kyllä oli näyttänyt ja kuulostanut siltä, että löysi nautintoa käsittelystäni.
Makasin peittojen alla Erwin kainalossani, hänen toinen jalkansa jaljojeni päällä ja hänen kasvonsa melkein koskettaen omiani.
"Se oli kivaa", sanoin ja suutelin Erwiniä pikaisesti.
Erwin hymähti ja koski otsalaan omaani. "Niin."
Hetki kului hiljaisuudessa, mutta en voinut olla tuntematta Erwinin katsetta.
"Miksi katsot minua niin oudosti?"
Erwin laski katseensa ja sen jälkeen vielä sulki silmänsä. "En minkään takia. Mennään sinne torille hakemaan sinulle ruokaa." Samalla Erwin viskasi peiton päältään ja hyppäsi alas sängyltä.
Ponnahdin itsekin istumaan sängylle ja apaattisesti tarkkailin Erwiniä. Hän käyttäytyi oudosti. Hän valehteli. En pitänyt siitä.

Puettuamme lähdimme torille etsimään minulle jotain aamupalaa. Olin välittömästi menossa makeiskojun luokse, mutta Erwin komensi minut takaisin. Hänen mukaansa se ei ollut terveellinen aamiainen.
Päädyimme ostamaan kanaleivät kojusta ja söimme niitä kävellessämme torilla. Erwin oli jo alkanut tottua Veneficiumissa elämiseen, mutta hänen katseensa harhaili yhä isoissa koristeellisissa rakennuksissa ja iloisissa heimolaisissa - kaikki koristus ja hymyt olivat harvinaisia Morgassa.
"Mitä tahdot tehdä tänään?" Erwin kääntyi katsomaan minua kävellessään ja pisti suuhunsa viimeisen palan leipäänsä.
"Tänään on hyvä päivä töille."
"Teet töitäsi joka päivä."
"Jotkut päivät eivät ole yhtä hyviä." Vilkaisin puhuessani Erwiniä ja hänen kurtistuneita kulmiaan. Hän oli sanomassa jotain, mutta sulki suunsa.
Jokin pieni syöksyi jalkoihini ja kimposi samalla takaisin. Katsoin tyynesti mikä se oli. Pieni tyttö. Hän oli takamuksellaan maassa ja keräsi muutamia kirjoja. Tunnistin pari, olin itsekin lukenut ne nuorempana.
"Anteeksi", hän sanoi ja nosti katseensa ylös.
Ai. Hän olikin Nikkon tytär, Darya.
En ymmärtänyt miksei Nikko tahtonut pitää tyttöä, sillä mitä olin hänestä kuullut, Darya oli kasvanut älykkääksi ikäisekseen.
”Hei lukutoukka! Me saadaan sut vielä! Äpärä!” jokin lapsi huusi juostessaan meitä kohti, mutta hänen huomatessaan minut hän pysähtyi niin lujaa, että oli kompuroida. Hän nopeasti kumarsi ja lähti juoksemaan sinne mistä tulikin kauhistunut ilme kasvoillaan. Huvittavaa.
Katseeni palautui kiharapehkoiseen tyttöön, joka oli aivan sotkuinen. Olin sanomassa hänelle jotain, mutta Nikko käveli kuin tyhjästä rinnalleni.
"Häiritsevätkö nuo toiset lapset sinua?" Nikko kysyi, vivahde ärtyneisyyttä äänessään. Vilkaisin häntä varoittavasti.
Darya räpäytti silmiään ja näytti katsovan minua yhä pienessä sokissa, kykenemättä vastaamaan.
"Tervehdys, olen Lucius Petyr Alexander Lorenzon poika", sanoin monotonisella äänellä ja ojensin jäykästi käteni käteltäväksi.
Kuulin vaimean, mutta silti huomattavan huokaisun viereltäni. "Ei noin puhuta lapsille", Erwin mutisi minulle ennen kuin Darya ehti reagoida ja töksäytti minua hellästi kyynerpäällä kylkeen, yhä varoen arpiani. "Anna kun minä näytän", hän kuiskasi.
Vilkaisin "Oletko tosissasi?" - ilmeellä Erwiniä, mutta hän oli jo täydessä vauhdissa.
Erwin meni kyykkyyn ja hymyili lapselle todella leveästi, väläyttäen säihkyvät hampaansa. "Hei pikkuneiti! Olen Erwin, kukas sinä olet?" Hän kallisti päätään ja sulki suunsa, mutta hymyili yhä. "Näytät pitävän kirjoista, Luciuskin lukee aina niitä, siksi hän on niin älykäs. Kuulemani mukaan sinustakin on kasvanut aikamoinen nero. Olen todella pahoillani Luciuksen puolesta, että hän ei katsonut eteensä kun käveli, joten ota nämä korvaukseksi ja osta itsellesi lisää luettavaa", Erwin hymähti ja laski kymmenen kultakolikkoa tytön käteen.
Katsoin pää kallellaan vähän ihmeissäni Erwiniä. Se oli iso raha antaa lapselle, varsinkin kun kirja maksoi yleensä vain hopeakolikon ja ehkä pari pronssikolikkoa päälle. Olihan meillä rahaa, ei se siksi haitannut. Erwin vain käyttäytyi niin hassusti, että minua melkein nauratti.

//Darya?

Nimi: Darya Blue Nikkon tytär

01.05.2018 21:32
Aurinko nousi ylös aivan liian myöhään! Halusin leikkiä, juosta, lukea! Mutta kun ei, aurinko ei vain jaksanut hilautua yli taivaanrajan, ennen kuin vasta joskus hiukan ennen kuutta.
”Huomenta!” huusin äidilleni, juostessani portaita alas.
Talomme ei ollut hieno, mutta se oli satumainen ja salaperäinen, täynnä omituisia huoneita ja koloja jonne mahtui leikkimään piilosta.
”Huomenta Darya!” Agatha totesi, hymyillen minulle nopeasti.
Jatkoin juoksuani Caesar perässäni. Vuohi juoksi taitavasti portaita alas, se oli tottunut elämään kanssani.
”Minne Caspian meni?” kysyin, napaten omenan pöydältä.
Se oli punainen, muhkea ja herkullisen mehukkaan näköinen, ihan kuin vanhasta sadusta jonka olin eilen lukenut. Siinä prinssi ja prinsessa saivat toisensa, tytön oltua ensin 100 vuotta lasiarkussa. Mitenköhän hän oli edes jaksanut olla lasiarkussa niin kauan? Ei silloin edes pystyisi lukemaan mitään? Tai entäs jos se olisi yhtä iso lasiarkku kuin johtajan talo? Silloin sinne mahtuisi vaikka sata kirjaa!
”Caspian meni jo ulos”, äiti sanoi, katsellen minua virnistäen.
Lähdin juoksemaa yhä kovempaa ulos, vahingossa melkein törmäten isääni. Hän hymyili minulle ystävällisesti, katsellen suoraan silmiin. Rakastin niin paljon isääni! Hän oli opettanut minut lukemaan, laskemaan matikkaa ja sen lisäksi kouluttanut minulle Caesarin.
”Varohan vähän, Darya!” mies naurahti, kaapaten minut syliinsä. Nauroin hetken aikaa, ennen kuin mies laski minut lattialle. Siitä lähdin viimeinkin ulos. Ulkona oli kaunis kevätpäivä, aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Ja pihalla oli ehkä kaksi maailman ärsyttävintä lasta. Basilisk Gillin poika ja Dexter Andrein poika. Olin napannut pöydältä mukaani omenan lisäksi nipun kirjoja, jotka olin sitonut yhteen nahkanarulla.
”Lukutoukka!” pojat räkättivät, ja osoittivat minua.
Huokaisin syvään ja laskin katseeni maahan. Kiharoissa hiuksissani roikkui lehtiä ja mutaa, olinhan eilen karannut leiristä Caesarin kanssa. Vuohi mussutti porkkanaa, jonka se oli napannut maasta. Oi Caesar, rakastajani, ikuinen sellainen. Ehkä meidän tiemme ovatkin yhteen liitetyt. Jos pussaisin vuohea, se saattaisi muuttua prinssiksi, niin kuin sadussa. Sitä vielä kokeilisin. Painoin kasvoni tiukemmin punakeltaiseen kaulahuiviini, yrittäessäni ohittaa kaksikkoa.
”Hei äpärä, sun pitäs varmaan mennä sun isän luokse? Eihän sulle edes ole sellaista!” Basilisk käkätti.
Otin vauhtia hiukan ja lähdin juoksemaan Caesarin mukaani vetäen. Vuohi lähti nopeasti kipittämään vierelläni, Basiliskin ja Dexterin lähtiessä heti juoksemaan perääni. Lähiö jossa asuimme ei ollut kummallinen, mutta se oli koti. Tunsin sen kadut paremmin kuin omat taskuni, ja osasin mutkitella melko hyvin kadunvilinässä. Onneksi ihmisiä oli paljon ulkona, ilmeisesti jotkut markkinat olivat käynnissä! Kirjojakin myytiin yhdessä kojussa.. Mutta ne olivat ihan liian kalliita minulle, en pystyisi varmaan ikinä ostamaan niitä. Jatkoin juoksemista, ja käännyin katsomaan taakse. Basilisk ja Dexter olivat ihan liian lähellä. Ja samalla hetkellä kun käännyin katsomaan takaisin eteenpäin, tunsin miten törmäsin johonkin minua paljon suurempaan. Tönäisyn voimasta kaaduin pepulleni maahan, kirjat lensivät kädestäni ja kaiken lisäksi Caesarkin kaatui. Vuohi jäi leikkimään kuollutta maahan. En nostanut katsettani ylös, kömmin vain nostamaan kirjoja maasta. Yhden jouduin nostamaan törmäyskohteen jalkojen välistä. Toivottavasti kirjalle ei sattunut mitään sen kummempaa, voisin viedä kirjan vaikka leikkilääkärin luokse.
”Anteeksi”, mutisin, nostaen hiukan katsettani ylös.
Mies oli minua ainakin kolme päätä pitempi, kuin jokin puu. Miehen vieressä seisoi huomattavasti ystävällisemmän näköinen, lyhyempi mies. Nähdessään minun nousevan pystyyn, myös Caesar nousi ylös, ravisteli turkkiaan, ja työnsi sarvekkaan päänsä kylkeäni vasten. Sekin katseli kiinnostuneena kaksikkoa johon olin törmännyt.
”Hei lukutoukka! Me saadaan sut vielä! Äpärä!” Basilisk huusi, mutta vaikeni nähdessään miehen. Poika kumarsi, ja lähti juoksemaan heti toiseen suuntaan. Iso kiharapehkoni onneksi peitti kasvoistani vähintään puolet, lehdet ja muta taas ehkä antoivat suojavärin, ettei mies ehkä muistaisi minua jälkikäteen. Tilanne oli kiusallinen, etenkin kun miehen takaa käveli vielä vaaleahiuksinen mies, jonka tunnistin johtajan veljeksi. Yhdistin langat päässäni melko nopeasti. Edessäni oli johtaja. Johtaja isolla J-kirjaimella! Silmäni levisivät hiukan, ja peruutin muutaman askeleen Caesarin kanssa.

//Luci??

Nimi: Lucius Lorenzon poika

26.03.2018 22:14
// Luciuksen juhlapuku: https://i.pinimg.com/564x/87/e4/75/87e475a471b6b6b4d97611539cce849b.jpg


