Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

HAHMONPOISTO

Klikkaa tätä pelastaaksesi hahmosi! Sinulla on aikaa 8.7.2019 asti. Hahmot lisätään uusille sivuille vasta kun olet ilmoittanut hahmosi!!!

 

UUDET SIVUT

Emme vastaa enää tämän sivun viesteihin yms, lähettäkää ne uusille sivuille!

QUERCUSA | TENEBRAE | CORVUSA | MORGA | GLACINA | VENEFICIUM

 VARJOMUURI | VAELTAJAT

Vaeltajien tarinat

Vuodenaika: Syksy

Sää: Eteläisellä puolella on pääosin lämmintä ja kuivaa, mutta sää vaihtelee aluettain.

Tuskien Järven Vaeltajakylä: Ruokaa on vielä vähän, mutta lisääntymään päin.

Viiden Veljeksen Vaeltajakylä: Ruokaa on vähän, mutta sillä pärjätään.

Crewanin Vaeltajakylä: Ruokaa on runsaasti.

Koskemattoman Metsän Vaeltajakylä: Ruokaa on runsaasti.

Kodiakin Vaeltajakylä: Ruokaa on vähän, mutta kevään myötä sitä alkaa olemaan enemmän.

Ulvovan Metsän Vaeltajakylä: Ruokaa on juuri ja juuri riittävästi.

Seitsemäs kansa: Ruokaa on yllin kyllin.

Seuraava juhla: Syyslaulun juhla on 9-15.10.2018

Tiedot päivittyvät kuukausittain.

 

Tästä pääset vaeltajien sivulle

 1  2  3  4  5  >

Nimi

Kotisivut

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on kolme plus seitsemän?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Epsuxx

11.06.2019 19:03
Michael Bladen poika: 29 kp, 11 kultakolikkoa, yksi hopeakolikko ja kaksi pronssikolikkoa. 1tp!

Rania Roycen tytär: 21 kp, 8 kultakolikkoa, yksi hopeakolikko ja yksi pronssikolikko. 1tp!

Frederica Tristanin tytär: 56 kp, 22 kultakolikkoa ja neljä pronssikolikkoa. 2tp!

Nataliya Jacobin tytär: 75 kp, 30 kultakolikkoa ja kaksi pronssikolikkoa. 1tp! Mikäli haluat, hahmosi voi nyt saada aikuisen statuksen! Jos haluat Liyan siirtyvän aikuisiin, ilmoita siitä seuraavassa tarinassa tai jossain muualla.

Nimi: Rania Roycen tytär

28.02.2019 23:52
Michael pysäytti Castielin ennen muurin portteja. Hän ahdistuksensa oli aistittavissa. Olimme kumpikin ahdistuneita tilanteesta, mutta eri syistä. Katselin hiljaa portteja. Tämä oli toinen kerta, kun ratsastin niistä sisään. Tällä kertaa tavallaan omasta halustani. Itsehän olin päättänyt lähteä mukaan. Olin juuri poistumassa kauas omalta mukavuusalueeltani.
”Rania, olen iloinen, että tulit mukaani” Michaelini sanoi ja suuteli päälakeani. Yllätyin hieman, kun hän laski päänsä olkapäälleni.
”Jo se että olet lähelläni pitää minut rauhallisempana”, hän jatkoi pää edelleen olallani. En osannut vastata hänelle mitään, mutta nostin käteni ja silitin hänen hiuksiaan muutaman kerran. Hymyilin hieman, vaikkei Michael sitä välttämättä nähnytkään, enkä voinut kääntää päätänikään hänen suuntaansa. Käänsin hiukan katsettani ja katselin laakeutta, joka vuoren alla aukeni. Toivoin, että aika menisi nopeasti ja pääsisin taas vaeltamaan ja metsään. Vedin syvään henkeä. Haistoin tuulen tuoman syksyisen tuoksun, heimosta leijailevan hajujen sekamelskan sekä Michaelini tuoksun. Kuunteli muurien sisältä kuuluvia ääniä, mutta Michaelin hengitys korvani juuressa sai suuremman huomioni. Kuuntelin, kun hengitti syvään. Antaisin hänen olla siinä, pää olkapäälläni, kunnes hän olisi valmis. Minulla ei ollut kiire, olinhan vaeltaja.

//Michael?

Nimi: Michael Bladen poika

27.02.2019 18:16
Michael piti toista kättään Castielin ohjilla, ja toista kietoutuneena Ranian siron kehon ympärillä. Puristus hänen rinnassaan kasvoi jokaisella askeleella kohti Corvusaa. Leirin vuori näkyi jo, se kohosi korkealla nummen keskellä. Tämä muistutti Michaelia Varjomuurista, siinä kuinka korkealla ne ylsivät oli jotain taianomaista, mutta kummatkin antoivat hänelle kylmät väreet. Varjomuuri toi huonoja muistoja, Corvusa taas pelkoa. Ei hän itse Corvusaa pelännyt, mutta ajatusta hänen veljestään hän pelkäsi. Hän tunsi olonsa hyvin epävarmaksi, hän oli jo monia vuosia etsinyt veljeään. Nytkö hänen etsintänsä loppuisivat? Niin hän toivoi. Michael ei jaksaisi enää uutta pettymystä. Hänen veljensä löytäminen oli tällä hetkellä ainut asia mitä hän halusi.
"Millainen fiilis sinulla on nyt, kun olemme täällä?" Rania käänsi päätään hieman katsoakseen sivusilmällä Michaelia. Kysymys pysäytti Michaelin ajatusvyöryn, ja hän oli kiitollinen keskeytyksestä. Michael siveli Ranian lantiota sormillaan miettiessään.
"Hermostuttaa", hän sanoi rehellisesti. "En tiedä mitä ajatella. En halua olla liian innoissani, etten sitten pety."
Michael nosti Castielin vauhtia. Hän halusi kuitenkin olla jo siellä. "Etsitään sopiva majatalo ensiksi, jossa on myös Castielille paikka. Jätetään tavaramme sinne ja etsitään sitten veljeni. Tai kysytään Punakäsistä joltain joltain. Ehkä majatalon isännältä? En tiedä", Michael sanoi kurtistaen kulmiaan. Asioiden ennaltamiettiminen rauhoitti hänen mieltään. Oli hyvä tietää mitä tehdä ja missä järjestyksessä. Siitä hän ei vaeltamisessa pitänyt, että moni asia oli yllättävää.
Michael nappasi vierellään roikkuvasta kassista kartan, jonka hän oli kätevyyden vuoksi pakannut päällimmäiseksi.
"Pitää kiertää vuoren pohjoispuolelle, Castiel ei pääse portaita ylös… ", Michael mumisi vetäessään sormeaan kartallaan. Hän käänsi Castielin oikeaan suuntaan ja lähti laukkaamaan. Michaelin huulille nousi melkein huomaamaton hymy.

He ratsastivat tien juurelle ja kulkivat sen ylös, päätyen vuoren päälle, muurien vierelle. He pysähtyivät. Michael katselisi maisemia vuorelta, mutta hänen ahdistuksensa kohosi. Hänen silmänsä olivat liimautuneet leirin portteihin. He olivat niin lähellä.
"Rania, olen iloinen että tulit mukaani." Michael sanoi ja suuteli Ranian päälakea, jonka jälkeen hän laski päänsä Ranian olalle. "Jo se että olet lähelläni pitää minut rauhallisempana." Hän hymähti ja oli hetken siinä, hengittäen syvään. Onneksi hänellä oli Rania.

//Rania? Päätin sittenkin pätkästä tän tähän, että Rania voi vastailla :D Valmiina jo tarinaa eteenpäin, niin saan nopee vastattuu

