Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

QUERCUSA | TENEBRAE | CORVUSA | MORGA | GLACINA | VENEFICIUM

 VARJOMUURI | VAELTAJAT

 

Veneficiumin heimon tarinat

 

Vuodenaika: Loppukesä.

Sää: Veneficiumin heimon alueella on tuulista ja lämmintä, vaikka vähän väliä sataakin.

Ruokatilanne: Ruokaa riittää hyvin kaikille.

Seuraava juhla: Syyslaulun juhla (13-15.10.2017)

Muuta: Keltarutto on levinnyt heimolaisten keskuuteen.

Tiedot päivittyvät kuukausittain.

 

Tästä pääset Veneficiumin heimon sivulle


Nimi

Kotisivut

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on kahdeksan plus kahdeksan?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Alaska Anwarin tytär

19.09.2017 16:35
Olin nähnyt Luciuksen torilla. Hymy nousi huulilleni, mutta silti hoidin ostokseni loppuun. Leivät vedin pieneen reppuun jota kannoin olallani. Keskustelu sujui ihan kiitettävästi johtajan kanssa, mikä oli oikeastaan yllättävää.
"Oletko sopinut kouluttajiesi kanssa?" Lucius kysyi.
Kohotin toista kulmaani. En ollut sen enempää jutellut Anthonyn kanssa, tämä oli lähinnä vain läsnäollessani kehuskellut naiskaadoillaan. Ikään kuin olisi joku saavutus panna kolmea naista kerrallaan! Ei ainakaan minulle.
"Juu kai. Ainakin Olivia aikoo viedä mut huomenna kouluttamaan hevosia. Ilmeisesti aloitetaan jostain ihan pienistä maitovarsoista", kerroin.
Lucius hymähti. Tämän kalpea iho ja tummat silmänaluset saivat minut todella huolestuneeksi. Mutta johtaja oli aina johtaja, enkä halunnut vaikuttaa miltään päällepäsmäriltä, sillä en sitä ollut.
"Hyvä. On aina tärkeää saada uusia kouluttajia", Lucius sanoi.
Nyökkäsin. Painoin katseeni maahan, sillä tilanne oli hiukan kiusallinen, kunnes muistin sen kummallisen sairauden.
"Olen kuullut muutaman alokkaan puhuvan keltarutosta. Mikä se on?" kysyin hiljaisella äänellä.
Muutenkin johtajan kanssa puhuminen tuntui... Kummalliselta. Kuin olisi kielletyssä puuhassa.
"Anteeksi, pitää mennä. Äiti tarvitsee apua", sanoin.
Äitini nimittäin huusi nimeäni torin toiselta laidalta. Juoksin ketterästi ihmisten välistä auttamaan naisparkaa. Vaikken ollut mikään perheeni suurin ihailija, en pystynyt näkemään toisten kärsimystä. Äitini oli nimittäin taistelussa murtanut selkänsä, ja sen takia nainen liikkui todella huonosti.
"Alaska, oletko nähnyt Alexanderia missään? Tämä taitaa olla jossain sen Elandan kanssa", Angelina mutisi, ja veti syvään henkeä.
Kurtistin hiukan kulmiani. Mitä veljeni teki Elandan kanssa? Toki tyttö oli ihan mukava, mutta että miksi? Kerroin veljelleni aina kaiken, mutta miksei tämä kertonut ikinä minulle mitään?
"Elandan? Miksi Alexander Elandan kanssa olisi?"
Angelina kohautti olkapäitään välinpitämättömästi, kuin se olisi itsestäänselvyys. Mitä se ei ollut.
"Hehän ovat seurustelleet jo aika kauan. Muutaman kuukauden. Mukava tyttö", nainen murahti.
Sydämeni tuntui heittävän volttia. Ei se, että Alexander seurusteli -poika ansaitsi onnensa - vaan se, että veljeni ei ollut kertonut minulle. Olin kertonut aina kaiken Alexanderille, ja olin luullut meidän olevan oikeasti läheisiä, ilmeisesti olin kuitenkin väärässä. Todella väärässä.

Matkani jatkui talolle, jossa Olivia asui. Koputin oveen, ja tummaihoinen nainen tuli avaamaan sen. Olivialla oli hiukset kahdella letillä, mikä teki tästä jotenkin epäpätevän näköisen.
"Mitä asiaa Alaska?" nainen kysyi epäystävällisesti, kuin kouluttamiseni olisi yksi hailea.
Vedin rauhallisesti syvään henkeä. Yksi. Kaksi. Kolme.
"Lupasit harjoitella kanssani eläinten kesyttämistä. Maitovarsojen kanssa", sanoin.
Olivia nyökkäsi ja marssi ulos talosta, pamauttaen oven kiinni. En hätkähtänyt kovaa ääntä, käännähdin vain katsomaan Oliviaa hyvin kysyvästi.
"Mennään talleille. Valitset sitten maitovarsan jonka kouluttamista harjoittelet kanssani. Vapaa-ajalla voit touhuta muiden hevosten kanssa", Olivia sanoi.
Nyökkäsin. Capriolea kouluttaisin vapaa-ajalla, jottei Olivia tekisi mitään sille.
"Et juttele kenenkään muun kanssa harjoitusten aikana. Poikaystävät ja muut säädöt voit jättää kokonaan tämän ulkopuolelle", nainen tuhahti.
Vedin syvään henkeä. Ikään kuin Olivia olisi itse joku Neitsyt Maria.
Naisen katse oli todella jäätävä, kuin olisin viemässä Anthonya häneltä. En todellakaan!
"Haluatko mennä vai jäätkö tänne?" Olivia sähähti.
Vedin jälleen henkeä. Laskin mielessäni hitaasti kymmeneen.

Koulutus meni nopeasti ohi, ja suunnistin sen jälkeen Alexanderin luokse. Halusin tietää totuuden. Jo soturiksi päässyt mies asui omassa talossaan. Kävelin tottuneesti sen luokse, ja koputin oveen.
"Alexander!" kuului naisen vaimea voihkaisu, johon sekoittui natinaa. Hetken aikaa kurtistelin kulmiani. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Luulin kuvittelevani äänen, joten avasin varovaisesti oven. Alexanderin asunto oli pieni, oikeastaan se oli vain yksi iso huone.
"Elanda!" kuului toinen parkaisu. Erotin että sängyllä liikkui kaksi henkilöä. Katsoin kauhistuneena Alexanderia ja Elandaa.
"Mä rakastan sua enemmän kuin ketään!" Alexander huusi tytölle.
Silloin nyyhkäisin, niin että Alexander huomasi minut. Käännyin nopeasti ympäri, ja paiskasin oven perässäni kiinni. Olihan se ihan kiva että Alexander oli rakastunut ja niin, mutta.. Nyt olin sitten menettänyt elämästäni sen ainoan.
"Ei helvetti", kuulin Alexanderin huutavan. Lähdin kävelemään tiukasti kauemmas.
"Alaska! Odota!" kuulin miehen, sekä yllättäen Elandan huutavan.
Miksi helvetissä nainen halusi minulle jotain hyvää? Ensinnäkin, tämä oli pannut Alexanderia niin kauan, että kaikki tiesivät siitä, paitsi minä. Kumpikin oli päättänyt olla kertomatta minulle.
"Alaska!" kuului Alexanderin huuto nyt tuplasti lähempää.
Käännyin katsomaan kaksikkoa. Kummankin kasvoilla oli kauhistunut ilme.
"Nyt riittää! Valehtelu!" sanoin rauhallisella, hiljaisella äänellä.
Nostin katseeni, ja näin Luciuksen edessäni.

//Lucius?

Nimi: Lucius Lorenzon poika

17.09.2017 02:45
Suoritettu tehtävä 15 Kolmetuhatta.

Silmäilin muutamia heimolaisia taloni edessä, he kaikki vaikuttivat olevan yhä hämillään vaikka vallansiirto tapahtuikin jo eilen. Thomas Ianin poika oli väistynyt arvostaan keskustelumme jälkeen, joka oli hänestä hyvin jaloa. Olimme tulleet yhteisymmärrykseen rauhaisin mielin, joka oli nykymaailmassa harvinaista. Se oli kuitenkin ehkäpä ainoa hyvistä asioista mitä hän on lähiaikoina tehnyt. Nyt oli vuoroni johtaa, ja nostaa heimo jaloilleen. Toki oli harmi, että asioiden piti tapahtua niin kuin kävi. En ollut tarkoittanut Thomasin kuolevan, mutta hänen vastustajansa hakkasivat miehen kuoliaaksi, raaka kuolema vanhalle miehelle. Heimo oli joutunut liian pahaan kuntoon hänen käsissään, jonkun täytyi tehdä asialle jotain. Odotettavasti muutama oli vastustanut tai kyseenalaistanut valtaani, nyt edessäni olevat ihmiset olivat juuri sellaisia. Olimme keskustelleet jo hetken, mutta jotkut eivät suostuneet hyväksyä tilannetta. Joku sanoisi sen olevan tyhmää, että olin ilman vartijoita vastustajieni edessä. Tahdoin kuitenkin osoittaa heille, etten pelännyt heitä tai tuntenut oloani uhatuksi. Enkä uskonut heidän tekevän mitään, eivät he tahtoisi kahta kuollutta johtajaa viikon sisällä.
”Thomas oli paljon parempi johtaja verrattuna sinuun! Miksi tapoit hänet?” tuhti mies mylvi parinkymmenen ihmisen joukosta. Käänsin tummat silmäni hänen suuntaansa tyynesti.
”Olen pahoillani, että tunnet minun olevan epäkelpo tähän virkaan. Toivon sinun jaksavan odottaa vielä muutaman päivän, jotta voit todella arvostella tapojani. Minulla ei ollut mitään virkaa Thomasin kuolemassa, aliarvioin vain hänen vihamiehiensä voiman. Myönnän sen olleen virheeni. Olisin ilomielin antanut hänen siirtyä vanhusten pariin”, kerroin.
”Miksei Aurey noussut johtajaksi?” eräs nainen huudahti.
”Hän ei ollut valmis. Olisi virhe tehdä hänestä vielä johtaja, hän pysyy virassaan minun varajohtajanani.”
”Kuka edes olet? En ole edes nähnyt sinua ennen!” nainen jatkoi, saaden muutamia kannustajia lausahdukseensa.
”Olen uusi johtajanne. Lucius Lorenzon poika”, totesin kylmästi, ensimmäisen kerran osoittaen jotain tunnetta puheessani. Nainen vaikutti vaikenevan yhtäkkisen äänensävynvaihtoni ansiosta. Hän tuhahti loukkaantuneesti, ja kääntyi kannoillaan lähteäkseen jatkamaan arkista elämäänsä. Laskin sormen huulelleni katsellessani protestoijien hajaantumista. Melkein kerkesin hukkua ajatuksiini, mutta huomasin vaaleahiuksisen naisen saapuneen taloni vierelle. Hän ei ollut vastustajieni joukossa, hän vain silmäili minua hämillään. Aivoissani välähti, kun tein yhdistyksen. Hän oli vastanimitetty alokas, Alaskahan se oli? Laskeuduin alas puhujanpaikalta, lavalta taloni vieressä. Ella ryntäsi vierelleni heti astuessani maankamaralle.
”Tänne on levinnyt omituista sairautta”, hän tokaisi nyökytellen hermostuneesti. Silmäkulmassani näin Alaskan hätkähtävän ja perääntyvän, käänsin päätäni katsoakseni häntä hetkeksi. Huomioni silti siirtyi takaisin lääkäriin, joka vaikutti olevan hermoromahduksen partaalla. Hän oli tunnettu yliliioittelustaan, oli seitsemänkymmenen prosentin mahdollisuus, että Ella jälleen teki kärpäsestä härkäsen.
”Tulen kohta katsomaan sairaita”, sanoin napakasti. Minun pitäisi silti tarkastaa tilanne, sillä oli mahdollisuus jostain tosissaan vakavasta. Ella nyökkäsi, ja niiasi kiitollisena ennen kuin pinkaisi juoksuun kohti lääkäreiden taloa. Käännyin vastaamaan aukiolle jääneen alokkaan. Olin hetken hiljaa, arvioiden häntä. Nainen oli todella pitkä ikäisekseen, mutta silti arvioltani kymmenen senttiä minua lyhyempi. Hän vaikutti lihaksikkaaltakin, täydelliseltä soturinalulta.
"Eikö sinun pitäisi olla kouluttajasi kanssa vielä ulkona? Vasta kaksikymmentä tuntia kahdestakymmenestäneljästä on kulunut", sanoin ilmeettömästi lähestyessäni häntä.
"Jos sanotaan vaikka niin, että mun kouluttajat flirttailevat keskenään, eivätkä keskity koulutukseeni, joten näin sen ihan turhana", Alaska sanoi ollessani tarpeeksi lähellä häntä. Nyökkäsin huvittuneesti ja loin katsekontaktin Alaskan kanssa.
"Hyvä. Voit pitää loppupäivän vapaata. Mene katsomaan vaikka hevosia, kun kerran eläintenkesyttämisestä olet kiinnostunut. Siellä on hevoseni varsa, näytän sen sinulle", sanoin. Olisi hyödykseni luoda suhteita heimolaisiin, sillä en selvästi ollut jokaisen suosiossa. Lähdin vastausta odottamatta kävelemään kohti tarhoja, mutta kuulin tytön kulkevan perässäni.
Vain muutaman hevosen tarhat olivat saarella, loput sijaitsivat sen vierellä. Tahdoin pitää omani lähelläni, ja monen korkea-arvoisen heimolaisen hevoset olivat myös siellä.
Saavuttuani hyppäsin kevyesti ja hallitusti puuaidan yli, kannatellen kehoani yhden käteni varassa. Asetuin seisomaan ja hitaasti vilkuilin ympärilleni, sitten vihelsin. Hevoseni Chiara tuli mustan varsansa kera luokseni heti kuultuaan ääneni. Muutama muukin hevonen vilkaisi uteliaasti suuntaani, mutta ei lähestynyt, tietäen Chiaran olevan lauman johtaja.
”Tässä. Sen nimi on Capriole”, sanoin nyökäten varsan suuntaan, joka piilotteli Chiaran takana. Silitin Chiaraa, joka katsoi minua lempein silmin, mutta vaikutti olevan varovainen Alaskan suhteen. Näin silmäkulmastani alokkaan polvistuvan, ja kuinka Capriole lopulta uskalsi lähestyä häntä. Varsan koskiessa turvallaan Alaskaa hymähdin, ja käännyin ympäri katsoakseni parivaljakkoa.
"Capriole on hyvin suloinen tapaus. Jos koulutat sen hyvin, saat sen omaksi. Haluan ettei se joudu yleiseen käyttöön”, sanoin. En tekisi mitään varsalla, mutta en tahtoisi sitä kaikkien barbaarien ratsastettavaksi. Jos alokas osoittaisi taitonsa, hän saisi sen. Vaistoni kertoivat hänen olevan hyvä ihminen, ja ne harvoin pettivät. Hetken kuluttua, Alaska jo pystyi silittämään varsaa.
"Hieno hevonen", hän sanoi.
Nyökkäsin.
"On hienoa saada heimoon lisää sotureita", sanoin monotonisesti, kallistin päätäni katsoessani häntä. Hän hymyili minulle leveästi, erikoista. Mieleeni tuli lähteä katsomaan mitä asiaa Ellalla oli, olinhan johtaja, minun piti keskittyä työhöni. Lähdin kävelemään ulos aitauksesta, ja Alaska tuli perääni. Kävelimme hetken matkaa yhdessä.
"Mikä Anthonyssa on sellaista, ettet haluaisi häntä kouluttajaksesi?" kysyin. Päättelin Anthonyn olevan ongelma, sen verran hänen luonteestaan tiesin. Alaska pysähtyi.
"Anthony makaa jokaisen perheenjäseneni kanssa. Äitini. Siskojeni", hän kertoi.
Nyökkäsin, ajatukseni karkasivat miettimään omaa perhettäni. Olin orpo. Perheeni oli kissani Evelyn, sekä pikkuveljeni Nikko, joka oli paljon huonompaa seuraa kuin kissani.
"Voit mennä. Hei hei", mutisin yhä ajatuksissani, viittoen alokkaan pois.
”Hei hei vaan", hän sanoi kävellessään ohitseni.
Laskin jälleen peukalon huulelleni mietteliäästi, ja käännyin katsomaan kuinka Alaska lähestyi kouluttajiaan. Minun olisi parasta esitellä itseni heille, he eivät tietäneet johtajuudestani vielä, jos olivat olleet Alaskan kanssa koko yön. Ei nyt, en halunnut sekaantua heidän draamaansa. Minun pitäisi käydä Ellan luona ja suunnitella entisen johtajan hautajaiset, olisi epäkunnioittavaa vain haudata hänet kenenkään tietämättä, jokainen johtaja ansaitsi kunnon hautajaiset. Mutta minun piti valmistella vakuuttava puhe, etten syyllistäisi hänen vihamiehiään tai suututtaisi heitä. Johtajuuteni alkutaipaleella en tarvinnut lisää vastustajia. Huomasin Alaskan lähtevän kiivaana takaisin tarhoille, nähtävästi heidän keskustelunsa ei ollut sujunut hyvin.
”Hei, tiedätkö missä johtaja on? Kai jollekin pitää ilmottaa, että tulimme etuajassa?” Anthony Johnin poika huudahti lähestyessään minua ärtyneen oloisen naisen kanssa. Nostin katseeni ilmeettömästi häneen ja kallistin päätäni miettien.
”Tiedän jo, että tulitte. Turha ilmoittaa, näen kyllä.”
”Anteeksi?” nainen kysyi.
”Ollessanne poissa, siirryin valtaan. Thomas Ianin poika harmiksemme menehtyi vihamiehiensä käsissä, en pystynyt estämään sitä. Nimeni on Lucius Lorenzon poika.”
He vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä.
”Ja saanen ehdottaa, että prioriteettinanne pysyy alokkaanne koulutus. Ei ole suvaittua keskittyä ihmissuhteisiin, tai riidellä niistä alokkaanne läheisyydessä”, sanoin. He vaikuttivat olevan enemmän hämillään, joten jätin heidät keskustelemaan asiat läpi keskenään. Minulla oli juuri nyt isompia huolia, minun pitäisi jaksaa Ellan hysteriaa. Toisaalta, en saanut aliarvioida tapausta, ennen kuin tiesin todella mitä tapahtui.

