Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

QUERCUSA | TENEBRAE | CORVUSA | MORGA | GLACINA | VENEFICIUM

 VARJOMUURI | VAELTAJAT

Veneficiumin heimon tarinat

Vuodenaika: Kevät

Sää: Vielä viileää, mutta aika kuivaa.

Ruokatilanne: Ruokaa on sopivasti ja sen määrä on lisääntymään päin kevään myötä.

Seuraava juhla: Keskikesänjuhla 2.-8.7.2017

Muuta: Keltarutto on levinnyt heimolaisten keskuuteen, samoin Ignacismi.

Tiedot päivittyvät kuukausittain.

 

 

Tästä pääset Veneficiumin heimon sivulle

 1  2  3  >

Nimi

Kotisivut

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on yksi plus kahdeksan?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Lucius Lorenzon poika

02.06.2018 15:39
Seisoin johtajan tasanteella ja vilkaisin apaattisesti heimoa, joka käyttäytyi halveksuttavaksi. He luulivat etten huomannut, kun he sylkivät ja heittelivät tomaatteja tulevaa alokasta kohti, mutta kyllä huomasin. Oli vain parhainta aloittaa seremonia heti.
”Darya Blue Nikkon tytär, olet täyttänyt 16 vuotta, joten sinusta tulkoon alokas. Mihin ammattiin haluat kouluttautua?” kysyin kuuluvasti, hiljentäen viimeisetkin supinat väen joukosta.
Darya vaikutti itsevarmalta seuraavista sanoistaan.”Haluan kouluttautua eläintenkesyttäjäksi ja soturiksi."
Joku yleisössä alkoi nauraa, ja Daryan itsevarmuus valahti. Hän näytti välittömästi ahdistuneelta. Voisin vain komentaa yleisön olevan hiljaa, mutta se olisi tylsää ja ei tarpeeksi tehokasta. Muillakin tavoilla saisin heidät vaiennettua.
"Tahtosi käyköön toteen, onnea ammattisi opiskeluun. Kouluttajasi ja opettajasi olkoon minä, Lucius Lorenzon poika."
Yleisö päästi yhtenäisen hämmästyksen äänen, mutta vaikenivat sen jälkeen ja vain jäivät tarkkailemaan tilannetta. Väläytin itse Daryalle rohkaisevan hymyn huomatessani hänen järkyttyneen ilmeensä.
"Hän valjastakoon sinut valmiiksi ammattiisi ja vihkiköön sinut sen salaisuuksiin. Et kuitenkaan ole alokas ennen kuin olet saanut merkkimme ihoosi.”
Väläytin varoittavan katseen yleisölle, ja sitten lähdin kävelemään portaita alas. Tapasin Daryan portaiden alapäässä, hän piti katseensa visusti maassa ja mykkänä lähti kävelemään rinnallani tornin valtavista metalliovista sisään, jotka suljettiin perässämme.
Ovien suljettua Darya kääntyi katsomaan minua ja hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, että luulisi hänen näkevän caroxin minun sijastani. ”Et sinä voi kouluttaa minua! Olen ä-p-ä-r-ä! E-ei kukaan niin suuri kuin sinä voi kouluttaa minua, se ei vain sovi. Mielummin vaikka jään kouluttamattomaksi, kunhan edes yksi tämän heimon johtajista on kunnioitettu ja arvostettu.”
Laskin toisen käteni lyhyen tytön olalle ja katsoin häntä hänen tummanruskeisiin silmiinsä. Darya nielaisi, joko hermostuneena tai yrittäen pidätellä itkua.
"Minä tahdon olla kouluttajasi ja tahdon juuri sinun olevan ensimmäinen oppilaani. Ei koko heimo uskalla kääntyä minua vastaan vain, koska otin alokkaakseni epäsuositun henkilön. He kaikki tulevat vielä näkemään arvosi kuin minä näen", sanoin tyynellä ja jopa ystävällisellä äänellä, yhä pitän katsekontaktin vahvana.
"Mennään noita portaita ylös asuntooni ja siellä tapaat Alyshan, joka tatuoi heimomme merkin olkaasi. Sen ei pitäisi sattua, älä huoli." Puhuessani vilkaisin kiviportaita ja osoitin niitä avokämmenellä, kehottaen Daryaa menemään edellä.

//Darya?

Nimi: Darya Blue Nikkon tytär

29.05.2018 21:05
Tänään olisi se päivä, jolloin minusta tulisi jotain muutakin kuin koko heimon vihaama äpärä. Minusta liikkui nykyään kaupungilla ties mitä juoruja, olin kuulemma pannut itse Nikko Lorenzon poikaa, tappanut naapurin viattoman mummon ja syönyt viattomia lapsia. Hahhah, hauska vitsi. En todellakaan tekisi mitään noista. Halusin vain päästä pois leiristä, seikkailemaan, rakastumaan, tulemaan paljon viisaammaksi ja täydellisemmäksi kuin nyt. Aamuna kun nimitykseni oli, heräsin aikaisin, ennen kuin edes aurinko oli noussut. En suinkaan laittanut itseäni, vaan lähdin juoksemaan metsään. Rakastan tuoksuja, vehreää metsä, suota, kaikkea mihin liittyi metsä, luonto ja vehreys. En viihtynyt suinkaan tänään niin paljon luonnossa kuin yleensä. Caesar pomppi vierelläni yhtä innokkaana kuin aina, mutta en silti tuntenut oloani yhtä hyväksi kuin aina. En halunnut ajatella mitään, mitä huomenna tulisi tapahtumaan. Joutuisin olemaan metsässä 24 tuntia kouluttajieni kanssa! Ei! En pystyisi siihen. Tai siis pystyisin, mutta jos mokaisin, mahdollisesti seuraavat vuoteni tulisivat olemaan tuskaa. En tiennyt yhtään mitä ajatella, ehkä vain olisin tänä päivänä mahdollisimman kipeä. Jouduin lähtemään pian takaisin leiriin, suoraan johtajan talolle. En ollut nähnyt Luciusta enää sen tapaamisemme jälkeen, joka muistui heti mieleeni.

Halasin Caesaria hellästi, ja vedin sen osittain syliini.
”Totta kai voit silittää sitä, herra. Caesar saattaa vain olla hiukan innokas”, sanoin.
Erwin silitti hellästi Caesarin päälakea. Kili tuntui rakastuvan mieheen, tämä työnsi päätään vasten Erwinin syliä, ja nuolaisi yhä uudestaan miehen poskea. Naurahdin hiukan, niin että hymykuoppani näkyivät. Samassa herra johtaja kysyi mihin ammattiin halusin. Hetken aikaa purin huultani, miettiessäni vastausta.
”Haluaisin soturiksi ja eläintenkesyttäjäksi, johtaja”, totesin, katsellen Luciusta tiiviisti. Olin saanut rohkeutta katsoa miestä suoraan silmiin ja nyt sitten katsoin miestä niska takakenossa. Miksi olin niin lyhyt? Ehkä vielä joskus kasvaisin edes hiukan..
”Ja koska perustelut pitää aina olla, soturiksi siksi, koska soturit voivat puolustaa ja suojella heimoaan, osoittaen niin uskollisuutensa. Ja hehän kai metsästävätkin, joten sieltä saa ruokaa heimon pöytään. Uskollisuus on kuitenkin loppujen lopuksi se tärkein”, sanoin, katsellen miehiä nyt rohkeammin.
Samassa tunsin miten joku juoksi minua kohti. Tietenkin ne kiusankappaleethan siinä.
”Herra johtaja, sinun ei todellakaan kannattaisi olla äpärän seurassa! Se ei tee hyvää maineellesi”, vanhempi, minulle tuntematon poika huusi.
Puristin leukani yhteen, ja kumarsin uudestaan johtajalle.
”Hyvää päivänjatkoa. Toivottavasti löydätte sen minkä etsittekin täältä, herra johtaja, ja hänen seuralaisensa”, sanoin, pidätellen itkua. Lähdin kävelemään rauhallisesti poispäin.

Olin laittanut päälleni normaalin, melko köykäisen ja puoliksi rikkoutuneet housut, ja suloisen villatakin, jonka olin kietonut ympärilleni. Johtajan talon ympärille oli kerääntynyt ihmisiä, totta kai, koska kaikki halusivat nähdä kenet koko heimon oma äpärä saisi kouluttajaksi. Minun päälleni syljettiin, ja yksi nainen yritti heittää minua mädällä tomaatilla. Onneksi heittely sentään loppui, kun Lucius ja Erwin astelivat paikalle, Nikko perässään. En tiedä miksi vaaleahiuksinen mies seurasi aina Luciusta, ainakin silloin kun minä heidät näin. Kävelin hiukan lähemmäs johtajaa, sipaisten kiharat korvani taakse.
”Darya Blue Nikkon tytär, olet täyttänyt 16 vuotta, joten sinusta tulkoon alokas. Mihin ammattiin haluat kouluttautua?” Lucius kysyi, puhuen selkällä, kovalla äänellä, niin että jokainen varmasti kuulisi.
Minun ei tarvinnut miettiä, tiesin kyllä mihin ammattiin haluaisin.
”Haluan kouluttautua eläintenkesyttäjäksi ja soturiksi”, totesin yhtä kovalla ja selkeällä äänellä kuin Lucius. Halusin osoittaa olevani sentään jotain muuta kuin äpärä.
Kuulin miten joku yleisössä alkoi nauraa, ja siinä samalla pienet rippeet itsevarmuuttani vain valuivat pois. Olin vain äpärä, edes isäni ei halunnut pitää minua!
”Tahtosi käyköön toteen, onnea ammattisi opiskeluun. Kouluttajasi ja opettajasi olkoon minä, Lucius Lorenzon poika. Hän valjastakoon sinut valmiiksi ammattiisi ja vihkiköön sinut sen salaisuuksiin. Et kuitenkaan ole alokas ennenkuin olet saanut merkkimme ihoosi”, Lucius sanoi.
Koko yleisö kuohahti, yhtälailla kuin minä, kuullessani kouluttajani.
Kävelin rauhallisesti johtajan talolle, mutta heti kun ovi sulkeutui, käännyin katsomaan kauhistuneena Luciusta. Kulmani olivat kurtistuneet ja yritin jälleen pidätellä itkua. En tiennyt mitä tehdä!
”Et sinä voi kouluttaa minua! Olen ä-p-ä-r-ä! E-ei kukaan niin suuri kuin sinä voi kouluttaa minua, se ei vain sovi. Mielummin vaikka jään kouluttamattomaksi, kunhan edes yksi tämän heimon johtajista on kunnioitettu ja arvostettu”, sanoin.

//Lucius?

Nimi: Raven

27.05.2018 11:55
Lucius Lorenzon poika: 161kp, 67 kultakolikkoa ja kolme pronssikolikkoa. 3tp!

Darya Blue Nikkon tytär: 24kp ja 11 kultakolikkoa. Voit nyt halutessasi siirtyä alokkaaksi, onnittelut!

Nimi: Lucius Lorenzon poika

16.05.2018 20:46
Empatia. Se oli niin tuttu termi, kaikki tiesivät mitä se suunnilleen tarkoitti. Lähiaikoina olen kokenut sen hankalaksi ymmärtää. Tarkoittiko se kykyä surea toisen murheita, vai eläytymistä toisen ihmisen mielentilaan ja hänen tekojensa motivaation ymmärtämistä? Toinen vaihtoehdoista tuntui haastavalta. Jos näin surevia ihmisiä, en tuntenut surua heidän puolestaan. Jos tunsin jotain, se oli pakotettua. Tein niin, koska olin tottunut siihen. Tottunut välittämään. Minun täytyi kuitenkin vielä omistaa jotain empatiaa sisälläni. Pidin Erwinista. Mutta pidinkö hänestä sen takia kuka hän on vai sen takia mitä hän antaa minulle?

Nytkin Nikko näytti alakuloiselta. Hän rakasti tytärtään, mutta oli silti antanut hänet pois, käsitin hänen syynsä siihen, mutta pidin sitä tyhmänä. Oliko se empaattista vai ei? Pitikö minun tuntea myötäsurua? Daryasta olisi saanut koulittua hyvän tulevan johtajan, mutta en usko Nikkon haluavan sitä. Hänen mukaansa minä olen muuttunut tultuani johtajaksi ja hän ei haluaisi sitä tyttärelleen. Mutta jos minä saisin päättää, auttaisin Daryaa Nikkon mielipiteistä huolimatta. Ehkä voisin jokin päivä kouluttaa tyttöä. Tai sitten en, tyttö vaikutti pelokkaalta. Mutta hänessä olisi ainesta.

Darya pyysi nimeään anteeksi ja Nikko vain hymähti suu käväisten nopeasti hymyssä, mutta valahtaen nopeasti takaisin synkäksi.
Darya katsahti minua ja pyysi anteeksi. Hymyilin hänelle, juuri sen verran että ilmeeni tunnisti hymyksi. Kuvailisin itse sitä rohkaisevaksi. Muut saattoivat olla eri mieltä.
"Ja kun Nikko kysyit, nuo toiset lapset eivät häiritse minua, koska äpärähän minä olen, ei sitä käy kiistäminen. Ja luen paljon, koska sillä tavalla saan unelmoitua parhaiten, koska oikea elämä ei ole mikään satu." Darya ei kyennyt katsomaan Nikkoa kauaa vain vilkuili Erwiniä. Hän oli selvästi Daryan suosiossa, vaikka Erwin käyttäyikin lapsellisesti. Hän ei huomannut Erwiniä katsoessaan, kuinka hänen isänsä silmät kiilsivät kosteudestaan.
Tarkkailin lasta. Hän näytti ahdistuneelta, pelokkaalta. Mutta hän silti puhui kohteliaasti ja kunnioittavasti. Hänet oli kasvatettu hyvin, tai sitten tyttö oli kasvattanut itse itsensä ja tajunnut niiden olevan tärkeitä. Kohteliaisuus ja kunnioitus.
Darya ei kuitenkaan ollut yksin, hänellä oli vuohi vierellään, tai oikeastaan kili. Ainakin se näytti nuorelta, saatoin olla väärässä.
Tämä kyseinen vuohi pompahteli Erwinin luokse ja alkoi nuolla Erwinin kasvoja. Darya näytti järkyttyneeltä. Hän nopeasti veti vuohen pois ja halasi sitä pitääkseen sen paikallaan. Hymähdin huvittuneena.
”Caesar, ei saa! Älä ole voikukka!” Darya katsoi toruvasti, mutta yhä lempeästi vuohtaan. Ymmärsin hänen siteensä eläimeen, Evelyn oli minulle korvaamaton.
Nikko huokaisi. Vilkaisin häntä, ja hän vain mutisi Alaskan aina sanoneen niin. Nyökkäsin hänelle ymmärtäväisesti, vaikka en välittänyt.
Ajatukseni keskeytti Erwinin nauru. "Rakastan eläimiä, ei se haittaa yhtään. Hän on suloinen. Saanko silittää häntä? Mikä hänen nimensä on?" Erwinin suulilla tanssahteli leveä hammashymy ja hänen silmistään säihkyi hänen iloisuutensa. Hän selkeästi piti erityisen paljon lapsista.
"Darya, mihin ammattiin tahdot kouluttautua?" Kallistin päätäni aavistuksen ja varustin ilmeeni kohteliaalla hymyllä.

//Darya? ^^


Nimi: Darya Blue Nikkon tytär

04.05.2018 23:10
Katselin pää kallellaan miestä, joka lässytti minulle kuin pienelle vauvalle. Mies vaikutti kuitenkin mukavalta, vaaleat hiukset kuin yhden kirjan päähenkilöllä. Mies tarjosi minulle rahaa. Se oli varmasti isoin summa jonka olin ikinä nähnyt.
”Miksi muka johtajan seuralainen olisi kuullut minunlaisestani äpärästä? Tuskin johtajalla on aikaa jokaisen heimolaisen kuulumisia kysellä”, mutisin, laskien katseeni maahan. Mies oli kysynyt nimeäni. En halunnut sanoa loppuosaa nimestäni, etenkin kun johtajan veljellä oli sama nimi.
”Darya Blue Nikkon tytär”, sanoin, katsellen hetken aikaa Nikkoa. En pystynyt juurikaan sanomaan mitä tunnetiloja osasin havannoida miehen kasvoilta, tuskin mitään.
”Anteeksi, tiedän että on häpeä että pidän nimeä joka ei ole isäni nimi”, sanoin, vetäen Caesaria lähemmäs minua. Vuohi oli kalastanut joltain ohikulkijalta porkkanan, ja se mussutti sitä tyytyväisen näköisenä. Kun Erwin laski rahat kämmeneeni, nopeasti laskin ne takaisin miehen valtavalle kädelle, olihan se ainakin kolme kertaa isompi kuin omani.
”Anteeksi vielä että kävelin eteesi, Lucius Petyr Alexander Lorenzon poika, ei ollut tarkoitus todellakaan”, sanoin katsellen ensimmäistä kertaa miestä suoraan silmiin.
”Ja kun Nikko kysyit, nuo toiset lapset eivät häiritse minua, koska äpärähän minä olen, ei sitä käy kiistäminen. Ja luen paljon, koska sillä tavalla saan unelmoitua parhaiten, koska oikea elämä ei ole mikään satu”, sanoin.
Toivottavasti en saisi mitään rangaistusta tästä.. Ehkä minut ruoskittaisiin? Vai oliko se raiskaus? Vai tarkoittivatko ne samaa? Yhdessä kirjassa päähenkilö sekä raiskattiin että ruoskittiin, koska hän oli varastanut omenan. Varastaminen on aina tosi väärin. Katselin Erwiniä hetken aikaa. Mies oli kiva. Tosi kiva. Luciuskin vaikutti kivalta, ainakaan hän ei ollut heti vihainen kuin Nikko. He varmasti pitivät minua äpäränä, joka ei ansaitsisi elämää ollenkaan. Ja sitten tapahtui se mahdollisesti kaikista noloin. Caesar pomppi iloisesti Erwinin vierelle, ja nuolaisi tätä poskelle. Se ei ollut mikään pieni lipaisu, vaan sellainen märkä etanapusu. Tartuin kiliä kaulasta, ja halasin tätä tiukasti.
”Caesar, ei saa! Älä ole voikukka!”
Jos vuohi vietäisiin minulta, olisin ihan yksin. Se olisi pelottavaa, enkä välttämättä pystyisi siihen. Nikko henkäisi hiukan, en tiennyt miksi. Olinko tehnyt jotain taas tyhmästi? Ei olisi varmasti ensimmäinen eikä viimeinen kerta.
”Alaska sanoi aina noin minulle”, kuulin miehen kuiskauksen.
Räpäytin silmiäni, ja puristin vuohta vielä tiukemmin vasten itseäni. Nyt saisin varmasti rangaistuksen..

//Lucius?

Nimi: Lucius Lorenzon poika

04.05.2018 22:40
Johtaja… Petturi... Murhaaja... Lucius… Cain… Kuka minä olin?
Siihen minulla ei ollut enää vastausta. Kaikki tuntui epätodelliselta, mutta tunsin jotain erilaista sisälläni. Minun piti pelata korttini oikein, jotta muut eivät huomaisi sitä.
Erwin sentään oli antanut minulle anteeksi, mutta hän oli vienyt tappamaltani naiselta napanneeni medaljongin jonnekin piiloon. Saisin sen takaisin kunhan olisin "rauhoittunut." Mitä se edes tarkoitti? Oli minulla tasainen syke, apaattinen ilme ja normaali hengitys. Mutta se ei riittänyt, olin kuulemma liian "impulsiivinen."
"Rakas?" Erwinin pää ponnahti näkyviin peiliin, josta tarkkailin kasvojani. Ne olivat yhä arpiset ja silmänaluseni vain tummenivat tummenemistaan. Kohta en varmaan edes näkisi tatuointejani. En ollut nukkunut neljään yöhön minuuttiakaan.
"Niin?"
"Et ole syönyt tänään vielä mitään ja tänään tori on pullollaan kaikkea hyvää. Mentäisiinkö sinne?" Erwin käveli hitain askelin taakseni ja kietoi kätensä vyötärölleni.
"Vai tahdotko mielummin jäädä sänkyyn kanssani?" Hän virnisti ja suuteli kaulaani.
Käännyin ympäri ja katsoin apaattisesti miestä, jonka halut olivat ilmiselviä - ei hän torille halunnut. Painoin varoittamatta kovakouraisen suudelman hänen huulilleen ja upotin käteni hänen paksuihin blondeihin hiuksiinsa. Otin hänen hiuksiaan nyrkkiini syventäessäni suudelmaa ja annoin kieltemme koskea. Erwinistä pääsi tyytyväisiä äännähdyksiä, jotka oma suuni tukahdutti melkein täysin.
"Vou, rauhotu", Erwin naurahti ottaessaan happea.
En kuunnellut vaan suutelin häntä uudelleen ja irrotin käteni hänen hiuksistaan ja nappasin Erwinin syliini, jonka seurauksena Erwin kietoi jalkansa keskikehoni ympärille. Laskin Erwinin valtavalle sängyllemme ja käytin hetken vain hänen katselemiseensa. Erwin puri huultaan, mutta hänellä oli tyytyväinen virne huulillaan.

Se saattoi olla parasta seksiä, jota olimme ikinä harrastaneet. Erwinin mukaan olin aggressiivisempi kuin yleensä ja paljon dominoivampi, mutta hänen katseensa oli jotenkin... omituinen. Ei positiivisella tavalla. Eikö hän ollut nauttinut siitä niin paljon? Hän kyllä oli näyttänyt ja kuulostanut siltä, että löysi nautintoa käsittelystäni.
Makasin peittojen alla Erwin kainalossani, hänen toinen jalkansa jaljojeni päällä ja hänen kasvonsa melkein koskettaen omiani.
"Se oli kivaa", sanoin ja suutelin Erwiniä pikaisesti.
Erwin hymähti ja koski otsalaan omaani. "Niin."
Hetki kului hiljaisuudessa, mutta en voinut olla tuntematta Erwinin katsetta.
"Miksi katsot minua niin oudosti?"
Erwin laski katseensa ja sen jälkeen vielä sulki silmänsä. "En minkään takia. Mennään sinne torille hakemaan sinulle ruokaa." Samalla Erwin viskasi peiton päältään ja hyppäsi alas sängyltä.
Ponnahdin itsekin istumaan sängylle ja apaattisesti tarkkailin Erwiniä. Hän käyttäytyi oudosti. Hän valehteli. En pitänyt siitä.

Puettuamme lähdimme torille etsimään minulle jotain aamupalaa. Olin välittömästi menossa makeiskojun luokse, mutta Erwin komensi minut takaisin. Hänen mukaansa se ei ollut terveellinen aamiainen.
Päädyimme ostamaan kanaleivät kojusta ja söimme niitä kävellessämme torilla. Erwin oli jo alkanut tottua Veneficiumissa elämiseen, mutta hänen katseensa harhaili yhä isoissa koristeellisissa rakennuksissa ja iloisissa heimolaisissa - kaikki koristus ja hymyt olivat harvinaisia Morgassa.
"Mitä tahdot tehdä tänään?" Erwin kääntyi katsomaan minua kävellessään ja pisti suuhunsa viimeisen palan leipäänsä.
"Tänään on hyvä päivä töille."
"Teet töitäsi joka päivä."
"Jotkut päivät eivät ole yhtä hyviä." Vilkaisin puhuessani Erwiniä ja hänen kurtistuneita kulmiaan. Hän oli sanomassa jotain, mutta sulki suunsa.
Jokin pieni syöksyi jalkoihini ja kimposi samalla takaisin. Katsoin tyynesti mikä se oli. Pieni tyttö. Hän oli takamuksellaan maassa ja keräsi muutamia kirjoja. Tunnistin pari, olin itsekin lukenut ne nuorempana.
"Anteeksi", hän sanoi ja nosti katseensa ylös.
Ai. Hän olikin Nikkon tytär, Darya.
En ymmärtänyt miksei Nikko tahtonut pitää tyttöä, sillä mitä olin hänestä kuullut, Darya oli kasvanut älykkääksi ikäisekseen.
”Hei lukutoukka! Me saadaan sut vielä! Äpärä!” jokin lapsi huusi juostessaan meitä kohti, mutta hänen huomatessaan minut hän pysähtyi niin lujaa, että oli kompuroida. Hän nopeasti kumarsi ja lähti juoksemaan sinne mistä tulikin kauhistunut ilme kasvoillaan. Huvittavaa.
Katseeni palautui kiharapehkoiseen tyttöön, joka oli aivan sotkuinen. Olin sanomassa hänelle jotain, mutta Nikko käveli kuin tyhjästä rinnalleni.
"Häiritsevätkö nuo toiset lapset sinua?" Nikko kysyi, vivahde ärtyneisyyttä äänessään. Vilkaisin häntä varoittavasti.
Darya räpäytti silmiään ja näytti katsovan minua yhä pienessä sokissa, kykenemättä vastaamaan.
"Tervehdys, olen Lucius Petyr Alexander Lorenzon poika", sanoin monotonisella äänellä ja ojensin jäykästi käteni käteltäväksi.
Kuulin vaimean, mutta silti huomattavan huokaisun viereltäni. "Ei noin puhuta lapsille", Erwin mutisi minulle ennen kuin Darya ehti reagoida ja töksäytti minua hellästi kyynerpäällä kylkeen, yhä varoen arpiani. "Anna kun minä näytän", hän kuiskasi.
Vilkaisin "Oletko tosissasi?" - ilmeellä Erwiniä, mutta hän oli jo täydessä vauhdissa.
Erwin meni kyykkyyn ja hymyili lapselle todella leveästi, väläyttäen säihkyvät hampaansa. "Hei pikkuneiti! Olen Erwin, kukas sinä olet?" Hän kallisti päätään ja sulki suunsa, mutta hymyili yhä. "Näytät pitävän kirjoista, Luciuskin lukee aina niitä, siksi hän on niin älykäs. Kuulemani mukaan sinustakin on kasvanut aikamoinen nero. Olen todella pahoillani Luciuksen puolesta, että hän ei katsonut eteensä kun käveli, joten ota nämä korvaukseksi ja osta itsellesi lisää luettavaa", Erwin hymähti ja laski kymmenen kultakolikkoa tytön käteen.
Katsoin pää kallellaan vähän ihmeissäni Erwiniä. Se oli iso raha antaa lapselle, varsinkin kun kirja maksoi yleensä vain hopeakolikon ja ehkä pari pronssikolikkoa päälle. Olihan meillä rahaa, ei se siksi haitannut. Erwin vain käyttäytyi niin hassusti, että minua melkein nauratti.