Nimi: Frederica Tristanin tytär

26.01.2019 11:25
Tuuli oli yltynyt. Kokematon luuli, ettei se merkinnyt mitään, mutta Frederica oli liikkunut villissä luonnossa niin kauan että tiesi, mitä se tarkoitti. Hän puristi veistään kädessään entistä tiukemmin ja kiihdytti vauhtiaan. Askelten äänet vaimenivat, kun Frederica pisti juoksuksi ja hyppäsi kävelytieltä niitylle. Heinät painuivat yhä yltyvässä tuulessa lakoon, ja tyttö veti vapaan vasemman kätensä otsallensa suojatakseen silmiään tuulelta.
Alkoi sataa. Ensin pieniä pisaroita, joita hädin tuskin tunsi. Mutta sitten sade yltyi ja alkoi takoa maata yhä nopeampaa ja yhä voimakkaampaa. Frederica kiihdytti vauhtiaan välttyäkseen kastumiselta, vaikka tiesi pelin olleen jo puoliksi menetetty. Hän ei millään ehtisi suojaan ennen kuin kastuisi kokonaan. Tytön päälaelle letitetyt hiukset valuivat alaspäin veden painosta, ja hänen nahkaisesta takistaan vesi alkoi jo tulla uhkaavasti hihojen kohdalta läpi.
"Helvetti", Frederica sihahti hampaidensa välistä, kun hän tunsi jalkansa tökkäävän kiveen. Tytön reipas juoksuvauhti pysähtyi kuin seinään, kun hän kaatui ja irrotti vaistomaisesti otteensa veitsestään ojentaessaan kätensä vastaanottamaan iskua. Hän läsähti maahan ja tunsi oikeassa kädessään viiltävää kipua. Veitsi oli pudonnut tytön kädestä täsmälleen siihen kohtaan, mihin hän kaatui ja viiltänyt hänen käteensä haavan. Frederica sävähti kivusta tarttuessaan toisella, haavoittumattomalla kädellä vaistomaisesti veitseen ja työnsi sen vyönsä alle. Sitten hän pyyhkäisi kasvoilleen takertuneet heinät pois ja sylkäisi maahan ennen kuin katsoi kättään. Veitsi oli osunut keskelle hänen kämmentään, ja tehnyt siihen syvältä näyttävän viillon, joka vuosi verta. Koko kämmen oli sotkeutunut vereen, ja oli yltä päältä mullassa ja heinänkorissa. Frederica kirosi hiljaa itsekseen ja nousi nopeasti ylös heinikon keskeltä. Hänen hengityksensä oli raskasta ja keuhkoja pisteli. Sade piiskasi edelleen maata ja oli nyt jo viimeistään kastellut tytön täysin. Hän ei kuitenkaan antautunut kohtaloonsa vaan lähti jälleen juoksemaan. Kättä kirvelsi ja siitä tippui tummia veripisaroita maahan, kun Frederica juoksi sateen ja tuulen kanssa kilpaa kohti Sisarusten metsää.
Hän oli nyt viettänyt kymmenen päivää ja yhdeksän yötä Sisarusten metsän suojissa, ja rakentanut sinne pienen majan itselleen. Maja oli sen verran iso, että sinne mahtui nukkumaan, mutta niin pieni, ettei sitä huomannut helposti. Frederica oli metsästänyt veitsellään ja itse rakentamallaan keihäällä metsissä harhailleita eläimiä, ja todennut kyseisen metsän olevan erinomainen paikka asumiselle. Kunnes tänään aamulla hän oli herännyt cervusan tuijotukseen ja kohdannut mutantin pistävät keltaiset silmät. Kauhu oli puristanut Frederican kurkkua, kun hän oli katsonut suoraan mutanttihirven silmiin tuon perääntyessä kummastuneena askeleen taaksepäin. Tyttö oli noussut varovasti istumaan ja lähtenyt perääntymään hitaasti majastaan. Cervus oli katsellut häntä, kun hän oli peruuttanut taaksepäin ja lopulta noussut seisomaan. Mutantti oli ilmeisesti ollut hämillään Frederican yllättävästä heräämisestä, ettei ollut tajunnut tehdä mitään, kun tyttö peruutti pois sen luota ja lopulta juoksi puiden varjoihin. Hän oli juossut adrenaliinin ja paniikin voimin monta kymmentä minuuttia pois metsästä, ja pysähtynyt vasta saavuttaessaan metsän rajan.
Frederica oli viettänyt koko päivän kuljeskellen Sisarusten metsän vieressä olevalla pellolla ja ollut valppaana, mikäli cervus olisi sattunut lähtemään hänen peräänsä. Mutantti ei kuitenkaan ollut näyttäytynyt uudestaan, mutta se saattoi yhä olla metsässä. Hän oli ajatellut viettävänsä ehkä yön tai kaksi poissa metsästä välttääkseen uuden kohtaamisen cervusan kanssa, mutta nyt hänen suunitelmiinsa oli tullut muutos. Sadetta oli mukavampi viettää puiden alla.
Puiden piirtyessä Frederican näkökenttään, hänen oli pakko hidastaa vauhtiaan. Tyttö veti haavoittuneen kätensä lähelle rintaansa ja yritti sivuuttaa siinä tykyttävän kivun. Frederica oli tottunut kipuun, nälkään ja karuihin oloihin, mutta aina kun hän oli elänyt hetken ajan turvallisessa paikassa ja saanut kunnolla syödyksi, hän unohti miltä kipu ja pelko tuntuivat. Nyt hän oli onnekas tuntiessaan vain toista, vähemmän häiritsevää tunnetta.
Frederican astuessa viimein puiden alle, sade tuntui jo laantuneen. Vieläkin tytön ympärille ropisi pisaroita, mutta tahti näytti rauhoittuneen vähän. Hän pyyhkäisi kämmenselällään letistä irronneet hiussuortuvat pois kasvoiltaan ja hengitti muutaman kerran syvään tasatakseen kiihtynyttä sykettään. Sitten hän etsi näköpiiristään sopivankokoisen kiven, ja istuutui sen päälle. Kiven päällä vettä imeneet sammalet tuntuivat katselevan Frederican jo valmiiksi likomärkiä housuja vielä enemmän, mikäli se vain oli mahdollista. Hän ei kuitenkaan välittänyt, vaan keskittyi kädessään olevaan haavaan, joka vuosi yhä verta. Tyttö puristi huulensa tiukasti yhteen ja ojensi kätensä kämmenpuoli ylöspäin antaen raikkaan sateen huuhdella haavan. Haavaa kirvelsi, kun pisarat valuivat sinne ja puhdistuvat veren sen ympäriltä, mutta Frederica puri huultaan eikä pästänyt ääntäkään. Lopulta hän käänsi kämmenensä toisin päin ja veti takkinsa sisätaskustaan pitkän kangaspalasen. Kangas oli yhtä märkä kuin Frederica, mutta hänen oli pakko kietoa se kätensä ympärille. Verta imeytyi heti kankaaseen, mutta se ainakin tyrehdyttäisi vuotoa hetken aikaa. Tyttö kiristi siteen niin tiukalle kuin pystyi ja solmi kangaspalan pienelle rusetille kämmenselälle. Sitten hän koukisti sormiaan mittaillen työnsä tulosta. Haavaa tykytti edelleen, mutta ainakaan hänen ei tarvitsisi enää varoa sitä, kun se oli sidottu. Frederica nousi seisomaan ja vilkaisi nopeasti pellolle, josta hän oli tullut. Se näkyi vielä juuri ja juuri puiden lomasta, mutta jo muutaman askeleen päästä näkyisi vain puita. Tässä metsässä jo monta päivää viettäneenä Fredrica tunsi metsän polut, eikä epäröinyt vaan lähti reippain askelin kulkemaan aluskasvillisuuden seassa eteenpäin.
Tuuli sai puiden latvat huojumaan, mutta puiden alla oli kuitenkin suojaisassa sateelta ja tuulelta. Siltikin Fredrica tunsi vilunväristysten kulkevan selässään ja ihokarvojensa nousevan pystyyn, kun hän käveli pientä polkua eteenpäin. Vaikka metsän suojassa ei ollut tuulista, läpimärät vaatteet saivat tytön hytisemään kylmästä. Hän ei kuitenkaan voinut kylmyydelle mitään, yritti vain pitää tahdin reippaana ja unohtaa märkien ja kylmien vaatteiden  painon ihoaan vasten. Haavaa tykytti edelleen, ja käsi tuntui lämpimältä. Frederica painoi sidotun kätensä poskeaan vasten ja antoi lämmön levitä poskeensa ja hänen kylmän ihonsa viilentävän haavaa. Tyttöllä ei kuitenkaan ollut enää pitkä matka majalleen, joten hän laski kätensä pian alas ja nappasi veitsen käteensä. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Frederica siristi silmiään ja tunsi asentonsa muuttuvan jännittyneeksi, kun hän erotti puiden lomasta majansa ääriviivat edessäpäin. Tutut kuusenoksat ja risut olivat paikallaan siinä mihin Frederica oli ne asettanut suojakseen, mutta kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Tyttö hidasti vauhtinsa ja pysähtyi kuuntelemaan. Sateen ja tuulen läpi hän kuuli askelia. Joku oli lähellä. Frederica puristi veitseään tiukemmin kädessään ja kyyristyi alemmas nähdäkseen puiden lomasta, kuka häntä olisi vastassa.
Majan edustalla seisoi mies selin häneen. Mies oli pitkä ja harteikas, ja paksut hiukset oli kammattu siististi taaksepäin. Selässä oli pieni nahkainen reppu ja nuolikotelo, jossa oli kolmesta viiteen nuolta. Frederica huomasi myös jousipyssyn lepäävän majan edustalla olevaa kiveä vasten. Tytön sormia alkoi kihelmöidä, kun hän kuvitteli itsensä tarttuvan aseeseen, jolla pystyi tappamaan myös kaukaa päin. Hän oli käyttänyt metsästykseen ja taisteluun aina vain veistään tai itse askartelemiaan keihäitä, mikä tarkoitti sitä että hänen täytyi aina päästä todella lähelle voidakseen iskeä. Se teki homman vaikeaksi, mutta toisaalta Frederica oli oppinut hyvin taitavaksi veitsenkäyttäjäksi ajan myötä. Hän oli myös joskus harkinnut opettelevansa veitsen heittoa, mutta sysännyt ajatuksen syrjään tajutessaan, että jos veitsi ei ensimmäisellä heitolla osuisi ja tekisi kohteen liikuntakyvyttömäksi, hän jäisi aseetta. Tytön sydän jätti lyönnin välistä, kun mies kääntyi ympäri aivan ilmiselvästi siksi, että oli kuullut jotain. Miehen kapeat huulensa puristuivat yhteen ja sinivihreät silmät kaventuivat viiruiksi, kun hän vetäisi nuolen näppärästi nuolikotelosta ja hivuttautui ottamaan jousensa kiveltä. Frederica tunsi sydämensä alkavan pamppailla rinnassaan ja hän pelkäsi miehen kuulevan sen, sillä mies asetti nuolen jousipyssylleen ja kohotti jousensa valmiusasentoon. Yhtäkkinen kuolemanpelko sai Frederican puristamaan veistään rystyset valkoisina, sillä hän tiesi, että jos miesi osuisi häneen, mitään ei olisi tehtävissä.