"Päivää", sanoin ilmeettömästi astuessani lääkärin taloon. Pistävä, hapan haju täytti synkän ja kuuman huoneen. Olin yllättynyt näystä, koko aula oli täynnä sairaita. Heitä istui penkeillä, nojasi seiniä vasten ja makasi lattialla. Totta puhuen, en voinut sadan prosentin varmuudelle väittää kaikkia eläviksi. Moni lääkäri juoksi ympäriinsä hädissään, kannellen kaikenlaisia pulloja ja pusseja täynnä lääkkeitä ja yrttejä, mutta Ella säntäsi suoraan luokseni peittäen suunsa jollain rievulla.
"Ei! Et voi sairastua, poistu heti! Rutto leviää todella nopeasti, ja jo neljä on menehtynyt. Pese kätesi välittömästi, tai oikeastaan koko vartalosi. Keskustelemme tästä talon ulkopuolella, sopivan välimatkan päässä toisistamme. Saatan jo kantaa sairautta", Ella selitti. Hänen silmistään loisti epätoivo ja pelko, ehkä hän ei liioitellutkaan tällä kertaa. Huone oli täyttynyt itkevistä ja voihkivista ihmisistä, joiden kasvoilla oli keltaisia paiseita, jotka näyttivät erittävän jonkunlaista valkeaa nestettä. Jotkut raapivat näitä, mutta alkoivat kiljua tuskasta veren värjätessä kätensä ja kasvonsa.
"Älkää raapiko niitä! Ne ovat hyvin sensitiivisiä, älkää..." joku lääkärinainen voihki, hän vaikutti puhuvan kuuroille korville. Paiseiden täytyi olla todella kutiavia jos ihmiset eivät välittäneet niiden kivuliaasta puhkeamisesta raapiessa. Näin oksennusta lattialla, joka oli sekoitus ihmisen mahalaukun sisällöstä sekä verestä. Lääkäreillä ei näyttänyt olevan aikaa siivota, vaan he käyttivät kaiken aikansa kahdenkymmenenkolmen potilaan hoitamiseen. Sairaus näytti vaikuttavan kaikenikäisiä, sillä näin lapsen huoneen nurkassa itkemässä. Vasen puoli pojan kasvoista oli täynnä rakkuloita, ja niistä valui hitaasti verta hänen kaulalleen ja paidalleen. Oli pääteltävissä, että poika oli ainut perheestään joka kantoi tautia, sillä kukaan ei ollut pojan kanssa. Oletin kaikkien sairaiden olevan karanteenissa täällä, jos tauti kerran oli niin helposti leviävä kuin Ella väitti.
Nyökkäsin ymmärtäväisesti Ellalle, mutta kävelin hänen ohitseen lapsen luo. Hän olisi estänyt minua etenemästä, mutta ei kehdannut koskea minuun sairauden levittämisen pelossa. Kyykistyin itkevän pojan eteen ja tutkailin tätä ilmeettömästi. Lapsi lopetti itkemisensä ja nyt silmäili minua pelokkaasti. Kyynelet kimmelsivät pojan terveellä poskella ja paiseista uhkuva erite toisella.
"Hei. Olen Lucius."
En saanut vastausta.
"Uskon paiseiden levinneen hänen nieluunsa, poika ei pysty puhumaan", kovin kalpea tyttö viereltäni kertoi. Nostin katseeni yllättyneenä, mustahiuksisen tytön täytyi olla uusin lääkärialokas, Guinevere Dracon tytär. Muistin hänen nimityksensä pari päivää sitten, oli aina tärkeä saada uusia lääkäreitä. Vaikka moni luuli toisin, työ oli emotionaalisesti hyvin raskasta. Nyökkäsin hänelle, ja käännyin vastaamaan pojan.
"Heimossamme työskentelevät pätevät lääkärit, uskon heidän pystyvän auttamaan sinua. On vain ajan kysymys milloin tervehdyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää", tokaisin ja nyökkäsin lapselle, joka näytti siltä että purskahtaisi pian itkuun. Nousin seisomaan ja käännyin alokkaan puoleen.
"Päivitä minua säännöllisesti sairauden etenemisestä ja parannuskeinon tutkimisesta.” Jonkun täytyisi tiedottaa minulle tästä, ja alokas oli täydellinen siihen työhön. Lääkärit olivat liian kiireisiä, alokkaan elämästä löytyisi varmasti aikaa tähän.
”Mutta jos tulen luoksesi, riskeeraan terveytesi”, Guinevere lausui huolissaan.
Laskin peukalon huulilleni ja mietin hetken, sitten sanoin: ”Kyllä… Älä tapaa minua, vaan lähetä minulle kirjeitä. Älä kuitenkaan koske niihin paljain käsin, vaan hanskoin joilla et ole käsitellyt potilaita.”
”Kyllä, johtaja. Et tule pettymään”, alokas sanoi ja nyökkäsi kunnioittavasti.
”Hyvä”, sanoin nyökäten, ja käännyin kävelemään kädet housuntaskuissani kohti ovea.
Ella seurasi perässäni, päästyämme pihalle hän riisui huivin kasvoiltaan.
”Tuo oli tyhmää tehdä”, hän kivahti.
”Ei. Vaikken osoita paljoa tunteita, on minulla silti moraalit. Kärsivä lapsi ei saisi olla hyljeksitty”, sanoin kallistaessani päätäni. ”Kerro kaikki mitä tiedätte sairaudesta.”
Ella nyökkäsi, hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.
”Kutsumme sitä keltarutoksi. Se alkaa korkealla kuumeella, sitten potilaat oksentavat ja valittavat huimauksesta. Seuraavina päivinä kellertäviä, kivuliaita paiseita ilmestyy heidän kasvoihinsa ja käsiinsä. Emme ole onnistuneet tekemään muuta kuin laskemaan kuumetta.. Kokeilemme kaikkia mahdollisia parannuskeinoja, mutta pidämme potilaat täydessä karanteenissa kunnes olemme varmoja heidän terveydestään. Tauti näyttää leviävän kosketuksesta, pisaratartunnasta emme ole vielä varma… Siksi olemme mahdollisimman varovaisia”, Ella voihkaisi.
”Vai niin”, sanoin mietteliäästi peukalo huulellani. ”Kuinka vaarallisena pidät tautia?”
”Uskon heidän kaikkien kuolevan ilman parannuskeinoa. Keskimääräinen aika ennen kuolemaa on viisi päivää”, Ella sanoi. ”En kestä! En ollut varautunut tähän kouluttautuessani lääkäriksi. Lucius, pystyisitkö sinä katsomaan kun potilaasi ovat suuressa kivussa ja kuolemaisillaan, etkä voisi tehdä mitään?” hän huudahti, saaden minut hätkähtämään yhtäkkisestä muutoksesta hänen äänessään.
”Uskon sen olevan rankkaa. Kuitenkin sinun täytyy työskennellä kolmesti ahkerammin vaikeina aikoina, lääkäreitä ei ole paljoa”, sanoin ilmeettömästi. ”Ja oletan sinun ilmoittavan nopeammin uusista vakavista taudeista, ei sen jälkeen kun tilanne on jo näin paha.”
”Anteeksi. En saisi olla näin ammattitaidoton”, hän painoi päänsä alas nöyrästi.
”Pyysin alokastasi ilmoittamaan minulle sairauden etenemisestä, joten muista kertoa hänelle kaiken mitä tiedät sairaudesta, ja myös minkä arvelet olevan totta.”
”Uskotko alokkaan olevan hyvä valinta näin vastuulliseen tehtävään?”
”Guinevere vaikuttaa älykkäältä. Älä aliarvioi häntä”, mumisin pitäen vakaan katsekontaktin Ellan kanssa.
”Sinun on parasta palata tehtäviisi”, jatkoin ja käännyin kävelemään takaisin tornia kohti.
”Hyvää päivänjatkoa!” Ella huudahti perääni.