//Darya?

Nimi: Darya Blue Nikkon tytär

01.05.2018 21:32
Aurinko nousi ylös aivan liian myöhään! Halusin leikkiä, juosta, lukea! Mutta kun ei, aurinko ei vain jaksanut hilautua yli taivaanrajan, ennen kuin vasta joskus hiukan ennen kuutta.
”Huomenta!” huusin äidilleni, juostessani portaita alas.
Talomme ei ollut hieno, mutta se oli satumainen ja salaperäinen, täynnä omituisia huoneita ja koloja jonne mahtui leikkimään piilosta.
”Huomenta Darya!” Agatha totesi, hymyillen minulle nopeasti.
Jatkoin juoksuani Caesar perässäni. Vuohi juoksi taitavasti portaita alas, se oli tottunut elämään kanssani.
”Minne Caspian meni?” kysyin, napaten omenan pöydältä.
Se oli punainen, muhkea ja herkullisen mehukkaan näköinen, ihan kuin vanhasta sadusta jonka olin eilen lukenut. Siinä prinssi ja prinsessa saivat toisensa, tytön oltua ensin 100 vuotta lasiarkussa. Mitenköhän hän oli edes jaksanut olla lasiarkussa niin kauan? Ei silloin edes pystyisi lukemaan mitään? Tai entäs jos se olisi yhtä iso lasiarkku kuin johtajan talo? Silloin sinne mahtuisi vaikka sata kirjaa!
”Caspian meni jo ulos”, äiti sanoi, katsellen minua virnistäen.
Lähdin juoksemaa yhä kovempaa ulos, vahingossa melkein törmäten isääni. Hän hymyili minulle ystävällisesti, katsellen suoraan silmiin. Rakastin niin paljon isääni! Hän oli opettanut minut lukemaan, laskemaan matikkaa ja sen lisäksi kouluttanut minulle Caesarin.
”Varohan vähän, Darya!” mies naurahti, kaapaten minut syliinsä. Nauroin hetken aikaa, ennen kuin mies laski minut lattialle. Siitä lähdin viimeinkin ulos. Ulkona oli kaunis kevätpäivä, aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Ja pihalla oli ehkä kaksi maailman ärsyttävintä lasta. Basilisk Gillin poika ja Dexter Andrein poika. Olin napannut pöydältä mukaani omenan lisäksi nipun kirjoja, jotka olin sitonut yhteen nahkanarulla.
”Lukutoukka!” pojat räkättivät, ja osoittivat minua.
Huokaisin syvään ja laskin katseeni maahan. Kiharoissa hiuksissani roikkui lehtiä ja mutaa, olinhan eilen karannut leiristä Caesarin kanssa. Vuohi mussutti porkkanaa, jonka se oli napannut maasta. Oi Caesar, rakastajani, ikuinen sellainen. Ehkä meidän tiemme ovatkin yhteen liitetyt. Jos pussaisin vuohea, se saattaisi muuttua prinssiksi, niin kuin sadussa. Sitä vielä kokeilisin. Painoin kasvoni tiukemmin punakeltaiseen kaulahuiviini, yrittäessäni ohittaa kaksikkoa.
”Hei äpärä, sun pitäs varmaan mennä sun isän luokse? Eihän sulle edes ole sellaista!” Basilisk käkätti.
Otin vauhtia hiukan ja lähdin juoksemaan Caesarin mukaani vetäen. Vuohi lähti nopeasti kipittämään vierelläni, Basiliskin ja Dexterin lähtiessä heti juoksemaan perääni. Lähiö jossa asuimme ei ollut kummallinen, mutta se oli koti. Tunsin sen kadut paremmin kuin omat taskuni, ja osasin mutkitella melko hyvin kadunvilinässä. Onneksi ihmisiä oli paljon ulkona, ilmeisesti jotkut markkinat olivat käynnissä! Kirjojakin myytiin yhdessä kojussa.. Mutta ne olivat ihan liian kalliita minulle, en pystyisi varmaan ikinä ostamaan niitä. Jatkoin juoksemista, ja käännyin katsomaan taakse. Basilisk ja Dexter olivat ihan liian lähellä. Ja samalla hetkellä kun käännyin katsomaan takaisin eteenpäin, tunsin miten törmäsin johonkin minua paljon suurempaan. Tönäisyn voimasta kaaduin pepulleni maahan, kirjat lensivät kädestäni ja kaiken lisäksi Caesarkin kaatui. Vuohi jäi leikkimään kuollutta maahan. En nostanut katsettani ylös, kömmin vain nostamaan kirjoja maasta. Yhden jouduin nostamaan törmäyskohteen jalkojen välistä. Toivottavasti kirjalle ei sattunut mitään sen kummempaa, voisin viedä kirjan vaikka leikkilääkärin luokse.
”Anteeksi”, mutisin, nostaen hiukan katsettani ylös.
Mies oli minua ainakin kolme päätä pitempi, kuin jokin puu. Miehen vieressä seisoi huomattavasti ystävällisemmän näköinen, lyhyempi mies. Nähdessään minun nousevan pystyyn, myös Caesar nousi ylös, ravisteli turkkiaan, ja työnsi sarvekkaan päänsä kylkeäni vasten. Sekin katseli kiinnostuneena kaksikkoa johon olin törmännyt.
”Hei lukutoukka! Me saadaan sut vielä! Äpärä!” Basilisk huusi, mutta vaikeni nähdessään miehen. Poika kumarsi, ja lähti juoksemaan heti toiseen suuntaan. Iso kiharapehkoni onneksi peitti kasvoistani vähintään puolet, lehdet ja muta taas ehkä antoivat suojavärin, ettei mies ehkä muistaisi minua jälkikäteen. Tilanne oli kiusallinen, etenkin kun miehen takaa käveli vielä vaaleahiuksinen mies, jonka tunnistin johtajan veljeksi. Yhdistin langat päässäni melko nopeasti. Edessäni oli johtaja. Johtaja isolla J-kirjaimella! Silmäni levisivät hiukan, ja peruutin muutaman askeleen Caesarin kanssa.

//Luci??

Nimi: Lucius Lorenzon poika

26.03.2018 22:14
// Luciuksen juhlapuku: https://i.pinimg.com/564x/87/e4/75/87e475a471b6b6b4d97611539cce849b.jpg


Makasin samettisilla lakanoillani ja tarkkailin tammikattoa ja sen lankkujen omaperäisiä kuvioita. Siitä oli tasan kahdeksan päivää ja kolmetoista tuntia, kun puhuin Bansheen kanssa. Olin jättänyt hänet vielä hetkeksi vankilaan, joka kieltämättä oli virhe. Minun pitäisi olla fiksumpi ensikerralla. Hän oli yrittänyt paeta ja saanut siinä surmansa. Olin yhä vihainen vartijalle siitä, mutta olin sentään pitänyt Bansheelle hautajaiset, minkä kuka tahansa heimolainen olisi ansainnut. Hän kuoli veneficiumlaisena, oletin sen olleen hänen toiveensa.
Erwin makasi vasemmalla puolellani, yhä unessa. Hän oli käpertynyt viereeni ja viskannut toisen jalkansa oman päälleni. Ihmettelin vähän hänen makuuasentoaan, itse nukuin kuin olisin hauta-arkussa, täysin suorana kädet vatsani päällä. Erwin oli pari yötä sitten valittanut siitä, mutta mielestäni minulla oli suurempi syy valittaa, herranjestas hänen raajansa olivat päälläni.
Vilkaisin häntä hänen liikahtaessaan. Erwinin ruskeat hiukset peittivät hänen nukkuvat kasvonsa melkein kokonaan ja hänen rintansa kohoili tahaista tahtia kylmien valonsäteiden langetessa hänen päälleen. Hänestä lähti rauhoittava multainen tuoksu, joka muistutti minua Veneficiumin soista. Hän oli varmaankin taas eilen käynyt soilla, hän kävi siellä päivittäin tekemässä ties mitä.
Tänään olisi iso päivä minulle, heimolle ja Erwinille. Lohikäärmejuhlat alkaisivat ja minun pitäisi pitää puhe ja tahdoin Erwinin olevan lavalla kanssani. Häntä jännitti hirveästi ja hän oli koko eilisen illan käynyt läpi puhettani, vaikka hänen ei tarvinnut sanoa mitään. En tahtoisi herättää häntä, hän näytti nyt niin tyyneltä.
Kello huoneen seinällä alkoi kilistä ja tiesin olevan aika nousta. Olin virittänyt ovikellon itselleni, kun ovella oleva veti narusta kello huoneessani soisi. Koputusta en kuulisi huoneeseeni asti. Ponnahdin istumaan ja Erwinkin säpsähti hereille syvästä unestaan. Hän oli älyttömän säikky, kai vuosi Morgan tyrmissä teki sen.
"Huomenta", hän haukotteli ja hieroi silmiään. Hän suoristui ja venytteli, sitten nousi istumaan. Meillä oli kummallakin vain bokserit päällä, ennen kuin päästäisimme vieraat sisään meidän pitäisi heittää jotain päällemme.
"Minne kiire?" Erwin kysyi kun kävelin nappaamaan aamutakkini henkarista. Viskasin samettisen violetin kankaan harteilleni ja kiedoin vyön kiinni, jotta näyttäisin edes vähän soveliaalta. Aamutakki oli pitkä ja paksu, myös niin virallisen näköinen kuin aamutakki voisi olla. Siihen oli kirjailtu kultaisia kuvioita, jotta se pysyisi heimon vaakunan väriteemassa.
"Juhlat. Puvustajat, tiedät kyllä", sanoin ja heitin Erwinille hänen violetin aamutakkinsa. "Meillä on kiire, pue se. He pesevät meidät, leikkaavat hiuksemme ja sitä rataa. Kävimme tämän läpi eilen, toissapäivänä ja sitä edeltävänä päivänä."
Erwin murahti vastaukseksi ja viskasi aamutakin päälleen. Hän käveli luokseni ja menimme yhdessä pois huoneestani Nikkon huoneelle. Olin häätänyt hänet pois kotoani, mutta hän oli yöpynyt täällä viime yön tämän päiväisten juhlien takia. Hänen lähisukulaisenani piti näyttää edustavalta juhlissa, ainakin aurey oli sitä mieltä. Koputin hänen oveensa ja Nikko avasi sen heti, yllään samanlainen aamutakki kuin Erwinillä.
"He tulivat, aika tehdä sinustakin esitettävän näköinen", totesin ja viitoin häntä seuraamaan. Nikko näytti kaikelta muulta kuin innostuneelta, mutta hän seurasi meitä olohuoneen läpi etuovelle.
Nikko avasi suuret mahonkiset ovet ja edessämme seisoi kolme palvelijaa: mies, vanha nainen ja nuorempi nainen. Mies oli siististi pukeutunut ja hänen partansa oli tarkasti trimmattu, hän seisoi niin ryhdikkäästi kuin ihminen kykyeni ja kantoi itseään ylpeästi. Hän oli vakiokampaajani Alessandro. Vanhempi nainen oli nimeltään Lexa ja hän huolehti meidän puhtaudestamme, ja nuorempi nainen valitsisi asumme ja auttoi meitä pukeutumaan, hän oli Ellen.
He kumarsivat tai niiasivat minulle ja toivoittivat hyvät huomenet, jälkeeni tekivät saman Nikkolle ja Erwinille. Päästin heidät sisään ja he alkoivat välittömästi toimeen.
Menimme ensin Erwinin kanssa pesulle, jossa Lexa pesi hiuksemme kunnolla ja laittoi meidät kylpemään ruusuilta ja vanilijalta tuoksuvassa aromikylvyssä. Erwin valitti sen haisevan liian naiselliselta, mutta Lexa intti sen olevan vakio johtajille. Kylvetyksen jälkeen kuivasimme itsemme ja Lexa saattoi meidät Alessandron luo, joka oli jo levittänyt kampaajantarvikkeensa ensimmäiseen olohuoneeseeni. Nikko mulkaisi minua matkalla ja meni vuorostaan pestäväksi, en tiennyt mikä hänellä tänään oli, yleensä juhlien aikaan hän oli iloinen.
"Herrani, ole hyvä ja istu tähän", Alessandro sanoi ja laski kätensä tuolille. Tein kuten hän sanoi ja istuin. Erwin meni sohvalle katselemaan meitä, mutta hänen katseensa harhaili värikkäisiin purkkeihin pöydällä.
"Mitä nuo ovat?" Erwin kysyi ja osoitti purkkeja. Alessandro kohotti katseensa ja hymyili.
"Ne ovat haelor-kasvista uutettuja väriaineita, niillä te voitte halutessanne värjätä hiuksenne", hän vastasi kohteliaasti.
"Mitä mieltä olet Lucius, pitäisikö minun värjätä hiukseni kirkkaanvihreiksi?" Erwin naurahti.
Virnistin hänelle takaisin, mutten sanonut mitään. Ei hän olisi niin tyhmä tehdäkseen sitä.
"Mitä herra tahtoisi, että tekisin? Voin vain siistiä hiuksiasi vähän tai tehdä täysin uuden kampauksen, mitä ikinä haluatkaan", Alessandro ehdotti ja kosketteli latvojani.
"Siisti niitä, en tahdo muuta. Kiitos", sanoin peläten hiusvärejä, en tahtoisi muuttaa pikimustia hiuksiani mihinkään. Alessandro vastasi myöntävästi ja alkoi tehdä työtään.
Ei kulunut aikaakaan, kun hän oli valmis ja oli Erwinin vuoro istua tuoliin. Menin eteiseen katsomaan, miltä nyt näytin. Eteisessä oli suuri kokovartalopeili, mikä istui kauniissa kultakehyksissä. Olin nukkunut taas huonosti ja silmänaluseni olivat violetin ja sinisen eri sävyiset, mutta Ellen peittäisi ne kosmetiikalla. Tatuointini silmieni alla peittyisivät myös, joka oli vain hyvä. Joskus harkitsin niiden viiltämistä irti, mutta saattaisin menettää näköni siinä joten en uskonut sen olevan sen arvoista. Vihasin vain niitä yli kaiken ja tiesin ihmisten pian ymmärtävän, mistä ne olen saanut. En kuitenkaan tahtonut paljastaa menneisyyttäni kenellekään, en edes Erwinille. Vain Sylvia, Àlywah ja pari muuta vanhaa tuttuani tiesivät siitä ajasta elämässäni ja se oli hyvä niin. Nytkin liian moni tiesi.
Hiukseni olivat todella siistit ja puhtaan näköiset, en edes muistanut milloin viimeksi näytin näin huolitellulta. Ne olivat yhä pitkät, Alessandro oli tehnyt juuri sen mitä halusinkin, eli vain siistinyt niitä. En välittänyt ulkonäöstäni, mutta huomasin kun jokin oli parannus vanhasta.
Kävin nopeasti nappaamassa kokkini kattamasta aamiaisesta pari suupalaa, sitten palasin katsomaan mitä Erwinille tapahtui. En ensin nähnyt häntä, koska Alessandron keho peitti hänen päänsä. Kävelin hänen eteensä ja saatoin näyttää hieman järkyttyneeltä, joka ehkä ei saattanut olla kovin kohteliasta. Erwinin hiukset olivat blondit, eivät enää ruskeat, mutteivat olleet niin vaaleat kuin Nikkolla. Erwn istui tuolissa ja tarkkaili minua hymyillen, mutta ilmeeni nähtyä se haihtui. Erwinille toisaalta sopi vaaleat hiukset, hän näytti vain todella erilaiselta. Vaaleus toi esiin hänen muuten haaleat pisamansa ja varsinkin sopivat hyvin hänen kirkkaansinisiin silmiinsä.
"Apua, et saa näyttää tuolta Lucius! Näytänkö hirveältä?" Erwin panikoi ja kurtisi kulmiaan. Alessandrokin näytti kauhistuneelta, ja pyyteli anteeksi ja sanoi, että kerkeisi vielä korjaamaan kaiken.
"Ei, näytät hyvältä. Yllätyin vain", vastasin pudistellen päätäni. "Käy vaikka katsomassa."
Alessandro teki vielä viimeistelyt ja sitten antoi Erwinille käsipeilin. Mietin vähän, miksi hän ei ollut kertonut peilin olemassaolosta minulle. Erwinin huulille levisi lapsimainen hymy. "Täähän näyttää hyvältä."
"Kiitos, herra", Alessandro vastasi ja nyökkäsi.
Sen jälkeen menimme toiseen olohuoneeseen, jossa Ellen oli vaatteidensa ja kosmetiikkansa kera. Ellen tervehti meitä iloisesti ja etiketin mukaan, käyttäen kuuluvia arvonimiä. Hän ensin toi minulle kolme vaihtoehtoa, joista päädyin valitsemaan melkein mustan tummanvioletin tunikan, jonka kaulus oli kultaisella pitsillä koristeltu. Sen helma oli keskeltä viilletty auki, ja helmassa oli kultainen reunus, kutein hihoissakin. Housut olivat samaa tummaa väriä ja niiden kanssa minulle puettiin pitkävartiset nahkasaappaat. Vyötärölleni laitettiin paksu nahkavyö, jossa oli iso kultainen solki. Kaiken kruunasi mahtava, yhä samaa tummanviolettia sävyä oleva viitta. Viitan sisäpuoli ja reunukset olivat kultaista ja viita kiinnitettiin kultapitsisieen kaulukseeni. Minulle puettiin vielä nahkaiset käsisuojat, joissa oli kultaista kuviontia.
Erwin ihasteli pukuani ja oli innoissaan saadessaan omansa, joka oli väriltään tummanpunainen. Hetken mietin sen olevan ivaa hänen morgalaisuuttaan kohtaan, mutta muistin johtajien puolisoiden yleensä puettavan punaiseen virallississa tilaisuuksissa. Erwinin puku oli värin lisäksi vain hieman erilainen kuin omani, hän ei saanut samanlaista viittaa ja hänellä ei ollut kultakoristuksia vaan hopeisia. Erwinin viitta oli puoliviitta, joka roikkui hänen toiselta olaltaan.
Kun Ellen oli tyytyväinen siltä miltä vaatteet näyttivät, hän otti ihonisävyistä tahnaa täynnä olevan purkin käteensä ja koski sitä siveltimen päällä. Suljin silmäni ja annoin Ellenin laittaa ainetta kasvoilleni. Sivellin käytti eniten aikaa silmieni ympärillä, mutta kävi myös nenäni lähellä. Tahna oli kylmää ja siveltimen karvat pehmeät. Sivellin vaihtui pian joksikin pehmeäksi pumpuliksi, jolla hän taputteli puuteria kasvoilleni. Sitä meni välittömästi nenääni ja mieleni teki aivastaa, mutta pidin sen sisälläni. Ellen kertoi minun voivan avata silmäni ja sen jälkeen hän otti mustaa tahnaa, jota hän laittoi pienemmällä siveltimellä kulmiini.
"Mitä teet Luciukselle?" Erwin kysyi ihmeissään.
"Johtaja pitää puheen yleisön edessä, koska heitä on paljon tahdomme kaikkien, jopa aivan takana istuvien nähdä Luciuksen piirteet. Kadotin hänen tummat silmänalusensa ja teen hänen kulmistaan aavistuksen näkyvämmät, en mitään muuta, herra", Ellen sanoi työskennellessään.
Erwin ei näyttänyt ymmärtävän yhäkään, joten vain tyytyi katsomaan hiljaisuudessa. Ellen oli onneksi nopeasti valmis ja päästi minut seisomaan tuolista. Kuulimme kaikki kokoontumistorven soivan, ei olisi enää kauaa aikaa ennen puhettani.
"Te näytätte molemmat juhlavalmiilta, todellla komeilta. Onnea puheeseenne, herra Lorenzon poika. En malta odottaa mitä olet valmistellut, se on varmasti mahtava", Ellen sanoi pirteä hymy huulillaan.
"Kiitos palveluksestasi Ellen. Hoitakaa Nikko kuntoon ja pyydä häntä maksamaan teille. Emmekö sopineetkin tuhannesta kultakolikosta jokaiselle?" kysyin, yrittäen pitää ääneni ystävällisenä.
"Kiitos, herra. Teen kuten käsket", Ellen sanoi niiaten. Hän ei kuitenkaan voinut vielä lähteä mihinkään, koska minun piti ensin poistua huoneesta Erwinin kanssa.
Nappasin Erwinin mukaani ja lähdimme etuovelle ja suoraan siitä ulos. Näin kuitenkin matkalla sivusilmästä olohuoneeseen, jossa Nikko istui. Hän näytti tappelevan Alessandron kanssa siitä, mitä hänen hiuksilleen tehtäisiin. Tuhahdin huvittunesti.
Lähdimme kävelemään tornista alas pitkiä kiviportaita pitkin. Mahduimme juuri ja juuri kävelemään vierekkäin, vaikka Erwin meinasikin monesti astua viittani päälle.
"Miten jaksat noita palvelijoita? Ne vain koko ajan herrattelevat ja mielistelevät", Erwin mutisi.
"He tekevät vain työtään", vastasin tyynesti.
"Niin kai. Ja ellen ole jo sanonut, onnea puheeseesi", Erwin sanoi ja väläytti varovaisen hymyn.
"Sinua jännittää enemmän kuin minua", hymähdin.
"Kyllä... En tiedä. Pelkään heimon reagoivan minuun, meihin väärin."
"Puhutko morgalaisuudestasi vai siitä että olemme samansukupuolisia?"
"Kummastakin."
"Eivät he ainakaan jälkimmäisestä välitä, eikö se ole vähän vanhanaikainen ajattelutapa? Ehkä joku esi-isä kääntyy haudassaan, mutta tuskin siitä meitä arvostellaan. Morgalaisuutesi ei pitäisi olla ongelma, koska sentään pelastit minut", selitin. Erwin ei kerennyt vastaamaan, sillä saavuimme portaissa kohtaan, josta oli suora näkymä alas maantasolle.
Heimolaisia oli portaiden alapäässä odottamassa ja he alkoivat välittömästi hurrata kun näkivät meidät. Vartijat olivat onneksi raivanneet meille tilaa kävellä vapaasti alas ja kirjaston ovesta ulos aina johtajan lavalle saakka.
Huomasin vasta nyt musiikin joka soi kävellessämme, melkein samaa rytmiä kun jalkamme löivät maahan. Aurey oli todella panostanut näihin juhliin, kun oli orkesterinkin hankkinut. Olin antanut hänelle vapaat kädet juhlien suhteen, itselläni oli muuten kiireitä niin en kerennyt huolehtia niistä. Olin ylpeä varajohtajastani jo nyt.
Kuljimme vierivieren samassa rytmissä, kuten olimme harjoitelleet. Meille aurattu tie umpeutui takanamme heimolaisten kulkiessa perässämme, he huutelivat kaikenlaista, joka suurin osa oli positiivista. Erwin näytti tyyneltä hänen kävellessään pää pystytyssä, mutta tiesin hänen olevan hermostunut. Tämä oli varmaan ainoita kertoja, kun itsekin kävelin ryhdissä. Se tuntui epämukavalta ja epäluonnolliselta, mutta saisin Aureylta korvapuustia jos en yrittäisi.
Musiikki voimistui meidän kävellessämme pihalle ja heimolaisten meteli myös. Varmasti jo tuhansia heimolaisia oli kerääntynyt lavan eteen.
"Miten vitussa heitä on näin paljon", Erwin kuiskasi silmäillessään sakeaa ihmisjoukkoa.
"Pärjäät kyllä, sinun pitää vain seistä vierelläni", hymähdin rohkaisevasti.
Kuljimme lavalle haarniskoitujen vartijoiden välistä ja musiikki alkoi vähitellen vaieta. Kävelin puhujanpaikalle ja Erwin asteli oikealle puolelleni kädet täristen. Sydämeni alkoi hakata katsoessani tuhansia silmäpareja joiden katse oli kiinnittynyt minuun. He eivät läheskään kaikki kuulisi mitä puhuisin, vaikka puolihuudankin aina puheeni, mutta he tahtoivat silti olla kuulolla. Vilkaisin toiselle puolelleni ja Aurey käveli siihen yhtä itsevarmasti kuin aina, pukeutuneena haarniskaan ja kultaiseen viittaan.
Musiikin vaiettua oli vuoroni puhua. Suoristin vielä kerran ryhtini ja vedin syvään henkeä.
"Arvon veneficiumlaiset, tänään on erityinen päivä ja te kaikki tiedätte sen. Me vietämme kahdettasataakolmattakymmenettäkuutta Lohikäärmejuhlaa, eli ensimmäistä Lohikäärmejuhlaa minun hallintoaikanani. Juhlat merkkaavat myös meille tärkeää aikaa: Aloitamme kylvöt. Ja kaiken lisäksi voin nyt julistaa, kuten kaikissa heimoissa johtajat tällä hetkellä tekevät, että kevät on vihdoin alkanut", aloitin ja päätin pitää pienen tauon. Sain jo nyt taputuksia ja vaimea puheensorina nousi. Erwin väläytti minulle hymyn.
"Monet eivät tiedä miksi vietämme Lohikäärmejuhlaa joten ajattelin kertoa teille, miksi ensimmäinen Lohikäärmejuhla pidettiin, varsinkin kun juhla on alunperin veneficiumilaisten oma juhla. Vuonna 2763 veneficiumlainen Erick Johanin poika johti tutkimusryhmää, joka lähetettiin kevään ensimmäisenä päivänä Eteläpuolelle tutkimaan sen kaukaisimpia vuoria. Lohikäärmevuoret olivat vielä silloin koskemattomat, joten tämä oli suuri askel kaikille heimoille päästä sinne asti. Johanin poika teki yllättävän löydön kavuttuaan vuorelle, sillä puolet hänen ryhmästään paloivat välittömästi elävältä. Suunnaton sininen lohikäärme, mikä vain muinaisissa saduissa uskottiin olevan olemassa, vartioi vuoria. Näin löysimme saaremme lohikäärmeen ja vaihdoimme vaakunamme leijonasta lohikäärmeeksi, ja sadan vuoden kuluttua johtajantornia kiertävä lohikäärme pystytettiin. Ja jostain syystä lohikäärme, jota nykyään myös Tulensytyttäjäksi kutsumme, kiertää kevään ensimmäisenä päivänä heimojen saarta ympäri. Tänäänkin teillä on mahdollisuus nähdä se uljas monta sataa vuotta vanha otus. Sen takia juuri tämä päivä on Lohikäärmejuhlan päivä, me kunnioitamme Tulensytyttäjän olemassaoloa, niitä kuolleita jotka menehtyivät tutkimusretkellä ja myös kevään alkua", selitin. Minulla oli vaikeuksia puhua persoonallisesti vaan tapanani oli olla apaattinen, mutta onnistuin mielestäni hyvin. Taputuksien perusteella muutkin olivat samaa mieltä.
"Varajohtajamme Aurey Adamin tytär on vastuussa juhlien järjestämisestä ja mitä minä nyt olen kerennyt näkemään, hän on tehnyt loistavaa työtä. Itse vielä toivun vammoistani Morgan matkaltani, mutta tulen varmasti olemaan suuremmin mukana seuraavien juhlien järjestelyissä. Juhliin kuuluu se mitä yleensäkin, paljon hauskaa ja paljon ruokaa. Tänään on vapaapäivä, joten kehotan teitä kaikkia viettämään aikaanne läheisimpienne kanssa ja olla huolehtimatta tulevien päivien stressistä. Aurey ilmoittaa vielä tulevan päivän aikatauluista teille, joten lopetan puheeni näillä sanoilla -", puheeni katkaisi yllättävä tuulenpuuska, joka meinasi kaataa minut ja monen muun nurin. Sitä seurasi valtava matala rääkäisy, kuin sata galvyrnia karjuisi yhtä aikaa.
Heimolaiset alkoivat huutaa ja osoitella taivaalle. Lohikäärme lensi meitä kohti, sen varjo lipui jo yllämme. Se uhkui täyttä raakaa voimaa, sen jokainen liike. Se oli isoin asia, jonka olin ikinä nänyt, se varmaan kykenisi iskemään Varjomuurin nurin jos vain yrittäisi. Joka kerta kun se iski siipiään, voimakas tuulenvire syntyi ja riepotteli viittaani. Sen pää itsessään oli talon kokoinen, se pystyisi tuhoamaan meidät kaikki jos vain tahtoisi; Se oli ilmojen kaikkivaltias.
Sen keltaiset silmät tarkkailivat meitä, kun se hitaasti lensi heimon saaren yli. Tuntui siltä kuin se etsisi jotain, mutta samalta siltä kuin se katsoisi juuri minua suoraan silmiin. Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Heimolaiset hurrasivat ja yhä olivat haltioissaan Tulensytyttäjästä. Kun se oli kadonnut näkyvistä ja viimeinen tuulenvire tanssahteli viitassani, pystyin lopettamaan puheeni.
"Tulensytyttäjän sanat olivat paremmat kuin minun, mutta sanon omani silti: Toivotan teille kaikille onnellista ja turvallista Lohikäärmejuhlaa!" huusin hymy kavuten huulilleni.
Veneficiumlaiset alkoivat nyt kunnolla hurrata ja taputtaa, koko kansasta näkyi heidän innostuksensa, varsinkin nuorimmista. Vilkaisin Erwiniä vierelläni, joka hymyili leveästi. Hän huomasi katseeni ja kääntyi katsomaan minua kunnolla.
"Hyvin meni", hän sanoi.
"Tiedän."
Katsoin ihmeissäni Erwiniä, kun hän otti askelen eteenpäin. Väki hiljeni välittömästi ja he kiinnittivät katseensa poikaystävääni. Erwin hermoissaan pyöritteli sormiaan käsissään, mutta hänen ilmeensä oli itsevarma.
Erwin puhui itsevarmasti ja kuuluvasti, en odottanut hänestä sellaista. "Minäkin johtajan öm, puolisona, tahdon toivottaa teille kaikille hyvää Lohikäärmejuhlaa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun astun johtajanlavalle johtajamme kanssa, joten tahdon sanoa jotain. Toivon pystyväni olemaan hyvä Veneficiumin kansalainen, vaikka syntyperäni ovatkin mitä ovat. Tulen olemaan ikuisesti kiitollinen Luciukselle, joka vapautti minut Morgan tyrmästä, jonne minut oli vääryydellä tuomittu. Toivon teille kaikille onnea ja menestystä elämässänne ja hyvää juhlapäivää", Erwin sanoi hymyillen.
Heimolaiset taputtivat ja minä yhdyin heihin, Erwin kiitteli heitä vaivaantunena, vaikkei kukaan kuullutkaan hänen ääntään metelin yli. Kun väki hiljeni, Aureyn puheenvuoro tuli. Hän kertoi merkittävien tapahtumien aikataulut, joita minun ei tarvinnut kuunnella. Muistin aikataulun ulkoa muutenkin. Aureyn lopetettua heimolaiset lähtivät hajaantumaan ja menemään juhlimaan, itsekin aioin tehdä saman. En yleensä tahtonut osallistua, mutta tekisin sen tällä kertaa Erwinin vuoksi.
Kävelimme Erwinin kanssa alas lavalta ja muutama heimolainen tuli tervehtimään meitä ja toi meille lahjoja. Jotkut kysyivät olimmeko jo kihloissa Erwinin kanssa ja utelivat miten kissani voi, jotkut vain tyytyivät tervehtimään ja antamaan meille lahjan. Erwin katsoi haltioissaan tapahtumaa ja kiitti kaikkia yksitellen ja jopa halasi lapsia, jotka tulivat käymään luonamme. Erwin näytti niin iloiselta ollessaan hänestä välittävien ihmisten ympärillä.
"Herra! Tein tämän sinulle", pieni vaaleahiuksinen tyttö sanoi ja ojensi rintasoljen Erwinille. Siinä oli tökerösti rautalangasta väännelty lohikäärme ja sydämiä sen ympärillä. Erwin kuitenkin näytti siltä, kuin lahja olisi parhain koko maailmassa.
"Teitkö tämän itse? Aiotko rakentajaksi isona?" Erwin kysyi hymy huulillaan ja kyykistyi ollakseen tytön tasolla. "Se on todella hieno, laittaisitko sen paitaani?"
Katsoin ihmeissäni, miten Erwin vain antoi pikkutytön koskea itseensä. En niinkään pitänyt lapsista, ne olivat aina likaisia ja huusivat, voi, ne rääkyivät. Ja luultavasti tyttö tökkäisi neulalla Erwiniä.
"Pidätkö siitä oikeasti?" tytön hymy oli säteilevä hänen kiinnittäessään soljen. Erwin halasi tyttöä ja kiitti häntä vielä kerran. Tyttö näytti niin ylpeältä itsestään ja Erwin näytti todella iloiselta. Tyttö vilkutti Erwinille hyvästit ja vielä lähetti Erwinille lentosuukon, johon Erwin vastasi herttaisesti nauramalla. ja vilkuttamalla.
Pian olimme kahdestaan ja lahjojen ympäröiminä. Kutsuin pari luottosoturiani hakemaan lahjat ja viemään ne talooni, jonka he tekivätkin.
"Miksi olet niin iloinen?" kysyin Erwiniltä kallistaen päätäni.
"Katso kuinka paljon he välittävät meistä, se pikkutyttökin teki tämän ihan itse, minulle. Ei kukaan ole tehnyt minulle mitään, tai no veljeni Kane kyllä teki kerran jousipyssyn, mutta se oli ihan paska", Erwin nauroi. "Etkö sinä ole iloinen?"
"Olen minä", sanoin ilmeettömästi. "En vain pidä lahjoista, monet antavat niitä vain koska kokevat sen pakoksi."
"Lucius!" Aurey huudahti. Käännyin katsomaan pitkää naista, joka käveli luoksemme ja kumarsi ollessaan lähellä. "Minulla oli vähän ongelmia miekkailukisojen järjestämisessä, viitsisitkö mitenkään käydä katsomassa miten onnistuin? Anteeksi, jos se tuottaa teille vaivaa."
"Tietysti voin Aurey. Olet suoriutunut todella hyvin tähän mennessä, kiitos", sanoin ja nyökkäsin varajohtajalleni.
"Kiitos", Aurey sanoi ja kumarsi, sitten lähti nopeasti pois paikalta. Hän oli yleensäkin kiireinen ja suoriutui antamistani tehtävistä mallikaasti, mutta juhlien järjestämien varmasti stressasi häntä.
Vilkaisin Erwiniä, en yhäkään ollut tottunut hänen vaaleisiin hiuksinsa. Aina kun olin kääntymässä häntä kohti, luulin näkeväni hänen ruskean hiuspehkonsa, mutta yllätyin aina.
"Ymmärrän nyt miksi sinua hermostutti. Ei puheesi mikään ihmeellinen ollut, mutta olen kiitollinen kun sanoit jotain", hymyilin.
"Otan tuon kehuna", Erwin tyrskähti. "Voimmeko mennä katsomaan kevätnäytelmää?"
Niinpä teimmekin. Menimme näyttämön katsomoon spesiaalipaikoille, jossa vartijat olivat ympärillämme. En tuntenut oloani turvattomaksi, mutta jostain syystä Aurey oli huolissaan turvallisuudestani. Ymmärsin häntä kuitenkin, olihan minut kidnapattu hetki sitten. Mutta en antaisi sen tapahtua enää uudelleen, Evelyn menisi hulluksi jos jättäisin sen yksin Nikkon kanssa toisen kerran niin pitkäksi aikaa.