"Kuka siellä?" mies huudahti matalalla, jännittyneellä äänellä. Frederica nielaisi kostuttaakseen äänihuuliaan ja pyyhkäisi kämmenselällään otsansa ja kasvonsa kuiviksi. Sitten hän vetäisi syvään henkeä, suoristautui ja astui rauhallisesti pois puiden takaa. Hän näki miehen vetävän jousensa taakse ja valmistautuvan ampumaan, mutta nähdessään Frederican kokonaan, hän laski nuolen kärjen osoittamaan maata. Frederica tuijotti miestä avoimesti ja yritti etsiä hämmästyneen ilmeen takaa piirteitä, jotka olisivat hänelle tuttuja. Miehen kuontalossa ei kuitenkaan ollut minkäänlaista yhdennäköisyyttä kenenkään hänen aiemmin tapaaman ihmisen kanssa. Yhdennäköisyyden etsiminen oli outo asia, mutta Frederica huomasi tekevänsä sen aina törmätessään uusiin ihmisiin. Se oli oikeastaan puolustusmekanismi, sillä tyttö ei halunnut kohdata kaikkia aiemmin tapaamiaan ihmisiä uudestaan.
"Minusta tuntuu että minä olen se, jonka tulisi kysyä kuka sinä olet", Frederica sanoi. Hänen kasvoillaan käväisi hymy, mutta äänensävy oli kylmä. Häntä ei pelottanut, ja hän halusi näyttää sen. Mies ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan Frederican kylmää äänensävyä vaan keskittyvän enemmän häneen pieneen kokoonsa, sillä hän naurahti matalasti ja kohotti toista kulmaansa.
"Mikäs pikkuneidin saa luulemaan niin?" hän kysyi huvittuneusuutta äänessään. Kuin salama olisi iskenyt taivaalta maahan, napsahti Frederican sisällä ja hän syöksyi miehen luo, ja kohotti kädessään olevan veitsen hänen kaulalleen. Mies horjahti ja perääntyi vaistomaisesti taaksepäin, mutta selän osuessa puuhun, hänen oli pakko pysähtyä. Mies oli pitkä ja Frederica lyhyt, mutta tyttö ylsi kuitenkin painamaan veitsen ihoa vasten. Terä viilsi ihoa ja muutama veripisara liukui veistä pitkin Frederican sormille. Hän haistoi miehen hien ja saattoi melkein kuulla sydämen kiihtyneet lyönnit.
"Vieläkö aiot kysyä minulta vai vastaatko?" Frederica sihahti. Miehen keho oli jähmettynyt paikoilleen, ja Frederica näki hänen kurkkunsa liikkuvan vaivalloisesti, kun hän nielaisi.
"Jordan", mies sanoi nopeasti. Frederica siristi silmiään ja painoi veistä hieman enemmän. Miehen sinivihreät silmät puristuivat kiinni ja hän alkoi hengittää pinnallisesti nenän kautta.
"Koko nimi", hän sihahti. Miehen pää nytkähti hieman sivulle, mutta Frederican veitsi ei liukunut pois miehen kaulalta.
"Vain Jordan", mies sanoi käheällä äänellä. "Koko nimeni on Jordan."
Frederica kohotti yllättyneenä kulmiaan ja osittain hämmästyksestä laski veitsensä alas. Jordan puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan ja näytti helpottuneelta, kun Frederica perääntyi taaksepäin. Tytön ruskeat silmät tutkailivat Jordanin kasvoja, kun mies painoi kätensä kaulalleen ja pyyhkäisi verta pois.
Ikinä ennen Frederica ei ollut tavannut ketään, jolla ei olisi sukunimeä. Se oli asia, jota tyttö ei ollut ennen edes ajatellut, sillä hän oli olettanut kaikkien omistavan sekä etu- että sukunimen. Miten joku ei kantanut oman isänsä nimeä merkkinä siitä, kuka hän oli? Vaikka Frederica ei ikinä ollut tavannutkaan isäänsä, hän halusi olla Frederica Tristanin tytär eikä vain Frederica. Oli jotain pyhää kantaa oman isänsä nimeä mukanaan, eikä Frederica pystyisi ehkä ikinä luopumaan siitä. Mutta se, että Jordanin nimi oli todellakin vain Jordan, sai tytön samaan aikaan kiinnostumaan hänestä ja myös varuilleen.
"No?" Jordan lausahti kuivakkaasti, kun oli toipunut säikähdyksestä. Frederican silmät tutkailivat miestä edelleen eikä hän edes  yrittänyt peitellä tarkkailuaan. Hän vain nosti katseensa miehen silmiin ja kohotti tummia kulmiaan.
"Mikä minussa on noin kiinnostavaa katseltavaa?" Jordan kysyi. Frederica kuitenkin pysytteli hiljaa, etsi vain miehen ruumiinrakenteesta merkkejä millainen taistelija hän olisi. Ihan vain varmuuden vuoksi.
"Hyvä on, ei sitten", Jordan tuhahti ja käänsi katseensa pois. Mies piteli edelleen käsissään jousipyssyä, mutta laski sen nyt alas kivelle. Frederica kohotti yllättyneenä kulmiaan - näinkö paljon Jordan luotti häneen? Hän oli kuitenkin ihan oikeassa laskiessaan jousensa alas, sillä ei Frederica aikonut hyökätä miehen kimppuun. Frederica ei kuitenkaan laskenut veistään kivelle tai maahan, vaan työnsi sen vyönsä alle, mistä hänen olisi helppo napata se tarpeen vaatiessa. Jordan vilkaisi sivusilmällä tyttöä ja hymähti hiljaa.
"Näyttää siltä ettet aio enää tappaa minua", hän sanoi, "joten saanko minä nyt esittää sinulle kysymyksen?" Frederica pyöräytti silmiään.
"Sinähän esitit jo", tyttö sanoi. "Mutta kysy vain toinenkin kysymys." Hän ei tiennyt miksi antoi miehen kysyä häneltä jotain, mutta ehkä vain seurankaipuu sai hänet tekemään niin. Oli aivan liian pitkä aika siitä, kun Frederica oli viimeksi edes puhunut toisen ihmisen kanssa. Yleensä hän yritti vältellä ihmiskontakteja, koska muutama vuosi takaperin hän oli saanut todella monen ihmisen vihaamaan häntä. Tyttö oli varastanut ja huijannut, mutta vain siksi, että oli saanut rahaa ja voinut siten levähtää hetken jossain kylässä. Sen jälkeen hänet oli yritetty tappaa monta kertaa, mutta vetäydyttyään pois vaeltajakylistä, hän ei ollut tavannut pitkään aikaan ketään.
"Mikä sinun nimesi on?" Jordan kysyi ja nosti katseensa Fredericaan. Hän oli istahtanut kivelle, joka oli aivan hänen jousipyssynsä vieressä. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mies aikoisi nostaa jousensa ja ampua häntä, joten Frederica antoi itsensä rentoutua hieman.
"Frida", hän sanoi lyhyesti. Frida oli nimi, jolla Isaiah oli kutsunut häntä pienenä tyttönä, ja se oli jäänyt Frederican peitenimeksi. Lähes kaikki ihmiset, jotka tyttö oli kohdannut, tunsivat hänet Fridana. Isänsä nimeä Frederica ei sanonut, koska oletti ettei Jordan sitä halunnut tietää. Mies kuitenkin kohotti kulmiaan ja kysyi:
"Koko nimi?" Frederica oli hyvä valehtelija, mutta nimi oli asia, jota hän ei voinut salata. Osittain myös siksi, että hänen oli mahdollista löytää vanhempansa nimensä avulla.
"Frida Tristanin tytär", Frederica sanoi. Sitten hän kääntyi rakentamaansa majaa päin, pitäen kuitenkin sivusilmällä katseensa Jordanissa. Mies ei kuitenkaan tehnyt mitään vaan istui paikallaan, kun Frederica kumartui etsimään majastaan pientä reppua, jossa oli hänen vaihtovaatteensa ja jotain muuta sälää. Joutuessaan lähtemään yllättäen majastaan, hän oli unohtanut reppunsa tänne, ja joutunut pärjäämään päivän ilman muita tavaroita kuin veitsensä. Reppu ei kuitenkaan ollut majassa.
Frederica nousi nopeasti ylös ja käänsi katseensa Jordaniin. Mies kohotti toista kulmaansa kysyvästi, ikään kuin ei tietäisi repusta. Mutta Frederica oli varma että Jordan oli ottanut sen.
"Missä se on?" Frederica sylkäisi sanat suustaan.
"Mitä etsit?" Jordan vastasi kysymykseen kysymyksellä - eikä Fredeica pitänyt siitä. Siksi hänen kätensä etsiytyi veitselle ja hän vetäisi sen käteensä. Haavaa tykytti edelleen, mutta enemmän häntä haitasi kylmyys, joka johtui märistä vaatteista. Hän todella tarvitsi vaihtovaatteensa välttääkseen vilustumisen. Jordan kavahti taaksepäin kun Frederica osoitti veitsellään häntä, mutta nosti kuitenkin kätensä ilmaan antautumisen merkiksi.
"Jos etsit reppua niin se on tuolla", Jordan sanoi ja ositti sormellaan suunnan. Frederica käänsi katseensa ja näki reppunsa nojaavan puuta vasten. Hän laski kätensä alas ja käveli reppunsa luo. Koko ajan Frederica kuitenkin katseli sivusilmällä Jordania, koska ei luottanut mieheen. Hän nappasi reppunsa maasta ja alkoi etsiä vaatteitaan. Jordan oli hiljaa, kun Frederica etsi vaatteitaan, mutta avasi kuitenkin suunsa lopulta.
"Onko tämä sinun majasi?" Frederica nosti päänsä ja katsoi Jordania.
"On." Jordan nyökkäsi ilmeessään pieni pala vaikuttuneisuutta. Frederica ei enää sanonut mitään, nappasi vain kuivat vaatteet repusta ja lähti sitten kävelemään puiden taakse. Hän kuuli Jordanin nousevan seisomaan, mutta ei pysähtynyt koska näki, että mies ei tarttunut jouseensa.
"Minne menet?" Jordanin ääni tuntui kaikuvan metsässä hieman tarpeettoman kovaa. Frederica antoi kuitenkin olla, sillä hän ei uskonut kenenkään olevan lähistöllä.
"Vaihtamaan vaatteet."