Askeleni veivät minua kohti taloani, jossa olin kylläkin asunut vasta yhden yön. Kultainen, ikivanha lohikäärme oli kietoutunut tornin ympärille ja sen kiviset silmät tuijottivat minua uhkaavasti kävellessäni ovea kohti.
”Johtaja, takaisin näin pian?” toinen ovella olevista haarniskoiduista sotureista kysyi.
”Kyllä. Minun täytyy ottaa kylpy”, mutisin apaattisesti kävellessäni portaita ylös.
Soturit avasivat valtaisat puuovet tornin sisään, joiden välistä kävelin. Saavuin suureen kirjastoon, joka oli usein yllättävän hiljainen. Harmikseni vain harva oli nykyään kiinnostunut lukemisesta. Toisaalta en pitänyt kovasta metelistä, joten oli siinä hyvät puolensakin ettei alakerrassani ollut ruuhkaa, vaikkakin heimon keskimääräinen älykkyys laskikin. Kirjasto oli jostain josta voi olla ylpeä, se oli varmasti yksi koko saaren parhaista.
”Päivää”, eräs nainen tokaisi innoissaan kävellessään minua vastaan. Nyökkäsin tälle tervehdykseksi, ja käännyin vasemmallani olevalle lukitulle ovelle. Kaivoin taskuistani pitkillä sormillani avaimet, niillä avasin oven portaikkoon.
”Anteeksi, mutta johtaja…”, samainen nainen jatkoi takaani.
”Niin?” käänsin pääni häntä kohti. Pisamaposkisen naisen punaiset hiukset oli letitetty molemmille puolille hänen kapeita kasvojaan, ja naisella oli päällä ruudullinen vaalea mekko. Hän piti kädessään koria joka oli peitetty liinalla, mutta siitä leijui makea tuoksu.
”Tahdoin kysyä, että onko mitään mitä voisin tehdä vuoksesi? Perheeni on kovin kiitollinen teoistasi, lopetithan nälänhädän ja pääsit eroon siitä vanhasta haaskasta, kaikki parin päivän sisässä! Haluan osoittaa kiitollisuuteni jotenkin, lapseni oli kuolla nälästä, mutta ansiostasi on taas terve” hän sanoi ja hymyili aidosti.
”Olen iloinen, että olet tyytyväinen ja jälkikasvusi voi hyvin. En kuitenkaan voi vaatia sinulta mitään, teen kuitenkin vain työtäni”, sanoin.
”Etkö hyväksyisi edes leivonnaisia?”
Voi ei. Nainen tiesi mikä oli suurin heikkouteni, sokeri.
”Olisin kiitollinen”, sanoin ja onnistuin hymyilemään.
”Tässä, olen odottanut, että voisin antaa nämä sinulle!” hän hihkaisi ja ojensi minulle korin.
”Kiitos.”
”Sinun täytyy olla kiireinen, joten jatkan matkaani. Hyvää päivänjatkoa, Lorenzon poika!” hän sanoi niiaten, ja lähti kävelemään ulos kirjastosta. Katsoin innoissani koria käsissäni, jonka lämmön tunsin jo etäisyydeltä. Kuitenkin pystyin odottamaan, ja kävelin portaikkoon, lukiten oven perässäni.


Ylin kerros oli naurettavan suuri minulle, Nikkolle ja Evelynille, se koostui yhteensä yhdeksästä huoneesta. Toisaalta, oli varauduttu isoperheisiin johtajiin. Huoneisiin kuului valtava eteinen, kaksi olohuonetta ja kylpyhuonetta, keittiö ja ruokasali, sekä kolme suurta makuuhuonetta. Jokaisen lattiat olivat kiiltävät ja katot korkeat, ja seiniä koristi kalliit taulut ja koristukset, mielestäni ne olivat liian prameat ja ylelliset. Kuljin eteisen kautta olohuoneeseen ja siitä mutkittelevaan käytävään, jossa oli ovet kaikkiin makuuhuoneisiin. Kävelin perimmäiseen, se oli kaikista isoin, ja ainut jolla oli parveke. Nukuin siellä, ja kissani nukkui oikeanpuoleisimmassa huoneessa. Joku saattoi pitää tyhmänä, että kissallani oli oma huone, mutta allergiani takia en voinut antaa sen viljellä karvojaan omassa huoneessani. Ja kun kerran oli yksi vapaa huone, niin mitä muuta tekisinkään sen kanssa. Nikko tietysti asui olohuonetta lähimmässä huoneessa, mutta äänestä päätellen hän oli toisessa olohuoneessa harjoittelemassa näytelmää varten.
Huoneeni oli väreiltään lämmin, tummaa puuta sekä sinistä silkkiä. Huoneessa oli valtava parisänky, joka oli yhtä mukava kuin miltä näytti. Siellä oli myös työskentely-alue, joka koostui työpöydästä, hyllyköistä täynnä kirjoja ja pitkäselkäisestä yleellisestä tuolista. Myös suuri vaatekaappi komeili sänkyäni vastapäätä, ja pehmeä karhuntalja makasi lattian keskellä. Viskasin kenkäni pois ja kävelin paljasjalkaisin työpöydälleni, johon laskin leivonnaiset. En voisi jättää niitä keittiöön, Nikko varmasti söisi ne heti. Huokaisin miettien saamatonta pikkuveljeäni. Hän oli vasta alokas, ja kouluttautui viihdyttäjäksi. Hän vaikuttikin siltä, poika ei pystynyt lopettamaan pelleilyä ja narrina olemista. Nostin liinan pois leivonnaisten päältä, ja katsoin tyytyväisenä sokerisia herkkuja, jotka täyttivät korin. Otin päältä muffinin, joka näytti erityisen houkuttelevalta suklaisine koristuksineen. Istuin se kädessäni penkille, ja haukkasin kuohkeaan suklaataivaaseen. Otin tyhjän paperin ja sulkakynän lipastosta, ja aloin miettiä Thomasin hautajaisia. Kirjoittaessani pyöritin palaa hiuksistani sormeni ympärillä, jostain syystä se kohotti keskittymiskykyäni ainakin kymmenellä prosentilla.

Pian olin jumissa, en tiennyt mitä sanoisin puheessa. Jostain syystä aivoni eivät toimineet normaalisti tänään, yleensä puheet olivat erikoislaatuani. Huomasin kuitenkin työskennelleeni erityisen ahkerasti leivonnaisten syömisessä, jo kolmasosa korista oli tyhjentynyt. Ehkä kylpy auttaisi selventämään mieleni? Miksen menisi sinne, kun kerran joutuisinkin keltaruton takia. Henkäisin ja laskin kynän alas paperille täynnä suttuisia muistiinpanoja. Nappasin pullan korista ja lähdin huoneesta. Hymyilin vaeltaessani punatapettisessa käytävässä kohti olohuonetta. Ohitin Evelynin huoneen, jonka ovessa oli kissankokoinen reikä. Ohittaessani Nikkon huoneen pysähdyin, mutta en kuullut mitään. Hänen täytyi olla jossain muualla, toivottavasti pihalla. Tyytyväisenä kuljin pramean olohuoneen kautta ruokasaliin, jonka keskipiste oli suuri pitkä pöytä. Istuimme aina Nikkon kanssa vastakkaisissa päissä, mutta Evelyn oli aina oikealla puolellani. Kuka olisi uskonut, että johtajilla oli yksityiset kokit? He kuitenkin tekivät ruuat ruokatalossa, eivätkä häirinneet elämääni täällä paljoakaan. Kuljin tyynesti kohti toista olohuonetta, kun…
”AAAAAA!”
”Aah!” huudahdin säikähtäessä. Valkeahiuksinen hahmo nauroi kippurassa edessäni.
”Nikko, tuo ei ollut tarpeellista”, selitin ilmeettömästi, mutta ärtyneenä.
”Hahaha! Tuo oli ehkä paras reaktiosi tähän mennessä”, seitsemäntoistavuotias nosti katseensa minuun virnuillen. Hän muistutti ulkonäöltään minua pelottavan paljon, meidät erotti vain hänen valkeat hiuksensa, parempi ryhtinsä ja tyhmyytensä.
”Ei tarvitse olla noin lapsellinen”, sanoin.
”En minä ole lapsellinen! Säikyttely on haastava taidelaji, jossa vain parhaista parhaimmat onnistuvat!” hän huudahti dramaattisesti ja veti kätensä puuskaan.
”Ei tarvitse olla noin vakavakaan”, totesin ja kävelin pois tilanteesta, kohti kylpyhuonetta olohuoneen toisessa päässä. Nikko puuskahti, ärsyyntyneenä että sain jälleen viimeisen sanan.

Kylpy ei auttanut yhtään, pääni löi yhä tyhjää. En halunnut puheen olevan loukkaava niille jotka pitivät Thomasista, enkä niille jotka olivat häntä vastaan. Mutta se ei saisi olla lyhytkään, sillä johtajan kuolema oli kuitenkin suuri asia, ja Thomas oli palvellut johtajana neljäkymmentäkuusi vuotta. Huokaisin ja kuivasin hiuksiani, kun joku yritti avata kylpyhuoneen oven.
"Malta hetki, tiedät minun menneen kylpyyn.”
Sain naukaisun vastaukseksi, ei edes Nikko osannut imitoida sitä noin hyvin. Kävelin tyytyväisenä ovelle, ja nostin oven haan pois paikaltaan. Evelynillä oli huono tapa avata ovia, siksi jokainen ovi täytyi pitää lukossa. En edes tiennyt ennen Evelynin hankkimista, että kissat olivat niin älykkäitä, että tajuaisivat hypätä ovenkahvaan ja avata sen.
Raotin ovea, ja musta kissa sujahti sisään. Se tapitti minua tummilla silmillään, ja alkoi puskea päätään paljasta jalkaani vasten kehrätessään.
”Hei kamu”, lässytin ja rapsutin sitä korvan takaa. Kiedoin harmaan pyyhkeen lantiolleni, ja lähdin kävelemään takaisin huoneeseeni.
”Onko sinulla nälkä? Ei hätää, syömme illallisen pian”, selitin taas apaattisesti, olettaen että kissa ymmärtäisi. Kuitenkin se vastasi minulle naukaisulla, ja sitten juoksi jonnekkin tekemään mitä kissat tekivätkään vapaa-ajallaan. Nikko istui makuuhuoneita läheisimmän olohuoneen sohvalla ja luki sinikantista kirjaa. En ollut kiinnostunut aloittamaan keskustelua, joten yritin vain kulkea hänen ohitseen. Kuitenkin, hänestä erittyvä makea haju sai minut pysähtymään. Käännyin katsomaan häntä tarkemmin, ja näin hänen syövän samankaltaista muffinia kuin minä aikaisemmin.
”Uskon huoneeni olevan kiellettyä aluetta sinulle”, sanoin tyynesti. Hän kohotti minuun katseensa ja näytti kieltään, sitten haukkasi palan leivonnaisesta.
”Mitäs jätit lukitsematta”, hän hihkaisi suu täynnä suklaista mömmöä. "Sitäpaitsi, sokerihampaasi on aivan liian suuri."
"Mikä? Hammas joka on tehty sokerista? Ei, ei minulla ole mitään sellaista." Katsoin veljeäni suurin silmin.
"Se on vertauskuva. Otat asiat liian tosissasi", Nikko huokaisi. Katsoin häntä odottavasti.
"Se tarkoittaa, että pidät makeasta."
"Ai! Siinä tapauksessa suuni on täynnä sokerihampaita."
Nikko pyöritti silmiään.
”Pidän sinua täällä vain sen takia, koska et pärjäisi yksin. Mutta jos et ala käyttäytymään, en voi tehdä muuta kuin potkia sinut pihalle”, sanoin ärtyneellä äänensävyllä. Nikko laski kirjan viereensä, ja nousi seisomaan.
”Hei, toi on epäreilua. Et voi vain potkia minua pihalle, olen veljesi!”
”Ja minä olen heimomme johtaja”, virnistin. Oli pahasta käyttää hyväkseen statusta, mutta kaikki oli sallittua sisarten keskeisissä taistoissa.
”Mitä edes teet, et koskaan käy suihkussa tähän aikaan päivästä”, hän kurtisti kulmiaan.
”Heimoon on levinnyt tappava keltarutto, kävin katsomassa potilaita. Peseydyin varmuuden varalta, jotta minimoisin riskin saada tartunnan. Nyt se on vain kolmessa prosentissa.”
”Ja nyt sen sanot, vasta kun olen syönyt sinun lääppimiä leivonnaisiasi!” hän huudahti.
”Olisin varoittanut, jos olisin tiennyt sinun varastavan asioitani”, sanoin tunnottomasti.
”Minun pitää kuitenkin tehdä töitä, jatka… mitä ikinä teitkin", sanoin, vilkaisten epäilevästi kirjaan. Hän ei koskaan lukenut, miksi yllättävä muutos? Ennen kuin Nikko kerkesi reagoida, nappasin kirjan sohvalta.
"Hei! Älä koske siihen Lucius, tai lupaan tappaa sinut!" hän huudahti hätääntyneenä.
"Se ei tekisi hyvää maineellesi."
Nikko yritti saada kirjaa käsistäni, mutta ei onnistunut pituuseromme ansiosta. Avasin sen, olisi pitänyt arvata. Kirjan välissä oli lehti, joka oli täynnä maalauksia alastomista naisista hyvin seksuaalisissa asennoissa. Kuvan blondilla oli epäluonnollisen suuret rinnat, mutta kuvat olivat muuten hyvin aidon näköisiä. Vilkaisin Nikkoa, jonka kasvot olivat lehahtaneet punaisiksi.
"Mitä odotinkaan, olet normaali teini", sanoin ja suljin lehden sekä kirjan pettyneesti.
"Mutta arvostaisin, että tyydytät itseäsi omassa huoneessasi etkä olohuoneessa", kurtistin kulmiani pahansuovasti.
Nikko otti nolostuneena kirjan käsistäni ja marssi edelläni käytävään, jossa hän sujahti huoneeseensa ja paiskasi oven perässään. En voinut muuta kun hymyillä vähän, jokainen sananvaihto Nikkon kanssa oli taistelu, ja niiden voittaminen oli aina yhtä tyydyttävää.
Kävin huoneessani, - jossa oli huomattavan verran vähemmän leivonnaisia - puin vaatteita päälle ja lähdin ulos.