Makasin samettisilla lakanoillani ja tarkkailin tammikattoa ja sen lankkujen omaperäisiä kuvioita. Siitä oli tasan kahdeksan päivää ja kolmetoista tuntia, kun puhuin Bansheen kanssa. Olin jättänyt hänet vielä hetkeksi vankilaan, joka kieltämättä oli virhe. Minun pitäisi olla fiksumpi ensikerralla. Hän oli yrittänyt paeta ja saanut siinä surmansa. Olin yhä vihainen vartijalle siitä, mutta olin sentään pitänyt Bansheelle hautajaiset, minkä kuka tahansa heimolainen olisi ansainnut. Hän kuoli veneficiumlaisena, oletin sen olleen hänen toiveensa.
Erwin makasi vasemmalla puolellani, yhä unessa. Hän oli käpertynyt viereeni ja viskannut toisen jalkansa oman päälleni. Ihmettelin vähän hänen makuuasentoaan, itse nukuin kuin olisin hauta-arkussa, täysin suorana kädet vatsani päällä. Erwin oli pari yötä sitten valittanut siitä, mutta mielestäni minulla oli suurempi syy valittaa, herranjestas hänen raajansa olivat päälläni.
Vilkaisin häntä hänen liikahtaessaan. Erwinin ruskeat hiukset peittivät hänen nukkuvat kasvonsa melkein kokonaan ja hänen rintansa kohoili tahaista tahtia kylmien valonsäteiden langetessa hänen päälleen. Hänestä lähti rauhoittava multainen tuoksu, joka muistutti minua Veneficiumin soista. Hän oli varmaankin taas eilen käynyt soilla, hän kävi siellä päivittäin tekemässä ties mitä.
Tänään olisi iso päivä minulle, heimolle ja Erwinille. Lohikäärmejuhlat alkaisivat ja minun pitäisi pitää puhe ja tahdoin Erwinin olevan lavalla kanssani. Häntä jännitti hirveästi ja hän oli koko eilisen illan käynyt läpi puhettani, vaikka hänen ei tarvinnut sanoa mitään. En tahtoisi herättää häntä, hän näytti nyt niin tyyneltä.
Kello huoneen seinällä alkoi kilistä ja tiesin olevan aika nousta. Olin virittänyt ovikellon itselleni, kun ovella oleva veti narusta kello huoneessani soisi. Koputusta en kuulisi huoneeseeni asti. Ponnahdin istumaan ja Erwinkin säpsähti hereille syvästä unestaan. Hän oli älyttömän säikky, kai vuosi Morgan tyrmissä teki sen.
"Huomenta", hän haukotteli ja hieroi silmiään. Hän suoristui ja venytteli, sitten nousi istumaan. Meillä oli kummallakin vain bokserit päällä, ennen kuin päästäisimme vieraat sisään meidän pitäisi heittää jotain päällemme.
"Minne kiire?" Erwin kysyi kun kävelin nappaamaan aamutakkini henkarista. Viskasin samettisen violetin kankaan harteilleni ja kiedoin vyön kiinni, jotta näyttäisin edes vähän soveliaalta. Aamutakki oli pitkä ja paksu, myös niin virallisen näköinen kuin aamutakki voisi olla. Siihen oli kirjailtu kultaisia kuvioita, jotta se pysyisi heimon vaakunan väriteemassa.
"Juhlat. Puvustajat, tiedät kyllä", sanoin ja heitin Erwinille hänen violetin aamutakkinsa. "Meillä on kiire, pue se. He pesevät meidät, leikkaavat hiuksemme ja sitä rataa. Kävimme tämän läpi eilen, toissapäivänä ja sitä edeltävänä päivänä."
Erwin murahti vastaukseksi ja viskasi aamutakin päälleen. Hän käveli luokseni ja menimme yhdessä pois huoneestani Nikkon huoneelle. Olin häätänyt hänet pois kotoani, mutta hän oli yöpynyt täällä viime yön tämän päiväisten juhlien takia. Hänen lähisukulaisenani piti näyttää edustavalta juhlissa, ainakin aurey oli sitä mieltä. Koputin hänen oveensa ja Nikko avasi sen heti, yllään samanlainen aamutakki kuin Erwinillä.
"He tulivat, aika tehdä sinustakin esitettävän näköinen", totesin ja viitoin häntä seuraamaan. Nikko näytti kaikelta muulta kuin innostuneelta, mutta hän seurasi meitä olohuoneen läpi etuovelle.
Nikko avasi suuret mahonkiset ovet ja edessämme seisoi kolme palvelijaa: mies, vanha nainen ja nuorempi nainen. Mies oli siististi pukeutunut ja hänen partansa oli tarkasti trimmattu, hän seisoi niin ryhdikkäästi kuin ihminen kykyeni ja kantoi itseään ylpeästi. Hän oli vakiokampaajani Alessandro. Vanhempi nainen oli nimeltään Lexa ja hän huolehti meidän puhtaudestamme, ja nuorempi nainen valitsisi asumme ja auttoi meitä pukeutumaan, hän oli Ellen.
He kumarsivat tai niiasivat minulle ja toivoittivat hyvät huomenet, jälkeeni tekivät saman Nikkolle ja Erwinille. Päästin heidät sisään ja he alkoivat välittömästi toimeen.
Menimme ensin Erwinin kanssa pesulle, jossa Lexa pesi hiuksemme kunnolla ja laittoi meidät kylpemään ruusuilta ja vanilijalta tuoksuvassa aromikylvyssä. Erwin valitti sen haisevan liian naiselliselta, mutta Lexa intti sen olevan vakio johtajille. Kylvetyksen jälkeen kuivasimme itsemme ja Lexa saattoi meidät Alessandron luo, joka oli jo levittänyt kampaajantarvikkeensa ensimmäiseen olohuoneeseeni. Nikko mulkaisi minua matkalla ja meni vuorostaan pestäväksi, en tiennyt mikä hänellä tänään oli, yleensä juhlien aikaan hän oli iloinen.
"Herrani, ole hyvä ja istu tähän", Alessandro sanoi ja laski kätensä tuolille. Tein kuten hän sanoi ja istuin. Erwin meni sohvalle katselemaan meitä, mutta hänen katseensa harhaili värikkäisiin purkkeihin pöydällä.
"Mitä nuo ovat?" Erwin kysyi ja osoitti purkkeja. Alessandro kohotti katseensa ja hymyili.
"Ne ovat haelor-kasvista uutettuja väriaineita, niillä te voitte halutessanne värjätä hiuksenne", hän vastasi kohteliaasti.
"Mitä mieltä olet Lucius, pitäisikö minun värjätä hiukseni kirkkaanvihreiksi?" Erwin naurahti.
Virnistin hänelle takaisin, mutten sanonut mitään. Ei hän olisi niin tyhmä tehdäkseen sitä.
"Mitä herra tahtoisi, että tekisin? Voin vain siistiä hiuksiasi vähän tai tehdä täysin uuden kampauksen, mitä ikinä haluatkaan", Alessandro ehdotti ja kosketteli latvojani.
"Siisti niitä, en tahdo muuta. Kiitos", sanoin peläten hiusvärejä, en tahtoisi muuttaa pikimustia hiuksiani mihinkään. Alessandro vastasi myöntävästi ja alkoi tehdä työtään.
Ei kulunut aikaakaan, kun hän oli valmis ja oli Erwinin vuoro istua tuoliin. Menin eteiseen katsomaan, miltä nyt näytin. Eteisessä oli suuri kokovartalopeili, mikä istui kauniissa kultakehyksissä. Olin nukkunut taas huonosti ja silmänaluseni olivat violetin ja sinisen eri sävyiset, mutta Ellen peittäisi ne kosmetiikalla. Tatuointini silmieni alla peittyisivät myös, joka oli vain hyvä. Joskus harkitsin niiden viiltämistä irti, mutta saattaisin menettää näköni siinä joten en uskonut sen olevan sen arvoista. Vihasin vain niitä yli kaiken ja tiesin ihmisten pian ymmärtävän, mistä ne olen saanut. En kuitenkaan tahtonut paljastaa menneisyyttäni kenellekään, en edes Erwinille. Vain Sylvia, Àlywah ja pari muuta vanhaa tuttuani tiesivät siitä ajasta elämässäni ja se oli hyvä niin. Nytkin liian moni tiesi.
Hiukseni olivat todella siistit ja puhtaan näköiset, en edes muistanut milloin viimeksi näytin näin huolitellulta. Ne olivat yhä pitkät, Alessandro oli tehnyt juuri sen mitä halusinkin, eli vain siistinyt niitä. En välittänyt ulkonäöstäni, mutta huomasin kun jokin oli parannus vanhasta.
Kävin nopeasti nappaamassa kokkini kattamasta aamiaisesta pari suupalaa, sitten palasin katsomaan mitä Erwinille tapahtui. En ensin nähnyt häntä, koska Alessandron keho peitti hänen päänsä. Kävelin hänen eteensä ja saatoin näyttää hieman järkyttyneeltä, joka ehkä ei saattanut olla kovin kohteliasta. Erwinin hiukset olivat blondit, eivät enää ruskeat, mutteivat olleet niin vaaleat kuin Nikkolla. Erwn istui tuolissa ja tarkkaili minua hymyillen, mutta ilmeeni nähtyä se haihtui. Erwinille toisaalta sopi vaaleat hiukset, hän näytti vain todella erilaiselta. Vaaleus toi esiin hänen muuten haaleat pisamansa ja varsinkin sopivat hyvin hänen kirkkaansinisiin silmiinsä.
"Apua, et saa näyttää tuolta Lucius! Näytänkö hirveältä?" Erwin panikoi ja kurtisi kulmiaan. Alessandrokin näytti kauhistuneelta, ja pyyteli anteeksi ja sanoi, että kerkeisi vielä korjaamaan kaiken.
"Ei, näytät hyvältä. Yllätyin vain", vastasin pudistellen päätäni. "Käy vaikka katsomassa."
Alessandro teki vielä viimeistelyt ja sitten antoi Erwinille käsipeilin. Mietin vähän, miksi hän ei ollut kertonut peilin olemassaolosta minulle. Erwinin huulille levisi lapsimainen hymy. "Täähän näyttää hyvältä."
"Kiitos, herra", Alessandro vastasi ja nyökkäsi.
Sen jälkeen menimme toiseen olohuoneeseen, jossa Ellen oli vaatteidensa ja kosmetiikkansa kera. Ellen tervehti meitä iloisesti ja etiketin mukaan, käyttäen kuuluvia arvonimiä. Hän ensin toi minulle kolme vaihtoehtoa, joista päädyin valitsemaan melkein mustan tummanvioletin tunikan, jonka kaulus oli kultaisella pitsillä koristeltu. Sen helma oli keskeltä viilletty auki, ja helmassa oli kultainen reunus, kutein hihoissakin. Housut olivat samaa tummaa väriä ja niiden kanssa minulle puettiin pitkävartiset nahkasaappaat. Vyötärölleni laitettiin paksu nahkavyö, jossa oli iso kultainen solki. Kaiken kruunasi mahtava, yhä samaa tummanviolettia sävyä oleva viitta. Viitan sisäpuoli ja reunukset olivat kultaista ja viita kiinnitettiin kultapitsisieen kaulukseeni. Minulle puettiin vielä nahkaiset käsisuojat, joissa oli kultaista kuviontia.
Erwin ihasteli pukuani ja oli innoissaan saadessaan omansa, joka oli väriltään tummanpunainen. Hetken mietin sen olevan ivaa hänen morgalaisuuttaan kohtaan, mutta muistin johtajien puolisoiden yleensä puettavan punaiseen virallississa tilaisuuksissa. Erwinin puku oli värin lisäksi vain hieman erilainen kuin omani, hän ei saanut samanlaista viittaa ja hänellä ei ollut kultakoristuksia vaan hopeisia. Erwinin viitta oli puoliviitta, joka roikkui hänen toiselta olaltaan.
Kun Ellen oli tyytyväinen siltä miltä vaatteet näyttivät, hän otti ihonisävyistä tahnaa täynnä olevan purkin käteensä ja koski sitä siveltimen päällä. Suljin silmäni ja annoin Ellenin laittaa ainetta kasvoilleni. Sivellin käytti eniten aikaa silmieni ympärillä, mutta kävi myös nenäni lähellä. Tahna oli kylmää ja siveltimen karvat pehmeät. Sivellin vaihtui pian joksikin pehmeäksi pumpuliksi, jolla hän taputteli puuteria kasvoilleni. Sitä meni välittömästi nenääni ja mieleni teki aivastaa, mutta pidin sen sisälläni. Ellen kertoi minun voivan avata silmäni ja sen jälkeen hän otti mustaa tahnaa, jota hän laittoi pienemmällä siveltimellä kulmiini.
"Mitä teet Luciukselle?" Erwin kysyi ihmeissään.
"Johtaja pitää puheen yleisön edessä, koska heitä on paljon tahdomme kaikkien, jopa aivan takana istuvien nähdä Luciuksen piirteet. Kadotin hänen tummat silmänalusensa ja teen hänen kulmistaan aavistuksen näkyvämmät, en mitään muuta, herra", Ellen sanoi työskennellessään.
Erwin ei näyttänyt ymmärtävän yhäkään, joten vain tyytyi katsomaan hiljaisuudessa. Ellen oli onneksi nopeasti valmis ja päästi minut seisomaan tuolista. Kuulimme kaikki kokoontumistorven soivan, ei olisi enää kauaa aikaa ennen puhettani.
"Te näytätte molemmat juhlavalmiilta, todellla komeilta. Onnea puheeseenne, herra Lorenzon poika. En malta odottaa mitä olet valmistellut, se on varmasti mahtava", Ellen sanoi pirteä hymy huulillaan.
"Kiitos palveluksestasi Ellen. Hoitakaa Nikko kuntoon ja pyydä häntä maksamaan teille. Emmekö sopineetkin tuhannesta kultakolikosta jokaiselle?" kysyin, yrittäen pitää ääneni ystävällisenä.
"Kiitos, herra. Teen kuten käsket", Ellen sanoi niiaten. Hän ei kuitenkaan voinut vielä lähteä mihinkään, koska minun piti ensin poistua huoneesta Erwinin kanssa.
Nappasin Erwinin mukaani ja lähdimme etuovelle ja suoraan siitä ulos. Näin kuitenkin matkalla sivusilmästä olohuoneeseen, jossa Nikko istui. Hän näytti tappelevan Alessandron kanssa siitä, mitä hänen hiuksilleen tehtäisiin. Tuhahdin huvittunesti.
Lähdimme kävelemään tornista alas pitkiä kiviportaita pitkin. Mahduimme juuri ja juuri kävelemään vierekkäin, vaikka Erwin meinasikin monesti astua viittani päälle.
"Miten jaksat noita palvelijoita? Ne vain koko ajan herrattelevat ja mielistelevät", Erwin mutisi.
"He tekevät vain työtään", vastasin tyynesti.
"Niin kai. Ja ellen ole jo sanonut, onnea puheeseesi", Erwin sanoi ja väläytti varovaisen hymyn.
"Sinua jännittää enemmän kuin minua", hymähdin.
"Kyllä... En tiedä. Pelkään heimon reagoivan minuun, meihin väärin."
"Puhutko morgalaisuudestasi vai siitä että olemme samansukupuolisia?"
"Kummastakin."
"Eivät he ainakaan jälkimmäisestä välitä, eikö se ole vähän vanhanaikainen ajattelutapa? Ehkä joku esi-isä kääntyy haudassaan, mutta tuskin siitä meitä arvostellaan. Morgalaisuutesi ei pitäisi olla ongelma, koska sentään pelastit minut", selitin. Erwin ei kerennyt vastaamaan, sillä saavuimme portaissa kohtaan, josta oli suora näkymä alas maantasolle.
Heimolaisia oli portaiden alapäässä odottamassa ja he alkoivat välittömästi hurrata kun näkivät meidät. Vartijat olivat onneksi raivanneet meille tilaa kävellä vapaasti alas ja kirjaston ovesta ulos aina johtajan lavalle saakka.
Huomasin vasta nyt musiikin joka soi kävellessämme, melkein samaa rytmiä kun jalkamme löivät maahan. Aurey oli todella panostanut näihin juhliin, kun oli orkesterinkin hankkinut. Olin antanut hänelle vapaat kädet juhlien suhteen, itselläni oli muuten kiireitä niin en kerennyt huolehtia niistä. Olin ylpeä varajohtajastani jo nyt.
Kuljimme vierivieren samassa rytmissä, kuten olimme harjoitelleet. Meille aurattu tie umpeutui takanamme heimolaisten kulkiessa perässämme, he huutelivat kaikenlaista, joka suurin osa oli positiivista. Erwin näytti tyyneltä hänen kävellessään pää pystytyssä, mutta tiesin hänen olevan hermostunut. Tämä oli varmaan ainoita kertoja, kun itsekin kävelin ryhdissä. Se tuntui epämukavalta ja epäluonnolliselta, mutta saisin Aureylta korvapuustia jos en yrittäisi.
Musiikki voimistui meidän kävellessämme pihalle ja heimolaisten meteli myös. Varmasti jo tuhansia heimolaisia oli kerääntynyt lavan eteen.
"Miten vitussa heitä on näin paljon", Erwin kuiskasi silmäillessään sakeaa ihmisjoukkoa.
"Pärjäät kyllä, sinun pitää vain seistä vierelläni", hymähdin rohkaisevasti.
Kuljimme lavalle haarniskoitujen vartijoiden välistä ja musiikki alkoi vähitellen vaieta. Kävelin puhujanpaikalle ja Erwin asteli oikealle puolelleni kädet täristen. Sydämeni alkoi hakata katsoessani tuhansia silmäpareja joiden katse oli kiinnittynyt minuun. He eivät läheskään kaikki kuulisi mitä puhuisin, vaikka puolihuudankin aina puheeni, mutta he tahtoivat silti olla kuulolla. Vilkaisin toiselle puolelleni ja Aurey käveli siihen yhtä itsevarmasti kuin aina, pukeutuneena haarniskaan ja kultaiseen viittaan.
Musiikin vaiettua oli vuoroni puhua. Suoristin vielä kerran ryhtini ja vedin syvään henkeä.
"Arvon veneficiumlaiset, tänään on erityinen päivä ja te kaikki tiedätte sen. Me vietämme kahdettasataakolmattakymmenettäkuutta Lohikäärmejuhlaa, eli ensimmäistä Lohikäärmejuhlaa minun hallintoaikanani. Juhlat merkkaavat myös meille tärkeää aikaa: Aloitamme kylvöt. Ja kaiken lisäksi voin nyt julistaa, kuten kaikissa heimoissa johtajat tällä hetkellä tekevät, että kevät on vihdoin alkanut", aloitin ja päätin pitää pienen tauon. Sain jo nyt taputuksia ja vaimea puheensorina nousi. Erwin väläytti minulle hymyn.
"Monet eivät tiedä miksi vietämme Lohikäärmejuhlaa joten ajattelin kertoa teille, miksi ensimmäinen Lohikäärmejuhla pidettiin, varsinkin kun juhla on alunperin veneficiumilaisten oma juhla. Vuonna 2763 veneficiumlainen Erick Johanin poika johti tutkimusryhmää, joka lähetettiin kevään ensimmäisenä päivänä Eteläpuolelle tutkimaan sen kaukaisimpia vuoria. Lohikäärmevuoret olivat vielä silloin koskemattomat, joten tämä oli suuri askel kaikille heimoille päästä sinne asti. Johanin poika teki yllättävän löydön kavuttuaan vuorelle, sillä puolet hänen ryhmästään paloivat välittömästi elävältä. Suunnaton sininen lohikäärme, mikä vain muinaisissa saduissa uskottiin olevan olemassa, vartioi vuoria. Näin löysimme saaremme lohikäärmeen ja vaihdoimme vaakunamme leijonasta lohikäärmeeksi, ja sadan vuoden kuluttua johtajantornia kiertävä lohikäärme pystytettiin. Ja jostain syystä lohikäärme, jota nykyään myös Tulensytyttäjäksi kutsumme, kiertää kevään ensimmäisenä päivänä heimojen saarta ympäri. Tänäänkin teillä on mahdollisuus nähdä se uljas monta sataa vuotta vanha otus. Sen takia juuri tämä päivä on Lohikäärmejuhlan päivä, me kunnioitamme Tulensytyttäjän olemassaoloa, niitä kuolleita jotka menehtyivät tutkimusretkellä ja myös kevään alkua", selitin. Minulla oli vaikeuksia puhua persoonallisesti vaan tapanani oli olla apaattinen, mutta onnistuin mielestäni hyvin. Taputuksien perusteella muutkin olivat samaa mieltä.
"Varajohtajamme Aurey Adamin tytär on vastuussa juhlien järjestämisestä ja mitä minä nyt olen kerennyt näkemään, hän on tehnyt loistavaa työtä. Itse vielä toivun vammoistani Morgan matkaltani, mutta tulen varmasti olemaan suuremmin mukana seuraavien juhlien järjestelyissä. Juhliin kuuluu se mitä yleensäkin, paljon hauskaa ja paljon ruokaa. Tänään on vapaapäivä, joten kehotan teitä kaikkia viettämään aikaanne läheisimpienne kanssa ja olla huolehtimatta tulevien päivien stressistä. Aurey ilmoittaa vielä tulevan päivän aikatauluista teille, joten lopetan puheeni näillä sanoilla -", puheeni katkaisi yllättävä tuulenpuuska, joka meinasi kaataa minut ja monen muun nurin. Sitä seurasi valtava matala rääkäisy, kuin sata galvyrnia karjuisi yhtä aikaa.
Heimolaiset alkoivat huutaa ja osoitella taivaalle. Lohikäärme lensi meitä kohti, sen varjo lipui jo yllämme. Se uhkui täyttä raakaa voimaa, sen jokainen liike. Se oli isoin asia, jonka olin ikinä nänyt, se varmaan kykenisi iskemään Varjomuurin nurin jos vain yrittäisi. Joka kerta kun se iski siipiään, voimakas tuulenvire syntyi ja riepotteli viittaani. Sen pää itsessään oli talon kokoinen, se pystyisi tuhoamaan meidät kaikki jos vain tahtoisi; Se oli ilmojen kaikkivaltias.
Sen keltaiset silmät tarkkailivat meitä, kun se hitaasti lensi heimon saaren yli. Tuntui siltä kuin se etsisi jotain, mutta samalta siltä kuin se katsoisi juuri minua suoraan silmiin. Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Heimolaiset hurrasivat ja yhä olivat haltioissaan Tulensytyttäjästä. Kun se oli kadonnut näkyvistä ja viimeinen tuulenvire tanssahteli viitassani, pystyin lopettamaan puheeni.
"Tulensytyttäjän sanat olivat paremmat kuin minun, mutta sanon omani silti: Toivotan teille kaikille onnellista ja turvallista Lohikäärmejuhlaa!" huusin hymy kavuten huulilleni.
Veneficiumlaiset alkoivat nyt kunnolla hurrata ja taputtaa, koko kansasta näkyi heidän innostuksensa, varsinkin nuorimmista. Vilkaisin Erwiniä vierelläni, joka hymyili leveästi. Hän huomasi katseeni ja kääntyi katsomaan minua kunnolla.
"Hyvin meni", hän sanoi.
"Tiedän."
Katsoin ihmeissäni Erwiniä, kun hän otti askelen eteenpäin. Väki hiljeni välittömästi ja he kiinnittivät katseensa poikaystävääni. Erwin hermoissaan pyöritteli sormiaan käsissään, mutta hänen ilmeensä oli itsevarma.
Erwin puhui itsevarmasti ja kuuluvasti, en odottanut hänestä sellaista. "Minäkin johtajan öm, puolisona, tahdon toivottaa teille kaikille hyvää Lohikäärmejuhlaa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun astun johtajanlavalle johtajamme kanssa, joten tahdon sanoa jotain. Toivon pystyväni olemaan hyvä Veneficiumin kansalainen, vaikka syntyperäni ovatkin mitä ovat. Tulen olemaan ikuisesti kiitollinen Luciukselle, joka vapautti minut Morgan tyrmästä, jonne minut oli vääryydellä tuomittu. Toivon teille kaikille onnea ja menestystä elämässänne ja hyvää juhlapäivää", Erwin sanoi hymyillen.
Heimolaiset taputtivat ja minä yhdyin heihin, Erwin kiitteli heitä vaivaantunena, vaikkei kukaan kuullutkaan hänen ääntään metelin yli. Kun väki hiljeni, Aureyn puheenvuoro tuli. Hän kertoi merkittävien tapahtumien aikataulut, joita minun ei tarvinnut kuunnella. Muistin aikataulun ulkoa muutenkin. Aureyn lopetettua heimolaiset lähtivät hajaantumaan ja menemään juhlimaan, itsekin aioin tehdä saman. En yleensä tahtonut osallistua, mutta tekisin sen tällä kertaa Erwinin vuoksi.
Kävelimme Erwinin kanssa alas lavalta ja muutama heimolainen tuli tervehtimään meitä ja toi meille lahjoja. Jotkut kysyivät olimmeko jo kihloissa Erwinin kanssa ja utelivat miten kissani voi, jotkut vain tyytyivät tervehtimään ja antamaan meille lahjan. Erwin katsoi haltioissaan tapahtumaa ja kiitti kaikkia yksitellen ja jopa halasi lapsia, jotka tulivat käymään luonamme. Erwin näytti niin iloiselta ollessaan hänestä välittävien ihmisten ympärillä.
"Herra! Tein tämän sinulle", pieni vaaleahiuksinen tyttö sanoi ja ojensi rintasoljen Erwinille. Siinä oli tökerösti rautalangasta väännelty lohikäärme ja sydämiä sen ympärillä. Erwin kuitenkin näytti siltä, kuin lahja olisi parhain koko maailmassa.
"Teitkö tämän itse? Aiotko rakentajaksi isona?" Erwin kysyi hymy huulillaan ja kyykistyi ollakseen tytön tasolla. "Se on todella hieno, laittaisitko sen paitaani?"
Katsoin ihmeissäni, miten Erwin vain antoi pikkutytön koskea itseensä. En niinkään pitänyt lapsista, ne olivat aina likaisia ja huusivat, voi, ne rääkyivät. Ja luultavasti tyttö tökkäisi neulalla Erwiniä.
"Pidätkö siitä oikeasti?" tytön hymy oli säteilevä hänen kiinnittäessään soljen. Erwin halasi tyttöä ja kiitti häntä vielä kerran. Tyttö näytti niin ylpeältä itsestään ja Erwin näytti todella iloiselta. Tyttö vilkutti Erwinille hyvästit ja vielä lähetti Erwinille lentosuukon, johon Erwin vastasi herttaisesti nauramalla. ja vilkuttamalla.
Pian olimme kahdestaan ja lahjojen ympäröiminä. Kutsuin pari luottosoturiani hakemaan lahjat ja viemään ne talooni, jonka he tekivätkin.
"Miksi olet niin iloinen?" kysyin Erwiniltä kallistaen päätäni.
"Katso kuinka paljon he välittävät meistä, se pikkutyttökin teki tämän ihan itse, minulle. Ei kukaan ole tehnyt minulle mitään, tai no veljeni Kane kyllä teki kerran jousipyssyn, mutta se oli ihan paska", Erwin nauroi. "Etkö sinä ole iloinen?"
"Olen minä", sanoin ilmeettömästi. "En vain pidä lahjoista, monet antavat niitä vain koska kokevat sen pakoksi."
"Lucius!" Aurey huudahti. Käännyin katsomaan pitkää naista, joka käveli luoksemme ja kumarsi ollessaan lähellä. "Minulla oli vähän ongelmia miekkailukisojen järjestämisessä, viitsisitkö mitenkään käydä katsomassa miten onnistuin? Anteeksi, jos se tuottaa teille vaivaa."
"Tietysti voin Aurey. Olet suoriutunut todella hyvin tähän mennessä, kiitos", sanoin ja nyökkäsin varajohtajalleni.
"Kiitos", Aurey sanoi ja kumarsi, sitten lähti nopeasti pois paikalta. Hän oli yleensäkin kiireinen ja suoriutui antamistani tehtävistä mallikaasti, mutta juhlien järjestämien varmasti stressasi häntä.
Vilkaisin Erwiniä, en yhäkään ollut tottunut hänen vaaleisiin hiuksinsa. Aina kun olin kääntymässä häntä kohti, luulin näkeväni hänen ruskean hiuspehkonsa, mutta yllätyin aina.
"Ymmärrän nyt miksi sinua hermostutti. Ei puheesi mikään ihmeellinen ollut, mutta olen kiitollinen kun sanoit jotain", hymyilin.
"Otan tuon kehuna", Erwin tyrskähti. "Voimmeko mennä katsomaan kevätnäytelmää?"
Niinpä teimmekin. Menimme näyttämön katsomoon spesiaalipaikoille, jossa vartijat olivat ympärillämme. En tuntenut oloani turvattomaksi, mutta jostain syystä Aurey oli huolissaan turvallisuudestani. Ymmärsin häntä kuitenkin, olihan minut kidnapattu hetki sitten. Mutta en antaisi sen tapahtua enää uudelleen, Evelyn menisi hulluksi jos jättäisin sen yksin Nikkon kanssa toisen kerran niin pitkäksi aikaa.