Nimi: Rania Roycen tytär

16.01.2019 23:09
Corvusan leiri näkyi jo näköpiirissämme. Muutuin koko ajan levottomammaksi, mitä lähemmäksi kuljimme. Pitkä matkamme tänne alkoi olla loppu suoralla. Kaksi viikkoa olin luvannut olla tällä Michaelin kanssa ja meillä oli sille ajalle kaksi tehtävää: selvitää oliko Corvusan varajohtaja Michaelin veli ja etsiä Jack. Kaaduttuani nummilla eilen Michael oli ollut huolissani jalastani, mutta olin vakuuttanut hänet, että se oli kunnossa. Olimme tehneet pian sen jälkeen meille yösijan ja nukkuneet yön maanpinnalla. Luultavasti viimeinen yö vähään aikaan maassa. Tuuli oli kylmä ja sai minut värisemään aina puuskan aikana. Vedin viitan paremmin ympärilleni ja hupun päähän. Olin aamulla laittanut viitan päälleni, sillä tiesin, että nummilla olisi kylmä tähän aikaan vuodesta ja sen huppu oli tarpeeksi syvä, jotta peitti tarvittaessa kasvoni, jos halusin niin. Musta viitta oli yksi lempivaatteistani, ei pelkästään hupun vuoksi, vaan myös siksi että se ylsi melkein nilkkoihini asti, muttei kuitenkaan estänyt liikkumista. Sen pituutta pystyi myös säätelemään ja se oli monikäyttöinen. En välittänyt juurikaan tavarasta, vaan enemmänkin nautin ihanista ja hyvistä tapahtumista ja hetkistä, mutta muutama asia oli poikkeus, joista en suostuisi luopumaan, kuten aseeni, viittani sekä kompassini. Niillä kaikilla oli tunnearvoa. Vilkaisin aurinkoa päätelläkseni kellon, mutta en nähnyt sitä, sillä taivas oli pilvinen. Kelloni luku oli edelleen surkeaa, joten tyydyin siihen, etten tiennyt, missä vaiheessa päivä oli. Corvusan leiri kohosi ylöspäin jyrkän vuoren päällä. Mittailin sitä katseellani, kunnes niskani väsyi ja siirsin katseeni ympäristöön, mutten pystynyt keskittymään siihenkään kauaa.
”Millainen fiilis sinulla on nyt, kun olemme täällä?”, kysyin Michaelilta, jotta kuulisin hänen äänensä ja saisin jotain mihin keskittyä.

//Michael?

Nimi: Michael Bladen poika

29.12.2018 10:56
Rania oli välttänyt vanhemmistaan puhumisen, joka hieman harmitti Michaelia. Häntä kiinnosti tietää mitä hänen puolisonsa menneisyydessä oli käynyt.
He saapuivat kuiville Corvusan nummille. Corvusan maat erotti selkeästi muista heimoista, ne olivat aina tuuliset, kuivat ja avarat. Mutanttikorppien kiljuntaa kuului horisontissa, mutta Michael ei vielä löytänyt siitä huolen aihetta.
Rania kehotti Michaelia olla murehtimatta. Michael murahti, niin kuin hän osaisi.
”Voisitko pysähtyä hetkeksi?” Rania pyysi. Michael totteli.
"Tarvitsen pienen tauon", hän sanoi kavutessaan alas Castielin selästä. Rania antoi Michaelille virneen, joka enteili jotain. Michael kohotti toista kulmaansa odottaen, mitä Ranialla oli nyt mielessä. Rania Michealin yllätykseksi ampaisi juoksuun, huutaen: "Ota kiinni, jos saat!"
Michaelilla kesti hetki rekisteröidä mitä Rania oli häneltä pyytänyt. Michael ei saisi Raniaa jalan kiinni, hän oli avuttomana hidas. Etana Raniaan verrattuna. Joten, Michael laittoi pienellä jalkansa liikkeellä Castielin liikkeelle. Hän rakasti hänen ja orin välistä yhteyttä, hän sai minimaalisilla eleillä Castielin ymmärtämään mitä hän orilta toivoi.
Castiel ravasi kohti Raniaa, joka oli jo hyvän matkan päässä heistä. Rania nauroi juostessaan, se sai Michaelin hymyilemään. Michael ei yrittänyt saada Raniaa kiinni, hän vain ratsasti hänen perässään - hän halusi Ranian nauttivan mahdollisimman kauan.
Ranian jalka jäi kiinni kuoppaan, hän kompastui, ja kieri kuperkeikalla maahan selälleen. Rania purskahti nauruun. Michael hyppäsi alas Castielin selästä ja käveli - itsekin nauraen - Ranian vierelle. Michael ojensi Ranialle kätensä, johon Rania tarttui. Michael veti Ranian pystyyn ja katsoi Raniaa, sitten nopeasti suuteli häntä.
"Kai jalkasi on kunnossa? Siitä ei ole niin kauaa kun satutit sen." Michael laski katseensa Ranian jalkoihin, joihin oli tarttunut multaa maasta.

//Rania?

Nimi: Nataliya Jacobin tytär

08.12.2018 14:30
Todor käveli vierelläni eteenpäin hiekkatietä pitkin. Taivasta peittivät raskaat tummat pilvet, jotka voisivat ratketa hetkenä minä hyvänsä ja antaa suihkun allaan lepäävälle maailmalle.
Pari päivää sitten olimme ohittaneet Tuskien järven. Sen liepeillä sijaitsi kylä, jonne menemistä Todor ei ollut suositellut. Hän oli kuulemma onnistunut hankkiutumaan riitoihin kylän johtajan kanssa, enkä tahtonut saattaa miestä vaaraan. Jos perheeni sitten sattuikin asumaan juuri siinä vaeltajakylässä, tulisimme tutkimaan sen viimeisenä. Jordanista ja Todorin muista ystävistä ei ollut kuulunut mitään. Siitä huolimatta olimme lähes kaiken aikaa varuillamme heidän ja muiden vihollisten varalta. Matka tuntui etenevän hitaasti, hevosista ei olisi ollut ainakaan haittaa. Tunsin viileän vesipisaran paljaalla käsivarrellani.
“Alkaa sataa”, totesin ja käänsin katseeni kohti Todoria. Mies vilkaisi taivaalle ja sitten käänsi katseensa minuun. Hän ei vaikuttanut yllättyneeltä. Sen sijaan mies kiristi tahtiaan ja jatkoi matkaa kohti muutaman sadan metrin päässä häämöttävää metsänrajaa. Kuljin ripeästi Todorin perässä ja vetäisin viittani hupun syvälle päähäni. Hiekkatie kääntyi aivan väärään suuntaan, joten jouduimme jatkamaan matkaa tasaisella pellolla. Vehnät hipoivat kyynärvarsiani. Eteenpäin kulkiessani satuin vilkaisemaan hiekkatien suuntaan. Tiellä kulki kolme miestä hevosillaan. Juoksin nopeasti Todorin rinnalle ja vetäisin hänet alas. Miehen tasapaino kuitenkin petti ja kaaduin maahan Todor alleni. Mies näytti hämmästyneeltä. Ennen kuin hän kerkesi sanoa mitään, painoin etusormeni hänen huulilleen. Nostin päätäni ja katsoin tien suuntaan. Jos olisimme jatkaneet eteenpäin, he olisivat tulleet meitä vastaan. En tiennyt, keitä he olivat, mutta oli kai parempi piiloutua kuin löytää vanhoja “ystäviä.” Miehistä yksi tähyili pellolle, he olivat pysähtyneet mutkaan.
“Tuolla on joitakin”, kuiskasin, vaikka eivät miehet meitä olisi kuulleet. Välimatkaa meillä oli ainakin viisikymmentä metriä ja alkava sade heikensi kuuluvuutta entisestään heittelemällä vesipisaroita sinne tänne.
“Tässä on kyllä oikein mukavaa, mutta voisitkohan nousta ylös? Jalkani puutuvat”, Todor sanoi irvistäen. Väläytin hänelle kylmän hymyn ja nousin hitaasti pois miehen päältä. Kurottauduin katsomaan viljojen yli miehiä. Muita hieman pyöreämpi mies oli noussut ratsunsa selästä ja lähestyi nyt meitä.
“Helvetti”, sanoin. Todor katsoi minua kysyvästi.
“He taisivat nähdä meidät, tule”, kuiskasin ja lähdin liikkumaan kyyryssä viljojen seassa. Kuulin Todorin raskaat askeleet takanani.
“Pysähtykää!” kuulin jonkun huutavan takaamme. Nostin hetkeksi pääni ylös ja vilkaisin taakseni. Pyöreähkö mies osoitti suuntaamme jousella ja oli valmis ampumaan. Tein äkkijarrutuksen sen huomatessani. Nopeasti vetäisin jouseni esiin, nappasin käteeni nuolen, nostin jousen ylös ja tähtäsin sillä pyöreähköä miestä, joka myös piti joustaan ylhäällä. Todor oli vähällä törmätä minuun, mutta onnistui juuri ja juuri pysähtymään. Yritin tukahduttaa sisälläni pullan lailla paisuvan ärsytyksen puristamalla jousta voimakkaasti käsilläni. Joustaan jännittävä mies pysähtyi. Etäisyyttä meillä oli noin kymmenen metriä. Huomasin toisten miesten laskeutuneen alas ratsujensa selästä. Toinen heistä lähti kulkemaan hitaasti peltoa kohti.
“Laske jousesi”, sanoin tasaisella äänellä miehelle. Todor otti puukkonsa esille ja huomasin sivusilmälläni miehen katsovan minua epävarma ilme kasvoillaan. Katsoin pyöreähköä miestä vakava ilme kasvoillani.
“Keitä te olette?” kysyi mies epäröiden.
“Se ei kuulu teille”, tokaisin kylmästi. Mies ei tehnyt elettäkään jousensa laskemisesta.
“Meitä on kolme, teidän kannattaisi luovuttaa ja tulla suosiolla mukaamme”, mies sanoi viileästi. Vilkaisin Todoria, mies katsoi minua kysyvästi. Yllemme laskeutui hetken hiljaisuus, kun pohdin mielessäni miehen sanoja. Minne hän tahtoi meidät viedä? Kenties mies oli osa jotakin vaeltajakylää.
“Mukaan minne?” kysyi Todor rikkoen hiljaisuuden.
“Crewanin vaeltajakylään”, vastasi mies hetken epäröinnin jälkeen. Kylän nimi oli minulle täysin outo, en ollut koskaan kuullutkaan siitä. Arvelin kylän nimen tulleen crewaneilta, ehkä niitä esiintyi täälläpäin erityisen paljon. Olin joitakin kertoja törmännyt näihin pieniin parvissa eläviin lintuihin, jotka liikkuvat öisin. Todor katsoi minua kysyvästi. Hetken epäröinnin jälkeen laskin jouseni alas ja sujautin nuolen takaisin koteloonsa. Otin askeleen kohti pyöreähköä miestä nostaen käteni näkyville.
“Näyttäkää toki tietä”, sanoin hymyillen. Hieman hämmästyneenä mies johdatti minut ja aseensa piiloon laittaneen Todorin pois pellolta.
“No?” kysyi ratsujen luokse jäänyt mies. Hän omasi kaljun pään ja parransängen, iältään mies oli arviolta nelikymppinen.
“Viemme heidät kylään. Nicholas, johda sinä, me tulemme perässäsi”, pyöreähkö mies sanoi ja nousi ratsunsa selkään. Olin arvellut miesten ottavan meiltä aseet pois, mutta ilmeisesti olin väärässä. Nicholakseksi kutsuttu arviolta parikymppinen mies nousi ratsunsa selkään ja lähti johdattamaan meitä tietä pitkin eteenpäin.