Erwin oli aivan innoissaan näytelmästä ja siitä mitä siinä tapahtui, kuin hän ei olisi ikinä moista nähnyt. Meinasin kysyä siitä, mutta sitten tajusin... Hän on ollut Morgan tyrmässä yli vuoden, tämä on ensimmäinen näytelmä tai juhla hänen elämässään pitkästä aikaa. Ja tuskin Morgan juhlat ovat pariin vuoteen olleet kovin juhlallisia, koska Joshuan vallan alla kaikki on siellä mennyt vain huonoon suuntaan.
Kevätnäytelmä kertoi ensimmäisistä lohikäärmeenkukistajista, jotka epätoivoisesti yrittivät löytää lohikäärmeen ja tappaa sen, mutta kaikki epäonnistuivat ja yksi jäi eloon kertomaan tarinaa tapahtuneesta. Näytelmä oli humoristinen, mielestäni tylsä, mutta Erwin piti siitä. Hän nousi taputtamaan ja tahtoi lähteä juttelemaan näyttelijöille, mutta estin sentään sen.
"Voisimmeko edes mennä kiertelemään juhla-aluetta? Ilman noita hiton vartijoita?" Erwin kysyi madaltaen ääntään.
"Emmekö-"
"Lucius ole kiltti", hän vaikeroi ennen kuin kerkesin vastata.
Huokaisin syvään ja kallistin päätäni. Erwin uuvuttaisi minut, jos veisi minua ympäriinsä juhlissa koko päivän. En ollut juhlijatyyppiä, mutta päätin Erwinin vuoksi edes yrittää olla sellainen tänään. Huomenna tekisin jotain kivaa, kuten suunnittelisin tapoja murhata Rodrigo tai keksisin sotataktiikoita tulevaisuutta varten. Rodrigo oli hankala tapaus.
"Selvä", vastasin.

Kiertelimme hetken kojuilla ja Erwin osti kaikkea turhaa, joka oli kyllä odotettavissa. Nyt hän kulki vierelläni lohikäärmehattu päässään ja minä jouduin häpeämään silmät päästäni. Hänen huulillaan tanssi sama lapsekas hymy kuin aikaisemmin, hänellä oli puhdasta hauskaa.
"Oletko ihan tosissasi tuon hatun kanssa?"
"No kyllä, katso nyt kuinka upea se on", hän nauroi ja napautti hattuaan.
"Ota se pois edes miekkailukisojen ajaksi, en voi istua vierelläsi jos sinulla on tuo", naurahdin ja tökkäsin sen alas Erwinin päästä. Erwin huudahti ja otti kopin hatusta, ennen kuin se tippui maahan.
"Kusipää", hän mumisi,
"Kuin myös", hymädin. "Miekkailukisat alkavat kohta, entä jos sinä haet meille naposteltavaa ja minä menen etsimään paikat katsomosta?" kysyin, kun olimme kävelleet miekkailualueen näköetäisyydelle.
Suuren hiekkakentän ympärille oli pystytetty puiset katsomot, joiden yläosista roikkui kankaaseen painettu heimomme vaakuna. Katsomot olivat jo melkein puolillaan täynnä ja jotkut lämmittelivät kilpailuja varten. Koko heimo ei katsomoihin mahtuisi, mutta kyllä se parituhatta mahduttaisi.
"Mitä haluat?" Erwin kysyi.
"Mennä leikkimään Evelynin kanssa", sanoin apaattisesti tuijottaen katsomoita, yhä miettien kuinka monta paikkaa siellä mahtoi olla.
"Ajatuksesi harhailevat taas. Mitä tahdot syödä?" Erwin kysyi ärsyyntynyt vivahde äänessään.
"Aivan, mikä tahansa makea kelpaa. Menen. Varaamaan paikat siis. Onnea", sanoin tönkösti ja lähdin kävelemään katsomoita kohti. Erwin huokaisi ja lähti haahuilemaan kohti lähintä makeiskojua.
Pysähdyin hetkeksi vielä paikoilleni ja minulle kesti hetki tajuta, mitä minun piti tehdä vaikka sekunti sitten olin sanonut sen ääneen. Mikä minuun oli tullut, kun unohtelin näin asioita? Ei minulla ollut varaa unohtaa mitään. Raavin päätäni, mutta lähdin kävelemään kohti portteja katsomoihin. Ei minun pitäisi maksaa kun kerran johtaja olin, mutta ihan kohteliaisuuttani kävelen siitä läpi mistä kuuluukin. Tervehdin vartijaa joka kumarsi minulle ja hän päästi minut läpi. Kuljin nopeasti kohti kauimmaista katsomoa, joka oli ihan tyhjillään vieläkin. Mieluiten olin yksin Erwinin kanssa, sillä silloin pystyin keskittymään paremmin omiin ajatuksiini. Ja kai kisojen katsominen voisi olla ihan viihdyttävää.
Joku pikkutyttö keskeytti matkani antaakseen minulle lahjan, kiitin häntä nopeasti ja jatkoin matkaani. Miksi ihmeessä tämän juhlan kanssa kuului lahjojen jakaminen? Olin silti utelias, joten kävellessäni tyhjälle katsomolle avasin sen. Sisältä paljastui pieni sormus, jossa oli hohtavanpunainen jalokivi. Viskasin paketin maahan ja pujotin sormuksen sormeeni enempää ajattelematta ja kävelin puisia rappusia keskiväliin katsomoa ja menin istumaan puiselle selkänojattomalle penkille.
Irrotin viittani ja laskostin sen viereeni, se oli liian kuuma aurinkoisessa katsomossa. Annoin mieleni harhailla töissäni odottaessani Erwiniä, minulla olisi niin paljon tekemistä ensi viikolla. Varautua mahdollisiin sotiin, hoitaa kauppaa Varjomuurin kanssa ja varmistaa kylvöjen alkavan hyvin. Jossain vaiheessa minun pitäisi murhata Rodrigo ja sitä ennen kiristää hänelä tieto siitä, ketkä muut tietävät morgalaisista juuristani Cain Sephtisin poikana.
Joku taas keskeytti ajatukseni ja mieleni teki huutaa, mutta pysyin ilmeettömänä ulkopuolelta ja räpäytin vain silmiäni naiselle joka kiipesi katsomossa minua kohti.
Nainen oli kurvikas ja isopovinen, pukeutunut punaiseen pitsimekkoon. Hänen ruskeat hiuksensa olivat kiharalla ja hänen askelensa oli hutera, mitä luultavimmin hän oli päihtynyt.
"Saanko auttaa?" kysyin kohottaen kulmaani. Olin hermostunut välittömästi, joku umpihumalassa olevissa ihmisissä oli pelottavaa. He voisivat tehdä mitä tahansa, eivätkä heidän normaalit moraalinsa rajoittaisi heitä. Muistot väkivaltaisesta isästäni eivät auttaneet tunnetta, vaikka tiesin voittavani naisen taistelussa vaikka silmät kiinni. Kai vain muistot olivat pelottavia, ei todellisuus.
"Samuel, älä esitä", nainen tuhahti ärsyyntyneesti, sanat syöksyen hänen suustaan vaivalloisesti.
"Anteeksi?" kysyin. Joko en muistanut omaa nimeäni oikein tai nainen todella oli vahvojen päihteiden alaisena.
"Minulla on ollut pitkä päivä matkata Eteläpuolelta tänne vain nähdäkseni sinut ja sinä esität, että et tunne minua?”
”E-”
”Kultsi...” nainen sanoi ja meni istumaan syliini. En uskonut sylini olevan mikään penkki, mutta en vielä liikkunut mihinkään. Hän ei selvästi tajunnut olevani johtaja, tai sitten hän oli joku ilotalon huora joka yritti saada minulta vähän ekstraa. Nainen näytti melko harmittomalta, eikä hänen ihontiukkaan mekkoonsa pystynyt piilottamaan aseita. Nainen haisi pahalle, oikein pistävälle viinalle. Olin jo työntämässä hänet pois sylistäni, mutta huomasin hänen rinnuksillaan lepäävän kultaisen medaljongin. Siihen oli kirjailtu nimi "Sephtis N."
Naisen nauru sai minut hätkähtämään, mutta ei lopettanut tuijottamista. "Et ole muuttunut yhtään, yhä tuijotat rinnuksiani. Emme me täällä keskellä päivää voi panea, vaikka kuumaa se olisikin", hän sanoi ja kiehnäsi sylissäni.
Hänen sanansa ja tekonsa menivät täysin korvieni ohitse, tuijotin vain medaljonkia. Miksi. Siinä. Luki. Isäni. Nimi.
Nainen kietoi kätensä kaulani ympärille ja tiesin mitä hän oli tekemässä, ja minä olin antamassa hänen tehdä sen. Tarvitsin tuon medaljongin. Oliko nainen isäni tyttöystävä? Jos oli, miksi hän olisi tapaamassa jotain Samuelia? Näytinkö Samuelilta vai oliko nainen umpihumalassa? Laskin toisen käteni hänen kaulalleen, ja etsin sormillani hänen kaulansa takana olevaa korun lukkoa. Saisin lukon auki, jos vain hän antaisi minulle hetken. Voisin sitten vain tuupata naisen sylistäni ja kutsua vartijat hakemaan hänet, eivät he johtajaa kyseenalaistaisi. Kertoisin vain naisen käyneen päälleni.
"Hassua, muistin sinulla olevan vihreät silmät", nainen sanoi ja siveli arpista poskeani. Hänen kosketus arvessani kihelmöi, mutta ei hyvällä tavalla. Sivelin hänen kaulaansa pikkurillilläni ja olin hymähtää onnesta löytäessäni korun lukon. Se oli simppeli lukko, pitäisi vain painaa yksi väkänen pohjaan ja silloin korua kiinni pitävä rengas irtoaisi...
"Olet juonut. Muistat väärin", sanoin ja yritin löytää lukon väkästä, joka oli yllättävän hankalaa kun en nähnyt mitä tein.
Naisen kasvot tulivat aivan omieni lähelle ja hukkasin korun lukon hänen liikuttuaan. Naisen huulipunan kuivattamat huulet koskivat omiani ja hän suuteli minua, mutta en keskittynyt siihen, nappasin vain kovakouraisesti korun ketjusta kiinni ja otin lukon sormieni väliin. Nainen hymähti ja suuteli minua kovakouraisemmin, luultavasti luullen nykäisyn jotenkin esittäneen omaa haluani. Suudelma tuntui vain tyhjältä, vasta sillä hetkellä ymmärsin kuinka outoa suuteleminen itse asiassa oli ilman tunteita.
"Mitä vittua teet?" joku sanoi.
Luulin ensin naisen puhuneen, mutta ei se olisi mahdollista hänen huultensa ollen kiinni omissani. Vetäydyin irti naisesta ja käännyin katsomaan viereeni.
Erwin seisoi edessäni paperipussi kädessään kulmat kurtussa. Hän näytti... loukkaantuneelta? Eikun, aivan. Hitto. En edes ajatellut, ettei hän tietäisi mitä tekisin. Hänen silmissään tämän täytyi näyttää väärältä.
"Olitpa nopea", aloitin.
"Oikeasti? Mitä helkkaria teet?" Erwin laski ostamansa makeiset penkille ja veti kätensä puuskaan. Se oli hänen "viskaan sinut tornista alas nukkuessasi"-ilme, jonka sain vain yrittäessäni kysyä Erwinin arvista. Tilanne oli varmasti paha, mutta en löytänyt sanoja.
"Mitä sinä tulet meitä häiritsemään poika? Hän on kihlattuni, katso vaikka", nainen sanoi humalainen sävy äänessään ja otti käteni omaansa ja näytti sitä sormusta, jonka olin hetki sitten saanut lahjaksi joltain tytöltä.
Erwinin katse ei muuttunut mihinkään suuntaan. Hänen äänensä oli kuitenkin värisevä ja rikkoutunut. "Olin okei Àlywahin kanssa, mutta en minäkään kaikkea kestä. Jos et oikeasti ole valmis pitämään vain minusta, älä ole kanssani. Hemmetti", Erwin sanoi ja huomasin hänen silmiensä alkavan kostua. Erwin kääntyi nopeasti ympäri ja käveli katsomon portaat alas, ei juossut. Hän ei edes antanut minun selittää.
"Erwin, odota!" huusin hänen peräänsä, mutten saanut vastausta.
Sydämeni alkoi hakata niin lujaa, että se sattui. Kiskaisin naisen kaulakorun irti ja sain naisen huudahtamaan säikähtäneenä. Oli HÄNEN vikansa että Erwin suuttui ja HÄNEN syy, että olin vihainen. En edes ajatellut, en ollut enää minä. Olin Cain, olin menneisyyteni. Tarrasin kalpealla kädelläni naisen kurkusta ja katsoin häntä apaattisesti hänen ruskeisiin silminsä, jotka olivat laajenneet kauhusta. Hän yritti kakoen sanoa jotain, varmaan Samuelin nimeä, hän kuolisi ajatellen kihlattunsa tappaneen hänet. Nainen yritti repiä käsiäni irti hänen kaulaltaan, mutta tuloksetta. Ei tämän täytynyt päätyä tähän, mutta en enää voinut mitään. Olin niin... vihainen, että en edes huomannut kuristavani naista jo kaikilla voimillani. Olin jo unohtanut kuinka hyvältä tappaminen tuntui, se oli kuin huume. Oloni tuntui voimakkaalta katsoessani hänen mustan meikkinsä valuvan hänen poskilleen kyyneltensä mukana. Hänellä ei ollut ilmaa edes huutaa. Minä päätin oliko hänen menneellä elämällä mitään väliä, kuolisiko hän nyt vai kun luonto sen sallisi.
Hetken näin Rodrigon kasvot hänen kasvojensa tilalla, miehen vastenmielisen naaman. Jos Rodrigo levittäisi tietojaan kaikki menisi pilalle. Kaikki mitä olin saanut. Kaikki minkä eteen olin työskennellyt. Tiukensin otettani vain kuvitelmieni takia ja katsoin kuinka viimeisetkin rippeet elämästä katosivat naisesta. Oli todellakin hyvä, että menin tyhjään katsomoon, jonne muut eivät näkisi mitään. Kiskaisin naisen päätä rajusti ja kuulin hänen kaulansa murtuvan rusahtaen, tein sen vain varmuuden vuoksi.
En minä tappanut häntä, hän kompastui noustessaan katsomoon ja taittoi niskansa. Niin se oli, ja niin kaikki tulevat uskomaan käyneen.
Työnsin naisen velton kehon päältäni alas ja katsoin kuinka se tippui pari penkkiä alemmas, sitten vain jäi lojumaan siihen. Katsoin kultaista medaljonkia kädessäni ja hymyilin, sentään se oli nyt minun. Laitoin medaljongin varovaisesti turvaan taskuuni ja kävelin alas katsomosta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt jäljellä oli vain löytää Erwin ja selittää hänelle mitä kävi. Kyllä hän ymmärtäisi, eikö vain?
Ja samalla kaikki mitä juuri tein iski minuun kuin varsijousen nuoli. Mitä ihmettä oikein tein? Tapoin juuri melkein viattoman naisen. Nostin pelokkaan katseeni ylös katsoakseni ruumista katsomossa, jonka kädet roikkuivat velttoina alas puupenkiltä. Naisen jäätynyt katse tuijotti minua yhä pelokkaana.
Ei, ei, ei, ei. Ei! En saisi enää napsahtaa noin, minun piti hallita itseni. Olin luvannut Nikkolle, etten toistaisi Morgan tapahtumia. En pitänyt siitä, kuinka hyvä olo minulla oli juuri nyt, se oli minulle vaarallista. Pilaisin itse kaiken saavuttamani jos en pystyisi pitämään itseäni kasassa. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni, kyllä pärjäisin. Se oli vain yksi ihminen, ei se tarkoittanut, että joutuisin samaan hulluuden kierteeseen kuin nuorena. Yritin uskotella itselleni vielä hetken olevani kunnossa, kunnes muistin minun täytyvän löytää Erwin.
Ravistin ajatukset pois päästäni edes hetkeksi ja lähdin kävelemään siihen suuntaan minne uskoin Erwinin menneen. Hänet oli loppujen lopuksi helppo paikantaa, olihan hän puolisoni. Koko heimo tunsi hänet jo nyt ja hänen juhlapukunsa herättäisi huomiota, joten kyselin vain sotureilta minnepäin Erwin oli mennyt ja sain vastauksen nopeammin kuin uskoinkaan. Olihan se pääteltävissä, että hän menisi vain suoraan kotiin murjottaman, mutta ei hänestä voinut tietää.