Kävelin alas rappusia tornin etuovelle, vartioiden ohitse jotka olivat toivottaneet minulle iltaa. Hiukseni olivat jo kuivuneet, mutta ne olivat hyvin pörröiseret ja sotkuiset. Näytin pikemminkin alokkaalta raskaan bileyön jälkeen, kuin heimon johtajalta. Haukottelin kulkiessani kohti tori-aluetta lähellä kivisiltaa. En nauttinut toisten seurasta, mutta johtajana jouduin uhraamaan oman mukavuuteni aina välillä. Tarkistin taskuni, niissä oli vielä vähän rahaa jäljellä, jos tahtoisin, voisin ostaa jotain. Ehkä omenoita? Tai mansikoita. Pidin niistä.
Kojuja oli paljon, varmaan lähelle sata, ja jotkut soittivat ja lauloivat rahan toivossa teiden reunamilla. En koskaan ollut piitannut paljoakaan musiikista. Kävelin torin reunalla olevalle kivellä, ja istuin sille. Se oli sopivasti parin puun suojissa, minua ei nähtäisi helposti, joten jokainen kellä oli pieni ongelma ei tulisi vaivaamaan minua sillä. Mikään kojukaan ei ollut hirveän lähellä. Laskin kyynärpäät polvilleni ja peukalon huulilleni, kun yritin miettiä puhetta. En ymmärtänyt, mikä jumitti aivojani. Ehkä Nikkon kanssa eläminen on huomattavasti vähentänyt aivotoimintaani. Se ei olisi ihme. Tutkin heimolaisia, jotka säntäilivät ympäriinsä. Torilla ei ollut hirveästi ihmisiä tähän aikaan, moni koju oli jo kiinni. Raavin niskaani turhautuneena, en voisi antaa ajatuksieni vaellella. Jos en pystyisi kirjottamaan vähäistä puhetta, en kykenisi olemaan kelpo johtaja. Hmm. Entä jos..?
Ajatukseni keskeytti askelet takaani, jotka kuulostivat siltä kuin joku yrittäisi hiipiä. Lihakseni jännittyivät ja varautuivat pahimpaan. Keskityin kuuntelemiseen, en tahtonut paljastaa hänelle minun huomanneen häntä. Äänten ollessa ehkä kahden metrin päässä minusta, ne loppuivat, sitten jatkuivat äänekkäästi, kuin joku heittäytyisi minua kohti. Käännyin vasta nyt salamana, ja kierrähtäessäni otin vauhtia potkuun, jonka ohjasin hyökkääjäni rintaan. Miehen vauhti pysähtyi ja hän heittäytyi älähtäen maahan. Hänellä oli kookas ruumis, ja hänen kasvonsa olivat peittyneet epäsiististä ruskeasta parrasta. Hän nousi jälleen pystyyn, ja nyt yritti lyödä minua. Ohjasin yksinkertaisesti miehen iskun poispäin toisella kädelläni, ja potkaisin häntä haaraväliin. Miehen vaistomaisesti kumartuessa, tarrasin hänen päähänsä ja iskin sen polveani vasten, niin että kuului ikävä rusahdus, oletettavasti miehen nenän murtuessa.
"Vittu", hän murahti ja nosti sormensa nenälleen, joka vuosi verta.
"Toisten päällekäyminen ei ole kohteliasta. Varsinkaan johtajan", sanoin, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
"Saatanan kusipää, luuletko oikeasti, että ihmiset hyväksyvät sinut? Et voi vain siirtyä johtajaksi päivässä", hän mylväisi, ja nousi seisomaan. Mies yritti heittäytyä päälleni, mutta väistin ja sain viskattua hänet selälleen maahan.
"En ole nähnyt sellaista sääntöä. Nyt voisitko ystävällisesti jättää minut rauhaan, niin minun ei tarvitsisi kutsua sotureita vangitsemaan sinut?"
"Ja paskat. Thomas oli ystäväni, ja sinä annoit hänen vain kuolla? Ansaitset saman kohtalon", hän nousi jälleen ylös, ja tällä kertaa onnistui lyömään minua kasvoilleni. Kivuliasta. Potkaisin häntä mahaan hänen yrittäessään lyödä uudestaan. Mies älähti, ja joutui ottamaan askelen taakse kerätäkseen tasapainonsa. Kuitenkin tänä aikana, kerkesin lyödä miestä leukaan, saaden hänet kaatumaan maahan tajuttomana. En ymmätänyt, miksei jokaiselle soturille opetettu kohtia päästä, mistä saa yhdellä onnistuneella iskulla kohteen tajuttomaksi. Huokaisin, miksen vain voinut miettiä rauhassa? Jouduin silti kertomaan jollekkin soturille miehestä, jotta he voisivat heittää hänet vankilaan. Kävelin pois puiden suojasta ja skannasin alueen, paikantaen kaksi lihaksikasta miestä. Kuljin heidän luokseen, he seisoivat leipäkojun vierellä. Minut huomatessaan miehet nyökkäsivät, mutta katsoivat minua oudosti.
"Johtaja, oletko kunnossa? Vuodat verta", toinen heistä kysyi.
Koskin yllättyneenä kasvojani. Kyllä, poskessani näytti olevan haava.
"Eräs mies kävi päälleni. Huolehdin hänestä, mutta arvostaisin jos raahaisitte hänet selliin." Nostin katseeni miehiin. He vaikuttavat yllättyneiltä.
"Hän on tuolla", sanoin ja osoitin muutamaa puuta sadan metrin päässä meistä.
"Kyllä, teemme niin välittömästi, johtaja." Kaksikko lähti kävelemään kohti osoittamaani suuntaa. Äskeinen tapahtuma vain todisti puheeni tärkeyden. Jotkut todella välittivät Thomasista, ja minun piti tehdä selväksi, että tahdoin hänen elävän. Peukalo huulellani jäin miettimään keskelle aukiota, mutta miten… Ahaa, sain idean. Ehkä se toimisi? Toinenkin idea. Tämä alkoi sujua. Nähtävästi leipäkojun edessä oli hyvä paikka löytää inspiraatio, se pitäisi painaa mieleen.
Tasan kahdeksantoista minuutin päästä, tutut kasvot saapuivat samaiselle kojulle. En välittänyt, että tämä katkaisi ajaitusketjuni, sillä sain puheen mielessäni suunniteltua. Kirjottaisin sen vain vielä alas ja hioisin sitä. Katselin uteliaana kuinka Alaska Arwinin tytär kaivoi taskustaan rahaa ja osti pari leipää. Hänen hiuksensa olivat sotkuisella nutturalla, ja tyttö piti samaista melkein korsetin kaltaista vyötä jota eilenkin. Hän otti vastaan kauppiaalta pussin jossa leivät olivat, ja kääntyessään hänen suuret siniset silmänsä huomasivat katseeni. Tyttö hymyili vienosti, ja asteli luokseni.
"Iltaa, Lorezon poika", hän sanoi ja nyökkäsi.
"Sano Lucius. Isäni Lorenzo oli huono mies, hänen nimensä kuuleminen ei ole miellyttävää", vastasin apaattisesti.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi huomatessaan verisen poskeni.
"Kyllä, vain hieman väsynyt. Kissani on voinut huonosti ja naukunut yöt ja päivät, pitänyt minua hereillä." Tosiasiassa Evelyn voi vallan hyvin. En vain itse pystynyt nukkumaan, koska töitä ja huolia oli liikaa. En tahtonut myöntää sitä.
"Tarkoitin poskeasi."
"Ai. Moni on näyttänyt osoittavan oudon paljon kiinnostusta poskestani lähiaikoina", totesin. "Soturi hyökkäsi kimppuuni, mutta hän on nyt tajuttomana jossain... Matkalla rautojen taakse, luulisin."
Tyttö nyökkäsi vastaukseksi, mutta hänen suustaan lipsahti: "Et vaikuta taistelevalta tyypiltä."
En voinut sille mitään, mutta naurahdin.
"En pidä miekoista tai jousista, kauhean epäkäteviä tikkuja. Pidän aseettomasta taistelusta."
"Ai. Minä osaan käyttää vain jousta, enkä pidä sitä epäkätevänä tikkuna", hän totesi.
"Hyvä ettet vaihda mielipiteitäsi miellyttääksesi minua", sanoin kallistaen päätäni.
"Oletko sopinut kouluttajiesi kanssa?" Yllätin itseni, en yleensä yrittänyt kantaa keskustelua. Ehkä Nikko oli todella pilannut aivoni.

//Alaska?

Nimi: Alaska Anwarin tytär

14.09.2017 09:05
Alkoi olla jo ilta, ja onnekseni Olivia oli hoitanut meille jonkinlaisen leirin. Anthony paistoi jotain lihaa nuotiolla. Ajatus puoliraa'asta lihasta ei oikein innostuttanut. Istuskelin kauempana ohjaajistani, jotka keskustelivat nauraen jostain. Ilmeisesti sentään aamupäivän erimielisyydet oli voitettu. Kuulin osan heidän keskustelustaan.
"Voitko kuvitella että Jason Matthewsin poika yritti iskeä mut?" Olivia nauroi, kikattaen kuin pikkutyttö. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tummaihoista naista sellaisena. Normaalisti tämä oli epäkohtelias, suorastaan tyly, ja nyt tämä oli kuin ihastunut.
Kävelin lähemmäs, katsellen Anthonya. Tämä flirttaili Olivialle, iski tälle silmää, ja välillä tämän käsi muka vahingossa osui naisen reiteen. Vedin syvään henkeä, ja yritin olla raivostumatta ihan täysin. Nopeasti laitoin paksun takin päälleni, ja hiivin kauemmas kuhertelevasta parista.
"En uskonutkaan että olet näin hyvää seuraa Anthony!" Olivia naurahti, ja veti Anthonyn kättä enemmän luokseen.
Puristin hampaani yhteen, lähtiessäni juoksemaan kauemmas. Ei ollut minun hommani katsella kahta flirttailevaa aikuista. Totta kai he saisivat olla yhdessä jos toisiaan rakastivat, mutta miksi juuri silloin kun minua olisi pitänyt kouluttaa?
"Alaska!" kuului Olivian huuto, kun olin ehtinyt muutaman kilsan päähän. Pysähdyin, ja käännyin katsomaan kaksikkoa, joka juoksi perääni. Mitä he nyt halusivat? Kertoa minulle vaikka tulevan lapsensa nimen? Tai kertoa naimisiin menosta?
"Odota Alaska!" Anthony puuskutti, kuin kymmenen kilometrin juoksulenkin jäljiltä.
Olivia pääsi Anthonya nopeammin luokseni, ja tämä pysähtyi metrin päähän minusta.
"Mikä teillä nyt on?" kysyin tiukalla, lähes loukkaantuneella äänellä.
Anthony tarttui minua olkapäistä ja ravisteli minua.
"Meillä ei ole mikään! Vietämme vain hauskaa aikaa toistemme seurassa", mies sanoi.
Purin hampaitani yhteen.
"Mä meen kävelylle", sihahdin tiukalla äänellä.
Anthony käveli vierelleni.
"Tulen mukaasi. Ihan vain ettet joudu suden suihin".
Olivia mulkaisi minua, ja lähti kävelemään takaisin "leiriimme".
Kiusallinen hiljaisuus oli laskeutunut minun ja Anthonyn välille.
"Miten siskosi voi? Hän ei ole käynyt luonani vähään aikaan", Anthony kysyi.
Käänsin katseeni Anthonyyn. Nutturastani oli valunut muutama kiehkura silmieni eteen, mikä ei kyllä ollenkaan haitannut minua. Mitä vähemmän Anthony näkisi minua, sitä parempi. Muutenkin alkoi olla jo hämärää, mikä oli hyvä.
"Niin kai", murahdin.
Anthony pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua.
"Sä olet vaikeampi kuin Amy. Sain hänet housujeni väliin tunnin keskustelun jälkeen", mies naurahti.
Minulla oli huono olo. Miksi kaikki ajattelivat että jos Amy on hirveä huora, niin että minäkin olisin? Koska en todellakaan ollut.
"Alexander sanoi että olet järkevämpi kuin Amy. Nyt ymmärrän mitä sillä tarkoitettiin", mies jatkoi, katsellen minua tiiviisti.
Käänsin katseeni pois ja jatkoin kävelemistä. Anthony seurasi minua. Jälleen.
"Mä joskus panin sun äitiäkin ja siskoa. Sentään Alania en pannut", Anthony nauroi.
Samassa minulla meni kuppi nurin. Vedin kouluttajalleni litsarin. Kuului kamala pamahdus, kun kämmeneni osui tämän poskeen. Anthony älähti hiukan. Tajusin mitä olin tehnyt... Ja lähdin juoksemaan. Tiesin missä heimo oli, ja sen takia yritin suunnistaa sinne.