Tie johti meidät tiheään metsään, jossa kylä sijaitsi. Nyt eteemme nousivat korkeat kivimuurit. Nicholas johdatti meidät portille. Vilkaisin Todoria. Mies keskittyi täysillä ympäristöömme. Hän tarkkaili korkeuksiin kohoavaa kivimuuria ja tiheää metsikköä. Hän ei ollut hermostunut, ainoastaan ennemminkin utelias. Kun portit(?) aukesivat, käänsi mies uteliaan katseensa muurien sisäpuolelle. Hevoset lähtivät miesten käskystä liikkeelle, jolloin myös me kuljimme eteenpäin. Kun pääsimme kivimuurien sisäpuolelle, ensimmäinen huomaamani asia oli teiden kivetykset. Nostaessani katseeni ylöspäin, huomasin korkeat monikerroksiset talot. Sade oli lakannut matkallamme, mutta tie oli yhä märkä ja siellä täällä oli vesilammikoita. Kuulin ihmisten ääniä etäämmältä. Mitä syvemmälle miehet meidät veivät, sitä upeampia taloja eteemme avartui. Koko kylä vaikutti olevan täysin toista luokkaa kuin aiemmat kylät, joissa olin vieraillut. En uskaltanut edes toivoa, että isäni oli kotoisin tästä kylästä. Kylä vaikutti olevan erittäin hyvässä kunnossa, sen asukkaatkin näyttivät hyvinvoivilta. Ulkopuolelta kylä oli vaikuttanut synkältä, mutta ihmisiä nähdessäni se ei enää vaikuttanut lainkaan siltä. Näin kaduilla lapsia leikkimässä vesilammikoissa ja joitakin vanhempiakin ihmisiä. Erään talon seinustaa vasten näin toisiaan vasten painautuneet keski-ikäiset ihmiset. Se ei herättänyt oikeastaan minkäänlaisia tunteita tai reaktiota minussa.
Kuljettuamme vielä jonkun matkaa eteenpäin, pääsimme kylän sydämeen: johtajan kotiin. Talo oli iso, mutta siitä huolimatta melko tavanomainen. Talon katoksella suojatulla terassilla oli puinen sohva, jota pehmitti harmaanruskea turkis. Sohvalla istui vanhahko mies, jonka vaatteiden alta pilkisti tatuointeja. Hän omasi mustat kiharat hiukset. Yksi kanssamme olleista miehistä käveli miehen luokse ja kuiskasi jotakin. Tämän jälkeen hän kääntyi puoleemme. Mies - ilmeisesti kylän johtaja - nousi ylös ja käveli talon ovelle. Hän avasi sen ja astui sisään.
“Tuokaa heidät sisälle”, johtajaksi veikkamaani miehen perässä kulkeva käski kahta muuta. Takanani oleva lihavahko mies tönäisi minua käskien kulkemaan eteenpäin. Olin jo haukkumassa miehen kusipääksi, mutta huomattua Todorin varoittavan katseen, suljin suuni ja käänsin närkästyneen katseeni eteenpäin. Talon aula oli avara ja valoisa. Suuri osa valosta tuli ulkoa suurista ikkunoista, joita tässä osassa taloa oli runsaasti. Aulan yhdessä nurkassa oli nojatuoli, jossa pieni tummahiuksinen tyttö nukkui. Hän oli näin nopealta arviolta kolmen tai neljän vanha. Arvelin hänen olevan johtajan lapsenlapsi tai muu sukulainen tummien ja paksujen kutriensa johdosta. Aulasta johti käytävä suoraan eteenpäin, mutta me jatkoimme matkaa portaikkoon, aulan vasemmassa nurkassa ovea vastaisella seinustalla. Todorin edellä kävelin epävarmoin askelin portaita ylös yläkerran aulaan, joka oli hieman hämärämpi kuin alakerta. Aula oli myös paljon pienempi. Aulassa oli ovia peräti kuusi. Miehet johdattivat meidät eräälle avonaiselle ovelle, jonka edessä seisoi johtajan mukaan lähtenyt mies.
“Johtaja tahtoo jutella kanssanne”, mies ilmoitti vakaalla äänellä. Nyökkäsin tyyni ilme kasvoillani ja astuin sisään huoneeseen. Tilavassa oli kaksi suurta ikkunaa vieretysten perimmäisellä seinällä. Ikkunoiden edessä oli ruskea nojatuoli, johon johtaja oli istuutunut. Nojatuolin vierellä oli puinen yöpöytä. Pöydällä oli paksu kirja, jota koristivat punaiset nahkakannet. Yhdellä seinällä oli suuri kirjahylly, jossa oli kirjoja ja erilaisia teräaseita. Ovi takanamme sulkeutui, seisoimme keskellä huonetta ja katsoimme johtajaa.
“Mitä teitte Crewanin vaeltajakylän omistamilla pelloilla? Olitteko kenties viljavarkaissa?” mies kysyi rauhallisella äänellä. Astuin pienen askeleen eteenpäin.
“Emme todellakaan. Olimme vain ohikulkumatkalla”, vastasin tuhahtaen. Johtaja siristi hieman ruskeita silmiään. Ulkonäöltään mies oli melko samankaltainen kuin minäkin, melko tummahko ruskeine silmineen. Tosin omat hiukseni olivat vaaleammat kuin hänen, eivätkä myöskään yhtä kiharat. En tahtonut herättää itsessäni turhaa toivoa, sillä en tahtonut pettyä toistamiseen.
“Miksi sitten uhkasitte sotureitamme? Olisitte vain kertoneet, että olette ohikulkumatkalla”, johtaja sanoi.
“Koska heidän avullamme pääsimme tänne”, vastasin tyynesti.
“Miksi te tänne tahdotte? Rikkauksien perässäkö?” mies kysyi rauhallisesti. Tunsin Todorin katseen niskassani. Kun vilkaisin häneen päin, hän todella tuijotti minua. Käännyin taas johtajan puoleen.
“Mikä on nimesi?” kysyin johtajalta suoraan. Hän hämmästyi hieman kysymyksestäni.
“Miksi sen tahdot tietää? Olet Crewanin kylässä vieraana, jonka vuoksi tahtoisin kuulla teidän nimenne”, mies tokaisi hymähtäen huvittuneesti.
“Olen Todor”, Todor vastasi minua ennen.
“Sukunimesi olikaan?” mies kehotti Todoria jatkamaan.
“Se on pelkkä Todor”, vastasi vaaleahiuksinen mies ja veti kätensä puuskaan.
“Ja entäs sinä?” johtaja kysyi ja käänsi ruskean katseensa minuun. Pysyin hetken hiljaa.
“Nataliya Jacobin tytär”, totesin tyynesti ja loihdin kasvoilleni pienen virneen. Johtajan tyyni ilme muuttui hieman apeaksi ja haikeaksi, hän käänsi katseensa kirjahyllyyn päin. Sitten hän käänsi katseensa takaisin meidän suuntaamme. Ennen kuin hän kerkesi sanoa mitään, minä sanoin:
“Sinun vuorosi, ole hyvä ja kerro nimesi.” Mies epäröi hetken ajan.
“Nimeni on Rocco Ryderin poika, olen Crewanin vaeltajakylän johtaja”, mies sanoi. En ollut uskoa korviani. Kasvoni valahtivat kalpeiksi. Käänsin johtajalle selkäni ja ryntäsin ovelle. Riuhtaisin sen auki ja ryntäsin vartijan ohitse kohti alakertaa. Vartija kuitenkin oli nopea liikkeistään ja sai portaikon alaosassa minut kiinni tarttumalla viittaani. Kaaduin betonilattialle. Mies tarttui käsivarrestani kiinni ja riuhtaisi minut ylös. Kuulin lähestyvät askeleet yläkerrasta. Pian tajusin, miten typerä idea oli lähteä pois tilanteesta. Vilkaisin nojatuolia, joka oli nyt tyhjä. Pieni tyttö oli kadonnut. Roccoksi esittäytynyt johtaja käveli alakertaan Todor ja toinen vartija perässään.
“Miksi lähdit?” kysyi johtaja katsoen minua suoraan silmiini. Pysyin vaiti ja yritin riuhtaista itseni irti lihavan miehen otteesta, mutta hän piti tiukasti kiinni minusta.
“Niin?” Rocco kehotti minua vastaamaan.
“Olen aika varma, että tajusit sen itsekin. Et ainakaan vaikuta tyhmältä, vaikka ulkonäkö voikin pettää”, tuhahdin. Rocco nyökkäili hitaasti.
“Tuokaa tyttö huoneeseeni ja viekää mies pesulle, hän on sen tarpeessa”, Rocco sanoi matalalla äänellä ja palasi yläkertaan. Käsivarttani yhä puristava vartija tönäisi minut eteenpäin.
“Osaan kävellä itsekin”, vastasin äkäisesti ja riuhtaisin käteni irti miehen otteesta. Hän käveli perässäni yläkertaan ja saattoi johtajan huoneeseen, jossa aikaisemmin olimme olleet. Lihava mies sulki huoneen oven, kun pääsimme sisään. Rocco istuutui tuolilleen.
“Jacob. Missä hän on?” Rocco kysyi mennen suoraan aiheeseen.
“Kuollut, lähes seitsemäntoista vuotta sitten”, vastasin pitäen kasvoni ilmeettöminä. Isäni kuolema tai siitä puhuminen ei hetkauttanut minua lainkaan. Rocco käänsi katseensa alas, hän nyökkäili hitaasti.
“Ja kuinka vanha sinä olet?” mies kysyi.
“Pian seitsemäntoista, en koskaan nähnyt isääni. Miksi ihmeessä hän lähti täältä?” kysyin. Vilkuilin ympärilleni etsien tuolia tai paikkaa, jossa istua. Kirjahyllyn vierellä oli kolme puista tuolia. Kävelin hyllyn luokse ja raahasin yhden tuolin parin metrin päähän johtajasta, isoisästäni.
“Ei hän lähtenyt, ainakaan pysyvästi. Näin hänet viimeksi hieman yli seitsemäntoista vuotta sitten. Hän kertoi hakevansa raskaana olevan rakkaansa luoksemme, kertoi palaavansa viimeistään kolmen kuukauden kuluttua. Me odotimme ja odotimme, mutta ketään ei kuulunut. Isäsi oli aina villi sielu, suuri osa kyläläisistä uskoi hänen vain jättäneen meidät, koska löysi jotakin parempaa”, Rocco kertoi. Hänen kova katseensa pehmittyi ja silmänsä kostuivat, mutta hän pyyhkäisi kyyneleen pois silmistään. Nyökkäsin.
“Etsimme kylää äidin kanssa, mutta tuloksetta. Hän jätti minut ollessani seitsemän, jonka jälkeen jatkoin etsintöjä itse. Eipä siinä mennyt kuin yhdeksän vuotta”, naurahdin muka vitsikkäästi. Johtaja nyökkäili hitaasti kuunnellessaan minua.
“Mitä nyt aiot?” kysyi tatuoitu mies minulta vakavalla äänellä. Kohautin harteitani.
“En ole koskaan asunut kahta kuukautta pidempään samassa paikassa. Mutta jos me olemme tervetulleita tänne, niin kai me voisimme ainakin joksikin aikaa jäädä”, sanoin isoisälleni. Oli outoa ajatella häntä isoisänäni. Oli outoa ajatella, että hän oli minun perhettäni. Pelkkä ajatuskin siitä, että tässä kylässä asui ehkä kymmeniä sukulaisiani sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Olin odottanut tätä hetkeä aina, mutta nyt en tiennyt, tahdoinko tätä sittenkään. Entä jos kaikki sukulaiseni vihaisivat minua kuten kaikki muutkin?
“Onko tämä Todor poikaystäväsi?” Roccon suora kysymys yllätti minut.
“Jotakin sen tapaista, en minä tiedä”, vastasin tyynesti ja kohautin olkiani. Kylän johtaja jatkoi nyökkäilyään, joka alkoi käydä pikkuhiljaa hermoilleni.
“Sinäkin taidat kaivata peseytymistä, tule”, Rocco sanoi, nousi sulavin liikkein ylös nojatuolistaan ja johdatti minut pois huoneesta. Hän kulki edelläni alakertaan ja ulos talostaan. Minä kuljin hiljaa hänen perässään, koska en tahtonut pilata kaikkea sanomalla jotain typerää, kuten minulla oli tapana tehdä. Kuljimme hämärää katua pitkin talojen välissä hetken aikaa, kunnes saavuimme erään puisen talon kuistille. Rocco johdatti minut sen ovelle ja koputti sitä kovaäänisesti nyrkillään. Pian ovi aukesi narinan kera, ulos astui noin parikymppinen nainen, joka piteli rinnallaan kapaloitua lasta. Naisella oli tummanruskeat silmät ja miltei mustat laineilevat hiukset.
“Hei isä, kuka on vieraamme?” kysyi nainen kohteliaasti ja hyssytteli kitisevää lasta. Rocco katsoi epäröiden ensin tytärtään ja sitten taas minua.
“Tässä on Nataliya… Hän on”- Rocco piti pienen tauon ja nielaisi jännittyneenä -”Jacobin tytär”, isoisäni takelteli. Nainen oli yllättynyt. Ensin hän kurtisti kulmiaan epäuskoisena, jonka jälkeen hänen kasvoilleen ilmestyi iloinen hymy, joka hetkessä vaihtui huolestuneeseen ilmeeseen.
“Missä hän on?” nainen kysyi ja katsoi minua intensiivisesti.
“Kuollut aikoja sitten”, totesin ilmeettömästi. Ei isästäni ja hänen kuolemastaan puhuminen ollut koskaan ollut minulle vaikeaa, mutta nyt tunsin palan kurkussani sitä ajatellessa. Naisen huolestunut ilme muuntautui hetkessä surulliseksi, hän huokaisi ja nyökkäsi pettyneesti. Sitten hän nosti ruskean katseensa minuun ja hymyili leveästi.
“Minä olen Emilija, sinun tätisi”, nainen sanoi ja ojensi kätensä tervehtiäkseen. Astuin pienen askeleen eteenpäin ja ojensin käteni naiselle. Hän tarttui siihen ja ravisti sitä hellästi, kunnes hän veti kätensä pois vauvan selän alle.
“Ja tässä on kylämme uusin tulokas, Emil”, Emilija sanoi ja käänsi lempeän katseensa pieneen vauvaan. Hymyilin leveästi. En kamalasti vauvoista perustanut, joten sen suurempaa reaktiota ei minulta saanut.
“Veisitkö Nataliyan peseytymään ja anna hänelle puhtaat vaatteet”, Rocco sanoi tyttärelleen, joka vastasi nyökkäämällä.
“Tule vain perässäni”, Emilija tokaisi ja poistui ovelta vauva sylissään. Astuin kynnyksen yli ja käännyin Roccon suuntaan.
“Missä Todor on?” kysyin mieheltä.
“Näet hänet, kun olet peseytynyt”, mies vastasi hymyillen ja sulki oven takaani. Kävelin Emilijan perässä huoneeseen, jossa oli suuri ruskea lipasto ja kolme sänkyä. Nainen laski vauvan eräälle sängylle ja alkoi penkomaan lipastoa ottaen esille vaatteita ja kysyi mielipidettäni niistä. Osan tuomitsin heti, mutta päätin antaa mahdollisuuden valkealle lyhythihaiselle mekolle, joka yletti polviin saakka. Emilija kehui kovasti viittaani, jonka hän lupasi pestä hellävaraisesti. Nainen oli kuulemma ammatiltaan käsityöläinen ja teki töitä lapsien hoitamisen ohella. Sen jälkeen Emilija antoi minulle pyyhkeen ja vei minut peseytymään.