Avasin oven huoneeseeni ja välittömästi loin katsekontakin sängylläni istuvaan Erwiniin, joka silitti sylissään loikoilevaa Evelyniä. Erwin katsoi minua pelottavan ilmeettömästi, tältäkö minä näytin aina? Astuin varovaisesti huoneeseen ja suljin oven perässäni, antaen sen pamahtaa itse kiinni. Erwin oli sillävälin noussut seisomaan ja Evelyn makasi häntäänsä heilutellen yksin sängyllä.
"Selitä", Erwin sanoi ja katsoi minua tyhjällä ilmeellä, mutta hänen äänensä oli normaalia karheampi. Hänen silmänsä olivat punertavat ja niissä oli yhä omanlainen kiiltonsa. En voinut olla huomaamatta kosteaa liinaa yöpöydällä, johon hän oli mitä luultavimmin kuivannut kyyneleensä.
"Sain tämän lahjaksi joltain lapselta", sanoin ja irrotin sormuksen sormestani ja heitin sen Erwinille. "Ja en tuntenut sitä naista, eikä hän minua. Hän tuli päälleni ja olisin työntänyt hänet heti pois, ellei hänen kaulassaan olisi roikkunut tämä." Otin taskustani medaljongin esiin, mutta pidin sen itselläni ja vain näytin sitä Erwinille, vaikka välillämme olikin monta metriä. "Siinä on isäni nimi. Hänen oikea nimensä. Tarvitsin sen, ja olisin saanut sen vähimmällä vahingolla varastamalla sen naiselta hänen jutellessaan kanssani. Mutta hän suuteli minua ja sinä satuit juuri silloin tulemaan paikalle."
Erwin kohotti tyytymättömänä toista kulmaansa ja käveli luokseni. "Minunko pitäisi uskoa tuo?" hän sanoi ollessaan parinkymmenen sentin päässä minusta.
"Ei minulla ole mitään syytä valehdella sinulle", sanoin. "Tai no saisin valehtelemalla sinut rauhoitettua, mutta sinut tuntien unohtaisit kaiken vaikka en tekisikään mitään, ja jo tänä yönä ottaisit minua suihin, kun pelkäisit menettäväsi minut sille haaskalle joka kävi päälleni."
Erwin löi minua poskelle, niin että sitä jäi kuumottamaan jälkikäteen. "Älä ole tuollainen! Puhu niin kuin sinä puhut, äläkä ole tuollainen apaattinen pyskopaatti", Erwin huusi. "Olenko noin itsestäänselvyys sinulle? Eikö sinua kiinnosta yhtään minun tunteeni? Tunnetko helvetti edes itse mitään?" Erwin veti syvään henkeä lopetettuaan puhumisen ja vaikutti olevan itkun partaalla. Hän kuitenkin säilytti vihaisen katseensa. 'Psykopaatti' oli satuttanut minua eniten hänen sanoistaan ja uskoin sen vieneen minut rajani yli.
"Tapoin helvetti sen naisen vartti sitten! Luuletko minun olevan kunnossa? Vittu olin sarjamurhaaja, mutta ajattelin pystyneeni tehdä asialle jotain ja elää normaalisti, mutta en pysty siihen Erwin, en vittu pysty!" huusin, huusin varmaan kunnolla ensimmäistä kertaa elämssäni. Ja jotain muutakin näytti tapahtuvan, joka varmasti oli ensimmäinen kerta. Itkin jonkun edessä. En vollottanut, mutta kyyneleet virtasivat poskiani pitkin. "En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen niin kusessa, en tahdo toistaa menneisyyttäni", parahdin ääni väristen.
Erwin katsoi minua nyt aidosti yllättyneenä. Hänen silmänsä olivat suurina ja suu hämmentyneesti raollaan.
"Ja en vittu tahdo edes puhua siitä naisesta enää. Olen pahoillani! OLEN SEKAISIN!" huusin vielä, ja sitten rojahdin Erwiniä vasten uupuneena. Tunsin vahvat lämpimät kädet kiertyvän ympärilleni ja Erwin laski päänsä olalleni lohduttavasti. En ansainnut häntä, hän oli liian hyvä minulle. En edes välittänyt enää kuinka heikolta hänen silmissään vaikutin, itkin vain. Tuntui hyvältä vuodattaa vuosientakainen suru vihdoin hänelle. Kaikki ne yksitoista ihmistä jotka tapoin morgassa nuorena, äitini, ne vaeltajat Eteläpuolella, ne seitsemännet lapset, kaikki ne ketkä murhasin ja kaikki kantamani kipu ja katumus valui kyyneleideni mukana pois Erwinin paidalle. Erwin puristi minua entistä lujemmin.
"Olen pahoillani, ei sen ollut tarkoitus näyttää miltään, tahdoin - tahdoin vain sen korun, en muuta, en muuta, oikeasti. Ja sanoin tyhmästi, anteeksi, olet tärkä minulle", yritin selittää, mutta sanani vain sotkeutuivat toisiinsa. Katsoin ilmeettömänä vastakkaista seinää, ja annoin yhäkin kyynelteni vain virrata.
"Ei sillä ole väliä mitä olit ennen, etkä ole palaamassa entiseksi itseksesi", Erwin mutisi. Hän oli varmasti hämmentynyt tunteideni virrasta, mutten voinut lopettaa. Sisimmässäni nimittäin tiesin, etten ollut koskaan muuttunutkaan murhaajasta miksikään muuksi.
"Anteeksi", sanoin.

Nimi: Epsuxx

07.03.2018 15:22
Maddison "Banshee" Murphyn tytär: 4kp, kultakolikko, hopakolikko ja kolme pronssikolikkoa.

Nimi: Banshee

16.02.2018 20:53
Naksautin niskani nopeasti. Lucius vaikutti täydeltä kusipäältä, mutta kukapa ihminen nyt ei olisi sitä?
”Banshee. Mulla ei ole muuta nimeä. Kirjatkaa se sinne. B-A-N-S-H-E-E”, sanoin.
Hiilellä sutatut silmäni tuijottivat tiukasti Luciusta.
”Musta joo varmaan tosiaan tulee lääkäri. Olen niin välittävä ja ihana ihminen”, vittuilin.
En kuitenkaan ihan välttämättä halunnut haastaa riitaa, joten päätin olla edes jotenkin auttavasti kohtelias. Tai mikä nyt lasketaan ”kohteliaaksi käytökseksi”.
”Soturiksi ajattelin. Jos vaan sulle sopii”, murahdin, vaikka oikeasti minua ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa sopisiko se Lucius Lorenzon pojalle vai ei. Muuta itsestäni en kertoisi. En todellakaan. Jos en pääsisi heimoon, jatkaisin matkaani, ei sen kummallisempaa. Olisihan se nyt Veneficiumillekin tyhmää jos he päästäisivät minut elävänä pois.
”Noh, pääsenkö vai en?” sanoin, katsellen uhmakkaasti Luciusta.
Nyt olisi kyse ainoastaan Luciuksesta. Aina voisin vain tiirikoida itseni ulos vankilasta tai jotain sinnepäin.
”Kerronko sitten vielä miksi haluan liittyä tänne? Vastaus on yksinkertainen, koska tämä oli lähin heimo. Ja toiseksi, kuulin isältäni että täällä on järkevä johtaja, mikä on erilaista kuin Morgassa”, mutisin.

Nimi: Raven

09.02.2018 16:48
Lucius Lorenzon poika: 8kp, 4 kultakolikkoa ja kaksi pronssikolikkoa.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

27.01.2018 20:42
Morgalainen nainen sanoi tahtovansa liittyä heimooni, ja kannatteli sanojaan uhmakkaalla katseella, kuin olisi varmis antamaan minulle turpiin. Hän vielä kertoi, että häntä koulutettiin Kultaisen kaartin jäseneksi. Mitä kaartista olin kuullut, se oli vain ryhmä jojhtajan suosikkeja, suurin osa aivottomia tappokoneita - vähän niin kuin johtajansa. En tiedä mitä ajattelin siitä, että antaisin sellaisen ihmisen noin vain astella heimooni. Toisaalta hänellä täytyi olla hyvä syy pakenemiseen, voisin samaistua häneen siinä. Mutta oli mahdollisuus, että hän oli vakooja Morgasta, ja kaikki mitä hän sanoi oli valetta.
"Miksi et ole Morgassa?" kysyin naiselta - tai tytöltä, jos hän olisi vasta koulutusvaiheessa oletin hänen olevan alokas. Hän oli myös kohtuullisen lyhyt, mutta ei se paljoa sanonut, melkein kaikki olivat minuun verrattuna lyhyitä.
Nainen naurahti, ei iloisesti. Hänen äänensä oli happamuudesta syöpynyt. ”Joshua on kusipää. Hullu. Mutta jos haluat tietää oikein syyn, se johtuu siitä, että yksi alokas ärsytti. Alokas ei enää vähään aikaan ärsyttänyt ketään."
Joko hänet oli koulutettu valehtelemaan ammattimaisesti, tai hän oikeasti puhui totta. En nähnyt mitään fyysisiä merkkejä mitä valehtelija yleensä näyttäisi, hän ei koskenut kasvojaan tai hiuksiaan, piti katsekontaktin ja hänen kehonsa oli avoin ja rento kevyesti puuskassa olevia käsiä lukuunottamatta. Hän saattoi kuulostaa puolustelevalta, mutta se voi olla vain hänen luonteensa. Enkä tiennyt tahdoinko heimooni morgalaista, jota ei edes hyväksytty sinne hullujen joukkoon väkivaltaisuudensa takia.
”Miksi antaisin sinun jäädä?” kysyin.
Tyttö otti taskustaan veitsiä - ne olivat luultavasti heittämiseen tarkoitettu terän ja kahvan muodosta päätellen. Vartioiden täytyi olla todella sokeita, jos he eivät huomanneet ottaa niitä tytöltä. Varauduin siihen, että hän yrittäisi käyttää niitä minua vastaan suoristamalla selkäni ja ottamalla käteni taskuistani lepäämään sivuilleni. En ollut peloissani, mutten myöskään tahtonut olla liian sinisilmäinen ja saada puukon otsaani.
Tyttö kävi piirtämässä sellin seinään rastin ja palasi luokseni.
”Harrastan veitsiä. Do you?” Hän pyöritteli veistä kädessään ja heitti sen seinään, tarkalleen rastin keskelle. Hän kääntyi vilkaisemaan minua, odottaen jotain reaktiota.
"Olet äkäinen ja mukamas kova, käyt sotureihini käsiksi, käyttäydyt kuin mikäkin kakara ja nyt oletat pääseväsi heimooni heittämällä yhden veitsen?" Kohotin toista kulmaani puhuessani, joka taisi olla ensimmäinen oikea ilmaisu hänen lähellään joistain tunteista, jota minulla saattoi olla.
"Sinun täytyy pelata korttisi viisaammin. Palasin itse juuri Morgasta, enkä juuri nyt tunne kovin paljon myötätuntoa morgalaisia kohtaan. Jos todella tahdot liittyä Veneficiumin heimoon, tahdon saada sinut jäseneksi. En halua jättää ketään vaeltajaksi, mutta et juuri nyt vaikuta olevan kiinnostunut kansalaisuudesta. Joten laita veitsesi pois ja keskustellaan. Aloita kertomalla koko nimesi, jonka jos liityt heimoon kirjaan väestörekisteriin, ja kerro miksi tahdot liittyä juuri Veneficiumin heimoon, ja miksi tulet olemaan meille hyödyksi. Kerro myös, mihin ammattiin tahdot kouluttautua ja ikäsi", sanoin ja vedin käteni puuskaan, katsoen tyttöä tyynesti.

Nimi: Raven

01.01.2018 14:41
Lucius Lorenzon poika: 202kp, 4tp & 92 kultakolikkoa ja kaksi pronssikolikkoa!

Alaska Anwarin tytär: 62kp, 1tp & 28 kultakolikkoa ja neljä pronssikolikkoa.

Maddison ”Banshee” Murphyn tytär: 17kp & 7 kultakolikkoa, yksi hopeakolikko ja kolme pronssikolikkoa.

Nimi: Maddison Murphyn tytär

25.12.2017 12:53
Nousin ylös kuultuani miehen äänen. Olin miestä varmaan 35 cm lyhyempi, mutta uhmakas katseeni ei muuttunut mihinkään.
”Haluan liittyä heimoonne”, sihahdin, jäätävällä äänellä.
Vedin käteni kevyesti puuskaan. En erottanut Luciuksen kasvoilta mitään tunteita.
”Minusta koulutettiin Kultaisen kaartin sotilasta Morgassa”, jatkoin, kuin sylkäisten sanat ulos.
Kultainen kaarti oli yksi vitun urpojen keksimä lasten kerho, joka vain yritti olla pelottava.
”Miksi sitten et ole Morgassa?” Lucius kysyi.
Naurahdin halveksuen.
”Joshua on kusipää. Hullu. Mutta jos haluat tietää oikein syyn, se johtuu siitä, että yksi alokas ärsytti. Alokas ei enää vähään aikaan ärsyttänyt ketään”, sanoin kylmästi.
Alokas oli itse tiennyt mihin ryhtyi, alkaessaan pelata kanssani. En sietänyt ärsyttämistä, kaikki tiesivät sen. Olin yksi pelätyimmistä alokkaista koko heimossa. Murphy oli sentään jossain onnistunut.
”Miksi antaisin sinun jäädä?” Lucius kysyi minulta.
Otin taskustani heittoveitset. Kävelin kauimmaisen seinän luokse, ja piirsin siihen veitsellä pienen ruksin. Kävelin takaisin Luciuksen luokse, ilmekään värähtämättä.
”Harrastan veitsiä. Do you?” kysyin, vaikka rehellisesti asia ei kiinnostanut minua ollenkaan.
Pyörittelin hetken aikaa veistä kädessäni, ennen kuin täysin tyynen viileästi heitin sen täsmälleen ruksin keskelle. En edes hymyillyt, tuo oli ollut vielä helppoa.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

25.12.2017 11:58
”Anteeksi nyt vaan, lopettakaa ennen kuin aloitatte”, Alaska sanoi murhaavaati ja katsoi meitä varoittavasti. ”Ellette halua, että mä usutan muutaman hyvin vihaisen crewanin teidän kimppuunne, kannattaa lopettaa."
Olin hyvin lähellä hänen niskojen taittamistaan, hän kuvitteli pystyvänsä määräilevään johtajaa, omassa talossani? En kuitenkaan voinut, Nikko ei pysyisi siitä hiljaa jos Alaskalle kävisi jotain.. En pitänyt Alaskan äänensävystä, tai siitä, että hän luuli omaavansa mitään määräysvaltaa täällä.
”Hauska tavata vain, Luciuksen uusi poikaystävä”, hän vielä kehtasi naurahtaa ja ojensi kätensä Erwinille. Raivo kiehui sisälläni, vaikka ilmeeni pysyi apaattisena. Erwin vilkaisi minua, kysyen mitä tekisi. Pudistin hänelle päätäni ja Erwin ei liikauttanutkaan omaa kättään, joka sai Alaskan laskemaan omansa.
Alaska esitteli silti itsensä, kertoi erikoistuvansa cervusiin - ei se tullut minulle niin yllätyksenä, enkä jaksanut nyt välittää. Toivoin hänen vain lähtevän.
"Olen Erwin Judasin poika, vietin vuoden Morgan tyrmissä ja tahtoisin olla rauhassa, mahdollisesti syödä ruokaa kunnolla ekaa kertaa vuoteen", hän sanoi happamasti. Päätin olla sanomatta mitään.
Alaska vielä kertoi jostain toisesta morgalaisesta ja perheensä murhasta, Nikko oli pelastanut hänet.
"Hyvä että siitä turhakkeesta, joka on veljeni, on jotain hyötyä", mutisin, odottaen Alaskan älyävän häipyä.
”Eikö teidän kannattaisi kutsua lääkäri tänne? Keltarutto on niin levinnyt, ettei teidän varmaan kannata mennä lääkärin talolle? Sun kasvot näyttää rehellisesti sanottuna ihan hirveiltä”, Alaska sanoi.
"Meillä on jo lääkäreita Evelynin huoneessa, ja usko pois muu kehoni näyttää pahemmalta", sanoin ja nostin hieman paitaani, paljasten kivuliaat, osittain auenneet veriset ja paksut haavat.
”Ootteko te nyt sitten... pari? Kun teillä kummallakin on fritsuja?” Nikko kysyi.
”Eiköhän sun broidis kyllä kerro sen sulle. Sitä paitsi, eiks se oo aika ilmiselvää. Älä ole voikukka, Nikko."
"Älkää käyttäytykö kuin teinit, luulisi teidän pystyvän parempaan", Erwin murahti.
"Jotain muutakin kun kidutusta tapahtui vankilassa, joka sinun täytyy kuulla. Tämä koskee menneisyyttämme", sanoin Nikkolle. Nikko vakavoitui, mutta Alaskan jatkaessa puhumista hän jo unohti sanani.
Alaska ja Nikko puhuivat vielä jotain keskenään, minua olisi vähemmän voinut kiinnostaa. Tahdoin ylimääräisen pois huoneesta, jotta voisin kertoa Nikkolle mitä tapahtui. Hänen täytyi tietää Rodrigosta, olimme yhä vaarassa.
"Moikka kaikille! Nikko, tuun käymään illalla”, Alaska sanoi avatessaan oven ja astuessaan siitä ulos. Paiskasin oven hänen perässään ja odotimme kaikki hiljaisuudessa tulevaa.
Kun uskoin hänen olevan tarpeeksi kaukana, sanoin: "Hän ei tule käymään täällä illalla. Menette hänen luokseen tai vara-asuntoosi, en tahdo vieraita talooni. Ymmärrätkö kuinka paljon tietoja täällä on, ja kun tuo myisi ne vääriin käsiin hän rikastuisi? Et voi olla noin huolimaton! Oikeastaan, voit pakata kamppeesi. Saat muuttaa, et voi vaarantaa heimoa taas", sähähdin.
Nikko katsoi minua suu ammollaan: "E-en ajatellut sitä."
"Milloin ajattelet mitään? Entä jos Alaska olisi tehnyt jotain, vahingossa tuhonnut tärkeät paperini tai varastanut ne? Heimon turmio olisi sinun pienissä käsissäsi. Kuinka kauan olet edes tuntenut hänet?", äkäisyyteni uhkui äänestäni. "Oletin sinun kasvaneen siinä ajassa, kun olin poissa. Olet illalla pois täältä ja annat avaimesi minulle. Silloin vain minä ja Aurey pääsemme tänne", sanoin ja ojensin käteni.
Nikko antoi vastahakoisesti avaimensa, muttei väittänyt vastaan, kai hän tajusi tekonsa vakavuuden.
"Mistä tahdoit puhua?" hän kysyi.
"Ensin tahdon sanoa, että Erwin tietää kaiken. Hän voi olla tässä kun keskustelemme asiasta", aloitin. Nikko nyökkäsi, mutta selvästi ei pitänyt siitä, että kerroin. Ainakin tiesin hänen pitävän suunsa kiinni.
"Rodrigo oli siellä. En tappanut häntä, siihen ei ollut aikaa. Hän tietää ja muistaa kaiken. Luultavasti Morgan johtaja tietää, tapoimmehan hänen sotureitaan silloin muinoin."
Nikko kalpeni heti kun mainitsin Rodrigon nimen. Hän vaikutti voivan pahoin, mutta piti kaiken sisällään.
"Et ole tosissasi", Nikko vaikeroi.
"Olen. Ainiin, katso, jos se auttaa", sanoin ja vedin paitani pääni yli. Nikko silmäili tuhoutunutta ihoani, pilattua vartaloani. Kehoni oli karhea ja rupinen, punaisia ruoskan jälkiä kulki joka suuntaan. Olin laihtunut paljon, näin sen nyt. Kylkiluuni pilkottivat näkyville ja vatsani oli minimaalinen.
"En tiennyt, en olisi ollut niin iso kusipää", Nikko katsoi minua huolestuneena ja otti askelen lähemmäs, tarkastellen arpia.
"Olin neljä viikkoa poissa, niin vähällä ruualla kun minut saatiin pysymään elossa ja satunnaisilla kidutussessioilla. Se tekee tämän", sanoin.
"Ja minä kokonaisen vuoden", Erwin sanoi, liittyen vihdoin keskusteluun.
"Joten jos ymmärtäisit jättää meidät rauhaan, olisin kiitolinen. Puhutaan Rodrigosta ja miten hoitelemme hänet joskus toiste." Tartuin Erwinin kädestä ja johdatin hänet Nikkon ohi olohuoneeseen.
"Olen pahoillani", Nikko sanoi. "Olin tyhmä, taas."
"Voit saada huoneesi takaisin jos kykenen luottamaan sinuun, mutta nyt tulet asuaan asunnossasi. Kannattaa mennä pakkaamaan kamojasi", sanoin, sitten menin Erwin perässäni makuuhuoneiden käytäville ja kävelin Nikkon huoneen ohi, sitten Evelynin huoneeseen.
Avasin sen huoneen oven, käsi täristen. Erwin ehti vilkaista minua huolestuneesti, ennen kun näki huoneen sisällällön.
Vihreähiuksinen nainen, Álywah, makasi sängyssä liikkumattomana viiden lääkärin ympäröimänä. He kaikki - paitsi Álywah - nostivat päänsä suuntaani.
"Olet palannut!" joku hihkaisi.
"Miten Álywah voi?" kysyin huolestuneena, kävelin hänen vierelleen. Hänen rintansa kohosi rauhallisesti ja hän piti silmiään kiinni, kuin oli syvässä unessa.
"Hän oli hereillä eilen, mutta on nyt nukkunut todella pitkään. Hänellä ei ole paljoa voimia, mitä ennemmin saat hänestä haluamasi tiedot sitä parempi. Uskon hänen sairastavan jotain vakavampaa. Pelkkä nuoli polvitaipeeseen ei tee tätä", mieslääkäri selitti.