Alkoi olla jo aamu, kun löysin takaisin Veneficumin leiriin. Jotenkin kaikki oli niin outoa. Hevoset käyskentelivät laitumillaan, mutta kukaan ei ollu hoitamassa niitä. Juoksin leiriin sisälle. Johtajan talon ympärille oli kerääntynyt ihmisiä. Odotin näkeväni Thomasin, mutta talon edessä seisoi kalpeaihoinen, mustahiuksinen mies. Tämä oli omituisen näköinen.
"Olen uusi johtajanne. Lucius Lorenzon poika!" mies sanoi kylmällä äänellä.
Näin jo tämän katseesta, että tämä oli fiksu. Ei mikään huorissakävijä niinkuin Anthony. Muut ihmiset purkaantuivat tahoilleen, niin että paikalle jäi vain minä, Lucius ja Ella.
"Tänne on levinnyt omituista sairautta", lääkärinainen sanoi.
Hätkähdin ja astelin hiukan lähemmäs. Lucius käänsi hetkeksi katseensa minuun, muttei noteerannut minua sen enempää.
"Tulen kohta katsomaan sairaita", Lucius sanoi napakasti.
Ella nyökkäsi, ja lähti takaisin omalle talolleen. Jäin Luciuksen kanssa kahden.
"Eikö sinun pitäisi olla kouluttajasi kanssa ulkona vielä? 20 tuntia mennyt vasta", Lucius sanoi.
Kohotin toista kulmaani.
"Jos sanotaan vaikka niin että mun kouluttajat flirttailevat keskenään, eivätkä keskity koulutukseeni, joten näin sen ihan turhana", sanoin.
Lucius nyökkäsi. Tämän katse kävi silmissäni. Vedin syvään henkeä.
"Hyvä. Voit pitää loppupäivän sitten varmaan vapaata. Voit mennä katsomaan vaikka hevosia, kun kerran eläintenkesyttämisestä olet kiinnostunut. Siellä on nimittäin hevoseni varsa", Lucius sanoi.
Hymähdin, ja lähdin seuraamaan miestä, joka ilmeisesti halusi sitten näyttää minulle varsansa. Hevosaitauksessa oli paljon hevosia. Lucius hyppäsi kevyesti aidan yli, ja minä seurasin perässä. Pitkä mies vihelsi kerran, ja pian paikalle laukkasi isokokoinen tamma. Sen perässä oli pieni, musta varsa, jolla oli valkoiset kaviot ja valkoinen turpa. Se oli niin hauskan näköinen.
"Tässä. Sen nimi on Capriole", Lucius sanoi, silitellen valtavaa omaa tammaansa.
Nyökkäsin. Kumarruin varsan tasolle, niin että olin polvillani. Varsa varovaisesti tuijotti minua emänsä takaa. Muutaman askeleen se uskalsi ottaa hennoilla jaloillaan. Sen turpa varovaisesti tökkäsi poskeani. Hymyilin hiukan, ja jäin tuijottamaan varsaa.
"Capriole on hyvin suloinen tapaus. Jos koulutat sen hyvin, saat sen omaksi. Haluan ettei se joudu yleiseen käyttöön", Lucius sanoi.
Hymyilin hiukan. Varsa käveli vielä lähemmäs, ja alkoi nuuhkimaan hiuksiani. Ojensin käteni, ja varsa hyppäsi kauemmas. Pidin kättäni ojossa, kunnes varsa tottui siihen. Tamma nuuhki kättäni yhä enemmän. Hitaasti silitin sen kylkeä. Varsan totuttua siihen, nousin ylös, ja jäin katsomaan sitä.
"Hieno hevonen", sanoin Luciukselle, joka nyökkäsi.
Oli vaikeaa ajatella että Lucius oli heimon johtaja.
"On hienoa saada heimoon lisää sotureita", mies sanoi.
Hymyilin nyt aidosti johtajalle. Ehkä tästä alkoi uusi aikakausi.
Lucius ja minä kävelimme hevosaitauksilta yhdessä pois.
"Mikä Anthonyssa on sellaista, ettet haluaisi häntä kouluttajaksesi?" Lucius kysyi yhtäkkiä.
Pysähdyin. Meinasin sanoa kaikki, mutta suljin suuni.
"Anthony makaa jokaisen perheenjäseneni kanssa. Äitini. Siskojeni", sanoin.
Lucius nyökkäsi, ja näytti hyvin pohdiskelevalta.
"Voit mennä. Hei hei", Lucius sanoi ja viittoi minua menemään.
Nyökkäsin. Lucius oli hyvin omituinen. Hyvin.
"Hei hei vaan", sanoin kävellessäni Luciuksen ohi.
Näin kaukaisuudessa Anthonyn hahmon. Tällä oli kasvoillaan flirtti ilme, ja kas kummaa, Olivia oli tämän kainalossa.
"Haista paska Alaska!" Olivia huusi jo kaukaa. "Yritit viedä mun miehen!" tämä jatkoi.
Olin hämmästynyt. Oliko Anthony valehdellut? Miksi?
"Alaska.. Anna anteeksi!" Anthony nauroi ja käveli luokseni: "mut sä et oo ihan mun tyyppiä".
Vedin kylmän ilmeen naamalleni. Juoksin hevosaitaukselle, jossa varsa ja sen emä käyskentelivät. Capriolen huomattua minut, se höristi korviaan, ja alkoi hyppimään emänsä ympärille. Jäin katsomaan kahta hevosta

Nimi: Alaska Anwarin tytär

02.09.2017 12:18
Olin kauan odottanut sitä. Alokkaaksi nimitystä. Jokainen päivä ennen sitä oli ollut tuskaa. Alexander katseli minua ylpeästi, kävellessäni johtajan talon eteen. Roteva mies katseli minua lempeästi, ja iski minulle kevyesti silmää. Tämän vaaleat hiukset olivat auki, ja roikkuivat täten melkein olkapäillä. Thomas Ianin poika käveli aukiolle, kohottaen leukaansa hymyillen. Johtaja oli mukava, ja todella kunnioitin tätä. Ja sen takia olikin kunnia palvella juuri Veneficumia. Ihmiset ympärilläni asettuivat puolikaareen, ja jokaisen kasvoilla oli jalo, ystävällinen ilme.
"Oletko valmis?" mies kysyi, selvästi aidosti.
Nyökkäsin. Vaaleat hiukseni olivat nopeasti tehdyllä nutturalla, ja muutama kiehkura oli karannut poskilleni. Näytin ainakin omasta mielestäni ihan sievältä.
"Alaska Anwarin tytär, olet täyttänyt 16 vuotta, joten sinusta tulkoon alokas. Mihin ammattiin haluat kouluttautua?" Thomas kysyi ystävällisellä, mutta samalla todella juhlallisella äänellä.
En joutunut miettimään kauaa. Eläimet olivat kutsumukseni, mutta toisaalta olisi parempi osata myös soturille vaadittavat taidot.
"Eläimenkesyttäjäksi ja soturiksi", sanoin vakaalla äänellä.
Thomaksen kasvoille nousi aidon ilahtunut ilme.
"Tahtosi käyköön toteen, onnea ammattisi opiskeluun. Kouluttajasi ja opettajasi olkoon Olivia Nolanin tytär ja Anthony Johnin poika. He valjastakoot sinut ammattiisi ja vihkikööt sinut sen salaisuuksiin. Et kuitenkaan ole alokas ennen kuin olet saanut merkkimme ihoosi", johtaja sanoi hymyillen.
Anthony Johnin poika asteli hiukan eteenpäin, katsellen minua arvostellen. Olivia marssi vain suoraan luokseni. Nainen sentään katsoi minua jotenkin hyväksyvästi, toisin kuin Anthony.
"Mennäänkö?" Thomas kysyi, ja avasi talonsa oven.
Anthony nyökkäsi ja marssi sisälle. Mies istahti lähimmälle jakkaralle. Olivia jäi seisoskelemaan.
"No, miltä tuntuu olla viimein alokas?" Anthony kysyi, hymyillen minulle pienesti.
Tämän ruskeat hiukset valahtivat miehen ruskeille silmille. Olivia tuijotti Anthonya pää hiukan kallellaan, kuin flirttaillen. Käänsin heti katseeni pois.
"Kiitos hyvältä", sanoin kohteliaasti, mutta aidon etäisesti.
Ilmeisesti Anthony ei tajunnut milloin ihminen ei halunnut jutella, sillä itsepintaisesti tämä halusi kysyä kuulumisiani.
"Miksi eläinten kesyttäjäksi? Eikö pelkkä soturius olisi riittänyt?" mies kysyi, matalalla, pehmeällä äänellä.
Olivia käänsi katseensa minuun. Nyt olisi sitten varmaankin totuuden hetki. Tatuointi oli jo melkein valmis onneksi.
"Eläimet ovat olleet aina lähellä sydäntäni", mutisin.
Olivialle vastaus tuntui riittävän, ja se oli hyvä. Thomas sai tatuoinnin valmiiksi, ja avasin oven. Ympärillä näin perheeni. Alexander hymyili minulle rohkaisevasti, ja vilkaisi Anthonya. He nyökkäsivät toisilleen hyväksyvästi. Olisi kuitenkin vielä jatkettava seremonia loppuun.
"Nyt, Alaska Anwarin tytär, olet valmis alokkaaksi!" Thomas julisti.
Kättelin vanhaa miestä kohteliaasti. Ympärillämme ihmiset alkoivat taputtamaan. Vielä pitäisi kuitenkin kätellä kouluttajaani. Tartuin Oliviaa nopeasti kädestä, ja kättelin tätä. Anthonyn käsi painui hellästi kättäni vasten, ja tämän karheat sormet kiertyivät oman käteni ympärille.
"Onnea Alaska", Anthony mutisi, katsellen minua intensiivisesti tummilla silmillään.
Nyökkäsin, ja vetäydyin kauemmas. Miehen tuijotus tuntui ahdistavalta.
"No niin naiset, valmistautukaa matkaan!" mies nauroi.
Tämä veti käden lanteilleen, ja lähti kävelemään kohti omaa taloaan. Olivia puuskahti, ja jäi juttelemaan jonkun naisen kanssa. Olin täysin yksin. Alexanderia ei näkynyt missään, mikä oli hyvin yllättävää. Yleensä veljeni olisi ollut heti ensimmäisten joukossa onnittelemassa minua.
"Onnea Alaska", kuului kuiva ääni takaatani. Rakas siskonihan se siellä. Käännyin katsomaan vaaleahiuksista ja hiukan kissaa muistuttavaa Amya.
Hymähdin vain siskolleni, joka mittaili minua päästä varpaisiin. Jo valmiiksi minua lyhyempi nainen tuntui kuitenkin katsovan minua alaspäin. Ikäänkuin olisin huonompi ihminen kuin Amy.
"Anthony ansaitsisi parempaa kuin sinä", nainen kuiskasi, katsellen minua haastavasti.
En vastannut mitään, kohotin vain hiukan toista kulmaani. Ei minua häirinnyt siskoni auttamaton kusipäisyys hirveästi.
"Onnea koulutukseen"