Peseytymisen jälkeen kuljin Emilijan perässä ulos talosta viileään ulkoilmaan. Vauvan hän oli ilmeisesti vienyt hoitoon peseytyessäni. Tätini oli lainannut minulle mustan takkinsa, jotta en paleltuisi. Jalkoihini olin vetänyt joku aika sitten löytämäni nahkasaappaat, koska edelliset olivat alkaneet kyllästyttämään minua. Kuljin tätini perässä aukiolle, jota reunustivat noin puolimetrinen kiviaita. Aukion keskelle johti kivinen polku. Aukiolla oli myös penkkejä, joilla joitakin ihmisiä istui. Kävelin naisen perässä aukion keskustalle, jota koristi patsas. Se taisi esittää jotakuta, mutta henkilöä en tunnistanut. Patsasta vasten nojaili Todor. Mies käänsi sinertävän harmaat silmänsä suuntaani kuullessaan askeleemme. Hän väläytti minulle hymyn, johon vastasin nyökkäämällä. Todorin lähettyvillä seisoi Rocco vierellään kaksi nuorta miestä ja nainen. Emilija tervehti heitä kohteliaasti.
“Hei”, minäkin tervehdin paikallaolijoita ja etsin itselleni paikan patsaan luota. Nojasin hennosti selälläni sitä vasten. Käsivarteni hipoi Todorin käsivartta. Mies ei ollut suostunut luopumaan nahkatakistaan, mutta sitä ja kenkiä lukuun ottamatta hän oli saanut ylleen uudet vaatteet. Suihkun jälkeen olin nopeasti tehnyt hiuksiini muutaman pienen letin, mutta muuten hiukset saivat olla vapaasti auki.
“Hei, sinä siis olet Jacobin tytär”, miehistä pisin ja lihaksikkain totesi hymähtäen pienesti.
“Nataliya”, lisäsin ja nyökkäsin samalla.
“Niin tietenkin, Nataliya”, mies toisti nimeni ja nyökkäili hitaasti, kuten hänen isänsäkin oli aiemmin useampaan otteeseen tehnyt.
“Tässä ovat lapseni Ruyan, Lola ja Nicholas. Tämä paikka on muistopaikka isälleni, jota patsas esittää”, Rocco kertoi tasaisella äänellä. Tunnistin Nicholaksen nuoreksi mieheksi, joka oli saattanut meidät kylään aiemmin. Hän ei ollut hurjasti minua kai vanhempi, jonka vuoksi häntä oli outoa ajatella sedäkseni. En vastannut mitään miehen sanoihin, vaan kättelin kohteliaasti jokaista setääni ja tätiäni.
“Oletteko nälkäisiä?” sisaruksista vaaleahiuksisin, nimeltään Lola kysyi ja katsoi ensin minua ja sitten Todoria kysyvä ilme kasvoillaan. Vilkaisin nahkatakkista miestä, joka katseli ympärilleen ja oli kuin ei olisi kuullutkaan naisen kysymystä. Käänsin katseeni takaisin lähes kolmekymppiseen naiseen ja väänsin kasvoilleni hymyn.
“Totta kai olemme”, vastasin. Nainen nyökkäili ja heilautti kättään merkiksi seurata. Muualle katseleva Todor ei tietenkään tätä huomannut, joten astelin miehen luokse ja tartuin kiinni hänen käsivarteensa. Mies säpsähti ja lähti seuraamaan Lolaa pois aukiolta. Nainen johdatti meidät johtajan talolle.
“Käykää toki sisään”, nainen sanoi hymyillen ja antoi minulle ja Todorille tilaa astua ensimmäisenä sisään puiseen taloon. Lola ohjasi meidät ruokailutilaan, joka sijaitsi alakerrassa suuren oven takana. Suuren pöydän ääressä istui jo kolme lasta, joista toisen tunnistin aiemmin nojatuolilla nukkuneeksi tytöksi. Toinen lapsista oli häntä vanhempi, tummahiuksinen poika, joka istui pöydän ääressä tyytymättömän oloisena kumarassa kyynärpäät vasten puista pöytää. Lapsista kolmas oli arviolta kuusivuotias tyttölapsi, joka omasi pitkät kiharat hiukset, hieman vaaleammat kuin häntä nuoremman tytön. Tyttö tarkkaili meitä kasvoillaan hieman jopa ylimielinen ilme. Olin varma, etten pitänyt tästä lapsesta lainkaan. Pyöreähkö vaaleahiuksinen nainen harhaili vauva sylissään pöydän äärellä ja laski toisella kädellään pöytään erilaisia ruokailuvälineitä.
Huoneeseen astunut Rocco asettui oven puolelle pöydän päähän. Hänen tuolinsa oli muita isompi, ilmeisesti hänen korkean asemansa vuoksi. Muutkin asettuivat pöytään istumaan. Lola kävi sanomassa jotakin nojatuolille nukkuneelle tyttölapselle. Tyttö pomppasi pystyyn ja kipitti luokseni. Hänen kasvoillaan oli leveä lapsenhymy. Hänen silmänsä hehkuivat kun hän katsoi minua ylöspäin.
“Minä olen Aino”, hän esittäytyi ja niiasi nätisti. Väläytin epäröiden hymyn tytölle.
“Nataliya, mutta sano vain Liya”, vastasin tytölle. Todor pysyi vaiti, vaikka tyttö katsoi häntä odottaen miehen esittelevän itsensä.
“Hän on Todor, ystäväni”, esittelin turhautuneena miehen hänen puolestaan. Aino nyökkäsi tyytyväisenä ja kipitti takaisin paikalleen. Istuin alas Roccon viereiselle tuolille ja Todor ohjattiin vierelleni. Vastapäätäni istui Emilija, jonka vieressä oli ruskeahiuksinen lihaksikas mies, jota en muistanut aiemmin nähneeni. Miehen kasvojen oikea puoli ja osa kaulaa oli arpien peitossa. Hänen vierellään istui Aino. Lola oli asettunut pöydän toiseen päähän Roccoa vastapäätä. Muita tuntemattomia kasvoja pöydässä oli kaikkiaan kaksi; yksi noin nelikymppinen vaaleahiuksinen mies sekä nuori, parikymppinen nainen. Nainen näytti harvinaisen ärsyttävältä, hän istui Ruyanin vieressä ja kuiski tuon korvaan jotakin naurua pidätellen. Ruyanin ilme ei värähtänytkään, hän vain katsoi eteensä ja kuunteli naista. Hetken aikaa istuttuamme pöytään tuotiin ruokaa. Eteeni tuotiin hopealautasella oikea ateria. Ruokana oli kanaa, riisiä ja salaattia. Silmiini pisti ensimmäisenä salaatista punaiset tomaatit, jotka lähtisivät heti Todorin lautaselle omaltani. En voinut sietää tomaattia. Sen ällöttävän pehmeä sisälmys ja hieman kirpsakka maku ei ollut lainkaan mieleeni. Kun muut alkoivat syömään, tein itse samoin. Nyt vasta tajusin etsiä isoäitiäni. En ollut nähnyt ketään isoäidikseni sopivaa naista, eikä hän ollut ruokailemassa kanssamme. Kenties nainen oli kuollut?
“Maistuuko ruoka?” Lola kysyi kesken ruokailun pureskellessaan lihanpalaa kohdistaen katseensa minuun ja Todoriin.
“Maistuu, se on oikein hyvää”, vastasin kohteliaasti, vaikka todellisuudessa kanassa olisi saanut olla enemmän mausteita. Lola hymyili minulle tyytyväisesti ja jatkoi syömistä.
“Kuinka vanha sinä olet?” pöydässä kanssamme aterioiva ärsyttävän näköinen kiharatukkainen tyttö kysyi. Siirsin hitaasti ruskean katseeni hänen suuntaansa.
“Pian seitsemäntoista”, vastasin tyynesti syömisen lomassa.
“Minä olen kuusi”, tyttö vastasi ylpeästi suu täynnä ruokaa. Tuhahdin vain vastaukseksi ja jatkoin syömistä. Vähän väliä siirsin omalta lautaseltani tomaatteja Todorin lautaselle. Mies ei sanonut siihen mitään, otti vain tomaatit sitä mukaan kun ne siihen laskin ja laittoi suuhunsa. Mies söi melko lailla samaa tahtia kuin minä. Olimme syöneet samaa aikaa. Aiemmin huoneessa lapsen kanssa ruokia pöytään tuonut pyöreä nainen haki lautaset pois. Emilin hän oli jättänyt nyt jonnekin ja suoriutui työssään huomattavasti nopeammin.