Lääkärit olivat paikanneet minut ja Erwinin, sitten söimme kunnolla ja vein Erwinin kierrokselle talostani (Näimme Evelynin, oli ihana nähdä häntä) ja kiersimme heimon saarenkin. Kaikki tervehtivät minua helpottuneena paluustani, mutta en osannut enää hymyillä takaisin ja vilkuttaa, joten vain nyökkäsin heille.
"Menemmekö katsomaan sitä morgalaista? Entä jos se on lähetetty meidän perään?" Erwin kyseli meidän ollessamme taloni edustalla.
"Hän tuli tänne ennen meitä, ei siinä olisi järkeä. En tiedä mitä hän tekee täällä, annetaan hänen selittää", sanoin ja lähdimme kävelemään vankilaamme kohti. Keskustelimme kaikkea, lähinnä tulevaisuudestamme. Nimittäisin Erwinin pian soturiksi, varmaan huomenna.
"Minulla on huono olo, tehdään se nopeasti", Erwin sanoi saavuttuamme tyrmien läheisyyteen. Katsoin häntä huolestuneesti ja pysähdyin.
"Miten?"
"Tehdään tämä ensin", hän hymyili heikosti ja jatkoi kävelemistä.
Kävelimme vankilan ovelle ja Erwin pysähtyi. Kysyin häneltä mikä hänellä oli, johon hän vain pudisti päätään.
Hänen puhuessaan hänen äänensä värisi: "Voinko odottaa tässä? En tahdo takaisin, anteeksi Lucius."
Kurtistin kulmiani huolestuneena ja käännyin hänen puoleensa kääriäkseni käteni hänen kaulansa ympärille.
"Koska se muistuttaa sinua Morgasta?" kysyin pää kallellaan.
"Tiedän sen olevan tyhmää, mutta…"
"Ei se ole. Voit tietenkin jäädä", sanoin ja suutelin häntä nopeasti.
Irrotin otteeni hänestä ja avasin rautaoven tyrmiin. Erwin oli oikeassa, mieleeni tuli heti kaikki Morgassa tapahtunut. Ehkä hänelle kävi siellä jotain pahempaa, josta ei ole vielä kertonut.
Tyrmäni ei ollut läheskään yhtä suuri kuin Morgan, eikä siellä ollut puoliakaan vankeja. Suljin oven ja kävelin sellien ympäröimällä käytävällä, kasvoni olivat jälleen muuttuneet ilmeetömäksi. Vartija ohjeisti minut tulokkaan sellille, menin seisomaan hänen kaltereidensa eteen. Silmäilin siellä olevaa naista, hän oli mustatukkainen ja kalpea.
"Tahdoit puhua kanssani. Tässä olen", sanoin ääneni palautuen siihen tavalliseen: ääneni kuului selkeästi, mutta sanoista ei kyennyt erottamaan mitään tunneta.


Nimi: Alaska Anwarin tytär

25.12.2017 04:47
Heräsin Nikkon vierestä. Kaikki vaatteet olivat päälläni, Nikko oli vain kiertänyt kätensä ympärilleni. Heräsin aikaisemmin kuin Nikko, joten nousin varovaisesti ylös.
”Huomenta”, Nikko mutisi, ilmeisesti olin herättänyt miehen.
Hymyilin, ja painoin nopeasti suukon Nikkon poskelle. Salamannopeasti mies kuitenkin tarttui lantiosta, ja veti minut päällensä. Nauroin hiukan, ja painoin nyt kunnon suudelman tämän huulille. Miehen kädet vaelsivat takapuolelleni, ja jatkoin suutelua yhä vain kiihkeämmin. Nousin istumaan hajareisin pojan päälle. Virnistin hiukan, ja nousin ylös sängystä. Nikkon sänky oli valtava verrattuna patjaan jolla olin tottunut nukkumaan. Sidoin hiukseni tuttuun tapaan nutturalle.
”Miksi et ikinä pidä hiuksiasi auki? Näyttäisit superkauniilta”, Nikko sanoi, kurtistaen kulmiaan.
En vastannut, vedin korsettivyöni vain kireämmälle. Samassa kuului askeleita käytävältä. Nikko oli hetkessä pystyssä, ja käveli ovelle. Sen takana seisoi Lucius. Kuulin Nikkon äänestä, että tämä oli loukkaantunut. Kävelin huoneeseen, tiukat mustat housut päälläni. Verinen valkoinen paita oli yhä päälläni, Nikkon paidat olivat niin isoja, ettei ollut mitään järkeä ottaa niitä. Luciuksen näkeminen ei ollut negatiivista eikä positiivista, vaan jotain siltä väliltä. Oli kuitenkin hyvä että heimon johtaja oli palannut.
”Sanoin aika monesti, ettet pane talossani ketään”, kuulin Luciuksen sanovan turhautuneena.
Kävelin Nikkon viereen.
”Anteeksi nyt vaan, lopettakaa ennen kuin aloitatte”, sanoin murhaavalla äänellä.
En jaksaisi nyt mitään veljesriitaa. Katsoin kumpaakin varoittavasti.
”Ellette halua että mä usutan muutaman hyvin vihaisen crewanin teidän kimppuun, kannattaa lopettaa”, sanoin.
Samassa katseeni kiinnittyi Luciuksen vieressä olevaan mieheen, jonka kaulassa oli myöskin fritsuja. Pidin neutraalin ilmeen kasvoillani, vaikka minua naurattikin todella paljon.
”Hauska tavata vain, Luciuksen uusi poikaystävä”, naurahdin, ja ojensin miehelle käteni.
Nikko tarttui minua lantiolta, ja veti minut aivan lähelleen. Nautin tämän kosketuksesta, mutten onneksi näyttänyt sitä ulospäin.
”Olen Alaska, eläinten kesyttäjä ja soturi. Että mikäli tarvitset cervuksia, ne on mun erikoisalaa, multa saa koulutettuja”, lipsautin.
Olin valehdellut Luciukselle aikaisemmin että en enää kouluttanut cervuksia. Vedin käden suulleni, ja Nikko takanani nauroi hiukan. Olin aivan kiinni Nikkossa, tämän kädet olivat oikeastaan kiinni perseessäni. Pidin yhä viileähkön ilmeen kasvoillani, katsellessani kaksikkoa. He olivat söpö pari.
”Ja niin, täällä on tapahtunut hyvin paljon. Äsken tänne tuotiin tatuoinnin perusteella morgalainen, erittäin vihainen tyttö, joka potkas Ameliaa ja sai Jonathanin suuttumaan kunnolla. Ja sen lisäksi mun perhe...”, sanoin mutta lopetin lauseen kesken.
Tunsin Nikkon halaavan minua tiukasti, sulkiessani hetkeksi silmäni. Pakko kai siitä olisi kertoa heimon johtajalle.
”Angelina sekosi ja tappoi kaikki. Mäkin olisin vainaa ilman Nikkoa”, sanoin kiitollisena.
Harvoin puhuin näin paljon, mutta Nikko sai paremmat puoleni esille.
”Eikö teidän kannattaisi kutsua lääkäri tänne? Keltarutto on niin levinnyt, ettei teidän varmaan kannata mennä lääkärin talolle? Sun kasvot näyttää rehellisesti sanottuna ihan hirveiltä”, sanoin.
Nikko päästi irti lantiostani, ja katseli veljeään hiukan kyseenalaisten tätä.
”Ootteko te nyt sitten... Pari? Kun teillä kummallakin on fritsuja?” Nikko kysyi.
Katsoin Nikkoa kuin tämä olisi idiootti. Tönäisin tätä kevyesti lantioon, varoen satuttamasta.
”Eiköhän sun broidis kyllä kerro sen sulle. Sitä paitsi, eiks se oo aika ilmiselvää. Älä ole voikukka, Nikko”, sanoin viitaten tyhmyyteen.
Poika mutristi huuliaan. Pyöräytin silmiäni. Venytin muutaman kerran kipeää kättäni.
”Nikko, älä harkitse lääkärin alaa”, mutisin kun tunsin kuuman ihon, joka oli täysin pingottunut.
Poika oli heti vierelläni, ja nosti minut syliinsä.
”Laske mut alas!” huudahdin. Hieno yritys sankari, mutta Nikkon polvet pettivät, jonka seurauksena kumpikin makasimme maassa.
”Ei vittu... Lähden ulos cervuksen kaa, tuutko messiin?” kysyin Nikkoa. Poika näytti siltä kuin olisin kysynyt tätä kuuhun.
”Ei sitten”, naurahdin, lähtiessäni kävelemään portaita alas. ”Moikka kaikille! Nikko, tuun käymään illalla”, jatkoin.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

25.12.2017 03:44
Juoksimme alamäkeä pitkin kohti metsää täynnä kuolleita puita. Jos muistin oikein, sen nimi oli Kuolon metsä, joka sopi todella hyvin sen nimeksi; Lehdettömät puut seisoivat paikoillaan pitkinä ja ylväinä, aavemaisesti odottaen meitä. Koko paikka näytti kuolleelta, aluskasvillisuus oli kellertävää tai rusehtavaa, siellä mikään ei näyttänyt olevan vihreää.
Erwin juoksi edessäni, yritin kiriä hänen vierelleen, mutta olin hitaampi. Paikkojani koski, mutta yritin keskittyä vain juoksemiseen.
Kuskit eivät näyttäneet sotureilta, he tuskin lähtisivät peräämme, mutta varmasti hälyttäisivät oikeat soturit paikalle. Varmasti minun tuurillani siellä paikassa minne he olivat menossa oli satoja sotureita, ja he usuttaisivat ne meidän kimppuumme. Ehkä jos Erwin olisi ainoa pakeneva he eivät vaivautuisi, mutta jos he tajusivat minun olevan kuka olen, olisimme ongelmissa. Onneksi he eivät nähneet meitä läheltä, meillä oli toivoa.
Kiidimme metsään, Erwin hidasti, jotta pääsin hänen vierelleen. Hypimme kaatuneiden puiden yli ja otimme askeliimme vauhtia reittillämme olevista puunjuurista.
Hidastimme jonkun ajan päästä vauhtiamme, olimme jo täysin metsän keskellä, en nähnyt missään suunnassa muuta kuin kuollutta puuta.
"Kätesi", Erwin sanoi ja nosti käteni ylös. Joku haavoista oli avautunut ja nyt vuosi taas verta, en ollut edes huomannut sitä adrenaliinin takia. Nyt kuitenkin kipu alkoi tuntua. Hihassani oli verisiä länttejä.
"Emme voi välittää siitä nyt. Yritetään päästä rajan yli mahdollisimman pian, eivät he uskalla seurata meitä sinne - en tiedä seuraavatko he meitä vieläkään, heillä ei ole paljoa johtolankoja meidän sijainnistamme ennen kuin ne vaunujen kuskit vievät tietonsa leiriin", sanoin vetäessäni hihaani ylös. Ei se haava ollut pahasti auennut, mutta oli silti. Laskin hihani.
"Jatketaan. Pysähdytään vasta heimoni mailla, voimme yöpyä siellä. Aurinko luultavasti kerkeää jo laskea kun pääsemme sinne", sanoin ja lähdin hölkkäämään. Erwin sanattomana seurasi.

Olimme kai todella onnekkaita, mutta emme törmänneet kertaakaan ihmiseen eikä kukaan näyttänyt olevan perässämme, kai soturit eivät vain tienneet mistä etsiä. Ylitimme rajan ja jatkoimme vielä matkaa, kunnes raja oli kaukana selkiemme takana.
Kuu loisti taivaalla ja olin täysin uupunut. Jokaista paikkaa koski, vammojeni sekä liikkumisen takia. Olimme varmasti liikkuneet monia tunteja. Kurkkuni olisi kuiva kuin aavikko, jos emme olisi pysähtyneet juomaan joesta.
Nyt teimme leiriä korkeiden kuusien ympäröimälle aukiolle, rakensimme yhdessä meille pienen laavun ja uupuneena heittäydyin siihen makaamaan.
"Huomenna takaisin heimoon. En ikinä olisi ajatellut olevani niin iloinen pääsemään kuuntelemaan heimolaisten valitusta", huokaisin ja nousin istumaan. Erwin käveli laavun takaa luokseni ja piti käsiään edessään kupissa, kantaen jotain, pimeässä en nähnyt mitä. Hän istui vierelleni ja ojensi minulle toisen käsistään.
"Löysin mustikoita, ota", hän sanoi ja tiputti osan käteeni. Tarkkailin tummia marjoja, niitä ei ollut paljoa, mutta olisin ollut yhdestäkin kiitollinen. Olin kaataa kaikki suuhuni, mutta vilkaisin Erwinin käsiä. Hän oli antanut minulle paljon enemmän kuin itselleen, hänellä oli säälittävän pieni määrä niitä. Vilkaisin hänen kasvojaan, Erwin katseli marjojaan ja alkoi syödä niitä yksi kerrallaan.
Otin puolet omista marjoistani toiseen käteeni. "Erwin", sanoin, joka sai hänet kääntämään päätään.
"Avaa suu", virnistin ja vein käteni hänen suunsa eteen. Kaadoin marjat hänen avoimeen suuhunsa ja sanoin: "Et voi antaa minulle niin paljon ja itsellesi niin vähän."
Erwin pyöritti silmiään, koska ei halunnut puhua suu täynnä. Hän kuitenkin sai ne nieltyä ja vastasi: "Olet huonommassa kunnossa kuin minä." Hänen siniset silmänsä olivat vielä kirkkaammat kuunvalossa ja vaikuttivat hehkuvan, vaikka hänen ripsensä laskivatkin varjon hänen silmiensä ylle.
"Ja sinä et osaa syödä siististi", sanoin virnistäen ja pyyhkäisin mustikkaa pois Erwinin poskelta. Erwin värähti kosketuksestani.
"Turpa kiinni", hän naurahti ja veti toisen jalkansa hieman koukkuun. Olimme taas hetken hiljaa.
Mietin häntä, jonka tajusin olevan tyhmää. Minun pitäisi keskittyä siihen mitä teen Morgan suhteen palattuani heimoon ja siihen työmäärään joka minulla tulee olemaan, mutten saanut Erwiniä päästäni. Pelkästään ajattelemalla häntä sykkeeni kiihtyi ja hengitykseni muuttui raskaammaksi.
"Miten ajattelet heimosi suhtautuvan minuun?" Erwin kysyi.
"Hyvin. He ovat hyväsydämisiä, kunhan pääsevät ensimmäisten epäluulojen yli. He olisivat tyhmiä jos eivät pitäisi sinusta", sanoin.
"Toivottavasti", hän totesi ja sen jälkeen hymähti katsellen jalkojaan. "Lucius…", hän aloitti.
Erwin käänsi katseensa minuun, mustat pupillit laajentuneina. En voinut katsoa muualle kuin hänen silmiinsä ja sydämeni tuntui nyt hakkaavan niin lujaa, että pelkäsin Erwinin kuulevan sen. Erwinin huulille nousi pieni hymy.
"Tahtoisin jatkaa siitä mihin jäimme", hän sanoi, melkein kuiskaten. Hymyilin tietäen mitä hän tarkoitti ja nojasin Erwiniä kohti, polttava tunne syntyi rinnassani. Tällä kertaa veisin sen loppuun asti.
Nousin polvilleni ja laskin toisen käteni Erwinin kaulalle ja toisen pidin maassa tukena, ja siirsin itseni hänen päälleen, toinen jalka hänen jalkojensa välissä. Liikutin toista kättäni hitaasti ylemmäs, aina hänen leualleen asti. Tunsin saman kuumuuden ja sähköisyyden ilmassa, se kihelmöi kasvojani. Erwin silmäili minua suu hieman raollaan, rinta kohoillen hengityksestä. Hän laski painonsa käsilleen, nojaten hieman taaksepäin ja sitten nosti toisen kätensä kaulalleni. Hänen kosketuksensa oli polttava ja teki janostani sietämättömän.
Kasvoni lähestyivät häntä, tein sen ottaen aikani, nauttien jokaisesta sekunnista - nyt kukaan ei keskeytäisi meitä.
Kun huulemme olivat muutaman sentin päästä toisistaan, kuiskasin: "Pitäisin siitä myös", ja virnistin. Erwin henkäisi ja puri huultaan, mutta päästi irti ja antoi huultensa jäädä rennoksi. Laskin käteni takaisin hänen kaulalleen ja vedin hänen paitansa kaulukset nyrkkiini .
Odotin vielä muutaman sekunnin, molemmat tiesimme mitä tapahtuisi. Ilma oli huumaava, tunsin Erwinin raskaan, lämpimän hengityksensä ihollani.
Katsoimme toisiamme silmiin, mutta suljimme ne kun nykäisin Erwiniä lähemmäs ja yhdistin huulemme. Hänen paksut huulensa iskeytyivät omiani vasten ja suutelin häntä, kuin en enää ikinä pystyisi uudelleen. Kipinä välillämme ei kuollut, vaan kasvoi roihuavaksi liekiksi. Emme kyenneet aloittamaan varovaisesti, vaan suudelma oli täynnä intohimoa ja tunnetta. Tuntui niin hyvältä suudella häntä ja koskea häntä. Lopetimme vain ottamaan happea, mutta yhdistimme aina huulemme uudelleen.
Erwinin tukeva käsi petti ja kaaduimme maahan, huulemme pysyen tiukasti yhdessä. Huokaisimme sulosointuja toistemme huulia vasten, Erwinin ääni sai minut vain tahtomaan enemmän. Pelkäsin, etten voinut lopettaa.
Vetäydyin silti pois, nähdäkseni hänet. Erwin katsoi minua rinta tasaisesti kohoten, huulet turvonneina käsittelystäni.
"Älä lopeta", hän voihkaisi ja yritti nykäistä minua takaisin.
Virnistin hänen kärsimättömyydelleen ja sanoin: "En aiokaan, teen vain jotain muuta."
Siirsin huuleni hänen kaulalleen ja suutelin herkkää ihoa, jättäen merkkejä minusta, kauniita mustelmia. Erwin voihki ja huokaili häpeilettömästi, ei kukaan ollut kuulemassa.
"Vittu", hän henkäisi.
"Tiedän", mumisin ja jätin vielä yhden fritsun hänen kaulalleen ennen kuin päästin hänestä irti, en kauaksi, koska Erwin veti minut paidastani lähelleen ja huuleni kiinni omiinsa. Hän puri hellästi alahuultani, ansaiten minulta tyytyväisen voihkaisun. Tunsin Erwinin huulien kaartuvan hymyyn hänen kietoessa kätensä kaulani ympärille.
"Hyvä, että jouduit vankilaan. Emme olisi muuten tavanneet", hän henkäisi silmät tuikkien suudelmamme välissä. Hän nousi istumaan ja minä kellahdin istumaan hänen vierelleen.
"Suu kiinni ja suutele minua", hymähdin ja vein huulemme jälleen yhteen. Erwin teki niin iloisesti, mutta laski kätensä paitani reunalle ja alkoi kääriä sitä ylöspäin. Jouduimme eroamaan, että sain vedettyä sen pääni yli. Kun viskasin sen maahan Erwinkin oli heittänyt omansa menemään, kalpea lihaksikas iho kuultaen paljaana pimeässä. Hän tuli päälleni ja palautti palveluksen, antaen minulle fritsuja kaikkialle kaulasta asti juuri housujeni ylle. En äännähtänyt yhtä helpolla kuin Erwin, mutta hän sai minut voihkimaan malttamattomana. Hän virnisti aina kun päästin äänen, tyytyväisenä aikaansaannokseensa. Hän vei huulensa takaisin omilleni ja suuteli minua nyt herkemmin, mutta hitaasti voimistaen sitä. Hänen sormensa hamuilivat housujeni reunaa, hän tiesi minun haluavan enemmän - seisokkini teki sen aika selväksi.
"Ei vielä, en tahdo tehdä sitä täällä", sanoin silti ja vedin hänen kätensä ylös. Erwin nyökkäsi ja vietimme vielä hetken aikaa vain suutelemassa, mutta pian lopetimme ja nukahdimme toisiemme käsiin.

Heräsin käteni Erwinin ympärillä, hänen selkänsä rintaani vasten painautuneena. Pian hänkin heräsi, silloin suutelimme nopeasti toisillemme huomenet ja puimme päälle ja lähdimme kävelemään.
Meni muutamia tunteja, kunnes vihdoin pääsimme leiriin vievälle sillalle. Olin hermoissani, en tiennyt miksi. Minun pitäisi olla onnellinen päästessäni kotiini, olinkin, mutta ahdistus puristi sydäntäni. Kävelin Erwin vierelläni sillan yli, ollessani porttien lähellä ne avautuivat iloisten huudahduksien saattelemana. "Johtaja palasi!","Lucius on tullut takaisin!"
Ihmiset ympäröivät meitä, mutta varajohtajani Aurey oli nopeasti porteilla meidän luonamme ja hän välittömästi kysyi: "Mitä tapahtui? Mitä kasvoillesi kävi? Oletko kunnossa?"
Hymähdin, tuntui hyvältä nähdä Aureyn kasvot ja kuulla hänen vaativa äänensä.
"Morgalaiset hyökkäsivät kimppuuni ja veivät tyrmiinsä, he eivät kohdelleet minua kovin vieraanomaisesti. Tässä on Erwin, Erwin Judasin poika. Hän auttoi minua pakenemaan, teimme sen eilen iltapäivällä", selitin.
"Vitun Morga, vain he teksivät jotain noin idioottimaista", Aurey sihähti. "Anna vain käsky, niin lähetän armeijamme marssimaan heidän ovilleen."
"Emme ole tarpeeksi vahvoja, keltarutto on vienyt paljon hyviä sotureita. Meidän täytyy odotaa ja iskeä kun on parempi aika", sanoin, lähdimme kolmistaan kävelemään taloani kohti. Erwin katseli hämmästyneenä ympärilleen, mutta lumoutui taloani ympäröivästä kultaisesta lohikäärmeestä.
"Et todella aio kostaa?" Aurey kysyi.
"Aion, mutten vielä", sanoin.
"Kasvosi.. Luoja, voin vain ajatella miltä muu kehosi näyttää", Aurey mutisi. "Ilmoitan paluustasi lopulle heimolle, mene sinä kertomaan Nikkolle paluustasi ja lepää vähän."
"Kiitos Aurey, arvostan sitä. Puhumme tästä lisää myöhemmin", sanoin ja erosimme hänestä. Johdatin Erwinin kirjastoon, tervehtien heimolaisia matkalla. Kapusimme torniin ja päädyimme asuntoni ovelle, avasimme sen ja Nikko olikin oven edessä seisomassa.
Hänen silmänsä laajentuivat hänen nähdessään minut, sitten hän alkoi silmäillä kasvojani, mitä luultavimmin arpeani.
"Vitun paskiainen, luulin sinun jättäneen minut taas", hän parahti, mutta kuulin helpotuksen hänen äänessään.
"Morgalaiset kaappasivat minut. Missä Evelyn on?" kysyin ja vilkuilin ympärilleni.
"Tosissasi välität siitä enemmän kun minusta? Et edes kertonut kuka tuo on." Hän osoitti Erwiniä.
"Erwin auttoi minua pakenemaan, käyttäydy hänen ympärillään. Etkai ole sotkenut? Tuhonnut mitään?" kysyin ja tutkailin huonetta.
"Ja mitä Alaska tekee täällä?" kysyin huomatessani Alaskan kävelevän huoneeseen. "Sanoin aika monesti, ettet pane talossani ketään", voihkaisin ja vedin sormet hiuksieni lävitse.
"Emme me tehneet mitään. Ja hyvä sinun minua syyttää mistään, mitä nuo fritsut kaulassasi sitten ovat?" Nikko murahti.
"Fritsuja", sanoin ja pyöräytin silmiäni.