Olin pakannut kaiken tarvitsemani mukaan, ja odotin hevosaitausten edessä Anthonya ja Oliviaa. Nainen ilmestyi täsmällisesti, ja alkoi satuloida lähintä hevosta.
"Kohta löydät oman suosikkisi. Omani on ensimmäinen hevonen jonka ikinä kesytin. Kutsun sitä vain Villiksi", nainen sanoi.
Hevonen oli pienikokoinen, mutta vanttera ori. Se näytti ystävälliseltä.
"Onko hevosten kesyttäminen vaikeaa?" kysyin.
Olivia katsahti minuun hymyillen hiukan. Nainen asetti satulan ratsunsa selkään tottuneesti.
"Se on helppoa kun sen oppii. Täytyy vain muistaa että jokainen hevonen on yksilö siinä missä mekin", Olivia sanoi.
Nyökkäsin, ja aloin satuloimaan mustaa, suhteellisen isokokoista tammaa. Se oli kaunis, mutten tuntenut siihen minkäänlaista sidettä. Anthonylle oli otettu valtava raudikko hevonen.
"Anthony on taas myöhässä", Olivia marisi, ja vilkaisi aina välillä talojen suuntaan. Nainen oli tiukka aikatauluissaan, eikä ilmeisesti pitänyt myöhästelystä.
Onneksi Anthony juoksi paikalle kevyt virne kasvoillaan.
"Anteeksi että olen myöhässä, muutama nainen pidätteli minua", mies nauroi. Näin tämän kaulassa fritsuja. Mieleni teki oikeasti oksentaa. Miksi olin saanut juuri kyseisen miehen kouluttajakseni?
"Anthony! Tämä tyttö on vasta 16!" Olivia sähähti tiukasti.
Loin kiitollisen silmäyksen toiseen kouluttajaani. Anthony satuloi hevosensa ja heitti minulle jonkun repun. Nappasin sen kevyesti ja vedin selkääni. Nousin ratsaille ja lähdin ratsastamaan metsää kohti.
"Olivia, meetkö sä edellä? Kato ettei siellä ole karhuja tai mitään", Anthony käski.
Olivia puuskahti, mutta meni kuitenkin reilun kymmenen metrin päähän meistä. Anthony ratsasti rinnalleni, ja kääntyi katsomaan minua, kuin olisin kiinnostavakin ihminen. Ja voin sanoa etten ollut.
"Nimesi oli Alaska, eikö ollutkin? Ja olet Amyn pikkusisko?" Anthony kysyi, virnistellen jälleen hiukan.
Kaikki muistivat minut aina joko Amyn pikkusiskona, tai Alexanderin. Se oli ärsyttävää, ja jotenkin minulle alentavaa.
"Niin", sanoin hiljaisella ja rauhallisella äänellä.
Anthony hymähti ja hieraisi niskaansa. Samassa minulla välkähti. Kuka oli pidätellyt häntä.
"Sä olit Amyn kanssa?" kysyin tällä kertaa haastavalla äänellä.
Anthony käänsi katseensa pois, mikä riitti minulle vastaukseksi. Amy aina yritti olla minua parempi kaikessa, tällä kertaa hurmaamalla kouluttajani ja makaamalla tämän kanssa. Ja nyt joutuisin kestämään Anthonya seuraavan päivän.
"Ethän kerro tästä Olivialle? Hän ei tykkäisi", Anthony naurahti.
En vastannut, sipaisin vain muutaman hiussuortuvan pois kasvoiltani. Jos tämän reissun tarkoituksena oli saada luottamusta kouluttajiin, se oli todella tarpeen. En tulisi ikinä luottamaan herra huorissa kävijään ja neiti en puhu kenellekään. Mutta kuitenkin olin valmis siihen. Halusin päästä koulutukseni loppuun hinnalla millä hyvänsä. Ja lisäksi, sen jälkeen kukaan ei voisi mäkättää minulle yhtään mistään. Ei edes Amy.
"Et taida tykätä hirveesti musta?" Anthony nauroi.
Käännyin katsomaan ruskeahiuksista miestä. Kohotin toista kulmaani.
"Mistä niin päättelet?" kysyin.
Anthony kohautti olkapäitään. Ihan kuin tämä ei muka tietäisi.
"Koska makaan siskosi kanssa".
Se sai minut melkein kiehumaan vihasta. Napautin pohkeillani hevosen kylkeä, ja kevyesti se hypähti raviin ja laukkaan. Laukkasin Olivian kiinni ja jäin ratsastamaan tämän rinnalle. Ratsastimme äänettä loppumatkan, mikä oli hyvä vaihtoehto.

Leiriydyimme keskelle metsää, suojaiselle paikalle, mikä kelpasi minulle. Lisäksi oli mahdollista nähdä korppeja.
"Kuka lähtee metsästämään?" Anthony kysyi.
Käännyin katsomaan tätä inho kasvoiltani huokuen, sekä metsästystä että miestä kohtaan.
"Okei, okei, meen yksin. Tehkää te sillä aikaa joku paikka missä voi nukkua", mies käski.
Olivia nyökkäsi, ja alkoi heti kokoamaan risuista jotain majan kaltaista. Päätin jättää naisen tekemään sen, ja lähdin kävelemään sammalmättäillä. Ne olivat pehmeitä, ja hypähdin yhdeltä mättäältä toiselle. Huomasin eläinten askeleita. Mahdollisesti hevosten. Metsä antoi hyvän suojan, etenkin kun oli jo valmiiksi niin hiljaista. Se oli hyvä. Kuulisin nimittäin jos joku peto lähtisi luokseni.
"Osaat kävellä hiljaa", kuului ääni yläpuoleltani. Saman tien kaivoin taskustani veitsen, ja heitin sen äänen suuntaan.
Kuului sihahdus, ja Anthony tiputtautui alas puusta. Olin heittänyt veitseni tämän kämmeneen, keskelle sitä.
"Oletko kuullut ikinä sellaisesta, että yleensä kouluttajia ei heitetä veitsellä?" Anthony sanoi.
Tämän kasvoilla oli kuitenkin ihan ystävällinen ilme.
"Mä voin putsata sen", mutisin, kaivaen repustani sideharsoa. Vedin puukon irti, ja tartuin miehen kämmeneen. Mies säpsähti, ja tunsin tämän katseen itsessäni. Hitaasti, melkein varoen aloin sitomaan Anthonyn kämmentä. Tein sen huolellisesti, haluten varmasti peittää koko haavan, jonka olin onnistunut tähän tekemään.
"Miten sä osaat tehdä ton?" Anthony kysyi, minun viimeisteltyä sideharsopaketin.
Kevyt puna nousi poskilleni, kun mietin Alexanderia, joka oli opettanut sen minulle.
"Veljeni opetti sen. Kuulemma tarvitsen sitä taitoa", mutisin.
Anthony nyökkäsi, ja hymyili minulle kannustavasti. Ikäänkuin olisin allapäin, mitä en ollut.
"Alexander on mukava. Ja mitä ilmeisimmin sinusta huolta pitävä. Kuulin jo Amyltä muutaman jutun sinusta", mies sanoi.
Katseeni tummeni kouluttajani sanottua sisareni nimen.
"Älä luule että uskoisin sen. Me vaan maataan yhdessä", Anthony sanoi, ja veti minut hetkeksi lähemmäs. Vetäydyin kuitenkin välittömästi kauemmas.
Käännyin ympäri ja lähdin kävelemään kohti leiriä, jota Olivia oli tehnyt. Tästä tulisi vielä pitkä päivä.

Nimi: Ingin

24.07.2016 13:26
Audra Willyn tytär: 9kp, 4 kultakolikkoa ja yksi hopeakolikko.

Nimi: Audra Willyn tytär

24.07.2016 06:49
Heräsin vuoteessani. Aurinko paistoi mukavasti kasvoilleni. Huomasin olevani uudessa paikassa. Tällä kertaa pehmeässä sängyssä, ei kovassa ja epämukavassa. Sitten muistin. Tietenkin! Olin tullut soturiksi ja saanut oman, uuden talon. Sänkyni oli nyt myös aavistuksen verran leveämpi. Nukahdin uudelleen mukavaan sänkyyn, ja näin unta.

//Unessa//

Juoksentelin iloisesti kauniilla, vehreällä niityllä. Linnut lauloivat sinisellä taivaalla. Muutama istui myös harvoissa puissa. Yksi tai kaks pilveä kellui hitaasti taivaalla, mutta se ei kuitenkaan riittänyt sateeseen. Kellertävät kiharani liehuivat ilmassa hypellessäni niityllä. Nautin siitä ajasta paljon. Sitten tapahtui, ja aivan liikaa. Ilma synkkeni, linnut vaikeroivat. Hiuksistani putosi kaikki kauniit kukat. Ilmassa jyrähti, ja salama halkoi taivasta. Kiljaisin peloissani, ja peitin korvani käsillä.

//Herättyäni//

Heräsin jälleen vuoteellani. Aurinko oli jo ylittänyt ikkunani, eikä sängyssäni ollut enää kovinkaan kuuma. Huomasin, että otsani oli hiessä, ja kätenikin olivat märät. Ponkaisin pystyyn peiton pois viskoen. Oveni oli kiinni, ja kuulin, kuinka Wirgin koitti nokkia ovea auki.
"Wirgin älä noki ovea. Tulen pian avaamaan", huudahdin ja nokkiminen oven toisella puolella loppui heti.
Wirgin tuntui ymmärtävän mitä tarkoitin. Otin vanhalta vahatulta tuolilta mustan kaapuni, jonka puin päälleni pyjaman riisuttuani. Sitten astuin muutamalla askeleella ovella. Avasin oven, ja siinä samassa musta korppi pyräytti sisään. Kiharoilleni laskeutui muutama sulka, jotka otin ja asetin viereiselle työpöydälle. Wirgin laskeutui olkapäälleni, ja astuin huoneestani ulos. Suljin oven perässäni ja kävelin kaapeille. Avasin kaapin ja otin valmiin yrttipatongin, joista pidin paljon. Yrttipatonki oli yöllä kovettunutta, mutta yrtin makua siinä oli vielä. Kävelin talostani pois ja käännyin oikealle. Siinä kasvoi rosmariinia. Taitoin yhden lehden ja asetin sen hienosti puolikkaan patonginpalaseni päälle. Söin loput patongista yhdellä haukulla.
"Audra!" joku huusi, ja jähmetyin siinä samassa. Käännyin hitaasti oikealta ympäri ja nielin patongin.
"Mi-mitä?" kysyin hämmentyneenä. Edessäni noin kymmenen metrin päässä seisoi äitipuoleni.
"Menisitkö keräämään marjoja minulle?" tämä kysyi, ja mittailin häntä katseellani ylös ja alas. Äitipuoleni näytti harmittomalta, mutta en siltikään halunnut mennä keräämään marjoja.
"En voi", vastasin, vaikka en tiennyt syytä.
Silloin huomasin komean korppini jalassa punkin. Wirgin koitti nokkia sitä, mutta ei kyennyt. Punkki näytti isolta ja paksulta.
Säikähdin, mutta äitipuoleni ei tuntunut huomannut mitään.
"Miksi?" äitipuoleni kysyi jo aavistuksen verran vihaisemmin.
"Öö... Koska Wirginillä on punkki", vastasin, ja vastaukseni tuntui tehoavan äitipuoleeni. Hän kääntyi ja marssi kädet nyrkissä pois. Iskin iloisena Wirginille silmää, mutta kun muistin punkin korppini jalassa, panin heti juoksuksi Ellan talolle. Juoksin pitkin tuttua soratietä, ja saavuin hetkessä lääkärin talolle. Koputin ovea ja Ellan ääni kuului keittiöstä.
"Kuka? Mitä asiaa?" tämä kysyi kiireisenä. Hän tuntui keittävän rohdosta.
"Audra vain. Olisiko sinulla hetkeä aikaa?" kysyin Ellalta, joka nyt sekoitti rohdosta vieläkin.
"Ihan pian. Istuudu vain, niin tulen kohta", tämä vastasi ja kohautin hartioitani.

//Anteeksi lyhyys//

Nimi: Ingin

01.07.2016 18:07
Audra Willyn tytär: 12kp, 7 kultakolikkoa ja 2tp. Älä vaihda tarinassasi riviä joka virkkeen jälkeen, vain puheenvuorojen jälkeen täytyy.

Vastaus:

Ja onnea uudelle soturille!

Nimi: Audra Willyn tytär

01.07.2016 17:01
"Ylös jo!" äitipuoleni hoputti, ja veti peiton päältäni.
Nousin istumaan ja hieraisin silmiäni muutamaan otteeseen.
Katsahdin aurinkoa, ja huomasin sen olevan hieman yli rajan.
"Katso nyt aurinkoa! Ei minun tarvitse näin aikaisin nousta, varsinkaan tänään", vastasin tylysti, ja äitipuoleni pani kädet lanteilleen ja pudisti päätään.
Kohautin hartioitani, ja nousin seisomaan.
Kävelin ovelle ja siitä ulos huoneestani.
Jouseni lepäsi työpöydällä rikkinäisenä ja hämmennyin.
"Kuka on rikkonut jouseni?!" kihisin kiukusta ja käännyin äitipuoleeni päin.
Sitten vihani muuttui suruksi, ja muutama kyynel valui poskelleni.
"Isäpuolesi kokeili sitä ja se meni rikki. Huonoa laatua varmaankin", vastasi äitipuoleni ivallisesti, ja tarkasteli kynsiään.
En välittänyt äitipuolestani enempää, vaan menin ulko-ovesta ulos, ja itkin kun juoksin harjoituspaikalle.
Anthony odotti minua siellä, jälleen.
"Mikä on Audra?", Anthony kysyi, ja asetti kätensä olalleni.
"Isäpuoleni rikkoi jouseni, eikä minulla nyt ole enää jousta", vastasin lisää itkua pidätellen.
"Aina ne sinun isä- ja äitipuolesi ovat asialla", vastasi Anthony mietteliäänä.
En vastannut mitään, vaan pyyhin kyyneliäni käsivarteeni.
"Tule, mennään saalistamaan, ehkä voit käyttää tätä jousta kanssani?" kysyi Anthony ja nyökkäsin jo hieman iloisempana.
Kävelimme jutellen metsään, ja vilkaisin lehtiin, jotka helisivät rauhoittavasti pääni yläpuolella.
Anthony osoitti jänistä, joka istui puun juurella. Hän ojensi myös jousen minulle, ja minä tähtäsin.
Jousi oli hieman iso, mutta se ei haitannut minua lähes ollenkaan.
Tähtäsin tarkasti, ja keskityin niin vahvasti kuin pystyin koskaan.
*Jos minä puun keskelle osun, niin varmasti tähänkin*, ajattelin, ja kiristin jousinarua vielä tiukemmaksi.
Sitten päästin nuolen irti, ja se osui suoraan jänistä selkärankaan, ja jänis velttoutui heti.
"Jippii!" hihkaisin ja pomppasin pystyyn kiven takaa. Anthonykin tuli taputtamaan minua olalle.
"Hienosti tehty!" hän kehui minua ja tulin entistä ylpeämmäksi.
Hölkkäsin jäniksen luo ja otin nuolesta kiinni. Nostin jäniksen nuolen avulla ja heilautin sen olkani taakse.
"Lähdetäänkö viemään jäniksesi kokeille?" Anthony kysyi ja katseli jänistäni.
Nyökkäsin, ja lähdimme kävelemään metsäpolkua pitkin takaisin päin.
Olimme hetkessä metsän ulkopuolella ja vilkaisin vielä kerran metsää päin.
Kohautin hartioitani ja juoksin jänis olalla kirimässä Anthonya kiinni.