//Joo ehä siitä oo ku 11kk ku viimeks julkasin tarinan XD no joo nauttikaa tästä.

Nimi: Rania Roycen tytär

02.12.2018 20:17
Michael kysyi, saisiko kysyä vanhemmistani. Laskin pääni alas. Kai minun pitäisi joskus jakaa nämä asiat, vaiken ollutkaan halukas puhumaan heistä. Ennen kun ehdin vastata, hän kysyi suuntaa. Osoitin sen hänelle sormellani ja käänsi Castielin sinne.
”Voimmeko puhua siitä myöhemmin?”, pyysin Michaelilta. En halunnut pilata kaunista päivää suremalla vanhempiani. Ympärillämme oli ilmaantunut nummea. Katselin sitä. Aurinko toi sen värejä esiin ja tuuli leikki heinillä. Muistin, kuinka halusin aina juosta pienenä sen läpi. En jaksanut koskaan juosta sitä loppuun, mutta nautin siitä kuitenkin. Havahduin ajatuksistani Michaelin ääneen:
"Minun täytyy myöntää, että minua jännittää. Olen koko elämäni odottanut tätä hetkeä, kun tapaan veljeni. Olen niin lähellä, mutta niin moni asia voi mennä yhä pieleen."
”Michael, älä murehdi sitä liikaa. Tiedän, että tämä on sinulle tärkeää, mutta asiat eivät kuitenkaa tule sen nopeammin, vaikka miettisit sitä koko ajan”, kerroin hänelle.
”Voisitko pysähtyä hetkeksi?”, pyysin ja hän totteli. Taiteilin itseni alas hevosen selästä.
”Tarvitsen pienen tauon”, totesin virnistäen. Ampaisin juoksuun ja huusin:
”Ota kiinni, jos saat”. Juoksin niin kuin silloin, kun olin pieni. Levitin hetkeksi käteni ja nauroin ääneen. Minun pitäisi noudataa omia neuvojani ja lakata murehtimasta kaikesta. Nautin juoksemisesta ilman päämäärää. Sai vain nautia siitä, mitä teki. Kiristin tahtiani, nautien jokaisesta askeleesta. En huomannut edessäni olevaa kuoppaa ja kompastuin siihen. Tein kuperkeikan ilmassa ja päädyin selälleni maahan. Se vei hetkeksi ilmani pihalle. Haukoin hetken happea, mutta purskahdin sitten nauruun. Maailma ei ollut niin paha, ettei joskus löytäisi sieltä pieniä ilon hetkiä.

//Michael?

Nimi: Raven

29.11.2018 09:15

Michael pyysi Raniaa vastaamaan, mutta Rania otti aikansa. Hän piti katseensa sormissaan, tämä sai Michaelin hermostumaan. Hän kuitenkin rauhottui hieman Ranian avatessaan suunsa.
"Tiedät kyllä, etten voi estää sinua tekemästä mitä haluat. Mutta toivon, että kiertäisimme ensin pohjoispuolta ennen, kun palaat Kodiakiin." Rania otti kiinni Michaelin kädestä, joka puristi Castielin ohjia. Michael kuitenkin älysi irrottaa ohjista pitääkseen Raniaa kädestä. Hänen kätensä oli hyvin pieni ja paljon sirompi Michaeliin verrattuna. Rania nosti Michaelin käden huulilleen ja laski hänen rystysilleen suudelman. Michael hymähti.
"Michael, rakastan sinua. Ja haluan, että olet onnellinen", Rania sanoi päästäen irti hänen kädestään.
Michael hymyili. "Minäkin rakastan sinua ja haluan sinun olevan onnellinen. Siksi pelkäänkin palata Kodiakiin. Mutta kierretään pohjoispuolta yhdessä. Vaikka tiemme eroisivat myöhemmin, ei huolita siitä nyt. Juuri nyt olemme yhdessä."
Michael laski suudelman Ranian kaulalle ja kietoi vapaan kätensä Ranian keskivartalon ympärille. "Onko sinulla muita kysymyksiä? Saanko minä kysyä sinun vanhemmistasi jotain?"
Michael katseli ympärilleen odottaessaan Ranian vastausta. "Ja tiedätkö menemmekö oikeaan suuntaan?"
Hän ei tuntenut ympäristöään, joka oli muuttunut avaraksi nummeksi. "Pitää varoa mutanttikorppeja", hän mutisi itsekseen. "Castiel olisi oikea herkkupala niille."
Hänen veljensä palasi hänen mieleensä - häntä jännitti. Entä jos tapaaminen olisi todella antiklimaattinen? Tai jos se ei edes olisi hänen veljensä? Michael alkoi kasvaa epävarmemmaksi joka askeleella jonka Castiel otti. Sentään hänet olisi helppo löytää, olihan Ben Corvusan varajohtaja. Eri asia oli, uskoiko hän Michaelia tai tiesikö hän edes Michaelin olemassaolosta alkuunkaan.
"Minun täytyy myöntää, että minua jännittää. Olen koko elämäni odottanut tätä hetkeä, kun tapaan veljeni. Olen niin lähellä, mutta niin moni asia voi mennä yhä pieleen."