Nimi: Maddison ”Banshee” Murphyn tytär

25.12.2017 00:56
Kiisin Morgan rajan ohi, suoraan Veneficiumin puolelle.
”Haistakaa vittu!” huusin minua seuraaville sotureille.
Veneficiumin puolella olisin sentään hiukan suojemmassa, Joshua ei välttämättä lähettäisi Veneficiumin puolelle sotureita perääni. Tosin ei siitäkään ollut aina varma. Mies oli hullu, täysi kahjo.
”Haista vittu, Banshee! Olet petturi, hakkasit yhden alokkaan”, Anya, toinen alokas sihisi.
Virnistin, juostessani kauemmas. En ollut nopea juoksija, mutta Anya oli hidas. Oikeasti hidas. Ja tämä luuli saavansa minut kiinni. Idiootti. Veneficiumin puolella oli kuitenkin huonojakin asioita. En osannut esimerkiksi liikkua ollenkaan. En tiennyt missä leiri oli, olin pihalla kuin lumiukko. Veneficiumin maasto oli ihan mukavaa, ainakin yhtä mukava kuin Morgan, ellei jopa parempi. En oikein viihtynyt Morgassa, osa oli liian pehmeitä persoonia, osa taas liian hulluja. Kaivoin taskustani heittoveitseni. Olin saanut varastettua ne. Vitun mulkut, he olivat antaneet minun pitää vaatteni päällä, ennen kuin minut oli häädetty. Koko vaatekerrastoni oli täynnä aseita, kukaan ei ikinä löytäisi niitä kaikkia. Toisaalta, en valittaisi, ihan mukavahan se oli pitää aseita lähellä. Maleskelin rauhalliseen tahtiin, vihellellen vittumaisesti. Veneficiumin soturit olivat joko kuuroja, laiskoja tai tyhmiä. Tai ehkä kaikkia, sillä missään ei näkynyt ristin sielua. Astelin ihan tahallani risujen päälle maihareillani, kädet housujeni taskuissa. Näytin varmasti hyvin viattomalta, sarkasmilla. Olin saapunut ilmeisesti heidän leiriinsä, olin kävellyt jonkun sillan yli.
”Kuka olet?” kuului tiukka ääni vierestäni. Edessäni seisoi hyvin miesmäinen nainen tai toisinpäin, en oikein osannut ottaa kantaa.
Ylimielisen vittuuntunut virnistys nousi huulilleni.
”Mutsis”.
Nainen (tai mies) puristi leukansa yhteen, ja kohotti miekkansa. Kallistin päätäni, sekä kohotin vasenta kulmaani hennosti.
”En ole tehnyt mitään rangaistavaa, vai olenko?” kysyin, hymyillen kettuillen selvästi.
Miesnainen tarttui käteeni, ja riuhtaisi minut aivan lähelleen. Katsoin tätä tuhratuilla silmilläni tiukasti, ja tartuin tämän olkapäihin. Tämä oli koskenut minuun.
”Päästä irti. Jos joku koskee minuun, tapan sen”, sihahdin.
Soturi katsoi minua siristäen tummanruskeita silmiään. Tämän tummanruskeat hiukset olivat koottu jonkinlaiselle nutturalle.
”Vastaa kysymykseen, kuka olet?” nainen toisti rauhallisesti.
Naurahdin halveksuen ja tönäisin tämän kauemmas. Tämä tarttui heti kurkustani kiinni, mutta kuten Murphy oli opettanut, nopealla liikkeellä estin yrityksen.
”Olen sulle vaikka Jumala. Muut kutsukoon mua Bansheeksi”.
Naisella meni totaallisesti kuppi nurin. Tämä syöksyi kimppuuni, ja yritti jotenkin kai saada minut maahan. Nauraen pyrähdin kauemmas, ja löin tätä vatsaan tiukasti. Nainen huusi jotain, mikä sai kasan vartijoita hyökkäämään kimppuuni. Katsoin kaikkia murhaavasti. Mulkerot.
”Haluan tavata Lucius Lorenzon pojan”, sihahdin.
Muutama vartija jutteli jotain keskenään, mutta lopulta yksi heistä astui lähemmäs.
”Saat odottaa tyrmässä siihen asti kunnes hän palaa”.
Naurahdin halveksuvasti, ja revin itseni irti toisen vartijan otteesta.
”Mäkö olen joku joka odottaa tyrmässä? Dumass, älä ole tyhmä”, sihahdin uhkuen syvää inhoa.
Vartija naurahti hiukan, mutta tämä oli ärsyyntynyt. Huomasin sen. Nauroin hiukan. Sylkäisin aivan tämän varpaiden juureen. Se meni ilmeisesti liian pitkälle, sillä vartija huusi: ”Tyttö tyrmään!”
Vartijat lähtivät retuuttamaan minua tyrmään. En tiennyt yhtään missä olin, mutta ainakin olin leirissä, se nyt oli selvä. Tyrmät olivat mukavampia kuin Morgassa, joten... Kai sitä voiton puolella oltiin. Minut työnnettiin kalsan näköiseen tyrmään, ja ovi lukittiin.
”Täytyy sanoa Lorenzon pojalle että tuo on erityisen tulinen tapaus”, muutama vartijoista nauroi, ja yritti kaltereiden läpi koskea minuun.
Tuhahdin, ja löin kummankin kättä. Istuin selkä oveen päin, odottamaan oi suurta johtajaa.

//Että tämmönen neiti

Nimi: Lucius Lorenzon poika

24.12.2017 00:03
Auringonvalo oli niin kirkas ja yllättävä, en ollut yhtään varautunut siihen. Erwin paiskasi paksun metallioven kiinni takanamme ja peitti kädellään auringon. Nostin katseeni aurinkoon, joka… oli ikkunan takana. Tietysti, unohdin jo. Morgan tyrmät sijaitsevat maan alla. Mutta olimme nousseet portaita pitkin ovelle, joten olimme jo päässeet maanpinnalle.
Meidän täytyi päästä koko valtavan linnan läpi - en tiedä miten se onnistuisi, tai sitä miten hitossa ylittäisimme muurit.
Olimme valaistussa kivikäytävässä ja oikeallamme nousivat portaat vahvoille tuplaoville.
"Hyi hitto kun on kirkasta", Erwin mutisi.
"Täällä ei ole ketään, mutta ollaan varuillamme… He tulevat pian tänne ihan vain noiden vankien metelöinnin takia. Parasta kiiruhtaa pois", totesin. Vaikka metalliovi oli paksu sen raoista kuului vankien anovat huudot.
"Miten? Aiotko vain marssia linnan läpi?" hän kysyi. Erwinin hymy oli täysin haihtunut ja hän vaikutti ahdistuneelta. Minäkin olin ahdistunut, elämämme olivat pelissä.
"Ei. Muuri tulee olemaan kyllä ongelma, mutta voimme keksiä jotain", sanoin ja kävelin ikkunalle.
"Mitä teet?"
"Menen täältä pois", vastasin ja löin kyynärpäälläni ikkunaa. Se pirstaloitui iskusta, mutta kyynärpäähäni jäi kiinni lasinpalanen, jonka ansiosta aloin jälleen vuotaa verta.
"Oletko kunnossa?" Erwin kysyi huolissaan ja otti kädestäni kiinni.
"Ei se tunnu miltään sen ruoskinnan jälkeen", sanoin tyynesti ja vedin lasinsirpaleen pois.
"Meidän täytyy pitää kiirettä, joku näkee kohta tämän rikkinäisen ikkunan. Tai kuulee vankien huudot. Varmaan heitä vituttaa, etteivät he laittaneet kaltereita tähän", sanoin ja kiipesin ikkunalaudalle. Loikkasin maahan, siitä oli vain reilun metrin pudotus ja Erwin tuli perääni. Olimme nyt linnan ja muurin välisellä alueella, jossa oli nähtävästi koteja ja torialuetta, ainakin kuulin monen epätoivoiset myyntipuheet ja näin rakennuksia.
"Eivät normaalit ihmiset meitä tunnista, kävele vain kuin olisit morgalainen ja soluttaudu joukkoon", sanoin itsevarmasti ja lähdin kävelemään eteenpäin.
"Olen morgalainen, he muistavat kasvoni. Johtaja nöyryytti minua julkisesti oikein kunnolla, varmaan jokainen oli katsomassa", Erwin muistutti.
"Älä sitten katso ketään silmiin", sanoin ja vilkaisin odottavasti häntä, hän otti vihjeen ja alkoi kävelemään vierelläni.
"Miten aiot päästä täältä ulos?" hän kysyi päästyämme yhden talon vierelle.
"En tiedä, mennään porttien läheisyyteen. Katsotaan tuleeko jotain tilaisuutta häipyä sieltä, niitä vartioidaan yleensä tarkasti. Voimme joutua taistelemaan", sanoin kävellessäni.
"Nämä vaatteet haisevat."
"Se ei ole suurimpia huoliamme juuri nyt, sitä paitsi olemme haisseet paskalta sen koko ajan tuolla vankilassa", hymähdin.
"Totta."
Sydämeni alkoi tykyttää tiheämpään tahtiin meidän saavuttaessamme torialueen, joka oli täynnä ihmisiä. Laskimme katseemme maahan ja yritimme pysyä sen reunamilla. Erwin oli saanut vartijalta takin ja minä pitkähihaisen paidan, Erwin alkoi penkoa takin taskuja kävellessämme. Hän näytti minulle nahkapussia ja heilutti sitä, saaden kilinän aikaan.
"Saatiin rahaa, voidaan hankkia ruokaa", hän hihkaisi.
"Jos käymme syömässä joku näkee meidät varmasti. Sinä taidat olla se, joka käy hitaalla", totesin vähän kylmästi, mutta olin niin ahdistunut etten voinut sille mitään. Pian olisin joko vapaa tai kuollut. Kai Erwin ymmärtäisi, ainakaan hän ei sanonut enää mitään.
Huomioni kiinnitti juokseva soturi, joka meni puhumaan korkea-arvoisen näköiselle miehelle. Se mies katsoi vihaisena paikalle juossutta soturia ja kääntyi kolmen muun soturin puoleen. Kävelimme Erwinin kanssa heidän ohitseen ja kuulin heidän sanovan: "Kaksi vankia karkasi."
Tartuin Erwiniä kädestä ja vein hänet nopeasti läheisen rakennuksen taakse. Päästin hänestä irti vasta kun olimme siellä piilossa.
"Kuulitko soturit? He tietävät jo nyt meidän paostamme", kuiskasin. Erwin nyökkäsi, hänen kasvoiltaan näkyi päättäväisyys, hän aikoi paeta onnistuneesti. En ollut itse niin varma, pystyimme vielä epäonnistumaan monessa asiassa.
"Liikutaan nopeasti", hän sanoi ja lähti, innokkaana pääsemään pois Morgasta.
Kävelimme heimon metelin keskellä, kunnes saavuimme päätielle, joka vei portille ja siitä ulos.
"Kaksitoista soturia vartiossa… Ja enemmän muurilla", sanoin vilkuillen heidän kiiltäviä haarnsikojaan ja teräviä miekkojaan kaukaa. Emme millään pystyisi taistelemaan tietämme läpi.
"Väistäkää!" joku huusi takaamme.
Peruutimme tien reunaan ja katsoimme huutajaa. Hän oli iäkäs mies, joka oli ensimmäisen hevosvaunun kuski kuuden vaunun jonossa. Vaunut olivat kaksimetriset jos renkaita ei laskettu, niiden sisälle ei nähnyt, mutta oletin niiden olevan tyhjät ja heidän olevan menossa hakemaan jotain leirin ulkopuolelta. Ainakin ne olivat katottomat, joten sen sisässä ei ollut ihmisiä. Mutta ne olivat kaksiosaiset, niissä oli takana se katoton osa, sitten korkeampi kiinteä koppi ja sen edessä oli vielä kuskin paikka, jossa hän ohjasi neljää hevostaan.
"Lucius", Erwin aloitti. Käännyin katsomaan häntä.
"Entä jos menemme noiden vaunujen mukana?" hän ehdotti.
"Aliarvioin älyäsi selvästi. Mennään viimeisen mukaan, niin sen takana ei ole ketään joka huomaisi meidät", sanoin innostuneena ideasta ja nyökkäsin vaunua kohti.
"Ai kapuamme vain sisään?"
"Kai pystyt siihen?"
"Älä aliarvioi vahvuuttanikin", hän hymähti ja lähti kävelemään vaunujonon perään. Niiden ympärillä ei ollut ihmisiä, tie oli yllättävän hiljainen tältä kohtaa. Hyvä.
Erwin syöksyi viimeisen vaunun taa ja hyppäsi sen kaksimetristä seinää vasten. Irvistin kauhusta kun vaunut tärähtivät Erwinin iskusta. Kuski ei näyttänyt huomaavan tai vain luuli osuneen kiveen tiessä. Vaunut alkoivat kiihdyttää vauhtiaan, joten kävelin rivakasti sen lähellä. Erwin veti itsensä ylös ja heittäytyi vaunuihin, kadoten näköpiiristäni. Juoksin vaunujen perään ja valmistauduin hyppäämään. Jos epäonnistuisin, minulla ei olisi toista yritystä, koska vaunut olivat pian sillä alueella, joka oli täynnä ihmisiä. Ponnistin hermostuneisuudestani huolimatta ja onnistuin heittäytymään vaunuja vasten, tarrasin kiinni seinän yläpäästä ja vedin kiroten itseni ylös. Käsiini sattui ja kämmeneni haavat painautuivat rosoista puuta vasten, mutta sain heitettyä itseni alas.
Vaunut olivat tyhjät, mutta sen pohja oli likainen puunsilpusta ja sahanpurusta. Erwin seisoi minua vastakkaista seinää vasten ja silmäili minua huolestuneena.
”Näytät olevan kivuissa”, hän sanoi ja asteli luokseni.
”En ole liikkunut sen ruoskinnan jälkeen paljoa, paikkoihin sattuu. Mutta älä välitä siitä, meidän täytyy olla hiljaa, vaikka vaunut ovatkin äänekkäät”, mutisin. ”Ja istu, he eivät saa nähdä meitä”, sanoin ja menin perimmäistä seinää vasten istumaan, Erwin meni minua vastapäätä.
Kuuntelimme kuinka vaunut kulkivat meluisan ihmisjoukon ohi ja näimme muurin kohoavan edessämme. Katsoin sitä hermostuneena, jos joku soturi katsoisi alas muurilta ja tähän kärryyn hän huomaisi meidät. Ja silloin vain minä en joutuisi ongelmiin, Erwin luultavasti tapettaisiin. En antaisi sen tapahtua, hän oli ystäväni. Joku voisi sanoa, etten tunne häntä tarpeeksi hyvin laskeakseni häntä ystäväksi, mutta puhuimme niin paljon selleissämme toisillemme. Juttu luisti välillämme, vaikka jouduimme viettämään joka minuutin yhdessä ja… Erwin oli todella hyvännäköinen. En yleensä välittänyt paljoa pinnallisista asioista, mutta hänen ulkonäkönsä oli vain plussaa hänen mahtavan luonteensa päälle. Voi luoja, jos joku kuulisi ajatuksiani. Selvästi aika vankilassa oli pehmentänyt minua.
Muuri oli nyt yllämme ja hidastimme vauhtia. Odotin käsi rinnallani pääsisimmekö läpi, tunsin hullaantuneen sykkeeni. Erwinistä varmasti tuntui samoin. Hän katseli suurin silmin yllämme olevaa muuria, joka laski tumman varjon päällemme. Vaunumme kuski tervehti jotakuta vahtia, mutta muuta puhetta emme kuulleet.
Kiihdytimme taas vauhtia. Hymyilin, pahin oli ohi. Vaunu tärisi allamme siirtyessä hiekkatielle muurien ulkopuolella. Mieleni teki nauraa. Olimme pian vapaita.
Nousin seisomaan, mutta pysyin kyyryssä ja menin istumaan Erwinin viereen. Odotimme hetken hiljaisuudessa, kunnes emme kuulleet enää puheensorinaa emmekä nähneet muuria.
”Puhutaan kuiskaten”, sanoin hymyillen. Erwininkin kasvoilla oli nyt leveä hymy. Ei enää kauaa, kun olimme vapaat.
”Mitä teemme tämän jälkeen?” Erwin kuiskasi.
”Tahdotko tulla heimooni? Sinut varmasti otetaan hyvin vastaan, autoithan vapauttamaan minut. Saat oman asunnonkin ja työn, mihin ammattiin muuten kouluttauduit?” kysyin. Toivoin hänen tulevan, sain harvoin ystäviä ja olisi kamalaa menettää hänet nyt.
”Tietenkin tulen, en sopisi vaeltajaksi”, hän hymähti ja veti jalkansa rintaansa vasten. ”Olen viihdyttäjä ja soturi”, hän lisäsi.
”Veljeni on myös viihdyttäjä, hän näyttelee”, sanoin ja pyöritin silmiäni. ”Ja älä vain sano, että laulat.”
Erwin nauroi, mutta tukahdutti äänen käteensä. ”En laula, soitan kyllä kitaraa, pianoa ja viulua. Lauluääneni on hirveä.”
”Sentään myönnät sen”, sanoin hymyillen.
”Ja sinä olit johtajuuttasi ennen eläinten kesyttäjä ja soturi, eikö niin?”
”Muistat oikein.” Hetken hiljaisuuden jälkeen kysyin: ”Oletko koskaan kuullut sitä laulua nimeltä ’Kaksi poikaa ja kuollut nainen’?”
Erwin hymähti. ”Siitä tulee mieleen tämä tilanne.”
Laulu oli nuotiolaulu, joka kertoo kahdesta miehestä, jotka tappavat naisen ja joutuvat siitä vankilaan, mutta pakenevat monen epäonnekkaan tapahtuman saattelemana. Se oli humoristinen laulu, joka oli suosittu varsinkin alokkaiden keskuudessa. Nikko laulaa sitä ihan liikaa, hänen takiaan muistan sanat ulkoa.
Virnistin Erwinille ja aloin hiljaa laulamaan laulua, johon Erwin yhtä hiljaa yhtyi mukaan. Nauroimme aina välillä, mutta pidimme äänentason tarpeeksi hiljaisena, ettei kukaan kuullut. Laitin käteni rennosti Erwinin kaulan ympärille laulaessamme ja jatkoimme lauluamme aina kaikkien kahdeksan säkeistön loppuun asti. Lopetettuamme nojasimme toisiamme vasten, käteni yhä hänen kaulallaan ja me nauroimme tyhmyyttämme. Tunnelma oli kevyt ja helpottunut välillämme, olimme päässeet pois heimon leiristä.
”Sinun äänesi ei ole yhtään paha”, Erwin sanoi. "Ehkä sinun olisi pitänyt olla viihdyttäjä."
”En voi sanoa samaa sinun äänestäsi.”
Erwin naurahti ja löi minua hellästi jalkaani, peläten osuvansa parantuviin arpiini. Hymähdin ja taitoin toisen jalkani toisen päälle.
Olimme hetken hiljaa. Erwin katseli pilvetöntä kirkkaansinistä taivasta. Joskus näimme korkeita puita tai kukkuloita, mutta näkymämme oli aika pieni täältä vaunun lattialta. Kun olimme hiljaa, vaunujen äänen todella kuuli, varsinkin kun niitä oli monta peräkkäin ja hevosetkin hirnuivat.
”Olen taivaan alla ensimmäistä kertaa vuoteen”, hän sanoi. Hänen äänensävynsä oli koskettava, jokainen tavu uhkui todellista iloa. ”Kiitos, Lucius”, hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua hymyillen. Se oli varmaan rehellisin kiitos, jonka olin ikinä saanut keneltäkään.
Hymyilin hänelle takaisin, katsoen häntä hänen silmiinsä. ”Emme olisi päässeet ulos ilman sinua, joten turha minua kiitellä”, vastasin, ääneni yllättävän lempeänä.
”Olin tuolla jo vuoden enkä ollut edes yrittänyt paeta. Sait minuun toivoa”, hän vastasi.
Kasvomme olivat todella lähekkäin kun päämme olivat kääntyneet katsomaan toisiamme. Tunsin hänen puhuessaan hänen lämpimän hengityksen hipovan ihoani.
Tutkin hänen katsettaan, se näytti olevan täynnä niin monia tunteita, mutta en pystynyt nimeämään yhtäkään. Hän puri vitun täydellistä huultaan ja vilkaisi omia huuliani ennen kuin katsoi minua taas silmiin. Erwin tuntui tässä hetkessä kuin magneetilta, en melkein kyennyt vastustamaan halua ottaa hänen paitansa kauluksista kiinni ja painaa huulemme intohimoiseen suudelmaan. Tiesin hänen tuntevan saman kipinän välillämme, voisin ihan hyvin tehdä sen.
Lähenin häntä kuitenkin maltillisesti, ilma ympärillämme oli kuumaa ja sähköistä. Tahdoin nauttia siitä tunteesta. Vilkaisin vielä kerran Erwiniä silmiin, hän oli jo melkein sulkenut ne. Hän oli niin hiton kaunis.
Nostin käteni vapaan käteni ja koskin sillä hänen kaulaansa.
Säpsähdimme kuitenkin kun kuskimme huusi edessään olevalle vaunulle: "Milloin pysähdymme?"
"Pari minuuttia vielä Hector!" vastaus kuului.
Vetäydyin kauemmas Erwinistä ja nousin ylös, jouduin hakemaan tasapainoni vaunun pompahdellessa epätasaisella tiellä. Vilkaisin häntä, en sitten ollut kerennyt tehdä sitä.
"Meidän täytyy hypätä, nyt", sanoin Erwinille, joka oli nousemassa jo ylös. Katseemme lukittautuivat hetkeksi hänen ohittaessaan minut kävelläkseen peräseinälle, Erwin näytti hieman pettyneeltä.
Hän otti käsillään kiinni sen seinän yläpäästä ja nosti itsensä istumaan sen päälle, ennen kuin hyppäsi alas. Loikkasin seinälle ja sain käteni seinän yli ja onnistuin heittämään itseni istuma-asentoon. Erwin seisoi tiellä hieman kauempana, hän oli päässyt alas turvallisesti. Tiputtauduin alas ja tarkoituksella kierin maassa, että pudotus ei sattuisi niveliini vaan sen voima jakautuisi koko kehooni.
Nousin ylös, hiekkaisena, ja Erwin juoksi luokseni.
"Tule, juostaan metsään ennen kuin vaunut-"
"Hei pysähtykää! Jotkut hyppäsivät vaunustani!" kuski huusi. Katsoin äänen suuntaan, voi vittu. Tie ei ollut jatkunut suoraan eteenpäin, jolloin olisimme pysyneet vaunujonon takana suojassa, vaan se kääntyi vasemmalle, nyt kaikki kuskit näkivät meidät vain kääntämällä päätään.
"Juokse!" huusin Erwinille napatessani tikarin valmiiksi käteeni.