Erwin oli aivan innoissaan näytelmästä ja siitä mitä siinä tapahtui, kuin hän ei olisi ikinä moista nähnyt. Meinasin kysyä siitä, mutta sitten tajusin... Hän on ollut Morgan tyrmässä yli vuoden, tämä on ensimmäinen näytelmä tai juhla hänen elämässään pitkästä aikaa. Ja tuskin Morgan juhlat ovat pariin vuoteen olleet kovin juhlallisia, koska Joshuan vallan alla kaikki on siellä mennyt vain huonoon suuntaan.
Kevätnäytelmä kertoi ensimmäisistä lohikäärmeenkukistajista, jotka epätoivoisesti yrittivät löytää lohikäärmeen ja tappaa sen, mutta kaikki epäonnistuivat ja yksi jäi eloon kertomaan tarinaa tapahtuneesta. Näytelmä oli humoristinen, mielestäni tylsä, mutta Erwin piti siitä. Hän nousi taputtamaan ja tahtoi lähteä juttelemaan näyttelijöille, mutta estin sentään sen.
"Voisimmeko edes mennä kiertelemään juhla-aluetta? Ilman noita hiton vartijoita?" Erwin kysyi madaltaen ääntään.
"Emmekö-"
"Lucius ole kiltti", hän vaikeroi ennen kuin kerkesin vastata.
Huokaisin syvään ja kallistin päätäni. Erwin uuvuttaisi minut, jos veisi minua ympäriinsä juhlissa koko päivän. En ollut juhlijatyyppiä, mutta päätin Erwinin vuoksi edes yrittää olla sellainen tänään. Huomenna tekisin jotain kivaa, kuten suunnittelisin tapoja murhata Rodrigo tai keksisin sotataktiikoita tulevaisuutta varten. Rodrigo oli hankala tapaus.
"Selvä", vastasin.