//Kokkien luona//

"Tässä oli saaliini", hihkaisin kokille, jota en tuntenut yhtään.
"Hienoa! Ajattelin juuri tehdä jänisvuokaa!" kokki vastasi ja otti minulta nuolen. Hän horjahti ottaessaan sen painon ja hymähti.
Kokkien talon ulkopuolella oli kaksi tuolia, joihin kävimme istumaan Anthonyn pyydöstä. Tuolit olivat kovat, ja omani räsähti allani kun istuuduin sen päälle.
"No, mitä asiaa?" kysyin soturiopettajaltani huolestuneena, etten pääsisikään soturiksi.
"Olen päättänyt, että nimittäjäiset pidetään huomenna, ennen lounasta", hän vastasi, ja hämmennyin.
"Ke-kenen?" kysäisin hiljaa, ja hymähdin itsekseni.
"Sinun tietenkin höpsö", Anthony vastasi naureskellen ja minäkin puhkesin hekotukseen.

//Illalla kotona//

"Tulin takaisin, ja arvatkaa mitä sain kuulla tänään?" huusin taloon, jossa asuin.
Ketään ei kuitenkaan kuulunut tai näkynyt, ja petyin.
Sitten tuolin päältä lennähti lentoon olento, jonka heti tunnistin omakseni.
"Wirgin! Hyvä, että joku odottaa minua aina kotona!" huudahdin iloisena, ja ojensin käteni suoraksi, jotta pikimusta korppini voisi lentää siihen.
"Kraak", Wirgin vastasi ja naurahdin iloisesti.
Wirgin tarrautui olkapäälleni tiukasti, mutta ei siltikään niin, että se sattuisi.
Rapsutin Wirginiä niskasta ja korppi raakul jälleen.
Kävelin Wirgin olallani kaapille, josta otin punaisia marjoja punomastani korista.
Ojensin muutaman korpille, ja tungin muutaman omaan suuhuni.
*Muuten, mitä minun kuuluisi laittaa huomenna nimittäjäisissä päälleni?" ajattelin, ja minulle syttyi hyvä idea.
"Hyvä Anthony, minulle sattui tulemaan kysymys, jonka haluaisin kysyä teiltä.
Mitä minun tulisi laittaa huomenna nimittäjäisiin päälle?" kirjoitin paperilapulle, samalla kun luin viestin ääneen.
Kun olin kirjoittanut, suljin mustepullon, ja asetin sulkakynän korokkeeseen.
Kierin paperilapun kerälle, ja tungin sen Wirginin jalassa olevaan pieneen pulloon.
"Lennä Wirgin Anthonyn luo, Anthony, muistatko?" lausuin selkeästi korpilleni, ja ihme kyllä, se tuntui aavistavan mitä ajattelin, ja lensi huoneeni ikkunasta ulos.
Sillä aikaa tein itselleni patongista yrttivoileivän ja nakersin sitä sängylläni ikkunan ääressä katselle ulos.
Ehdin syödä kolme leipää, kun musta piste kaukana suureni.
Se lähestyi ja lähestyi, ja silloin ojensin käteni korppiani varten.
Pullossa oli paperilappu.
*Etkö löytänyt Anthonya?* ajattelin, mutta avasin paperilapun.
Se olikin vastaus Anthonylta.
"Hyvä Audra, kun olet jo ihan melkein soturi, luulen, että osaat itse päättää.
Laita päälle se asu, mikä tuntuu sinusta järkevimmältä", lapussa luki ja huokaisin.
Ei minkäänlaista vastausta.
Mutta sitten ymmärsin, mitä mestarini ajoi takaa.
*Olenhan minä jo soturi, tai ainakin melkein. Pitäisi minun tällaiset asiat itse hoitaa!* ajattelin, ja nousin sängyltäni, ja suuntasin katseeni vaatekkaappiin.
Otin esille ruskean kaavun, jota välillä käytin.
*Ei tuossa on reikä*
Otin esille seuraavan, eli valkoisen kaavun, joka oli moitteeton.
*Hyvä, tämä on oikea asu*, ajattelin.
Palasin työpöydälleni, ja avasin taas mustepullon.
Otin sulkakynän, ja kirjoitin.
"Hyvä Anthony. Kiitos kalliista neuvostasi, jonka avulla löysin sopivan asun.
Eikä sinun tarvitse vastata, tiedän kyllä että näet tämän viestin", kirjoitin lapulle, jonka laitoin pulloon korpin jalassa.
Sitten ojensin käteni suoraksi, ja uljas korppini lähti lentoon.



Nimi: Ingin

24.06.2016 22:54
Audra Willyn tytär: 13kp, 7 kultakolikkoa ja yksi hopeakolikko

Nimi: Audra Willyn tytär

24.06.2016 20:25
"Karkasit!" äitipuoleni huusi kovaa minulle, ja minä juoksin pakoon.
Hetken tuntui siltä, että äitipuoleni jahtaisi minua, mutta lopulta huomasin, ettei hän minua jahdannutkaan.
"Et ainakaan saa minua kiinni!" huusin takaisin, ja juoksin jousi olallani pois.
Kuulin myös, kuinka äitipuoleni potki maata, mutta en välittänyt siitä, vaan kaarroin harjoituspaikalle.
Anthonya ei näkynyt, kumma kyllä.
Istahdin kivenlohkareen päälle, kun aurinko paistoi harjoituspaikan ylle.
Hieraisin muutaman kerran jalkapohjiani, joihin oli tarttunut kiviä.
Kuuntelin samalla, kuinka tuuli tuiversi mukavasti kasvoilleni, ja heilutti pitkää lettinauhaani, joka roikkui löysän sivulettini päässä.
Huomasin, kuinka Ella käveli harjoituspaikalle, suoraan minua kohti.
Hän piti käsiään taskuissa, mutta heitti toisella kädellä harmaat kiharat taakse ja kohtasi minut.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyin kummastellen, ja Ella istahti viereiselle kivelle istumaan.
"Tulin kertomaan sinulle erään asian", Ella vastasi, ja räpäytti pitkiä mustia ripsiä.
"No minkä?" kysyin jälleen hämmentyneenä.
"Anthony on sairas. Hän ei voi opettaa sinua muutamaan päivään, tai ei ehkä edes viikkoon", Ella sanoi, ja katsoi minuun vakavasti.
Nyökkäsin hitaasti muutaman kerran, ja katsoin takaisin Ellaan.
"Mitä minä sitten?" jatkoin, ja silitin lettiäni sormillani.
"Haluatko auttaa hänen hoidossa? Voisit vaikka kerätä yrttejä", vastasi Ella ja petyin hieman. Toki ihailin hänen työtään, mutta mieluummin olisin jatkanut koulutustani.
"Ehkä sillä tavalla pääsisin nopeammin koulutukseen takaisin", tuumin ja nyökkäsin hyväksyvästi.
"Voisit tänään mennä keräämään apiloita, jos haluat", Ella sanoi ja nyökkäsi kohti metsää. Metsässä on pieni metsäaukio, jossa kasvaa apiloita.
"Menen, ja tuon ne sitten sinulle", vastasin, ja nousin.
Silottelin pukuani hieman, ja juoksin kotiin. Kiipesin ikkunasta sisään, ja nappasin korin itselleni.
"Wirgin", kuiskasin, ja korppi lensi heti luokseni. Laskin myös jousen työpöydälle täsmälleen siihen asentoon mistä sen otin aamulla. Kuulin, kuinka äitipuoleni avasi etuoven, ja kauhistuin.
Kiipesin äkkiä ikkunasta ulos, ja pamautin sen kiinni.
Tällä kertaa, en suunnannut heinikolle, vaan suoraan metsään.
Polku pujotteli kaikenlaisten puiden ohi, ja lopulta polusta erkani toinen, kapeampi metsäpolku.
Käännyin kapeammalle polulle, ja heitin käteni eteenpäin.
Wirgin lensi pois, ja käteeni ei enää painanut niin paljon.
Aloin juosta, ja astuin juurien päälle, mutta jatkoin silti, siitäkin huolimatta.
Metsä vilisi silmieni edessä kauniina vyörynä, niin kuin aina.
Nautin metsän eloisuudesta sen ajan kunnes saavuin metsä-aukiolle, jota täplittivät monen monta apilaa.
Worgin nakersi aukion keskellä jotakin, jota en nähnyt tarkasti.
Siristin silmiäni, kun aurinko valaisi paikan pilvien takaa tultua.
Kesti hetken, ennen kuin silmäni tottuivat valoon, aloin nähdä tarkemmin.
Lintuaura lensi ylitseni, ja katselin sitä ihmeellisesti.
Sitten vasta tajusin tehtäväni tärkeyden, ja aloin poimia somasti apiloita maasta, jossa niitä oli tuhansittain.
Kori tuli täyteen, kun Wirgin toi tupollisen apiloita.
"Hienosti tehty!" kehuin lemmikkikorppiani, ja Wirgin lensi takaisin olalleni. Se raakkui muutaman kerran, kunnes lopetti sen.
Käännyin takaisin metsäpolulle, joka yhdistyi isompaan.
Pääsimme pimeästä metsästä pois, ja Wirgin halusi lentää.
Siispä päästin mustan korpin lentoon.
Minä juoksin perässä sen mitä jaksoin, ja saavuin soratielle.
Sorat kutittivat jalkapohjiani, ja aloin hieman tirskua.
Kultaiset kiharat liehuivat ilmassa takanani, kun lettinauha aukesi ja lensi kauas pois.
Apilakori painoi perässäni, mutta jatkoin juoksemista.

Saavuin pian Ellan talolle, jonka katolla pikimusta Wirgin istui odottamassa minua.
Se kallisti päätään, ja tapitti minua nappisilmillään, kun kyykistyin hieman huohottamaan.
Ella käveli talosta ulos jauhoja kasvoillaan, ja hämmästyi, kun näki minut ovellaan.
"Noinko nopeasti?" hän kysyi hämmentyneenä, ja nyökkäsin.
Ojensin korin Ellalle, joka kaatoi apilat pieneen kippoon.
"Kiitos. Nyt voin tehdä lääkettä Anthonylle. Ja sinä voit mennä lepäämään, jos haluat", hän sanoi ja kiitti.
En olisi halunnut mennä kotiin, mutta koin sen järkevimmäksi ratkaisuksi Ellan työskentelyn kannalta.
Siispä kävelin soratietä pitkin talolleni.
Olin koputtamaisillani puu-oveen, kun muistin.
*Ikkuna*, ajattelin ja hölkkäsin Wirgin olalla ikkunalle.
Avasin ikkunan ja kiipesin sisään.
Jäin makaamaan sängylleni, ja nukahdin pian.

Nimi: Ingin

23.06.2016 15:55
Audra Willyn tytär: 16kp, 8 kultakolikkoa ja 1tp.