Nimi: Alaska Anwarin tytär

23.12.2017 22:04
Äitini siirsi kaappia sivuun. Tämä oli tappanut jo kaikki perheeni jäsenet, yksitellen, kuin nauttien tilanteesta. En päästänyt äännähdystäkään, pysyin vain rauhallisesti paikallani. Pidin käsilläni kiinni kaapista, jotta nainen ei saisi siirrettyä sitä minnekään. Silti, hitaasti Angelina siirsi kaappia.
”Alaska, sano hyvästit”, Angelina sihisi, nautinto äänessään.
Nainen veti kaapin pois, kaataen sen maahan kovalla rysäyksellä. Nousin salamana seisomaan ja vedin jousen selästäni.
”Alaska!” Angelina sihisi, ja yritti tarttua jollain minuun.
Pyrähdin nopeasti kauemmas ja tähtäsin Angelinaan. Nainen kuitenkin heitti veitsen olkapäähäni. Huusin kivusta, ja sen takia jouseni lensi lattialle. Vetäydyin seinää vasten, yrittäen potkia Angelinan päälle lähellä olevaa tuolia. Angelina lähestyi minua ilkeä virne kasvoillaan, joka paljasti tämän kellertävät hampaat. Tämä painoi veitsen kurkulleni, kunnes jokin syöksyi tämän kimppuun. Vaivuin lattialle kyyryyn, pitäen olkapäästäni kiinni. En edes pystynyt katsomaan kuka oli pelastanut minut. Olkapäähäni sattui todella paljon, tuntui kuin koko ruumiinosa olisi revitty samalla irti minusta. Painoin toisella kädelläni veitsen ympärillä olevaa kohtaa, sillä itse veistä en uskaltanut ottaa pois, se aiheuttaisi vain lisää verenvuotoa. Kuului kiljaisu, Angelinalle oli tapahtunut jotain. Nainen valahti lattialle hervottomana, ilmeisesti kuolleena.
”Alaska, oletko kunnossa?” kuului huolestunut huuto, jonkun juostessa luokseni. Joku nosti minut varovaisesti pystyyn.
Nostin katseeni, nähden Luciuksen pikkuveljen, Nikkon siniset silmät ja vaaleat hiukset.
”Mä vien sut Luciuksen talolle. Ei ole mitään järkeä mennä lääkärille, saadaan vaan turhaan se helvetillinen sairaus”, Nikko sanoi, hymyillen minulle varovaisesti.
Pidin katseeni maassa, purren samalla hampaitani yhteen. Nikko otti minut kainaloonss, ja tuki huojuvaa kävelyäni. Solar ja Varekai kumpikin seurasivat minua.
”Onko ihan okei että tuo lintu ja kettu seuraavat meitä?” Nikko kysyi hiukan ihmetellen.
Nyökkäsin, hymähtäen hiukan. Onneksi johtajan talo sijaitsi lähellä, ja Nikko sai minut nopeasti portaat ylös. Mies avasi oven, ja työnsi minut sisälle.
”Voit istua tuohon”, Nikko sanoi, osoittaen jonkinlaista tuolia.
Vaivalloisesti istuin alas. Nikko kumartui eteeni, ja tutkaili tiiviisti veistä. Poika oli minua reilusti pitempi, joten vaikka tämä istui polvillaan, oli tämä suunnilleen kasvojeni korkeudella.
”Tämä tulee sattumaan varmasti jonkin verran. Purista toisella kädellä mua”, Nikko sanoi, ja antoi minulle kätensä.
Varovaisesti sujautin käteni Nikkon lämpimään käteen. Tämä puristi kättäni hiukan, ja hymyili hiukan. Toisella kädellä mies tarttui veitseen. Tämä oli ottanut jo kankaanriekaleen, sekä jotain desifioivaa ainetta.
”Hyvä”, Nikko sanoi rauhallisesti, samalla kiskaisten veitsen pois. Huudahdin hiukan ja puristin Nikkon kättä, kovaa. Poika naurahti hiukan, ja veti päälläni olevan paidan pois.
”Mitä sä teet?” kysyin nopeasti.
Nikko kohotti virnistäen katseensa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt tai vaikuttanut olevan mikään pervo, sillä mies alkoi sitomaan olkapääni ympärille kangasta.
”Sidon sun olkapäätä. Haluatko kertoa mitä juuri äsken tapahtui?” mies kysyi, hiukan tahdittomasti.
Hetkeksi vain laskin katseeni maahan. Siniset silmäni tarkkailivat kissaa, joka liikuskeli nurkassa.
”Yksinkertaisesti äiti sekosi. En tiedä kuinka kauan olin tuolla. Mutta kauan”, kuiskasin.
Varovaisesti, Nikko sitoi kättäni. Tämä teki sen huolellisesti, katsoen ettei sitominen sattunut. Mies oli nopeasti valmis, ja nosti paitani takaisin olkapääni päälle.
”Mikäli haluat, voit yöpyä yön täällä. Ja jos haluat, voin jutella kanssasi”, Nikko sanoi lempeästi.
Nyökkäsin, ja omaksi yllätyksekseni, hymyilin miehelle. Tämän kasvoille nousi hiukan yllättynyt ilme.
”Mä haluan jutella kyllä, mutten tästä”, sanoin hiukan ilkikurisesti.
Nousin ylös ja kävelin läheiselle ikkunalaudalle. Se oli leveä, joten istuin siihen, nojaten takanani olevaan seinään. Nikko käveli eteeni, ja istui myös ikkunalaudalle. Jalkamme olivat niin pitkät, että oikeastaan Nikkon jalat olivat sylissäni ja omani Nikkon.
”Kerro jotain itsestäsi”, pyysin, katsellen Nikkoa suoraan silmiin.
Ihmisiä kuhisi kadulla, melkein suoraan allamme. Kuu oli nousemassa taivaalle, luoden ikkunaan kauniin valon.
”Olen Luciuksen veli. Rakastan näyttelemistä, ja olen viihdyttäjä. Mitä muuta haluat tietää?” Nikko kysyi, virnistäen jälleen.
Hymyilin itsekin ja kumarruin hiukan eteenpäin. Katsoin miestä silmiin.
”Salaisuuksia”, kuiskasin hiukan ilkikurisella, jopa viettelevällä äänellä. En normaalisti ollut yhtään flirttaileva, mikä minuun oli mennyt? Silti, jotenkin Nikko vain veti minua puoleensa. Mies hymyili, ja yhtäkkiä tarttui minua kädestä.
”Peukkupaini?” mies kysyi.
Hymyilin, aloittaen samalla peukkupainin. Se oli mukavaa, hiukan rentouttavaa.
”Salaisuuteni... Olen hulluna sinisiin silmiin”, Nikko kuiskasi.
Purskahdin nauruun. Samalla Nikko painoi peukaloni alas. Puuskahdin hiukan, mutta virnistin samalla.
”Hyvä sun on sanoa! Onhan sullakin melkein siniset silmät”, totesin nauraen.
Nikko nyökkäsi, ja kietoi jalkansa jalkojeni ympärilleni.
”Juurikin sen takia. Ja siniset silmät luovat jotain katseeseen, mitä ei ole missään muussa”, mies vastasi. ”Kerro kuitenkin nyt jotain itsestäsi”, tämä jatkoi.
Kurtistin kulmiani, nojaten taas seinään. Katsoin ulos. Ihmiset vaikuttivat niin kiireisiltä. Muutama äiti retuutti lastaan jonnekin. Vastapainoksi muutama nuori pari suuteli vasten talojen seiniä.
”No... Olen eläinten kesyttäjä, ja mulla onkin kolme eläintä, Solar, se punainen kettu, viestilintu Varekai ja cervus. Rakastan talvea, ja tykkään tummista silmistä”, kerroin.
Nikkon silmät hehkuivat hiukan pimeässä. Hämärä oli kokonaan ympäröinyt meidät, mutta erotin silti pimeässä Nikkon virneen.
”Ai että tummat silmät ovat kivoja? Muista että sinua vastapäätä istuu Veneficiumin kuumin jätkä”, Nikko nauroi, vetäen minua hiukan lähemmäs itseään.
Naurahdin, ja tökkäsin tätä hellästi kylkeen, varoen satuttamasta tätä.
”Olen kyllä nähnyt paljon paremman näköisiä kundeja täällä päin. Onhan sinua paljon paremman näköisiä, kuten esimerkiksi Nolan Seanin poika”, nauroin. Nikko huudahti, muka loukkaantuneena, ja veti minut aivan kiinni itseensä. Mies katseli minua syvälle silmiin.
”Ai Nolanko on paremman näköinen kuin minä?” mies kysyi, hiljaisella, haastavalla äänellä.
Virnistin ilkikurisesti.
”Ei! Tai siis joo!” lipsautin, ja vedin toisen käteni suulleni.
Nikko purskahti nauruun. Tämän vaaleat hiukset olivat pörrössä, ja hiukan silmillä.
”Sitähän minäkin. Haluan tietää salaisuuksia”, Nikko kuiskasi.
Hymyilin hiukan. Olin tylsä ihminen, ei minussa edes ollut mitään salaisuuksia. Olin vain normaali.
”Olen tylsä ihminen!” sanoin vastaan, virnuillen hiukan.
Nikko pudisti päätään, ja veti minut vielä lähemmäs itseään.
”Jokaisessa on jotain kiehtovaa. Etenkin kauniissa, vaaleahiuksisessa ja sinisilmäisessä eläinten kesyttäjässä”, Nikko sanoi.
Puna nousi poskilleni. Kuu valaisi taivaan taustallamme melkein valkoiseksi. Samassa kumarruin lähemmäksi Nikkoa. Nostin käteni varovaisesti tämän poskille, ihanille poskipäille, ja painoin otsani vasten miehen otsaa. Tämän kädet nousivat vaistonomaisesti niskalle, jalkojen kietoutuessa lantioni ympäri. Hetken aikaa vain katsoimme toisiamme, kunnes varovaisesti, Nikko siirsi huuliaan lähemmäs huuliani. Tämän huulet olivat vain muutaman millin päässä huulistani. Kipinä välillämme roihahti. Nikkon huulet hipaisivat huuliani varovaisesti. Painoin lempeästi huuleni miehen huulille, antaen suudelman syventyä. Vetäydyin kuitenkin pian pois, ja kumarruin kuiskaamaan Nikkolle: ”Tämä on salaisuuteni”.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

22.12.2017 22:55
Muutama päivä oli kulunut… tai niin ainakin luulin. Ehkä ne olivatkin viikkoja. Olin torkahtanut tai pyörtynyt aina välillä, ei niillä kahdella ollut paljoa eroa, ajantajuni oli kuitenkin täysin kadonnut. Jotkut lääkärit olivat pari päivää tai tuntia sitten käyneet luonani ja korjanneet minut, he toivat myös paljon ruokaa, kai johtaja ei halunnut minun kuolevan, ei ainakaan vielä. Jaoin ruuan Erwinin kanssa, hän taisi lopulta syödä enemmän.
Erwin oli pitänyt minut tajuissaan, juttelimme kaikesta ja nyt tunsin miehen todella hyvin. Kun oli vankilassa ei välittänyt mitä muut ajattelivat, joten kerroimme toisillemme kaiken. Hän tiesi jopa Álywahista, ja vaikutti ymmärtäväiseltä sen suhteen, vaikkakin ensin jäi hiljaiseksi. Hän kysyi seurustelinko nykyään, johon päätin vastata kieltävästi - enhän varsinaisesti seurustellut.
Tänään Erwin istui kaltereiden edessä ristiasennossa ja katseli minua huoli loistaen kasvoistaan kun vaapuin huoneessani ympäriinsä. Niinä hetkinä kun emme puhuneet ajattelin vain pakenemista.
"Näytänkö kamalalta?" kysyin yhtäkkiä Erwiniltä ja kävelin kaltereiden luo.
"Miten niin?" hän kysyi hieman vaivaantuneena.
"Arpeni, ovatko kasvoni pilalla? En ole nähnyt itseäni", kysyin ja otin tukea kalterista. Kämmeniäni suojasi siteet, ja suurimpaan osaan haavoista ei enää sattunut, lääkärit olivat tehneet hyvää työtä.
Erwin veti sormensa hiuksiensa läpi ja vastasi: "Ei, näytät yhä hyvältä. Vain todella väsyneeltä." Huomasin hänen kalpean ihonsa punertuvan poskien kohdalta.
"Olen aina väsynyt. Toivon, että olet oikeassa ulkonäköni suhteen", sanoin ja haukottelin, vaikka nukuin juuri äsken.
"Oletko keksinyt mitään?" hän kysyi madaltaen ääntään.
"Minun pitää ostaa kissalleni uusi kaulapanta", vastasin ajatuksissani, Evelyn parka jäi Nikkon luo... Se poika tulee vielä kuristamaan rakkaani "haliessaan" Evelynia.
"Ja nimittää yksi alokas! Tai kaksi.. no ainakin Alaska, hän varmaan on jo vanhus ennen kuin pääsen täältä nimittämään hänet", jatkoin.
Erwin nauroi. "Käyt hitaalla neropatti. Tarkoitin miten pääsemme tästä paskakolosta ulos." Erwinin huulille jäi tanssimaan kaunis hymy, se oli erityinen, hänen hymynsä siis. Hän ei hymyillyt paljoa, ei ainakaan kellekään muulle kuin minulle. Hänen poskilleen aina tulivat vahvat hymykuopat, joskus puhuessaankin. Hymyilin hänelle takaisin, hän oli oikeassa, olin vähän sekaisin. Löysin itsenikin hymyilemässä ja esittämässä paljon enemmän tunteita kuin yleensä, joka oli outoa. Ehken nähnyt syytä täällä piilotella niitä, olimme kaikki yhtä kusessa. Mitä luultavimmin kuolisimme tänne.
"Olen miettinyt sitä, kyllä. Tästä kulkee vartija aina kun valonsäteet ikkunastani ovat kymmenennessä kivessä kaltereilta päin laskettuna ja toisen kerran illemmalla kun ne ovat kolmannessa. Se on ainoa ihminen joka kulkee täällä, ellei uusi vanki saavu. Suosittelen, että menemme silloin kun auringonvalo on noin kuudennen ja seitsemännen välissä", selitin.
"Eikö olisi järkevämpää mennä yöllä?"
"Sillon ovea vartioidaan ulkopuolella, emme pääsisi heidän ohitseen. Päivisin he uskovat kalterien pitävän vangit sisällä, kuka hullu muka päivällä karkaisi?"
"Me?"
Virnistin. "Kyllä. Ehkä olemme hulluja."
"Mutta miten aiot päästä kaltereista lävitse?"
"Joko odotamme kunnes minut viedään, voisin hyökätä viejäni kimppuun ja hankkia avaimet häneltä… Tai kun vartija kävelee tästä, jompikumpi meistä harhauttaa häntä ja toinen nappaa hänen avaimensa. Jos hän kantaa avaimia", selitin, mumisten viimeisen lauseen.
"Jos epäonnistumme joudumme hankaluuksiin, tiedäthän sen? Minut tapetaan ja sinua rangaistaan muuten", Erwin totesi ja pyöritteli sormiaan hermostuneena.
"En anna sinun kuolla, ei hätää", sanoin ja horjadin, mutta keräsin tasapainoni tarraamalla kalterista uudelleen.
"Näytät humalaiselta Lucius, sinä et pelasta ketään", Erwin nauroi, silmät tuikkien.
"Sinä taas kuulostat humalaiselta kun laulat."
"Olen ollut täällä jo kauan, on se ymmärrettävää, että etsin pientä iloa elämääni", hän nousi seisomaan, hymy yhä koristaen hänen kasvojaan. Hän oli yllättävän hyvässä kunnossa vaikka olikin ollut täällä kauan, hänen lihaksensa näkyivät hänen laihassa, muttei nääntyneen näköisessä kehossaan.
"Älä tuijota", Erwin mutisi jälleen vaivaantuneena.
"Kumpi meidän pitäisi tehdä?" kysyin.
"Anteeksi?"
"Miten pakenemme?"
"Ai", Erwin jäi hetkeksi hiljaa ja mietti, "Entä jos hankimme vartijan tulemaan tänne, sanotaan vaikka että sinä kuolit niin varmasti joku tulee. Sitten hyökkäät sillä hiton tikullas, otat avaimet ja vapautat minut ja lähetään helvettiin. Silloin voimme lopettaa jos huomaamme lisää vartioita tulevan ja voidaan sanoa että pyörryit vaan etkä kuollut, niin emme edes joutusi epäonnistuessamme ongelmiin", Erwin puhui niin nopeaa, että jouduin keskittymään saadakseni selvää jokaisesta sanasta.
"Olet fiksumpi kuin minä, varmaan sen takia kun olen ihan sekaisin, tehdään vaan niin. Voin huutaa ikkunastani, eivät he ääntäni tunnista. Millon olet valmis?" kysyin.
"Vaikka heti, joka sekunti tahdon pelkästään ulos."
"Ei heti, odotetaan vielä kaksi kiveä", sanoin vilkaistessani seinääni heijustavaa valoa. Adrenaliini pumppasi kehossani kun sanoin sen, en ajatellut meidän pakenevan jo tänään.
"Sinä ja sinun kivesi", Erwin naurahti.

Kaksi kiveä kului suhteellisen nopeasti. Viitoin Erwinille, että olisi aika liikkua. Hän nousi seisomaan hiukset yhtä pörrössä kuin aina ja venytteli. Nappasin puutikkuni sänkyni alta ja hipsin ikkunalle, joka oli kymmenen senttiä korkea rako seinässä.
"Vartijat! Vanki kuoli!" huusin kurkku suorana, niin että varmasti joku kuulisi. En ikinä huutanut, tai no korotin ääntäni mutten huutanut niin lujaa, että kurkkuani sattui.
"Taas joku kuoli", joku selleissä mutisi, sitten vangit alkoivat nauraa jonkun tehdessä tyhmän vitsin.
"Kuka kuoli?" Tytön pää ilmestyi ikkunalle. Hän oli vielä lapsi, varmasti alle kymmenen. Hänen uteliaat ruskeat silmänsä katselivat minua. "Mitä sun kasvoille kävi? Ootko paha mies?"
Räpyttelin hämmästyneenä. "Ei ole täysin hyviä miehiä. Kaikissa on hyvää ja pahaa", sanoin. "Mene sanomaan jollekin vartijalle, että vanki kuoli, okei? Heidät tahdotaan laittaa hautaan, etteivät he jää tänne selleihin mätänemään."
Tyttö irvisti ällöttyneenä. "Okei, Arpinaama. Mutta älä sano heille että puhuin sulle! En sais puhua vangeille, äiti ei tykkää", hän vikisi, sitten nousi seisomaan ja lähti juoksemaan kauemmas, toivottavasti vartijan luo.
Menin makaamaan mahalleni lattialle, esittäen kuollutta ja piilotin käteni jossa pidin tikkua mahani alle.
"Näytät siltä kun oisit kuollu vetäessäs käteen, siirrä kättäs vähän", Erwin kuiskasi melkein nauraen.
"Kuolleiden ei pidä nauraa, älä naurata", kuiskasin hymyillen, mutta siirsin käteni lähemmäs rintaani. Ei nauru toisaalta haitannut, vartijoilla kuitenkin kestäisi kauan.
Olin oikeassa. Odotimme hiljaisuudessa tovin, oloni oli ahdistuneempi joka sekunnilta. Vihdoin ovi narahti auki ja Erwin syöksyi katsomaan kuka tänne tuli. Hän ei sanonut mitään, joten oletin siellä olevan vain yksi vartija.
"Missä se kuollut on?" möreä, päihtyneen kuuloinen ääni karjaisi.
"Täällä!" Erwin huusi ja hakkasi käsillään kaltereita kuin villipeto lukkojen takana. Kuulin vartijan askelet käytävällä, ne olivat raahaavat ja hitaat. Sydämeni hypähti kurkkuuni kuullessani avaimien kalisevan sellini ovella. Erwin ei sanonut mitään. Kaikki kai meni suunnitelmien mukaan.
"Eikö tämä ole se spesiaalivanki? Pitäisikö minun mennä ensin kertomaan johtajalle?" vartija yhtäkkiä kysyi, ennen kuin sain oven auki.
"Hän on vain Thomas, ei hänessä mitään spesiaalia ole", Erwin kertoi. Kuulin askelet, vartija varmaankin käveli Erwinin sellille.
"Niinkuin uskoisin sinua, Judasin poika. Olet säälittävä varas ja heimon pahin valehtelija. Minun mielestäni tuo on Lorenzon poika, joten käyn puhumassa siitä ensin johtajalle", hän ärähti.
Panikoin, mitä nyt? Pitäisikö minun paljastaa olevani elossa? Erwinin kalterit tärähtivät.
"Et mene mihinkään!" Erwin huusi, joka sai minut räväyttämään silmäni auki. Erwin piteli vartijan kaulasta kiinni, vartijan selkä oli painautunut kaltereita vasten ja Erwinin pitkät kädet olivat ujuttautuneet niiden välistä nappaamaan vartijan. Vartija ähki ja puhki, eikä tajunnut ottaa asettaan vaan yritti saada Erwinin käsiä pois kaulaltaan.
"Lucius, avain on lukossa", Erwin sanoi hätäisesti, yrittäen pidellä vartijaa. Vartija alkoi huutaa, mutta Erwin laittoi vartijan kaulan ympärillä olleen huivin hänen suuhunsa, joka vaimensi hänet.
Nousin nopeasti ylös ja ujutin käteni kaltereiden läpi, tunsin avaimen sormenpäilläni ja käänsin sitä. En ikinä ajatellut, että lukon naksahdus kuulostaisi niin hyvältä. Paiskasin oven auki hymy huulillani ja nostin tikun ylös.
"Teetkö sinä sen vai minä?" kysyin, katsoen Erwiniä silmiin. Oletin hänen heti käskevän minun tehdä sen, mutta hän mietti hetken.
Erwin vilkaisi vartijaa, sitten minua. Hän otti molemmilla käsillään hänen päästään kiinni, ja noin vain kiersi hänen päänsä, katkaisten vartijan niskat. Vartija valahti hänen käsistään maahan ja nostin katseeni hieman järkyttyneenä Erwiniin. Ei se olisi ollut minulle mikään ongelma, mutta Erwin ei vaikuttanut sellaiselta joka kykenisi murhaan.
Hän huomasi katseeni. "Luuletko, että sain vain varastamisesta kolme vuotta?"
"Olisit sanonut aikaisemmin, en olisi arvostellut", sanoin virnuillen ja avasin Erwinin oven. Erwinin huulille levisi hymy hänen astuessaan pois sellistään.
"En ole niin pitkään aikaan päässyt sellini ulkopuoelle.. Jo nyt tuntuu vapaalta", hän sanoi ja katseli ympärilleen.
"Älä innostu liikaa, meillä on vielä paljon aikaa möhliä kaikki", hymähdin ja kumarruin ruumiin ylle. Miehellä oli miekka ja takissaan tikari, annoin miekan Erwinille ja itse nappasin tikarin.
Vilkaisin Erwiniä ja katseemme lukittautuivat. Oli erikoista nähdä hänet näin läheltä, hänen siniset silmänsä olivat vielä pelottavammat, ne olivat niin kirkkaat. Miehen likaiset hiukset olivat silti tuuheat ja kehystivät hänen kasvojaan miellyttävästi, hänen hieman ylöspäinkääntyneen nenänsä alla olivat vaaleanpunaiset huulet, jotka olivat yhä kaartuneet hymyyn.
Erwin otti askelen lähemmäs, vaikka olimmekin käytävällä hyvin lähekkäin. Hän oli vain alusvaatteissaan kuten muutkin vangit, minä olin onneksi niissä saamissani housuissa ja yläkehoani peitti sideharsot. Hänen vartalonsa oli arpinen, muttei ruoskaniskuista, vaan ne olivat ohuempia, kuin puukonviiltoja.
Nostin katseeni jälleen, vain nähdäkseni Erwinin katsovan huuliani. Huomasin hänen olevan yhtä pitkä kuin minä, vaikka suoristinkin selkäni. Erwinin silmät nousivat omiini, mutta hän punastui hieman huomatessaan katseeni.
"Toivon, että pääsemme täältä ulos", Erwin sanoi, silti tutkaillen kasvojani, luultavasti arpeani.
"Siinä on ehkä kahdenkymmenen prosentin mahdollisuus", mutisin.
Erwin naurahti ja totesi: "Älä ole pessimisti."
"Olen realisti."
"Turpa kiinni", Erwin naurahti ja halasi minua. Hän teki niin toisella kädellään, mutta hänen otteensa oli vahva ja rintamme painuivat vastakkain, tunsin hänen sydämensä hakkaavan, tai sitten se oli omani. Nostin käteni ja halasin häntä takaisin, hymyillen hänen olkaansa vasten. Olisimme kohta vapaat. Vapaat.
"Riisutaaan vartijan vaatteet ja puetaan ne päälle, anna minulle päällys- tai aluspaita", tokaisin nopean halauksen loputtua.
"Hyvä idea", hän sanoi, kaikke tunne kadoten yleensä värikkäästä äänestään ja teki kuin ehdotin.
"Hetkonen! Nuo tappo vartijan!" lähisellissä oleva nainen huusi.
"Päästäkää meidät ulos!" joku huusi, ja pian kaikki huusivat sitä samaa ja hakkasivat kaltereita. Kohta joku tulisi tänne heidän metelinsä ansiosta. Paniikissa kiskoimme vaatteet päälemme ja juoksimme käytävää pitkin, vältellen kaltereiden välistä kurottuvia vankien käsiä. Syöksyimme ovelle ja nopeasti avasin sen avaimilla ja astuimme ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