Kiertelimme hetken kojuilla ja Erwin osti kaikkea turhaa, joka oli kyllä odotettavissa. Nyt hän kulki vierelläni lohikäärmehattu päässään ja minä jouduin häpeämään silmät päästäni. Hänen huulillaan tanssi sama lapsekas hymy kuin aikaisemmin, hänellä oli puhdasta hauskaa.
"Oletko ihan tosissasi tuon hatun kanssa?"
"No kyllä, katso nyt kuinka upea se on", hän nauroi ja napautti hattuaan.
"Ota se pois edes miekkailukisojen ajaksi, en voi istua vierelläsi jos sinulla on tuo", naurahdin ja tökkäsin sen alas Erwinin päästä. Erwin huudahti ja otti kopin hatusta, ennen kuin se tippui maahan.
"Kusipää", hän mumisi,
"Kuin myös", hymädin. "Miekkailukisat alkavat kohta, entä jos sinä haet meille naposteltavaa ja minä menen etsimään paikat katsomosta?" kysyin, kun olimme kävelleet miekkailualueen näköetäisyydelle.
Suuren hiekkakentän ympärille oli pystytetty puiset katsomot, joiden yläosista roikkui kankaaseen painettu heimomme vaakuna. Katsomot olivat jo melkein puolillaan täynnä ja jotkut lämmittelivät kilpailuja varten. Koko heimo ei katsomoihin mahtuisi, mutta kyllä se parituhatta mahduttaisi.
"Mitä haluat?" Erwin kysyi.
"Mennä leikkimään Evelynin kanssa", sanoin apaattisesti tuijottaen katsomoita, yhä miettien kuinka monta paikkaa siellä mahtoi olla.
"Ajatuksesi harhailevat taas. Mitä tahdot syödä?" Erwin kysyi ärsyyntynyt vivahde äänessään.
"Aivan, mikä tahansa makea kelpaa. Menen. Varaamaan paikat siis. Onnea", sanoin tönkösti ja lähdin kävelemään katsomoita kohti. Erwin huokaisi ja lähti haahuilemaan kohti lähintä makeiskojua.
Pysähdyin hetkeksi vielä paikoilleni ja minulle kesti hetki tajuta, mitä minun piti tehdä vaikka sekunti sitten olin sanonut sen ääneen. Mikä minuun oli tullut, kun unohtelin näin asioita? Ei minulla ollut varaa unohtaa mitään. Raavin päätäni, mutta lähdin kävelemään kohti portteja katsomoihin. Ei minun pitäisi maksaa kun kerran johtaja olin, mutta ihan kohteliaisuuttani kävelen siitä läpi mistä kuuluukin. Tervehdin vartijaa joka kumarsi minulle ja hän päästi minut läpi. Kuljin nopeasti kohti kauimmaista katsomoa, joka oli ihan tyhjillään vieläkin. Mieluiten olin yksin Erwinin kanssa, sillä silloin pystyin keskittymään paremmin omiin ajatuksiini. Ja kai kisojen katsominen voisi olla ihan viihdyttävää.
Joku pikkutyttö keskeytti matkani antaakseen minulle lahjan, kiitin häntä nopeasti ja jatkoin matkaani. Miksi ihmeessä tämän juhlan kanssa kuului lahjojen jakaminen? Olin silti utelias, joten kävellessäni tyhjälle katsomolle avasin sen. Sisältä paljastui pieni sormus, jossa oli hohtavanpunainen jalokivi. Viskasin paketin maahan ja pujotin sormuksen sormeeni enempää ajattelematta ja kävelin puisia rappusia keskiväliin katsomoa ja menin istumaan puiselle selkänojattomalle penkille.
Irrotin viittani ja laskostin sen viereeni, se oli liian kuuma aurinkoisessa katsomossa. Annoin mieleni harhailla töissäni odottaessani Erwiniä, minulla olisi niin paljon tekemistä ensi viikolla. Varautua mahdollisiin sotiin, hoitaa kauppaa Varjomuurin kanssa ja varmistaa kylvöjen alkavan hyvin. Jossain vaiheessa minun pitäisi murhata Rodrigo ja sitä ennen kiristää hänelä tieto siitä, ketkä muut tietävät morgalaisista juuristani Cain Sephtisin poikana.
Joku taas keskeytti ajatukseni ja mieleni teki huutaa, mutta pysyin ilmeettömänä ulkopuolelta ja räpäytin vain silmiäni naiselle joka kiipesi katsomossa minua kohti.
Nainen oli kurvikas ja isopovinen, pukeutunut punaiseen pitsimekkoon. Hänen ruskeat hiuksensa olivat kiharalla ja hänen askelensa oli hutera, mitä luultavimmin hän oli päihtynyt.
"Saanko auttaa?" kysyin kohottaen kulmaani. Olin hermostunut välittömästi, joku umpihumalassa olevissa ihmisissä oli pelottavaa. He voisivat tehdä mitä tahansa, eivätkä heidän normaalit moraalinsa rajoittaisi heitä. Muistot väkivaltaisesta isästäni eivät auttaneet tunnetta, vaikka tiesin voittavani naisen taistelussa vaikka silmät kiinni. Kai vain muistot olivat pelottavia, ei todellisuus.
"Samuel, älä esitä", nainen tuhahti ärsyyntyneesti, sanat syöksyen hänen suustaan vaivalloisesti.
"Anteeksi?" kysyin. Joko en muistanut omaa nimeäni oikein tai nainen todella oli vahvojen päihteiden alaisena.
"Minulla on ollut pitkä päivä matkata Eteläpuolelta tänne vain nähdäkseni sinut ja sinä esität, että et tunne minua?”
”E-”
”Kultsi...” nainen sanoi ja meni istumaan syliini. En uskonut sylini olevan mikään penkki, mutta en vielä liikkunut mihinkään. Hän ei selvästi tajunnut olevani johtaja, tai sitten hän oli joku ilotalon huora joka yritti saada minulta vähän ekstraa. Nainen näytti melko harmittomalta, eikä hänen ihontiukkaan mekkoonsa pystynyt piilottamaan aseita. Nainen haisi pahalle, oikein pistävälle viinalle. Olin jo työntämässä hänet pois sylistäni, mutta huomasin hänen rinnuksillaan lepäävän kultaisen medaljongin. Siihen oli kirjailtu nimi "Sephtis N."
Naisen nauru sai minut hätkähtämään, mutta ei lopettanut tuijottamista. "Et ole muuttunut yhtään, yhä tuijotat rinnuksiani. Emme me täällä keskellä päivää voi panea, vaikka kuumaa se olisikin", hän sanoi ja kiehnäsi sylissäni.
Hänen sanansa ja tekonsa menivät täysin korvieni ohitse, tuijotin vain medaljonkia. Miksi. Siinä. Luki. Isäni. Nimi.
Nainen kietoi kätensä kaulani ympärille ja tiesin mitä hän oli tekemässä, ja minä olin antamassa hänen tehdä sen. Tarvitsin tuon medaljongin. Oliko nainen isäni tyttöystävä? Jos oli, miksi hän olisi tapaamassa jotain Samuelia? Näytinkö Samuelilta vai oliko nainen umpihumalassa? Laskin toisen käteni hänen kaulalleen, ja etsin sormillani hänen kaulansa takana olevaa korun lukkoa. Saisin lukon auki, jos vain hän antaisi minulle hetken. Voisin sitten vain tuupata naisen sylistäni ja kutsua vartijat hakemaan hänet, eivät he johtajaa kyseenalaistaisi. Kertoisin vain naisen käyneen päälleni.
"Hassua, muistin sinulla olevan vihreät silmät", nainen sanoi ja siveli arpista poskeani. Hänen kosketus arvessani kihelmöi, mutta ei hyvällä tavalla. Sivelin hänen kaulaansa pikkurillilläni ja olin hymähtää onnesta löytäessäni korun lukon. Se oli simppeli lukko, pitäisi vain painaa yksi väkänen pohjaan ja silloin korua kiinni pitävä rengas irtoaisi...
"Olet juonut. Muistat väärin", sanoin ja yritin löytää lukon väkästä, joka oli yllättävän hankalaa kun en nähnyt mitä tein.
Naisen kasvot tulivat aivan omieni lähelle ja hukkasin korun lukon hänen liikuttuaan. Naisen huulipunan kuivattamat huulet koskivat omiani ja hän suuteli minua, mutta en keskittynyt siihen, nappasin vain kovakouraisesti korun ketjusta kiinni ja otin lukon sormieni väliin. Nainen hymähti ja suuteli minua kovakouraisemmin, luultavasti luullen nykäisyn jotenkin esittäneen omaa haluani. Suudelma tuntui vain tyhjältä, vasta sillä hetkellä ymmärsin kuinka outoa suuteleminen itse asiassa oli ilman tunteita.
"Mitä vittua teet?" joku sanoi.
Luulin ensin naisen puhuneen, mutta ei se olisi mahdollista hänen huultensa ollen kiinni omissani. Vetäydyin irti naisesta ja käännyin katsomaan viereeni.
Erwin seisoi edessäni paperipussi kädessään kulmat kurtussa. Hän näytti... loukkaantuneelta? Eikun, aivan. Hitto. En edes ajatellut, ettei hän tietäisi mitä tekisin. Hänen silmissään tämän täytyi näyttää väärältä.
"Olitpa nopea", aloitin.
"Oikeasti? Mitä helkkaria teet?" Erwin laski ostamansa makeiset penkille ja veti kätensä puuskaan. Se oli hänen "viskaan sinut tornista alas nukkuessasi"-ilme, jonka sain vain yrittäessäni kysyä Erwinin arvista. Tilanne oli varmasti paha, mutta en löytänyt sanoja.
"Mitä sinä tulet meitä häiritsemään poika? Hän on kihlattuni, katso vaikka", nainen sanoi humalainen sävy äänessään ja otti käteni omaansa ja näytti sitä sormusta, jonka olin hetki sitten saanut lahjaksi joltain tytöltä.
Erwinin katse ei muuttunut mihinkään suuntaan. Hänen äänensä oli kuitenkin värisevä ja rikkoutunut. "Olin okei Àlywahin kanssa, mutta en minäkään kaikkea kestä. Jos et oikeasti ole valmis pitämään vain minusta, älä ole kanssani. Hemmetti", Erwin sanoi ja huomasin hänen silmiensä alkavan kostua. Erwin kääntyi nopeasti ympäri ja käveli katsomon portaat alas, ei juossut. Hän ei edes antanut minun selittää.
"Erwin, odota!" huusin hänen peräänsä, mutten saanut vastausta.
Sydämeni alkoi hakata niin lujaa, että se sattui. Kiskaisin naisen kaulakorun irti ja sain naisen huudahtamaan säikähtäneenä. Oli HÄNEN vikansa että Erwin suuttui ja HÄNEN syy, että olin vihainen. En edes ajatellut, en ollut enää minä. Olin Cain, olin menneisyyteni. Tarrasin kalpealla kädelläni naisen kurkusta ja katsoin häntä apaattisesti hänen ruskeisiin silminsä, jotka olivat laajenneet kauhusta. Hän yritti kakoen sanoa jotain, varmaan Samuelin nimeä, hän kuolisi ajatellen kihlattunsa tappaneen hänet. Nainen yritti repiä käsiäni irti hänen kaulaltaan, mutta tuloksetta. Ei tämän täytynyt päätyä tähän, mutta en enää voinut mitään. Olin niin... vihainen, että en edes huomannut kuristavani naista jo kaikilla voimillani. Olin jo unohtanut kuinka hyvältä tappaminen tuntui, se oli kuin huume. Oloni tuntui voimakkaalta katsoessani hänen mustan meikkinsä valuvan hänen poskilleen kyyneltensä mukana. Hänellä ei ollut ilmaa edes huutaa. Minä päätin oliko hänen menneellä elämällä mitään väliä, kuolisiko hän nyt vai kun luonto sen sallisi.
Hetken näin Rodrigon kasvot hänen kasvojensa tilalla, miehen vastenmielisen naaman. Jos Rodrigo levittäisi tietojaan kaikki menisi pilalle. Kaikki mitä olin saanut. Kaikki minkä eteen olin työskennellyt. Tiukensin otettani vain kuvitelmieni takia ja katsoin kuinka viimeisetkin rippeet elämästä katosivat naisesta. Oli todellakin hyvä, että menin tyhjään katsomoon, jonne muut eivät näkisi mitään. Kiskaisin naisen päätä rajusti ja kuulin hänen kaulansa murtuvan rusahtaen, tein sen vain varmuuden vuoksi.
En minä tappanut häntä, hän kompastui noustessaan katsomoon ja taittoi niskansa. Niin se oli, ja niin kaikki tulevat uskomaan käyneen.
Työnsin naisen velton kehon päältäni alas ja katsoin kuinka se tippui pari penkkiä alemmas, sitten vain jäi lojumaan siihen. Katsoin kultaista medaljonkia kädessäni ja hymyilin, sentään se oli nyt minun. Laitoin medaljongin varovaisesti turvaan taskuuni ja kävelin alas katsomosta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt jäljellä oli vain löytää Erwin ja selittää hänelle mitä kävi. Kyllä hän ymmärtäisi, eikö vain?
Ja samalla kaikki mitä juuri tein iski minuun kuin varsijousen nuoli. Mitä ihmettä oikein tein? Tapoin juuri melkein viattoman naisen. Nostin pelokkaan katseeni ylös katsoakseni ruumista katsomossa, jonka kädet roikkuivat velttoina alas puupenkiltä. Naisen jäätynyt katse tuijotti minua yhä pelokkaana.
Ei, ei, ei, ei. Ei! En saisi enää napsahtaa noin, minun piti hallita itseni. Olin luvannut Nikkolle, etten toistaisi Morgan tapahtumia. En pitänyt siitä, kuinka hyvä olo minulla oli juuri nyt, se oli minulle vaarallista. Pilaisin itse kaiken saavuttamani jos en pystyisi pitämään itseäni kasassa. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni, kyllä pärjäisin. Se oli vain yksi ihminen, ei se tarkoittanut, että joutuisin samaan hulluuden kierteeseen kuin nuorena. Yritin uskotella itselleni vielä hetken olevani kunnossa, kunnes muistin minun täytyvän löytää Erwin.
Ravistin ajatukset pois päästäni edes hetkeksi ja lähdin kävelemään siihen suuntaan minne uskoin Erwinin menneen. Hänet oli loppujen lopuksi helppo paikantaa, olihan hän puolisoni. Koko heimo tunsi hänet jo nyt ja hänen juhlapukunsa herättäisi huomiota, joten kyselin vain sotureilta minnepäin Erwin oli mennyt ja sain vastauksen nopeammin kuin uskoinkaan. Olihan se pääteltävissä, että hän menisi vain suoraan kotiin murjottaman, mutta ei hänestä voinut tietää.