Nimi: Audra Willyn tytär

23.06.2016 06:36
"Huono, kokeile uudestaan", sanoi Anthony, ja heilautti kullankeltaisia hiuksiani taaksepäin, jotta näkisin paremmin puun, johon minun tuli tähdätä jousipyssylläni.
Asetin sen ampumis asentoon, ja vedin jousta niin, että nuoli oli niin kireällä kuin pystyi.
Sitten ammuin, ja ampuma nuoleni osui tismalleen puun keskelle.
"Hienoa. Sinusta tulee vielä hyvä saalistaja", Anthony kehui, ja olin iloinen vähäisistä kehuista, joita hän jakelee.
Laskin jousipyssyäni alemmas, ja sivelin viittaani, johon oli tullut tahra mudasta.
"Nyt voit mennä kotiisi jos haluat", sanoi Anthony, joka lähti kävelemään soraista tietä pitkin kylään.
Minä odotin hetken, ja lähdin sitten samaa reittiä mitä hänkin.
Juoksin soran päällä, vaikka se hieman sattui, mutta juoksin silti.
Saavuin kotiovelle ja koputin nystyröilläni oveen kolme kertaa.
Kesti hetken, ennen kuin puinen ovi avautui, ja vihaisen näköinen naama kurkisti ovesta.
"Etkö osaa olla ajoissa?" äitipuoleni kysyi vihaisesti rypyttäen naamaansa.
"Olin harjoittelemassa Anthonyn kanssa", vastasin terävästi eikä äitipuoleni pitänyt siitä ollenkaan.
"Olisit voinut tulla aiemmin", tämä tiuskaisi ja nosti kätensä lanteilleen.
"Et siis halua minun valmistuvan vaan haluat pitää minut orjanasi? Isäni ei kyllä pitäisi sinusta aidosti", tiuskaisin takaisin ja työnsin mielestäni leveän äitipuoleni ovensuusta sivuun, ja kävelin jousi olallani suoraan huoneeseeni.
Laskin jousen yläkaappiin, ja otin Wirginille alakaapista marjoja.
Wirgin nappasi marjoja yksitellen suuhunsa ja söi koko kupillisen marjoja loppuun.
Asetin marjakupin takaisin kaappiin, ja astelin keittiöön ottamaan leipää yrttivoilla. Otin puisen sileän veitsen taskustani, jonka isäni oli tehnyt minulle aikoinaan. Ajattelin isääni, ja äitiäni, ja sitten vielä äitipuoltani ja isäpuoltani.
Sitten vain levitin yrttivoin tasaisesti leivän päälle, ja nappasin veitsellä vielä kokkareen, ja kutsuin Wirginiä.
Wirgin lensi huoneestani keittiöön, ja kävi olkapäälleni istumaan.
Pidin veistä Wirginin edessä ja tämä nappasi voin nokallaan.
Pesin veitsen, ja palasin huoneeseen.
Tällä kertaa suljin karhean oven perässäni, ja kävin kovalle sängylleni nukkumaan.

//Seuraavana aamuna//

"Ylös ja ulos! Sinun täytyy kerätä minulle marjoja, jotta voin tehdä hienon aterian minulle ja isäpuolellesi", äitipuoleni sanoi minulle, kun oli räiskäissyt oven auki, ja minä olin vasta noussut ylös.
"Minä en kerää marjoja sinulle. Mikset vakka itse kerää niitä?" kysyin äitipuoleltani ivallisesti, ja tämä paiskasi oven kiinni perässään.
Huokaisin, ja otin jousen ja nuolet yläkaapista.
Äitipuoleni oli lukinnut oven, jotta en pääsisi huoneestani pois.
En kuitenkaan jäänyt istumaan, vaan heilautin jousen olalleni, ja kiharat taakseni, ja suuntasin kohti huoneeni ikkunaa.
Avasin ikkunan, ja kurkistin ulos.
*Hyvä, äitipuoleni ei ole pihalla*, ajattelin, ja kiipesin ikkunasta ulos.
Wirgin koitti tulla perään, mutta suljin ikkunan piirun verran ennen kuin korppini lennähtäisi ulos.
Tömähdin kovaan maahan, ja jouseni osui ikkunaan, mutta ei saanut kolhua.
Kuulin, kuinka takaovemme avautui, ja juoksin heinikon yli nurkan taakse.
Tuntui kuin jokin olisi pistellyt pohkeessani, mutta en välittänyt siitä, vaan keskityin pakenemaan äitipuoltani.
Juoksin sivuseinää pitkin, ja käännyin vasemmalle, suoraan harjoittelupaikalle.
Anthony odotti siellä jo, ja näytti nyrpeältä.
*Pitää varoa, hän taitaa olla pahalla tuulella*, muistutin mielessäni itseäni, ja jatkoin juoksua avojaloin Anthonyn luo.
Jäin paikoilleni huohottamaan, ja jälleen jokin pisti minua pohkeesta.
Käänsin pohkeen, ja siinä oli joku valkoinen näppylä.
Kumma kyllä, se näytti irralliselta, ja sillä näytti olevan jalat.
"Mi-mikä tämä on?" kysyin hämmentyneenä.
"Tuo on punkki. Sinun täytyy käydä poistamassa se Ellan luona, tai saat punkkitaudin", Anthony selitti, ja nappasi olaltani jousen, jotta voin katsoa punkkia paremmin.
Tuntui kuin punkki vain kasvoi koko ajan, joten pistin kiirettä.
Juoksin jälleen soraista tietä pitkin Ellan luo. Juoksin muutaman korttelin, ja saavuin vihdoin lääkärin taloon.
Pata kiehui, ja oven edestä vilahti valkoinen puku, ja valkoiset kiharat.
*Ella!*
Astelin sisään, ja vilkaisin ympärilleni.
"Hei Ella", sanoin, ja Ella kääntyi hämmentyneenä puoleeni.
"Hei Audra! Mikä sinut tänne tuo?" Ella kysyi, ja käänsin pohkeeni mitään sanomatta Ellaa päin.
"Tuo on punkki. Haluatko poistaa sen salvalla vai ihan nykäisemällä. Tosin, salvan tekemisessä kestäisi hieman", Ella tuumi, ja heilautti valkoiset kiharat olan taakse.
"Sen voi vaikka vain nykäistä siitä", vastasin välinpitämättömänä, ja istahdin tuolille.
Ella kyykistyi, ja nykäisi punkin pois sormilla.
Minua kirpaisi, mutta se ei sattunut, ja punkin tarraamaan kohtaan jäi pieni haava, mutta se ei haitannut minua.
"Kiitos. Nyt minun täytyy mennä harjoittelemaan", huikkasin lääkärille, ja juoksin soraista tietä pitkin takaisin harjoituspaikalle.

Nimi: Ingin

15.06.2016 14:07
Audra Willyn tytär: 15kp ja 6 kultakolikkoa, tarinaa oli miellyttävä lukea ^^

Nimi: Audra Willyn tytär

15.06.2016 09:14
Anthony on sairastunut, en voisi mennä harjoittelemaan hänen kanssaan.
Siispä heitin jousipyssyni selkään ja Wirgin lensi olkapäälleni tuijotellen minua nappisilmillä.
En jaksanut ottaa kenkiä, ja muutenkin jalkani olivat jo rasituksesta kovat.
Sora painautui vasten jalkapohjiani, kun saavuin metsätielle, mutta en välittänyt. Pysähdyin vasten isoa tammea, puhdistin soran jaloistani ja jatkoin matkaa itsepunoma kori kädessäni heiluen.
En jatkanut enää metsätietä, vaan käännyin poispäin ja aloin etsiä marjoja äitipuoleni pyynnöstä.
Päästin Wirginin lentelemään, se lensi kauas, kunnes sitä ei enää näkynyt, mutta tiesin, että se palaisi, varmasti.
Korissani pieni lautasliina värjäytyi punaiseksi, kun keräsin Firgmise-nimisiä marjoja. Firgmiset ovat hyviä ruokaan, ja raakanakin syötäviä. Ne olivat Wirginin lempiherkkua. Siinä samassa Wirgin lensi rajan takaa takaisin minun luo. Ojensin käteni, jotta sen olisi helpompaa istahtaa olkapäälleni.
"Wirgin, ne ovat äitipuolelle, ei sinulle", toruin Wirginiä, kun huomasin, miten marjat vain vähenivät vähenemistään.
Wirgin lopetti marjojen syömisen pettyneesti, kun kuuli sanani.
Jatkoin sammaleista maata pitkin takaisin polulle, ja keräsin vähän sammalta koriini Wirginin petiä varten.
Wirgin lensi pois olaltani ja minä vaihdoin kävelyn juoksuun. Hypin lahonneiden juurien yli ja metsä vilisi silmissäni yhtenä unelmana.
Pian metsä loppui, ja näin jo oman kotini soratien toisessa päässä.
Juoksin vielä kovempaa, niin, että marjat hipoivat raikasta ilmaa.
Wirgin odotti ikkunalaudalla ja hyppi ovesta sisään maata pitkin.
"Huhuu!" ei ketään kotona. Tietysti. Ei äitipuoleni tai isäpuoleni koskaan ollut kotona, he vain jättävät jäähtyneen ruoan, jonka syön.
Asetin marjakorin keittiön pöydälle, otin sieltä pehmeät sammalet ja vein sammalet ja jousipyssyni omalle työpöydälle.
Kun palasin, Wirgin oli taas syömässä marjoja, niinpä päätin laittaa marjat lukittuun kaappiin.

Wirgin aisti, että olin lähdössä jonnekin, niinpä se hyppäsin jälleen olalleni.
Unohdin ottaa puukon, joten työnsin sen nyt paikalleen vyölleni.
Suljin oven ja vedin raikasta ilmaa keuhkoihini.
Lähdin matkaan, kohti lääkärin taloa.

Lääkärin talossa tuoksui yrtti, ja vilkaisin petiä, jossa Anthony makasi.
"Hän voi huonosti. Minulla ei ole näitä marjoja enempää, ja hän tarvitsee niitä paljon", lääkäri sanoi pettyneesti ja näytti vatia, jonka sisällä oli muutama punainen marja.
Firgmisejä. Minulla olisi niitä.
"Minulla on niitä, odota hetki, käyn hakemassa", ja juoksin vastausta odottamatta Wirginin kanssa takaisin kotiin.
Nappasin korin keittiön pöydältä ja juoksin ovesta ulos.
Olin törmätä äitipuoleeni, joka näytti hämmästyneeltä.
"Mihin sinä noita viet? Nehän olivat minulle!" äitipuoleni huudahti ja tarttui isoilla kourillaan kaapuuni.
"Jos haluat, mene itse keräämään", huusin vihaisesti ja koitin päästä otteesta irti.
Inhosin äitipuoltani ja isäpuoltani. Aluksi he koittivat tehdä minut onnelliseksi, mutta sitten he eivät enää halunneet sitä.
Äitipuoleni piti edelleen kiinni eikä päästänyt irti.
Tartuin toisella kädelläni puukon kahvaan ja väläytin kiiltävää puukkoa äitipuoleeni päin, mutten aikonut satuttaa häntä, ja hän tiesi sen, eikä siis päästänyt irti.
Vaikka kuinka selitin marjojen tarvetta, äitipuoleni ei kuunnellut, ja yritti yhä vetää koria irti ja saada sitä itselleen.
Sitten minulla välähti ajatus, ja iskin hampaani äitipuoleni käteen.
En kuitenkaan purrut lujaa, niin että sattuisi, mutta äitipuoleni pelästyi ja päästi otteesta irti.
Lähdin matkaan kohti lääkärin taloa ja saavuin hengästyneenä.
"Mikä sinulla kesti?" lääkäri kysyi ja selitin koko pitkän tarinan.
Tämä säikähti äitipuoltani.
Toivuimme kuitenkin kumpikin siitä varsin nopeasti ja lääkäri otti marjat ja keitti niistä hauteen.

Nimi: Ingin

10.06.2016 15:56
Audra Willyn tytär: 6kp ja 3 kultakolikkoa, 1tp

Nimi: Audra Willyn tytär

10.06.2016 14:06
Kävelin mökiltämme soraista tietä kohti harjoituspaikkaa.
Anthony odotti minua siellä, ja lisäsin vauhtini juoksuun. Pääsin hetkessä perille.
"Tässä, saat tämän nyt omaksi, jotta voit harjoitella", sanoi Anthony ja
ojensi minulle hienosti tehdyn jousen ja nuolia. Katselin ihastuneena. Saisin oman jousen!
"Kiitos", änkytin ja katsoin vieläkin jousta ja silittelin sen sileää pintaa.
"Ei kestä kiittää. Jokainen saa tällaisen", hän sanoi ja alkoi neuvomaan minua jousiammunnan alkeisiin.
"Eli, tähtäät sinne minne haluat ampua, ja vedät jousinarun niin tiukalle kuin voit", Anthony lisäsi ja näytti mallia.
Hän asetti jousen kasvojensa tasolle, veti nuolta ja jousinarua taaksepäin. Hän tähtäsi nuolensa puun keskelle. Sitten hän päästi nopeasti otteen narusta ja nuoli kimposi puuhun.
"Upeaa!" huudahdin ja olin melkein pudottaa upouuden jouseni.
"Yritä sinä", Anthony sanoi ja tarttui molemmista ranteistani auttaakseen minua. Hän auttoi minua varsin hyvin ja sain nuolen ammuttua ohi.
"Nyt sinä osaat ampua jotenkin jousella, mutta tarkkuutta on hiottava huomattavasti", hän sanoi, eikä kiinnittänyt mitään huomiota minuun, joka melkein itkin kammottavista kritiikeistä, mutta olihan se totta että taitoja pitää hioa, mutta mitään positiivisempaa ei tullut.
"Voit nyt mennä taloosi nukkumaan",
Anthony vastasi selkä minuun päin.
Olipa kummallinen tyyppi.
Lähdin uusi jousi kainalossani tepastellen takaisin kotiin.
Avasin puisen oven ja astuin sisään.
"Hei Danny, hei Darla!" huusin, ja ihmettelin, kun kumpikaan kasvattivanhemmistani ei ollut kotona.
Kohautin vain hartioita ja saavuin omaan huoneeseeni. Jousen laskin pölyiselle työpöydälleni ja palasin keittiöön. Otin kuivaa leipää ja yrttivoita. Levitin hiotulla puuveitsellä yrttivoin leivälleni ja vein sen huoneeseeni. Kävin kovalle sängylle nukkumaan, kun leipä oli syöty.

©2017 Veneficium | Tυℓєναιѕυυ∂єη Hєιмσт - suntuubi.com