02.12.2017 11:32
Veri valuin kuumina janoina kehoani pitkin. Se loisti kirkkaanpunaisena valkeaa ihoani vasten ja yrittäessäni liikkua onnistuin vain parahtamaan ja luovuttamaan. Sama lämpö oli kasvoillani, poskeni oli verinen, kuten jalkani, käteni rintani ja selkäni.
Sentään ruoskinta oli loppunut.
Kipu ei.
En ollut suostunut vastaamaan enää Joshuan kysymyksiin, joten he kiduttivat minua vielä hetken ja sitten antoivat Rodrigon käsiin, joka kuljetti minua selliäni kohti. En edes ajatellut hänen satuttamistaan, pienikin liike oli niin vaivalloista, hän joutui raahaamaan minut selliini, käveleminen tuntui mahdottomalta.
"Lucius!" Erwin huusi nähdessään minut. Rodrigo murahti hänen pitävän turpansa kiinni ja tyytyväisen katseen jälkeen hän lykkäsi minut selliini ja lukitsi oven perässään. Hän katosi nopeammin kuin kuvittelin, luulisi hänen tahtovan pilkata oloani. Kaaduin maahan ja suljin silmäni, kaikki sattui. Kylmä kivilattia tuntui nyt niin lohduttavalta ja ihanalta, en sentään enää roikkunut kahleista katosta.
"Oletko kunnossa?" Erwin jatkoi ja polvistui oman sellinsä ovea vasten.
"Elossa." Sain juuri ja juuri sanat suustani ja nostin katseeni. "Vain kipua." Poskeani pisti liikuttaessani suutani.
"Näytät pahalta."
"Pystytkö antamaan minulle kaiken kankaan jota omistat?" sanoin tauoittain, sähisten tai voihkaisten sanojen välissä.
"Tietenkin", Erwin sanoi ja lähti penkomaan tavaroitaan. Raahasin itseni sänkyni luo, jonka lakanan vedin irti. Se paljasti puutikun, viskasin sen patjan alle. Tein lakanasta pienempiä suikaleita ja käärin ne helposti paikattaviin alueisiin, kuten käsiini ja jalkoihini. Irvistin karhean ja likaisen kankaan koskiessa avoimia haavojani, mutta nielin parahdukseni ja keskityin vain käsieni käärimiseen, vaikkakin se tuntui kuin hiekkapaperin hinkkaukselta haavoihini.
"Tässä", Erwin sanoi. Hän oli käärinyt lakanansa palloksi ja heitti sen kaltereidensa lävitse. Se lösähti kaltereitani vasten ja pyöri hieman kauemmas sellistäni, kuitenkin käsieni ulottuville.
Nousin huterasti seisomaan ottaen tukea kylmästä kiviseinästä. Kämmeniini valunut veri tahrasi harmaata seinää punaiseksi kävellessäni eteenpäin.
Romahdin kaltereiden eteen ja kirosin polvieni mennessä haavoille niiden rysähtässä terävien kivien päälle. Erwin kysyi olinko kunnossa, mutta vain murahdin ja pudistin päätäni.
Kurotin jäisien kaltereiden lävitse kangasmyttyä ja sormieni hipoessa sitä, rotta loikki luokseni. Se katseli minua isoilla mustilla silmillään, mutta sen silmiin en kiinnittänyt huomiota. Sen kasvojen vasen puoli oli täynnä verestäviä paiseita ja siltä puuttui monesta kohtaa karvoja. Sähähdin sille ja rotta lähti loikkimaan eteenpäin.
Lisää vikinää ja pieniä askelia kuului. Satoja rottia ryntäsi käytävää pitkin vikisten hätäisesti. Nappasin kangasmytyn ja hyppäsin pystyyn, rotat virtasivat jokena sellini ohitse. Jokaisessa oli samoja paiseita ja niistä lähtevä haju oli hirveä. Se oli sekoitus märkää koiraa, paskaa ja oksennusta.
Huomasin vasta nyt ulko-oven olevan auki. Rodrigo käveli sisään ja asteli hitaasti selliäni kohti pimeällä käytävällä. Revin kankaanpalat käsistäni ja jaloistani ja heitin ne Erwinin kankaiden kanssa patjani alle, vaikka irvistin nähdessäni kuinka likaista siellä oli.
Nousin seisomaan täristen, en antaisi Rodrigon nähdä minua heikkona. Tartuin puisesta tukipilarista ja nojasin sitä vasten, kaheasta puusta lähti tiknuja kämmeniini.
Rodrigon käsi koski sellini kalteria. Hänen kädessään oli monta sormusta, varmaankin maksoivat monta sataa kultakolikkoa. Hänen silmänsä välähtivät pimeässä ja hän hymyili leveästi.
"Vankila alkaa olla liian täynnä, joten ajattelimme päästä eroon muutamasta vangista. Rotat kantavat keltaruttoa, niiden purema voi olla teille tappava", hän virnisti ja naputteli sormuksiaan kalteria vasten. Mellakka syntyi vankien keskuudessa, hekin kuulivat Rodrigon.
"Ette te minua aio tappaa", sanoin, ääneni karheana ja juuri ja juuri kuuluvana.
"Joshua voi tappaa kenet tahtoo, mutta hänen mielestään olisi harmillista jos kuolisit. Siksi saatkin nämä", Rodrigo murahti ja ujutti kaltereiden välistä paketin. Vaapuin huterasti hakemaan sen ja Rodrigo tiputti sen lattialle. Estin huokauksen pääsevän suustani ja kumarruin ottamaan paketin kaltereiden juurelta.
Rodrigon käsi tarttui hiuksistani ja kiskaisi pääni kaltereita vasten, kalterit tärähtivät ja pamaus kuului niiden osuessa päähäni. Parahdin järkyttävän kivun tykyttäessä päässäni.
"Joshua ei ehkä tahdo sinun kuolevan, mutta minä en ole Joshua. Turha ajatella minun pehmenevän kuntosi takia, saasta. Murhaisin sinut omin käsin ja varmistaisin tuottavani sinulle niin paljon kipua kuin vain kykenisin, jos en tietäisi menettäväni omaa päätäni siitä." Hän päästi irti hiuksistani ja käveli avaimet taskussaan kilisten ulos tyrmistä.
Lysähdin ahterilleni istumaan ja hieroin päätäni, sitä poltti niistä kohdista, joista hän oli minua vetänyt.
"Oletko kunnossa?" Erwin kysyi.
"Meidän pitää huolehtia rotista, emme voi paeta, jos kuolemme", sanoin ja tarrasin saamastani paketista.
"Pakenemme?"
"Se on ainoa vaihtoehto."
Avasin paketin ja sen sisältä löysin vaatteita. Ruskeat housut ja pari sukkia. Kai se auttoi vähän estämään rottia puremasta minua, mutta olisivat he voineet antaa koko asun. Vedin housut jalkaani kiroillen ja sitten sukat, niin että laitoin ne housujen päälle, etteivät nilkkani olisi paljaat. Sukat kostuivat heti verestä, olisi pitänyt laittaa siteet ensin.
"Onko sinulla suunnitelma?" hän kysyi.
"Ei, mutta on idea", sanoin ja kävelin patjani luo, jonka päälle​ istuin. Kaivoin kankaat, jotka olivat muuttuneet kosteiksi ja rusehtaviksi patjan alla. Revin niitä palasiksi ja kiedoin kehoni ympärille, irvistellen kun hiekkaa tai kivenpalasia joutui haavoihini.
Verta oli niin paljon. Patjaan jäi punainen jälki siihen kohtaan jossa istuin. Onneksi en nähnyt itseäni peilistä, sillä ruoskaniskuja oli kymmeniä, jokainen toistaan syvempi.
Pyyhin suhteellisen puhtaalla palalla kangasta kasvojani ja katsoin, kuinka vaalea kangas muuttui tummanpunaiseksi ja kosteaksi. Koskin sormellani poskeani, siinä oli syvä ura, joka jatkui leuastani vasemman poskeni kautta ohimolleni, ja sen keskeltä haarautui haava nenäni yli oikean kulmani ylle.

Nimi: Alaska Anwarin tytär

26.11.2017 20:06
Ryömin eteenpäin, pitäen jalastani tiukasti kiinni. Sattui niin paljon. Revin housuistani vyön pois, ja tein siitä todella tiukan kiristyssiteen. Kaapin takaa minua ei voinut nähdä, joten olin ainakin hetken aikaa turvassa. Solar oli aivan vieressäni, ja Varekai oli tajunnut lentää ikkunasta ulos. Fiksu lintu.
”Saatana!” kuului Amyn kiljaisu. Angelina ja sisareni pyörivät lattialla tiukasti. Heidän aseensa kolahtelivat tiukasti yhteen. Alexander yritti repiä Angelinaa pois Amyn kimpusta, mutten tiedä miksi tämä ei onnistunut.
”Alan!” Amy huusi samalla, yrittäen saada rakasta veljeään heräämään.
Alan vain makasi maassa. Tämän rinta ei kohoillut enää, ja silmät olivat apposen auki. Veljeni oli kuollut. Samaten isäni. Anwarin kuolema oli ollut paljon nopeampi verrattuna veljeni kuolemaan. Samassa tapahtui jotain, mikä syöpyi verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Angelinan veitsi lävisti Amyn alavatsan. Äitini veti veitseä ylöspäin niin, kuin tämä olisi nylkenyt jotain eläintä. Amyn parkui kovaäänisesti, itkien samalla sekä kivusta että Alanin kuolemasta.
”Äiti!” Alexander huusi.
Inahdin hiukan, kun näin Amyn vatsan aukeavan. Kirjaimellisesti. Purskahdin itkuun, ja vein toisen käden suulleni, jotta estäisin huutoa tulemasta. Piilopaikkani ei saisi paljastua äidilleni. Nyt olisi kiinni Alexanderista, mitä seuraavana tapahtuisi. Angelina syöksyi kuin mikäkin salama heti Alexanderin kimppuun. Veljeni otti miekan vyöltään ja veti sen Angelinan kylkeen. Angelina väisti kuitenkin ketterääkin ketterämmin. Mikä ihmeen tappajanvaisto äidilleni oli herännyt? Alexander karjaisi hiukan ja heilautti miekkaansa uudestaan. Minua pelotti. Kukaan ei pelastaisi minua, jos Alexander epäonnistuisi.
”Alaska!” Alexander huusi.
Angelina hyökkäsi. Tämän kädet kiertyivät Alexanderin kaulan ympärille, ja väänsivät. Kuin keksi olisi halkaistu, kuului veljeni niskasta naksahdus. Tämä huudahti, ja jäi makaamaan maahan paikoilleen. En päästänyt äännähdystäkään, suljin vain silmäni, ja vetäydyin yhä tiukemmin kaapin taakse.
”Alaskaa... Tule tänne. Mä en aio tehdä sulle mitään”, Angelina huudahti, hymyillen pirullisesti.
Inahtaen kaivauduin yhä syvemmälle kaapin taakse. En tulisi selviämään.

Nimi: Lucius Lorenzon poika

25.11.2017 00:19
"En ajatellutkaan sinun tulevan suosiolla, siksi sinulla on spesiaalivahti", Rodrigo Travisin poika sanoi hymyillen niin leveästi, että paljasti kellertävät etuhampaansa. Hän viittoi jotakuta tulemaan luokseen ja kevyet askelet kulkivat selliäni kohti. Pimeydestä ilmestyi pieni lapsi. Hänen poskensa olivat pyöreät ja silmänsä ruskeat, samaa kastanjan sävyä kuten hiuksensakin.
"Luuletko lapsen pystyvän raahaamaan minua metriäkään?"
"Ei hän tee raahaamista, sinä kävelet nätisti hänen vierellään tai tapan pojan. Et taida tahtoa ylimääräistä kuolemaa hartioillesi?"
Pojan kädet tärisivät ja nyt hennossa valossa näin mustelmat hänen kasvoillaan, hänen elämänsä oli ollut kaikkea muuta paitsi helppo.
Katsoin Rodrigoa tuimasti silmiin, mutten sanonut mitään. En voisi tappaa lasta. Ehkä hän lipsahtaisi jonain kertana ja ei ottaisi lasta mukaan, sillon voisin iskeä.
"Oletan sinun ymmärtäneen vastuusi." Rodrigo otti avaimet taskustaan ja ne kalisten avasi sellin oven. Se avasi naristen, ruosteista metallia ei oltu uusittu pitkään aikaan. Lähdin jo heidän edellään kävelemään kohti kidutuskammiota - mutten niin lujaa, että hän luulisi minun pakenevan. Kävelin vain reippaasti.
"Pidin sinusta, ehkä näämme kuolemanjälkeisessä", Erwin sanoi apeasti kaltereidensa takaa.
"Näemme pian, eivät he minua tapa", sanoin vähän liiankin itsevarmasti. Lapsi kiri vierelleni, muttei uskaltanut katsoa minua. Näin hänen silmensä välähtävän jaloissani, mutta katoavan miltei välittömästi takaisin.
Kylmä ja kostea lattia tuntui inhottavalta paljaiden jalkojeni alla, lattian kivien välissä oli vettä ja nyt märkiin jalanpohjiini tarttui hiekanmuruja ja pikkukiviä.
Päästyämme ovelle Rodrigo avasi sen minulle ja pojalle. Huone ei ollut sitä mitä odotin, se oli korkea ja avara, mutta väreiltään iloinen ja lämmin. Se ei himuutanut 'Kidutuskammio.' Huoneessa oli seinää vasten kolme soturia, jotka seisoivat kuin patsaat. En edes nähnyt heidän hengittävän. Huoneen sivussa oli pöytä, jonka toisella puolella oli korea istuin, siinä istui Joshua Vadrynnin poika, Morgan pahamaineinen johtaja. Hänen punaiset hiuksensa olivat kasvaneet pitkiksi ja sotkuisiksi, mutta hänen partansa oli ajattu siististi.
"Istu", hän sanoi ja nousi seisomaan nähdessään minut. Kävelin vastahakoisesti tuolille häntä vasten, se oli normaali tuoli, ei mitään prameaa. Mahani kurni haistaessani ruuan, en ollut syönyt pitkään aikaan. Hän laskeutui istumaan ja toi taputtamalla ruokaa pöytään, muutama tarjoilija toi nopeasti pöydällemme täytettä.
"Mitä tahdot?" kysyin, mieleni teki niin koskea ruokaan, mutten voinut. Ei hän vain tarjoaisi ilmaista ruokaa vangille.
"Yhteistyötä", hän vastasi ja kumartui minua kohti tuolissaan.
"En arvosta tapaasi johtaa, joudun kieltäytymään."
"Kohta tulee sota, se on välttämätöntä. Puolia valitaan. Tahdon Veneficiumin vierelleni, onhan kyseisen heimon johtaja morgalainen." Joshua nosti toista kulmaansa haastavasti.
"En ole kuullutkaan sellaisesta henkilöstä."
"Vastaa kysymykseen."
"En hyödy siitä mitenkään, en ole puolellasi."
"Saisit elää."
"Kaikki kuolemme jossain vaiheessa", sanoin ja oli vuoroni kumartua Joshuaa kohti. "Sitäpaitsi en välitä elämästäni niin paljoa, heimon hyvinvointi on tärkeämpää."
"Jaloa, mutta tulet ajattelemaan toisin. Sinun täytyy liittyä minuun. Kensington." Joshua viittoi yhden sotureista meidän luoksemme.
Nousin seisomaan ja valistauduin puolustautumaan. Hänen yrittäessään osua minuun tarrasin hänen ranteestaan. Se ei nättänyt auttavan, koska mies otti vapaalla kädellääm kädestäni kiinni ja väänsi sitä, naksauttaen pari luuta prosessissa. Ne eivät murtuneet, vaan poksahtelivat.
Päätin alistua, en ollut entisissä voimissani. Soturi vei minut pitkän köyden alle ja nosti käteni.
Hän sitoi ne pääni ylle yhteen ja vielä kiinni roikkuvaan köyteen ja pysähtyi ottamaan läheiseltä kaapilta ruoskan. Hän löi ruoskaa muutaman kerran kättään vastaan, saaden ihottava läimäyksen kaikumaan kammiossa.
Hän kierteli ympärilläni ja iski välillä ruoskallaan maata, mutta sitten hän osui. Paljasta selkääni poltti ja kihelmöi ruoskan rävähtäessä siihen. Purin huultani niin lujaa, että sain sen vuotamaan verta.
Hän iski minua uudelleen ja uudelleen, selkään, mahaan, rintaan, kylkiin, käsille, jaloille ja muutaman kerran ruoskan pää sivalsi kasvojani. Poskellani oli suuri viilto, josta pulppusi kuumaa verta. Ruoska naksahti ilmassa ja jälleen uusi isku repi selkäni ihoa.
"Lucius, tahdon sinun esittävän olevasi omalla puolellasi. Tahdon tietoja vastustajasta kuten myös heidän sotasuunnitelmistaan. En vaadi paljoa, onko tämä sen arvoista?" Joshua hieroi partaansa kuin miettien.
"En ole ystäväsi."

Nimi: Trixie

24.11.2017 22:22
Alaska Anwarin tytär

”Alaska Anwarin tytär, olet opiskellut ahkerasti sekä soturin, että eläintenkesyttäjän ammattia varten. Kouluttajasi Olivia Nolanin tytär ja Anthony Johnin poika ovat myöntäneet sinun olevan valmis kohoamaan virkaasi. Oletko valmis astumaan ammattiisi ja toimimaan sen perusteiden mukaan?” Nikko kysyi, katsellen minua silmät tuikkien. En voinut uskoa että tämä hetki oli tapahtumassa...
”Olen!” sanoin viileällä, hyvin neutraalilla äänellä, josta ei erottanut olenko iloinen vai surullinen. Mitä en todellakaan ollut. Nikko näytti tyytyväiseltä, ja tämän kasvoille nousi ystävällinen hymy, johon en todellakaan vastannut.
”Ota siis vastaan kunnioituksemme ja minä, Veneficiumin heimon johtaja, Nikko Lorenzon poika, annan sinulle lupani harjoittaa ammattiasi, esi-isiemme edessä. Ole uskollinen heimollesi ja toimi sen parhaaksi”, Nikko sanoi.
Sydän väpätti tiukasti rinnassani, ja jonkinlainen tyytyväinen hymy nousi kasvoilleni. Siirsin toisen käden rinnalleni, ja kumarsin hiukan. Sillä tavalla kuitenkin, että sen erotti kumarrukseksi. Hetken aikaa vain olin paikallani.
”Palvelen heimoani kunnialla”, sanoin viileästi.
Nousin ylös, ja katsoin Nikkoa tyynen viileästi. Luciuksen veli hymyili minulle leveästi. Varekai lehahti samalla olalleni, ja pieni kettuni, Solar luikki vierelleni. Se nuuski hetken aikaa ilmaa, ennen kuin lähti kipittämään vierelläni.
”Onnea Alaska!” Alexander huudahti, Elanda vierellään.
Nyökkäsin vain. En tiedä miksi, mutta vahvat tunteeni kaikkea kohtaan olivat vain viilenneet. Mikään ei tuntunut enää miltään, Lucius oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, koko heimo oli ihan kaaoksessa. Missään ei tuntunut enää olevan mitään järkeä. Ilmeisesti Lucius oli päättänyt jättää heimon. Luulin miestä toisenlaiseksi, mutta ilmeisesti olin todella väärässä. Silti jokainen soluni, jokainen hetki kaipasi Luciusta. Mies oli jotenkin suoraan vedonnut sydämeeni.
”Onnea! Tänään pidetään juhlat!” Alan huudahti.
Mies oli aina ollut juhlien perään. Oli se sitten enemmän tai vähemmän kuin uusi naiskaato, sitä piti aina juhlia jollain isolla. Muistan kuinka Alan ensimmäistä kertaa pani jotakuta, mies juhli seuraavat päivät. En ollut ikinä nähnyt niin valtavia juhlia.
”Totta kai! Alaska olet ansainnut tämän!” Elanda nauroi.
Nainen oli ihan mukava, vaikkei tämä nyt suoranaisesti kuulunut suosikki-ihmisiini. Varsinkin Alexanderin takia. Tällä tuntui olevan vaikutus saada veljeni aivan kokonaan veteläksi, kuin mies olisi ollut palanen hyytelöä.
”Äiti voisi varmaan leipoa jotain hyvää piirakkaa! Tai sitten jotain muuta. Voisin mennä heti auttamaan!” Elanda sanoi.
Tämä lähti hyppien talomme luokse, kuin vastasyntynyt peuranvasa. Angelina ei ollut sitten viitsinyt lähteä pienestä talostaan ulos, vaikka minut oli nimitetty... Solar raaputti korvallistaan maassa pienellä sykkyrällä, saaden minut unohtamaan hetkeksi perheeni.
”Mennäänkö? Eiköhän mutsilla ole jo kaapit täynnä herkkuja, ellei Anwar ole syönyt kaikkea!” Alan sanoi, tuupaten minua selkään.
Lähdin kävelemään kohti taloamme, Solarin juostessa nopeasti perääni. Kettu ei ilmeisesti tykännyt olostaan ilman minua, sillä eläin nukkuikin vieressäni, ja oli luonani aina. Avasin talomme oven, se sijaitsi yllättävän lähellä. Onneksi. Nenääni tulvahti heti ihana tuoksu, joka oli sekoitus kalapiirakkaa ja marjakiisseliä. Astelin sisälle lämmitettyyn taloon. Otin kengät pois jalastani, mutten suostunut luopumaan valkoisesta jousesta, jonka olin saanut. Solar luikki heti perässäni sisälle, ja se lähti nopeasti kävelemään kohti keittiötä kuin koira. Varekai jäi istumaan olkapäälleni. Annoin sille kuitenkin taskustani makupalan, jonka lintu otti vastaan kiitollisen näköisenä.
”Onnea Alaska!” Angelina sanoi, ja halasi minua jauhoisilla sormillaan. Ruokapöytä oli todella lähellä eteistä. Se oli katettu juhlavasti, ja se oli täynnä herkkuja. Kerrankin äitini oli todella nähnyt vaivaa leipomisessa. Ehkä tämän takana oli jotain muutakin?
”Istukaa alas!” Anwar köhisi. Tämä ei ikinä ollut ystävällinen, joten miksi tämäkään tilaisuus olisi ollut poikkeus? Istuin alas pöytään, Solarin käydessä nukkumaan jalkojeni päälle.
”Alaska, Alexander ja Elanda, ottakaa ruokaa! Tämä on teidän juhlanne!” Angelina sanoi.
Kurtistin kulmiani. Otin lautaselleni hiukan ruokaa, ja aloin syömään. Ruoka oli suhteellisen hyvää, muttei yhtä hyvää mitä kokit olivat tehneet. Muutkin alkoivat syömään, Angelinan noustessa seisomaan.
”No niin. Tässä on iso juhla kyseessä. Elanda ja Alexander, kertokaa uutisenne!” Angelina kikatti, kuin tämä olisi ollut 13-vuotias ihastunut tyttö.
Elanda hymyili, ja tarttui Alexanderia kädestä hellästi. Alexander katseli lumoutuneena Elandaa, ja kumartui suutelemaan nopeasti tytön huulia.
”Elanda muuttaa luokseni. Pysyvästi asumaan”, Alexander kertoi. Hymyni hyytyi saman tien. Elanda ei ollut vielä edes soturi, ja tämä oli muuttamassa yhteen veljeni kanssa. Angelinan ilme muuttui omituiseksi. Tämä tarttui yhtäkkiä keittiöveitseen ja iski sen Alanin rintaan. Veljeni ei osannut odottaa ollenkaan mitään ja parkaisi hyvin kovaäänisesti. Tämän suusta alkoi valumaan verta noroina, joista tiesi että mitään ei ollut tehtävissä. Elanda kiljaisi, ja juoksi ovelle. Anwar katsoi vaimoaan pelästyneenä, ja nousi seisomaan kiivaasti.
”Rauhoitu äiti!” Amy huusi kiljuen, Alanin kouristellessa lattialla. Alexander kyyristyi heti veljensä vierelle, ja koetti jollain tavalla auttaa tätä, vaikka todennäköisesti mies tiesi että mitään ei ollut tehtävissä sen enempää. Vetäydyin heti kauemmas, Solarin seuratessa kannoillani. Otin nuolen jouseeni, ja valmistauduin ampumaan mikäli se olisi tarpeen. Angelina katsoi rauhallisesti kaikkia.
”Te olette kaikki pettymyksiä. Yksiä isoja paskakasoja”, nainen sihisi.
Anwar oli rauhallisesti kävellyt lähemmäs. Miehen kasvoilla paistoi pakokauhu. Äiti ei ikinä käyttäytynyt mitenkään tuollaisella tavalla. Ei ikinä. Angelina veti keittiöveitsen Anwarin rintaan. En edes tiennyt että äitini osasi jotain sellaista. En todellakaan. Amy ja Alexander tuntuivat nyt tajuavan tilanteen.
”Alaska, juokse! Piiloudu!” Alexander huusi.
Juoksin. Äitini heitteli veitsiä ympäriinsä kuin mielipuolen lailla. Tunsin viiltävää kipua jalassani, kuin siihen olisi räjähtänyt pommi. Kaaduin maahan, valmiina kuolemaan. Ryömin kaapin taakse. Olin samassa talossa joukkomurhaajan kanssa, joka oli päättänyt tappaa meidät kaikki.


 

 
 
©2018 Veneficium | Tυℓєναιѕυυ∂єη Hєιмσт - suntuubi.com