Avasin oven huoneeseeni ja välittömästi loin katsekontakin sängylläni istuvaan Erwiniin, joka silitti sylissään loikoilevaa Evelyniä. Erwin katsoi minua pelottavan ilmeettömästi, tältäkö minä näytin aina? Astuin varovaisesti huoneeseen ja suljin oven perässäni, antaen sen pamahtaa itse kiinni. Erwin oli sillävälin noussut seisomaan ja Evelyn makasi häntäänsä heilutellen yksin sängyllä.
"Selitä", Erwin sanoi ja katsoi minua tyhjällä ilmeellä, mutta hänen äänensä oli normaalia karheampi. Hänen silmänsä olivat punertavat ja niissä oli yhä omanlainen kiiltonsa. En voinut olla huomaamatta kosteaa liinaa yöpöydällä, johon hän oli mitä luultavimmin kuivannut kyyneleensä.
"Sain tämän lahjaksi joltain lapselta", sanoin ja irrotin sormuksen sormestani ja heitin sen Erwinille. "Ja en tuntenut sitä naista, eikä hän minua. Hän tuli päälleni ja olisin työntänyt hänet heti pois, ellei hänen kaulassaan olisi roikkunut tämä." Otin taskustani medaljongin esiin, mutta pidin sen itselläni ja vain näytin sitä Erwinille, vaikka välillämme olikin monta metriä. "Siinä on isäni nimi. Hänen oikea nimensä. Tarvitsin sen, ja olisin saanut sen vähimmällä vahingolla varastamalla sen naiselta hänen jutellessaan kanssani. Mutta hän suuteli minua ja sinä satuit juuri silloin tulemaan paikalle."
Erwin kohotti tyytymättömänä toista kulmaansa ja käveli luokseni. "Minunko pitäisi uskoa tuo?" hän sanoi ollessaan parinkymmenen sentin päässä minusta.
"Ei minulla ole mitään syytä valehdella sinulle", sanoin. "Tai no saisin valehtelemalla sinut rauhoitettua, mutta sinut tuntien unohtaisit kaiken vaikka en tekisikään mitään, ja jo tänä yönä ottaisit minua suihin, kun pelkäisit menettäväsi minut sille haaskalle joka kävi päälleni."
Erwin löi minua poskelle, niin että sitä jäi kuumottamaan jälkikäteen. "Älä ole tuollainen! Puhu niin kuin sinä puhut, äläkä ole tuollainen apaattinen pyskopaatti", Erwin huusi. "Olenko noin itsestäänselvyys sinulle? Eikö sinua kiinnosta yhtään minun tunteeni? Tunnetko helvetti edes itse mitään?" Erwin veti syvään henkeä lopetettuaan puhumisen ja vaikutti olevan itkun partaalla. Hän kuitenkin säilytti vihaisen katseensa. 'Psykopaatti' oli satuttanut minua eniten hänen sanoistaan ja uskoin sen vieneen minut rajani yli.
"Tapoin helvetti sen naisen vartti sitten! Luuletko minun olevan kunnossa? Vittu olin sarjamurhaaja, mutta ajattelin pystyneeni tehdä asialle jotain ja elää normaalisti, mutta en pysty siihen Erwin, en vittu pysty!" huusin, huusin varmaan kunnolla ensimmäistä kertaa elämssäni. Ja jotain muutakin näytti tapahtuvan, joka varmasti oli ensimmäinen kerta. Itkin jonkun edessä. En vollottanut, mutta kyyneleet virtasivat poskiani pitkin. "En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen niin kusessa, en tahdo toistaa menneisyyttäni", parahdin ääni väristen.
Erwin katsoi minua nyt aidosti yllättyneenä. Hänen silmänsä olivat suurina ja suu hämmentyneesti raollaan.
"Ja en vittu tahdo edes puhua siitä naisesta enää. Olen pahoillani! OLEN SEKAISIN!" huusin vielä, ja sitten rojahdin Erwiniä vasten uupuneena. Tunsin vahvat lämpimät kädet kiertyvän ympärilleni ja Erwin laski päänsä olalleni lohduttavasti. En ansainnut häntä, hän oli liian hyvä minulle. En edes välittänyt enää kuinka heikolta hänen silmissään vaikutin, itkin vain. Tuntui hyvältä vuodattaa vuosientakainen suru vihdoin hänelle. Kaikki ne yksitoista ihmistä jotka tapoin morgassa nuorena, äitini, ne vaeltajat Eteläpuolella, ne seitsemännet lapset, kaikki ne ketkä murhasin ja kaikki kantamani kipu ja katumus valui kyyneleideni mukana pois Erwinin paidalle. Erwin puristi minua entistä lujemmin.
"Olen pahoillani, ei sen ollut tarkoitus näyttää miltään, tahdoin - tahdoin vain sen korun, en muuta, en muuta, oikeasti. Ja sanoin tyhmästi, anteeksi, olet tärkä minulle", yritin selittää, mutta sanani vain sotkeutuivat toisiinsa. Katsoin ilmeettömänä vastakkaista seinää, ja annoin yhäkin kyynelteni vain virrata.
"Ei sillä ole väliä mitä olit ennen, etkä ole palaamassa entiseksi itseksesi", Erwin mutisi. Hän oli varmasti hämmentynyt tunteideni virrasta, mutten voinut lopettaa. Sisimmässäni nimittäin tiesin, etten ollut koskaan muuttunutkaan murhaajasta miksikään muuksi.
"Anteeksi", sanoin.

Nimi: Epsuxx

07.03.2018 15:22
Maddison "Banshee" Murphyn tytär: 4kp, kultakolikko, hopakolikko ja kolme pronssikolikkoa.

Nimi: Banshee

16.02.2018 20:53
Naksautin niskani nopeasti. Lucius vaikutti täydeltä kusipäältä, mutta kukapa ihminen nyt ei olisi sitä?
”Banshee. Mulla ei ole muuta nimeä. Kirjatkaa se sinne. B-A-N-S-H-E-E”, sanoin.
Hiilellä sutatut silmäni tuijottivat tiukasti Luciusta.
”Musta joo varmaan tosiaan tulee lääkäri. Olen niin välittävä ja ihana ihminen”, vittuilin.
En kuitenkaan ihan välttämättä halunnut haastaa riitaa, joten päätin olla edes jotenkin auttavasti kohtelias. Tai mikä nyt lasketaan ”kohteliaaksi käytökseksi”.
”Soturiksi ajattelin. Jos vaan sulle sopii”, murahdin, vaikka oikeasti minua ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa sopisiko se Lucius Lorenzon pojalle vai ei. Muuta itsestäni en kertoisi. En todellakaan. Jos en pääsisi heimoon, jatkaisin matkaani, ei sen kummallisempaa. Olisihan se nyt Veneficiumillekin tyhmää jos he päästäisivät minut elävänä pois.
”Noh, pääsenkö vai en?” sanoin, katsellen uhmakkaasti Luciusta.
Nyt olisi kyse ainoastaan Luciuksesta. Aina voisin vain tiirikoida itseni ulos vankilasta tai jotain sinnepäin.
”Kerronko sitten vielä miksi haluan liittyä tänne? Vastaus on yksinkertainen, koska tämä oli lähin heimo. Ja toiseksi, kuulin isältäni että täällä on järkevä johtaja, mikä on erilaista kuin Morgassa”, mutisin.

Nimi: Raven

09.02.2018 16:48
Lucius Lorenzon poika: 8kp, 4 kultakolikkoa ja kaksi pronssikolikkoa.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

27.01.2018 20:42
Morgalainen nainen sanoi tahtovansa liittyä heimooni, ja kannatteli sanojaan uhmakkaalla katseella, kuin olisi varmis antamaan minulle turpiin. Hän vielä kertoi, että häntä koulutettiin Kultaisen kaartin jäseneksi. Mitä kaartista olin kuullut, se oli vain ryhmä jojhtajan suosikkeja, suurin osa aivottomia tappokoneita - vähän niin kuin johtajansa. En tiedä mitä ajattelin siitä, että antaisin sellaisen ihmisen noin vain astella heimooni. Toisaalta hänellä täytyi olla hyvä syy pakenemiseen, voisin samaistua häneen siinä. Mutta oli mahdollisuus, että hän oli vakooja Morgasta, ja kaikki mitä hän sanoi oli valetta.
"Miksi et ole Morgassa?" kysyin naiselta - tai tytöltä, jos hän olisi vasta koulutusvaiheessa oletin hänen olevan alokas. Hän oli myös kohtuullisen lyhyt, mutta ei se paljoa sanonut, melkein kaikki olivat minuun verrattuna lyhyitä.
Nainen naurahti, ei iloisesti. Hänen äänensä oli happamuudesta syöpynyt. ”Joshua on kusipää. Hullu. Mutta jos haluat tietää oikein syyn, se johtuu siitä, että yksi alokas ärsytti. Alokas ei enää vähään aikaan ärsyttänyt ketään."
Joko hänet oli koulutettu valehtelemaan ammattimaisesti, tai hän oikeasti puhui totta. En nähnyt mitään fyysisiä merkkejä mitä valehtelija yleensä näyttäisi, hän ei koskenut kasvojaan tai hiuksiaan, piti katsekontaktin ja hänen kehonsa oli avoin ja rento kevyesti puuskassa olevia käsiä lukuunottamatta. Hän saattoi kuulostaa puolustelevalta, mutta se voi olla vain hänen luonteensa. Enkä tiennyt tahdoinko heimooni morgalaista, jota ei edes hyväksytty sinne hullujen joukkoon väkivaltaisuudensa takia.
”Miksi antaisin sinun jäädä?” kysyin.
Tyttö otti taskustaan veitsiä - ne olivat luultavasti heittämiseen tarkoitettu terän ja kahvan muodosta päätellen. Vartioiden täytyi olla todella sokeita, jos he eivät huomanneet ottaa niitä tytöltä. Varauduin siihen, että hän yrittäisi käyttää niitä minua vastaan suoristamalla selkäni ja ottamalla käteni taskuistani lepäämään sivuilleni. En ollut peloissani, mutten myöskään tahtonut olla liian sinisilmäinen ja saada puukon otsaani.
Tyttö kävi piirtämässä sellin seinään rastin ja palasi luokseni.
”Harrastan veitsiä. Do you?” Hän pyöritteli veistä kädessään ja heitti sen seinään, tarkalleen rastin keskelle. Hän kääntyi vilkaisemaan minua, odottaen jotain reaktiota.
"Olet äkäinen ja mukamas kova, käyt sotureihini käsiksi, käyttäydyt kuin mikäkin kakara ja nyt oletat pääseväsi heimooni heittämällä yhden veitsen?" Kohotin toista kulmaani puhuessani, joka taisi olla ensimmäinen oikea ilmaisu hänen lähellään joistain tunteista, jota minulla saattoi olla.
"Sinun täytyy pelata korttisi viisaammin. Palasin itse juuri Morgasta, enkä juuri nyt tunne kovin paljon myötätuntoa morgalaisia kohtaan. Jos todella tahdot liittyä Veneficiumin heimoon, tahdon saada sinut jäseneksi. En halua jättää ketään vaeltajaksi, mutta et juuri nyt vaikuta olevan kiinnostunut kansalaisuudesta. Joten laita veitsesi pois ja keskustellaan. Aloita kertomalla koko nimesi, jonka jos liityt heimoon kirjaan väestörekisteriin, ja kerro miksi tahdot liittyä juuri Veneficiumin heimoon, ja miksi tulet olemaan meille hyödyksi. Kerro myös, mihin ammattiin tahdot kouluttautua ja ikäsi", sanoin ja vedin käteni puuskaan, katsoen tyttöä tyynesti.

Nimi: Raven

01.01.2018 14:41
Lucius Lorenzon poika: 202kp, 4tp & 92 kultakolikkoa ja kaksi pronssikolikkoa!

Alaska Anwarin tytär: 62kp, 1tp & 28 kultakolikkoa ja neljä pronssikolikkoa.

Maddison ”Banshee” Murphyn tytär: 17kp & 7 kultakolikkoa, yksi hopeakolikko ja kolme pronssikolikkoa.

Nimi: Maddison Murphyn tytär

25.12.2017 12:53
Nousin ylös kuultuani miehen äänen. Olin miestä varmaan 35 cm lyhyempi, mutta uhmakas katseeni ei muuttunut mihinkään.
”Haluan liittyä heimoonne”, sihahdin, jäätävällä äänellä.
Vedin käteni kevyesti puuskaan. En erottanut Luciuksen kasvoilta mitään tunteita.
”Minusta koulutettiin Kultaisen kaartin sotilasta Morgassa”, jatkoin, kuin sylkäisten sanat ulos.
Kultainen kaarti oli yksi vitun urpojen keksimä lasten kerho, joka vain yritti olla pelottava.
”Miksi sitten et ole Morgassa?” Lucius kysyi.
Naurahdin halveksuen.
”Joshua on kusipää. Hullu. Mutta jos haluat tietää oikein syyn, se johtuu siitä, että yksi alokas ärsytti. Alokas ei enää vähään aikaan ärsyttänyt ketään”, sanoin kylmästi.
Alokas oli itse tiennyt mihin ryhtyi, alkaessaan pelata kanssani. En sietänyt ärsyttämistä, kaikki tiesivät sen. Olin yksi pelätyimmistä alokkaista koko heimossa. Murphy oli sentään jossain onnistunut.
”Miksi antaisin sinun jäädä?” Lucius kysyi minulta.
Otin taskustani heittoveitset. Kävelin kauimmaisen seinän luokse, ja piirsin siihen veitsellä pienen ruksin. Kävelin takaisin Luciuksen luokse, ilmekään värähtämättä.
”Harrastan veitsiä. Do you?” kysyin, vaikka rehellisesti asia ei kiinnostanut minua ollenkaan.
Pyörittelin hetken aikaa veistä kädessäni, ennen kuin täysin tyynen viileästi heitin sen täsmälleen ruksin keskelle. En edes hymyillyt, tuo oli ollut vielä helppoa.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

25.12.2017 11:58
”Anteeksi nyt vaan, lopettakaa ennen kuin aloitatte”, Alaska sanoi murhaavaati ja katsoi meitä varoittavasti. ”Ellette halua, että mä usutan muutaman hyvin vihaisen crewanin teidän kimppuunne, kannattaa lopettaa."
Olin hyvin lähellä hänen niskojen taittamistaan, hän kuvitteli pystyvänsä määräilevään johtajaa, omassa talossani? En kuitenkaan voinut, Nikko ei pysyisi siitä hiljaa jos Alaskalle kävisi jotain.. En pitänyt Alaskan äänensävystä, tai siitä, että hän luuli omaavansa mitään määräysvaltaa täällä.
”Hauska tavata vain, Luciuksen uusi poikaystävä”, hän vielä kehtasi naurahtaa ja ojensi kätensä Erwinille. Raivo kiehui sisälläni, vaikka ilmeeni pysyi apaattisena. Erwin vilkaisi minua, kysyen mitä tekisi. Pudistin hänelle päätäni ja Erwin ei liikauttanutkaan omaa kättään, joka sai Alaskan laskemaan omansa.
Alaska esitteli silti itsensä, kertoi erikoistuvansa cervusiin - ei se tullut minulle niin yllätyksenä, enkä jaksanut nyt välittää. Toivoin hänen vain lähtevän.
"Olen Erwin Judasin poika, vietin vuoden Morgan tyrmissä ja tahtoisin olla rauhassa, mahdollisesti syödä ruokaa kunnolla ekaa kertaa vuoteen", hän sanoi happamasti. Päätin olla sanomatta mitään.
Alaska vielä kertoi jostain toisesta morgalaisesta ja perheensä murhasta, Nikko oli pelastanut hänet.
"Hyvä että siitä turhakkeesta, joka on veljeni, on jotain hyötyä", mutisin, odottaen Alaskan älyävän häipyä.
”Eikö teidän kannattaisi kutsua lääkäri tänne? Keltarutto on niin levinnyt, ettei teidän varmaan kannata mennä lääkärin talolle? Sun kasvot näyttää rehellisesti sanottuna ihan hirveiltä”, Alaska sanoi.
"Meillä on jo lääkäreita Evelynin huoneessa, ja usko pois muu kehoni näyttää pahemmalta", sanoin ja nostin hieman paitaani, paljasten kivuliaat, osittain auenneet veriset ja paksut haavat.
”Ootteko te nyt sitten... pari? Kun teillä kummallakin on fritsuja?” Nikko kysyi.
”Eiköhän sun broidis kyllä kerro sen sulle. Sitä paitsi, eiks se oo aika ilmiselvää. Älä ole voikukka, Nikko."
"Älkää käyttäytykö kuin teinit, luulisi teidän pystyvän parempaan", Erwin murahti.
"Jotain muutakin kun kidutusta tapahtui vankilassa, joka sinun täytyy kuulla. Tämä koskee menneisyyttämme", sanoin Nikkolle. Nikko vakavoitui, mutta Alaskan jatkaessa puhumista hän jo unohti sanani.
Alaska ja Nikko puhuivat vielä jotain keskenään, minua olisi vähemmän voinut kiinnostaa. Tahdoin ylimääräisen pois huoneesta, jotta voisin kertoa Nikkolle mitä tapahtui. Hänen täytyi tietää Rodrigosta, olimme yhä vaarassa.
"Moikka kaikille! Nikko, tuun käymään illalla”, Alaska sanoi avatessaan oven ja astuessaan siitä ulos. Paiskasin oven hänen perässään ja odotimme kaikki hiljaisuudessa tulevaa.
Kun uskoin hänen olevan tarpeeksi kaukana, sanoin: "Hän ei tule käymään täällä illalla. Menette hänen luokseen tai vara-asuntoosi, en tahdo vieraita talooni. Ymmärrätkö kuinka paljon tietoja täällä on, ja kun tuo myisi ne vääriin käsiin hän rikastuisi? Et voi olla noin huolimaton! Oikeastaan, voit pakata kamppeesi. Saat muuttaa, et voi vaarantaa heimoa taas", sähähdin.
Nikko katsoi minua suu ammollaan: "E-en ajatellut sitä."
"Milloin ajattelet mitään? Entä jos Alaska olisi tehnyt jotain, vahingossa tuhonnut tärkeät paperini tai varastanut ne? Heimon turmio olisi sinun pienissä käsissäsi. Kuinka kauan olet edes tuntenut hänet?", äkäisyyteni uhkui äänestäni. "Oletin sinun kasvaneen siinä ajassa, kun olin poissa. Olet illalla pois täältä ja annat avaimesi minulle. Silloin vain minä ja Aurey pääsemme tänne", sanoin ja ojensin käteni.
Nikko antoi vastahakoisesti avaimensa, muttei väittänyt vastaan, kai hän tajusi tekonsa vakavuuden.
"Mistä tahdoit puhua?" hän kysyi.
"Ensin tahdon sanoa, että Erwin tietää kaiken. Hän voi olla tässä kun keskustelemme asiasta", aloitin. Nikko nyökkäsi, mutta selvästi ei pitänyt siitä, että kerroin. Ainakin tiesin hänen pitävän suunsa kiinni.
"Rodrigo oli siellä. En tappanut häntä, siihen ei ollut aikaa. Hän tietää ja muistaa kaiken. Luultavasti Morgan johtaja tietää, tapoimmehan hänen sotureitaan silloin muinoin."
Nikko kalpeni heti kun mainitsin Rodrigon nimen. Hän vaikutti voivan pahoin, mutta piti kaiken sisällään.
"Et ole tosissasi", Nikko vaikeroi.
"Olen. Ainiin, katso, jos se auttaa", sanoin ja vedin paitani pääni yli. Nikko silmäili tuhoutunutta ihoani, pilattua vartaloani. Kehoni oli karhea ja rupinen, punaisia ruoskan jälkiä kulki joka suuntaan. Olin laihtunut paljon, näin sen nyt. Kylkiluuni pilkottivat näkyville ja vatsani oli minimaalinen.
"En tiennyt, en olisi ollut niin iso kusipää", Nikko katsoi minua huolestuneena ja otti askelen lähemmäs, tarkastellen arpia.
"Olin neljä viikkoa poissa, niin vähällä ruualla kun minut saatiin pysymään elossa ja satunnaisilla kidutussessioilla. Se tekee tämän", sanoin.
"Ja minä kokonaisen vuoden", Erwin sanoi, liittyen vihdoin keskusteluun.
"Joten jos ymmärtäisit jättää meidät rauhaan, olisin kiitolinen. Puhutaan Rodrigosta ja miten hoitelemme hänet joskus toiste." Tartuin Erwinin kädestä ja johdatin hänet Nikkon ohi olohuoneeseen.
"Olen pahoillani", Nikko sanoi. "Olin tyhmä, taas."
"Voit saada huoneesi takaisin jos kykenen luottamaan sinuun, mutta nyt tulet asuaan asunnossasi. Kannattaa mennä pakkaamaan kamojasi", sanoin, sitten menin Erwin perässäni makuuhuoneiden käytäville ja kävelin Nikkon huoneen ohi, sitten Evelynin huoneeseen.
Avasin sen huoneen oven, käsi täristen. Erwin ehti vilkaista minua huolestuneesti, ennen kun näki huoneen sisällällön.
Vihreähiuksinen nainen, Álywah, makasi sängyssä liikkumattomana viiden lääkärin ympäröimänä. He kaikki - paitsi Álywah - nostivat päänsä suuntaani.
"Olet palannut!" joku hihkaisi.
"Miten Álywah voi?" kysyin huolestuneena, kävelin hänen vierelleen. Hänen rintansa kohosi rauhallisesti ja hän piti silmiään kiinni, kuin oli syvässä unessa.
"Hän oli hereillä eilen, mutta on nyt nukkunut todella pitkään. Hänellä ei ole paljoa voimia, mitä ennemmin saat hänestä haluamasi tiedot sitä parempi. Uskon hänen sairastavan jotain vakavampaa. Pelkkä nuoli polvitaipeeseen ei tee tätä", mieslääkäri selitti.

Lääkärit olivat paikanneet minut ja Erwinin, sitten söimme kunnolla ja vein Erwinin kierrokselle talostani (Näimme Evelynin, oli ihana nähdä häntä) ja kiersimme heimon saarenkin. Kaikki tervehtivät minua helpottuneena paluustani, mutta en osannut enää hymyillä takaisin ja vilkuttaa, joten vain nyökkäsin heille.
"Menemmekö katsomaan sitä morgalaista? Entä jos se on lähetetty meidän perään?" Erwin kyseli meidän ollessamme taloni edustalla.
"Hän tuli tänne ennen meitä, ei siinä olisi järkeä. En tiedä mitä hän tekee täällä, annetaan hänen selittää", sanoin ja lähdimme kävelemään vankilaamme kohti. Keskustelimme kaikkea, lähinnä tulevaisuudestamme. Nimittäisin Erwinin pian soturiksi, varmaan huomenna.
"Minulla on huono olo, tehdään se nopeasti", Erwin sanoi saavuttuamme tyrmien läheisyyteen. Katsoin häntä huolestuneesti ja pysähdyin.
"Miten?"
"Tehdään tämä ensin", hän hymyili heikosti ja jatkoi kävelemistä.
Kävelimme vankilan ovelle ja Erwin pysähtyi. Kysyin häneltä mikä hänellä oli, johon hän vain pudisti päätään.
Hänen puhuessaan hänen äänensä värisi: "Voinko odottaa tässä? En tahdo takaisin, anteeksi Lucius."
Kurtistin kulmiani huolestuneena ja käännyin hänen puoleensa kääriäkseni käteni hänen kaulansa ympärille.
"Koska se muistuttaa sinua Morgasta?" kysyin pää kallellaan.
"Tiedän sen olevan tyhmää, mutta…"
"Ei se ole. Voit tietenkin jäädä", sanoin ja suutelin häntä nopeasti.
Irrotin otteeni hänestä ja avasin rautaoven tyrmiin. Erwin oli oikeassa, mieleeni tuli heti kaikki Morgassa tapahtunut. Ehkä hänelle kävi siellä jotain pahempaa, josta ei ole vielä kertonut.
Tyrmäni ei ollut läheskään yhtä suuri kuin Morgan, eikä siellä ollut puoliakaan vankeja. Suljin oven ja kävelin sellien ympäröimällä käytävällä, kasvoni olivat jälleen muuttuneet ilmeetömäksi. Vartija ohjeisti minut tulokkaan sellille, menin seisomaan hänen kaltereidensa eteen. Silmäilin siellä olevaa naista, hän oli mustatukkainen ja kalpea.
"Tahdoit puhua kanssani. Tässä olen", sanoin ääneni palautuen siihen tavalliseen: ääneni kuului selkeästi, mutta sanoista ei kyennyt erottamaan mitään tunneta.


Nimi: Alaska Anwarin tytär

25.12.2017 04:47
Heräsin Nikkon vierestä. Kaikki vaatteet olivat päälläni, Nikko oli vain kiertänyt kätensä ympärilleni. Heräsin aikaisemmin kuin Nikko, joten nousin varovaisesti ylös.
”Huomenta”, Nikko mutisi, ilmeisesti olin herättänyt miehen.
Hymyilin, ja painoin nopeasti suukon Nikkon poskelle. Salamannopeasti mies kuitenkin tarttui lantiosta, ja veti minut päällensä. Nauroin hiukan, ja painoin nyt kunnon suudelman tämän huulille. Miehen kädet vaelsivat takapuolelleni, ja jatkoin suutelua yhä vain kiihkeämmin. Nousin istumaan hajareisin pojan päälle. Virnistin hiukan, ja nousin ylös sängystä. Nikkon sänky oli valtava verrattuna patjaan jolla olin tottunut nukkumaan. Sidoin hiukseni tuttuun tapaan nutturalle.
”Miksi et ikinä pidä hiuksiasi auki? Näyttäisit superkauniilta”, Nikko sanoi, kurtistaen kulmiaan.
En vastannut, vedin korsettivyöni vain kireämmälle. Samassa kuului askeleita käytävältä. Nikko oli hetkessä pystyssä, ja käveli ovelle. Sen takana seisoi Lucius. Kuulin Nikkon äänestä, että tämä oli loukkaantunut. Kävelin huoneeseen, tiukat mustat housut päälläni. Verinen valkoinen paita oli yhä päälläni, Nikkon paidat olivat niin isoja, ettei ollut mitään järkeä ottaa niitä. Luciuksen näkeminen ei ollut negatiivista eikä positiivista, vaan jotain siltä väliltä. Oli kuitenkin hyvä että heimon johtaja oli palannut.
”Sanoin aika monesti, ettet pane talossani ketään”, kuulin Luciuksen sanovan turhautuneena.
Kävelin Nikkon viereen.
”Anteeksi nyt vaan, lopettakaa ennen kuin aloitatte”, sanoin murhaavalla äänellä.
En jaksaisi nyt mitään veljesriitaa. Katsoin kumpaakin varoittavasti.
”Ellette halua että mä usutan muutaman hyvin vihaisen crewanin teidän kimppuun, kannattaa lopettaa”, sanoin.
Samassa katseeni kiinnittyi Luciuksen vieressä olevaan mieheen, jonka kaulassa oli myöskin fritsuja. Pidin neutraalin ilmeen kasvoillani, vaikka minua naurattikin todella paljon.
”Hauska tavata vain, Luciuksen uusi poikaystävä”, naurahdin, ja ojensin miehelle käteni.
Nikko tarttui minua lantiolta, ja veti minut aivan lähelleen. Nautin tämän kosketuksesta, mutten onneksi näyttänyt sitä ulospäin.
”Olen Alaska, eläinten kesyttäjä ja soturi. Että mikäli tarvitset cervuksia, ne on mun erikoisalaa, multa saa koulutettuja”, lipsautin.
Olin valehdellut Luciukselle aikaisemmin että en enää kouluttanut cervuksia. Vedin käden suulleni, ja Nikko takanani nauroi hiukan. Olin aivan kiinni Nikkossa, tämän kädet olivat oikeastaan kiinni perseessäni. Pidin yhä viileähkön ilmeen kasvoillani, katsellessani kaksikkoa. He olivat söpö pari.
”Ja niin, täällä on tapahtunut hyvin paljon. Äsken tänne tuotiin tatuoinnin perusteella morgalainen, erittäin vihainen tyttö, joka potkas Ameliaa ja sai Jonathanin suuttumaan kunnolla. Ja sen lisäksi mun perhe...”, sanoin mutta lopetin lauseen kesken.
Tunsin Nikkon halaavan minua tiukasti, sulkiessani hetkeksi silmäni. Pakko kai siitä olisi kertoa heimon johtajalle.
”Angelina sekosi ja tappoi kaikki. Mäkin olisin vainaa ilman Nikkoa”, sanoin kiitollisena.
Harvoin puhuin näin paljon, mutta Nikko sai paremmat puoleni esille.
”Eikö teidän kannattaisi kutsua lääkäri tänne? Keltarutto on niin levinnyt, ettei teidän varmaan kannata mennä lääkärin talolle? Sun kasvot näyttää rehellisesti sanottuna ihan hirveiltä”, sanoin.
Nikko päästi irti lantiostani, ja katseli veljeään hiukan kyseenalaisten tätä.
”Ootteko te nyt sitten... Pari? Kun teillä kummallakin on fritsuja?” Nikko kysyi.
Katsoin Nikkoa kuin tämä olisi idiootti. Tönäisin tätä kevyesti lantioon, varoen satuttamasta.
”Eiköhän sun broidis kyllä kerro sen sulle. Sitä paitsi, eiks se oo aika ilmiselvää. Älä ole voikukka, Nikko”, sanoin viitaten tyhmyyteen.
Poika mutristi huuliaan. Pyöräytin silmiäni. Venytin muutaman kerran kipeää kättäni.
”Nikko, älä harkitse lääkärin alaa”, mutisin kun tunsin kuuman ihon, joka oli täysin pingottunut.
Poika oli heti vierelläni, ja nosti minut syliinsä.
”Laske mut alas!” huudahdin. Hieno yritys sankari, mutta Nikkon polvet pettivät, jonka seurauksena kumpikin makasimme maassa.
”Ei vittu... Lähden ulos cervuksen kaa, tuutko messiin?” kysyin Nikkoa. Poika näytti siltä kuin olisin kysynyt tätä kuuhun.
”Ei sitten”, naurahdin, lähtiessäni kävelemään portaita alas. ”Moikka kaikille! Nikko, tuun käymään illalla”, jatkoin.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

25.12.2017 03:44
Juoksimme alamäkeä pitkin kohti metsää täynnä kuolleita puita. Jos muistin oikein, sen nimi oli Kuolon metsä, joka sopi todella hyvin sen nimeksi; Lehdettömät puut seisoivat paikoillaan pitkinä ja ylväinä, aavemaisesti odottaen meitä. Koko paikka näytti kuolleelta, aluskasvillisuus oli kellertävää tai rusehtavaa, siellä mikään ei näyttänyt olevan vihreää.
Erwin juoksi edessäni, yritin kiriä hänen vierelleen, mutta olin hitaampi. Paikkojani koski, mutta yritin keskittyä vain juoksemiseen.
Kuskit eivät näyttäneet sotureilta, he tuskin lähtisivät peräämme, mutta varmasti hälyttäisivät oikeat soturit paikalle. Varmasti minun tuurillani siellä paikassa minne he olivat menossa oli satoja sotureita, ja he usuttaisivat ne meidän kimppuumme. Ehkä jos Erwin olisi ainoa pakeneva he eivät vaivautuisi, mutta jos he tajusivat minun olevan kuka olen, olisimme ongelmissa. Onneksi he eivät nähneet meitä läheltä, meillä oli toivoa.
Kiidimme metsään, Erwin hidasti, jotta pääsin hänen vierelleen. Hypimme kaatuneiden puiden yli ja otimme askeliimme vauhtia reittillämme olevista puunjuurista.
Hidastimme jonkun ajan päästä vauhtiamme, olimme jo täysin metsän keskellä, en nähnyt missään suunnassa muuta kuin kuollutta puuta.
"Kätesi", Erwin sanoi ja nosti käteni ylös. Joku haavoista oli avautunut ja nyt vuosi taas verta, en ollut edes huomannut sitä adrenaliinin takia. Nyt kuitenkin kipu alkoi tuntua. Hihassani oli verisiä länttejä.
"Emme voi välittää siitä nyt. Yritetään päästä rajan yli mahdollisimman pian, eivät he uskalla seurata meitä sinne - en tiedä seuraavatko he meitä vieläkään, heillä ei ole paljoa johtolankoja meidän sijainnistamme ennen kuin ne vaunujen kuskit vievät tietonsa leiriin", sanoin vetäessäni hihaani ylös. Ei se haava ollut pahasti auennut, mutta oli silti. Laskin hihani.
"Jatketaan. Pysähdytään vasta heimoni mailla, voimme yöpyä siellä. Aurinko luultavasti kerkeää jo laskea kun pääsemme sinne", sanoin ja lähdin hölkkäämään. Erwin sanattomana seurasi.

Olimme kai todella onnekkaita, mutta emme törmänneet kertaakaan ihmiseen eikä kukaan näyttänyt olevan perässämme, kai soturit eivät vain tienneet mistä etsiä. Ylitimme rajan ja jatkoimme vielä matkaa, kunnes raja oli kaukana selkiemme takana.
Kuu loisti taivaalla ja olin täysin uupunut. Jokaista paikkaa koski, vammojeni sekä liikkumisen takia. Olimme varmasti liikkuneet monia tunteja. Kurkkuni olisi kuiva kuin aavikko, jos emme olisi pysähtyneet juomaan joesta.
Nyt teimme leiriä korkeiden kuusien ympäröimälle aukiolle, rakensimme yhdessä meille pienen laavun ja uupuneena heittäydyin siihen makaamaan.
"Huomenna takaisin heimoon. En ikinä olisi ajatellut olevani niin iloinen pääsemään kuuntelemaan heimolaisten valitusta", huokaisin ja nousin istumaan. Erwin käveli laavun takaa luokseni ja piti käsiään edessään kupissa, kantaen jotain, pimeässä en nähnyt mitä. Hän istui vierelleni ja ojensi minulle toisen käsistään.
"Löysin mustikoita, ota", hän sanoi ja tiputti osan käteeni. Tarkkailin tummia marjoja, niitä ei ollut paljoa, mutta olisin ollut yhdestäkin kiitollinen. Olin kaataa kaikki suuhuni, mutta vilkaisin Erwinin käsiä. Hän oli antanut minulle paljon enemmän kuin itselleen, hänellä oli säälittävän pieni määrä niitä. Vilkaisin hänen kasvojaan, Erwin katseli marjojaan ja alkoi syödä niitä yksi kerrallaan.
Otin puolet omista marjoistani toiseen käteeni. "Erwin", sanoin, joka sai hänet kääntämään päätään.
"Avaa suu", virnistin ja vein käteni hänen suunsa eteen. Kaadoin marjat hänen avoimeen suuhunsa ja sanoin: "Et voi antaa minulle niin paljon ja itsellesi niin vähän."
Erwin pyöritti silmiään, koska ei halunnut puhua suu täynnä. Hän kuitenkin sai ne nieltyä ja vastasi: "Olet huonommassa kunnossa kuin minä." Hänen siniset silmänsä olivat vielä kirkkaammat kuunvalossa ja vaikuttivat hehkuvan, vaikka hänen ripsensä laskivatkin varjon hänen silmiensä ylle.
"Ja sinä et osaa syödä siististi", sanoin virnistäen ja pyyhkäisin mustikkaa pois Erwinin poskelta. Erwin värähti kosketuksestani.
"Turpa kiinni", hän naurahti ja veti toisen jalkansa hieman koukkuun. Olimme taas hetken hiljaa.
Mietin häntä, jonka tajusin olevan tyhmää. Minun pitäisi keskittyä siihen mitä teen Morgan suhteen palattuani heimoon ja siihen työmäärään joka minulla tulee olemaan, mutten saanut Erwiniä päästäni. Pelkästään ajattelemalla häntä sykkeeni kiihtyi ja hengitykseni muuttui raskaammaksi.
"Miten ajattelet heimosi suhtautuvan minuun?" Erwin kysyi.
"Hyvin. He ovat hyväsydämisiä, kunhan pääsevät ensimmäisten epäluulojen yli. He olisivat tyhmiä jos eivät pitäisi sinusta", sanoin.
"Toivottavasti", hän totesi ja sen jälkeen hymähti katsellen jalkojaan. "Lucius…", hän aloitti.
Erwin käänsi katseensa minuun, mustat pupillit laajentuneina. En voinut katsoa muualle kuin hänen silmiinsä ja sydämeni tuntui nyt hakkaavan niin lujaa, että pelkäsin Erwinin kuulevan sen. Erwinin huulille nousi pieni hymy.
"Tahtoisin jatkaa siitä mihin jäimme", hän sanoi, melkein kuiskaten. Hymyilin tietäen mitä hän tarkoitti ja nojasin Erwiniä kohti, polttava tunne syntyi rinnassani. Tällä kertaa veisin sen loppuun asti.
Nousin polvilleni ja laskin toisen käteni Erwinin kaulalle ja toisen pidin maassa tukena, ja siirsin itseni hänen päälleen, toinen jalka hänen jalkojensa välissä. Liikutin toista kättäni hitaasti ylemmäs, aina hänen leualleen asti. Tunsin saman kuumuuden ja sähköisyyden ilmassa, se kihelmöi kasvojani. Erwin silmäili minua suu hieman raollaan, rinta kohoillen hengityksestä. Hän laski painonsa käsilleen, nojaten hieman taaksepäin ja sitten nosti toisen kätensä kaulalleni. Hänen kosketuksensa oli polttava ja teki janostani sietämättömän.
Kasvoni lähestyivät häntä, tein sen ottaen aikani, nauttien jokaisesta sekunnista - nyt kukaan ei keskeytäisi meitä.
Kun huulemme olivat muutaman sentin päästä toisistaan, kuiskasin: "Pitäisin siitä myös", ja virnistin. Erwin henkäisi ja puri huultaan, mutta päästi irti ja antoi huultensa jäädä rennoksi. Laskin käteni takaisin hänen kaulalleen ja vedin hänen paitansa kaulukset nyrkkiini .
Odotin vielä muutaman sekunnin, molemmat tiesimme mitä tapahtuisi. Ilma oli huumaava, tunsin Erwinin raskaan, lämpimän hengityksensä ihollani.
Katsoimme toisiamme silmiin, mutta suljimme ne kun nykäisin Erwiniä lähemmäs ja yhdistin huulemme. Hänen paksut huulensa iskeytyivät omiani vasten ja suutelin häntä, kuin en enää ikinä pystyisi uudelleen. Kipinä välillämme ei kuollut, vaan kasvoi roihuavaksi liekiksi. Emme kyenneet aloittamaan varovaisesti, vaan suudelma oli täynnä intohimoa ja tunnetta. Tuntui niin hyvältä suudella häntä ja koskea häntä. Lopetimme vain ottamaan happea, mutta yhdistimme aina huulemme uudelleen.
Erwinin tukeva käsi petti ja kaaduimme maahan, huulemme pysyen tiukasti yhdessä. Huokaisimme sulosointuja toistemme huulia vasten, Erwinin ääni sai minut vain tahtomaan enemmän. Pelkäsin, etten voinut lopettaa.
Vetäydyin silti pois, nähdäkseni hänet. Erwin katsoi minua rinta tasaisesti kohoten, huulet turvonneina käsittelystäni.
"Älä lopeta", hän voihkaisi ja yritti nykäistä minua takaisin.
Virnistin hänen kärsimättömyydelleen ja sanoin: "En aiokaan, teen vain jotain muuta."
Siirsin huuleni hänen kaulalleen ja suutelin herkkää ihoa, jättäen merkkejä minusta, kauniita mustelmia. Erwin voihki ja huokaili häpeilettömästi, ei kukaan ollut kuulemassa.
"Vittu", hän henkäisi.
"Tiedän", mumisin ja jätin vielä yhden fritsun hänen kaulalleen ennen kuin päästin hänestä irti, en kauaksi, koska Erwin veti minut paidastani lähelleen ja huuleni kiinni omiinsa. Hän puri hellästi alahuultani, ansaiten minulta tyytyväisen voihkaisun. Tunsin Erwinin huulien kaartuvan hymyyn hänen kietoessa kätensä kaulani ympärille.
"Hyvä, että jouduit vankilaan. Emme olisi muuten tavanneet", hän henkäisi silmät tuikkien suudelmamme välissä. Hän nousi istumaan ja minä kellahdin istumaan hänen vierelleen.
"Suu kiinni ja suutele minua", hymähdin ja vein huulemme jälleen yhteen. Erwin teki niin iloisesti, mutta laski kätensä paitani reunalle ja alkoi kääriä sitä ylöspäin. Jouduimme eroamaan, että sain vedettyä sen pääni yli. Kun viskasin sen maahan Erwinkin oli heittänyt omansa menemään, kalpea lihaksikas iho kuultaen paljaana pimeässä. Hän tuli päälleni ja palautti palveluksen, antaen minulle fritsuja kaikkialle kaulasta asti juuri housujeni ylle. En äännähtänyt yhtä helpolla kuin Erwin, mutta hän sai minut voihkimaan malttamattomana. Hän virnisti aina kun päästin äänen, tyytyväisenä aikaansaannokseensa. Hän vei huulensa takaisin omilleni ja suuteli minua nyt herkemmin, mutta hitaasti voimistaen sitä. Hänen sormensa hamuilivat housujeni reunaa, hän tiesi minun haluavan enemmän - seisokkini teki sen aika selväksi.
"Ei vielä, en tahdo tehdä sitä täällä", sanoin silti ja vedin hänen kätensä ylös. Erwin nyökkäsi ja vietimme vielä hetken aikaa vain suutelemassa, mutta pian lopetimme ja nukahdimme toisiemme käsiin.

Heräsin käteni Erwinin ympärillä, hänen selkänsä rintaani vasten painautuneena. Pian hänkin heräsi, silloin suutelimme nopeasti toisillemme huomenet ja puimme päälle ja lähdimme kävelemään.
Meni muutamia tunteja, kunnes vihdoin pääsimme leiriin vievälle sillalle. Olin hermoissani, en tiennyt miksi. Minun pitäisi olla onnellinen päästessäni kotiini, olinkin, mutta ahdistus puristi sydäntäni. Kävelin Erwin vierelläni sillan yli, ollessani porttien lähellä ne avautuivat iloisten huudahduksien saattelemana. "Johtaja palasi!","Lucius on tullut takaisin!"
Ihmiset ympäröivät meitä, mutta varajohtajani Aurey oli nopeasti porteilla meidän luonamme ja hän välittömästi kysyi: "Mitä tapahtui? Mitä kasvoillesi kävi? Oletko kunnossa?"
Hymähdin, tuntui hyvältä nähdä Aureyn kasvot ja kuulla hänen vaativa äänensä.
"Morgalaiset hyökkäsivät kimppuuni ja veivät tyrmiinsä, he eivät kohdelleet minua kovin vieraanomaisesti. Tässä on Erwin, Erwin Judasin poika. Hän auttoi minua pakenemaan, teimme sen eilen iltapäivällä", selitin.
"Vitun Morga, vain he teksivät jotain noin idioottimaista", Aurey sihähti. "Anna vain käsky, niin lähetän armeijamme marssimaan heidän ovilleen."
"Emme ole tarpeeksi vahvoja, keltarutto on vienyt paljon hyviä sotureita. Meidän täytyy odotaa ja iskeä kun on parempi aika", sanoin, lähdimme kolmistaan kävelemään taloani kohti. Erwin katseli hämmästyneenä ympärilleen, mutta lumoutui taloani ympäröivästä kultaisesta lohikäärmeestä.
"Et todella aio kostaa?" Aurey kysyi.
"Aion, mutten vielä", sanoin.
"Kasvosi.. Luoja, voin vain ajatella miltä muu kehosi näyttää", Aurey mutisi. "Ilmoitan paluustasi lopulle heimolle, mene sinä kertomaan Nikkolle paluustasi ja lepää vähän."
"Kiitos Aurey, arvostan sitä. Puhumme tästä lisää myöhemmin", sanoin ja erosimme hänestä. Johdatin Erwinin kirjastoon, tervehtien heimolaisia matkalla. Kapusimme torniin ja päädyimme asuntoni ovelle, avasimme sen ja Nikko olikin oven edessä seisomassa.
Hänen silmänsä laajentuivat hänen nähdessään minut, sitten hän alkoi silmäillä kasvojani, mitä luultavimmin arpeani.
"Vitun paskiainen, luulin sinun jättäneen minut taas", hän parahti, mutta kuulin helpotuksen hänen äänessään.
"Morgalaiset kaappasivat minut. Missä Evelyn on?" kysyin ja vilkuilin ympärilleni.
"Tosissasi välität siitä enemmän kun minusta? Et edes kertonut kuka tuo on." Hän osoitti Erwiniä.
"Erwin auttoi minua pakenemaan, käyttäydy hänen ympärillään. Etkai ole sotkenut? Tuhonnut mitään?" kysyin ja tutkailin huonetta.
"Ja mitä Alaska tekee täällä?" kysyin huomatessani Alaskan kävelevän huoneeseen. "Sanoin aika monesti, ettet pane talossani ketään", voihkaisin ja vedin sormet hiuksieni lävitse.
"Emme me tehneet mitään. Ja hyvä sinun minua syyttää mistään, mitä nuo fritsut kaulassasi sitten ovat?" Nikko murahti.
"Fritsuja", sanoin ja pyöräytin silmiäni.

Nimi: Maddison ”Banshee” Murphyn tytär

25.12.2017 00:56
Kiisin Morgan rajan ohi, suoraan Veneficiumin puolelle.
”Haistakaa vittu!” huusin minua seuraaville sotureille.
Veneficiumin puolella olisin sentään hiukan suojemmassa, Joshua ei välttämättä lähettäisi Veneficiumin puolelle sotureita perääni. Tosin ei siitäkään ollut aina varma. Mies oli hullu, täysi kahjo.
”Haista vittu, Banshee! Olet petturi, hakkasit yhden alokkaan”, Anya, toinen alokas sihisi.
Virnistin, juostessani kauemmas. En ollut nopea juoksija, mutta Anya oli hidas. Oikeasti hidas. Ja tämä luuli saavansa minut kiinni. Idiootti. Veneficiumin puolella oli kuitenkin huonojakin asioita. En osannut esimerkiksi liikkua ollenkaan. En tiennyt missä leiri oli, olin pihalla kuin lumiukko. Veneficiumin maasto oli ihan mukavaa, ainakin yhtä mukava kuin Morgan, ellei jopa parempi. En oikein viihtynyt Morgassa, osa oli liian pehmeitä persoonia, osa taas liian hulluja. Kaivoin taskustani heittoveitseni. Olin saanut varastettua ne. Vitun mulkut, he olivat antaneet minun pitää vaatteni päällä, ennen kuin minut oli häädetty. Koko vaatekerrastoni oli täynnä aseita, kukaan ei ikinä löytäisi niitä kaikkia. Toisaalta, en valittaisi, ihan mukavahan se oli pitää aseita lähellä. Maleskelin rauhalliseen tahtiin, vihellellen vittumaisesti. Veneficiumin soturit olivat joko kuuroja, laiskoja tai tyhmiä. Tai ehkä kaikkia, sillä missään ei näkynyt ristin sielua. Astelin ihan tahallani risujen päälle maihareillani, kädet housujeni taskuissa. Näytin varmasti hyvin viattomalta, sarkasmilla. Olin saapunut ilmeisesti heidän leiriinsä, olin kävellyt jonkun sillan yli.
”Kuka olet?” kuului tiukka ääni vierestäni. Edessäni seisoi hyvin miesmäinen nainen tai toisinpäin, en oikein osannut ottaa kantaa.
Ylimielisen vittuuntunut virnistys nousi huulilleni.
”Mutsis”.
Nainen (tai mies) puristi leukansa yhteen, ja kohotti miekkansa. Kallistin päätäni, sekä kohotin vasenta kulmaani hennosti.
”En ole tehnyt mitään rangaistavaa, vai olenko?” kysyin, hymyillen kettuillen selvästi.
Miesnainen tarttui käteeni, ja riuhtaisi minut aivan lähelleen. Katsoin tätä tuhratuilla silmilläni tiukasti, ja tartuin tämän olkapäihin. Tämä oli koskenut minuun.
”Päästä irti. Jos joku koskee minuun, tapan sen”, sihahdin.
Soturi katsoi minua siristäen tummanruskeita silmiään. Tämän tummanruskeat hiukset olivat koottu jonkinlaiselle nutturalle.
”Vastaa kysymykseen, kuka olet?” nainen toisti rauhallisesti.
Naurahdin halveksuen ja tönäisin tämän kauemmas. Tämä tarttui heti kurkustani kiinni, mutta kuten Murphy oli opettanut, nopealla liikkeellä estin yrityksen.
”Olen sulle vaikka Jumala. Muut kutsukoon mua Bansheeksi”.
Naisella meni totaallisesti kuppi nurin. Tämä syöksyi kimppuuni, ja yritti jotenkin kai saada minut maahan. Nauraen pyrähdin kauemmas, ja löin tätä vatsaan tiukasti. Nainen huusi jotain, mikä sai kasan vartijoita hyökkäämään kimppuuni. Katsoin kaikkia murhaavasti. Mulkerot.
”Haluan tavata Lucius Lorenzon pojan”, sihahdin.
Muutama vartija jutteli jotain keskenään, mutta lopulta yksi heistä astui lähemmäs.
”Saat odottaa tyrmässä siihen asti kunnes hän palaa”.
Naurahdin halveksuvasti, ja revin itseni irti toisen vartijan otteesta.
”Mäkö olen joku joka odottaa tyrmässä? Dumass, älä ole tyhmä”, sihahdin uhkuen syvää inhoa.
Vartija naurahti hiukan, mutta tämä oli ärsyyntynyt. Huomasin sen. Nauroin hiukan. Sylkäisin aivan tämän varpaiden juureen. Se meni ilmeisesti liian pitkälle, sillä vartija huusi: ”Tyttö tyrmään!”
Vartijat lähtivät retuuttamaan minua tyrmään. En tiennyt yhtään missä olin, mutta ainakin olin leirissä, se nyt oli selvä. Tyrmät olivat mukavampia kuin Morgassa, joten... Kai sitä voiton puolella oltiin. Minut työnnettiin kalsan näköiseen tyrmään, ja ovi lukittiin.
”Täytyy sanoa Lorenzon pojalle että tuo on erityisen tulinen tapaus”, muutama vartijoista nauroi, ja yritti kaltereiden läpi koskea minuun.
Tuhahdin, ja löin kummankin kättä. Istuin selkä oveen päin, odottamaan oi suurta johtajaa.

//Että tämmönen neiti


 

 
 
©2019 Veneficium | Tυℓєναιѕυυ∂єη Hєιмσт - suntuubi.com