//Rania?


Nimi: Rania Roycen tytär

25.11.2018 16:52
"Olen ajatellut sitä, mutten päättänyt mitään. En voi jatkaa vaeltamista koko loppuelämäni, minun pitää joskus asettua aloilleni. Ja... kai menneisyyteni kutsuu minua. Haluisin ainakin käydä siellä, mutten poissulje sitä ideaa että alkaisin johtamaan. On minulla ikävä sitä paikkaa”, Michael kertoi. Kuuntelin vain hiljaa ja katselin sormiani, jotka nypläsivät valkean hevosen harjaa. Minulla oli ollut jo ennestään pieni aavistus siitä, että Michael haluisi vielä joskus palata Kodiakiin. Olihan se hänen kotinsa. Michael myös tiesi, että vihasin olla muurien sisäpuolella ja ihmisjoukoissa. Joten hänen palaamisensa Kodiakiin tarkoittaisi sitä että joko minä yrittäisin sietää siellä olemista tai tiemme eroaisivat. En osannut päättää, kumpi oli pahempi.
”Rania, sano jotain”, Michael pyysi. Mietin hetken, mitä sanoisin.
”Tiedät kyllä, etten voi estää sinua tekemästä, mitä haluat. Mutta toivon, että kiertäisimme ensin pohjoispuolta ennen, kun palaat Kodiakiin”, sanoin. Otin vasemmalla kädelläni kiinni Michaelin oikeasta kädestä. Hän irrotti otteensa ohjista. Pitelin hänen kädestään ja liutuin peukaloni kerran hänen kämmenselkäänsä pitkin alas, ennen kun nostin hänen kätensä huulilleni ja suutelin hänen rystysiään.
”Michael, rakastan sinua. Ja haluan, että olet onnellinen”, kerroin hänelle. Hymyilin hiukan ja päästin hänen kätensä irti. Jos hän haluaisi mennä Kodiakiin, minä päästäisin hänet, mutta en voinut luvata, että jäisin sinne itse koko ajaksi.

//Michael?

Nimi: Michael Bladen poika

25.11.2018 13:35
"Vanhempieni nimet olivat Blade Arthurin poika ja Lucy Kodiakin tytär. Äitini siis johti kylää. Äiti oli määrätietoinen ja tiukka, hän oli aina oikeassa. Sain varmaan häneltä oman itsepäisyyteni", Michael sanoi ja naurahti. Hän muisteli äitään, Lucy oli ollut täydellinen äiti. Vaikka hän olikin tiukka, hän välitti Michaelista paljon ja hän oli kouluttanut Michaelia pienestä asti tulemaan seuraavaksi johtajaksi. "Isäni oli se pehmeämpi. Hän oli karski lihaskimppu, mutta taisin olla hänen heikkoutensa. Äiti sanoi isän muuttuneen paljon minun jälkeen, ennen hän oli itsekkäämpi. He olivat molemmat hyvät vanhemmat, he opettivat minulle paljon. He olivat molemmat taistelijoita, ja kuolivat minua puolustaen." Michael hymyili, vaikka muisto sattui yhä. Ei sitä ikinä tule unohtamaan kun näkee lapsena vanhempansa raadelleltuna palasiksi.
Rania kysyi seuraavaksi, mitä he sitten opettivat Michaelille.
"Äiti keskittyi kouluttamaan minusta seuraavaa johtajaa. Osallistuin aivan pienestä lähtien kylän kokouksiin ja äiti otti minut mukaansa muihinkin töihin. Isä opetti selviytymistaitoja, taistelua, miten pystyttää leiri ja miten metsästää. Enpä sillä tiedolla tehnyt kauaa kun päätin olla kasvissyöjä", Michael naurahti. "Isä opetti myös arvoja. Perusjuttuja, kuten ettei tapeta ketään ilman syytä ja ettei tapeta lapsia tai naisia, paitsi jos ne naiset yrittävät tappaa sinut."
Michael jäi hetkeksi miettimään, kun Rania kysyi Kodiakin kylästä. Hän huokaisi. "Säännöt olivat aika ankarat. Arvojärjestys myös, vanhempia piti todellakin kunnioittaa tai joutui ongelmiin. Ei saanut poistua yöllä kylästä, jota kyllä todellakin tein ystävieni kanssa. Ei jääty kiinni, onneksi. Mutta vaikka siellä oli tiukat säännöt, kaikki voivat hyvin. Riitti ruokaa ja vettä, ei ollut ketään todella köyhää. Äiti osasi johtaa hyvin."
”Michael...” Rania aloitti. Michael alkoi pelätä mitä Rania tulsii kysymään. Hän kuitenkin ei antanut sen näkyä vaan keskittyi ratsastamiseen.
”Oletko ajatellut palaavasi johtamaan Kodiakia? Haluisitko johtaa sitä?” Rania kysyi.
Michael hymähti vastaukseksi. Hän oli kauan hiljaa, miettien tarkasti mitä sanoisi. "Olen ajatellut sitä, mutten päättänyt mitään. En voi jatkaa vaeltamista koko loppuelämäni, minun pitää joskus asettua aloilleni. Ja... kai menneisyyteni kutsuu minua. Haluisin ainakin käydä siellä, mutten poissulje sitä ideaa että alkaisin johtamaan. On minulla ikävä sitä paikkaa." Michael puri kieltään, odottaen hermostuneena miten Rania reagoisi.

Nimi: Raven

17.11.2018 18:45
Michael Bladen poika: 46kp, 18 kultakolikkoa ja yksi hopeakolikko. 1tp.
Rania Roycen tytär: 37kp, 15 kultakolikkoa. 1tp.
Jesse Derrickin poika; 109kp, 43 kultakolikkoa, yksi hopeakolikko ja kaksi pronssikolikkoa. 4tp!

Nimi: Rania Roycen tytär

15.11.2018 22:46
Tuuli hyväili kasvojani ja suljin silmäni nauttien siitä. Mietin samalla, mitä kysyisin Michaelilta hänen vanhemmistaan. Päätin kysyä ensimmäisen mieleeni tuleen kysymyksen:
”Millaisia vanhempasi olivat?” Mietin asiaa omalla kohdallani, mitä haluaisin kertoa omista vanhemmistani. Ensimmäisenä mieleeni tulee heidän oppinsa, joten päätin tehdä siitä kysymyksen Michaelille.
”Mitä kaikkea he opettivat sinulle? Ja mitä niistä pidät tärkeinä?”, kysyin. Annoin hänelle aikaa vastata. Ajattelin hänen kotikyläänsä. Olin kuullut siitä vain jutun sieltä ja jutun täältä, mutta en tiennyt, mitä niistä uskoa.
”Millainen paikka Kodiak on?”, tiedustelin. Mieleeni palautui, että hänen kuuluisi johtaa Kodiakin kylää, mutta hän vaelsi kanssani. Mutta entä tulevaisuudessa?
”Michael...”, aloitin ja pidin pienen tauon.
”Oletko ajatellut palaavasi johtamaan Kodiakia? Haluisitko johtaa sitä?”, kysyin. Toivoin hänen vastaavan omalta kannaltaan ilman, että ajattelisi, mitä minä siitä pitäisin.

//Michael?

Nimi: Michael Bladen poika

10.11.2018 20:00
Aamuaurinko lämmitti Michaelin selkää hänen kävellessään hevosensa luokse. Michael oli pukeutunut matkustusvaatteihiinsa, eli nahkarintapanssariin, viittaan ja hänen rakkaaseen hattuunsa. Hän ojensi Castielille sokeripalan ja alkoi laittaa hevosta matkustuskuntoon.
Hänen kiinnittäessään tavaroita satulaan, hän huomasi Ranian tulleen tavaroidensa kanssa ulos talosta.
"Toisitko tavarasi, niin saisin laitettua ne kyytiin."
Rania tuli ja ojensi tavaransa Michaelille, joka ripusti ne hevosen selkään. Castiel parka oli jälleen täynnä tavaraa, ja sen pitäisi vielä kestää kahden aikuisen paino. Se kuitenkin jaksaisi, hevonen oli niin kokenut ratsu ja todella lihaksikas. Michael oli ylpeä oristaan.
Lauren tuli hyvästelemään heidät, mutta Jeremiah mulkoili heitä nyrpeänä talon terassilta. Michael virnisti Jeremiahin käytökselle. Hän nosti Ranian Castielin selkään ja hyppäsi itsekin kyytiin. Rania ja Lauren puhuivat vielä hetken, sitten he lähtivät.

Michael oli iloinen päästessään jälleen ratsaille. Hän oli inhonnut mökissä avuttovana makaamista, nyt tuntui jälleen siltä, kun hän olisi oma itsensä. Vihdoin vapaa.
"Voisimmeko pysytellä pois teiltä?" Rania kysyi. Michael ei vastannut, mutta kaarsi pois tieltä metsään sopivassa kohdassa.
"Saat toimia kompassinani", Michael sanoi heidän kulkiessaan pienen joen vierellä. Rania nyökkäsi, ja kertoi tuntevansa paikat. Michaelin teki mieli kysyä miten, mutta päätti olla vaiti. Hän halusi nauttia hetken metsän hiljaisuudesta. Vain kolmikon hengitys ja Castielin kavioiden tömähdykset kuuluivat.
He kulkivat harvassa havumetsässä, Castiel käveli jonkun eläimen luomaa polkua pitkin. Michael oli hiukan hidastanut tahtia, sillä hän ei halunnut hevosen väsyvän heti.
"Sopiiko, että kysyn nyt perheestäsi?" Rania kysyi. Hän käänsi hieman päätään katsoakseen Michaelia.
Michael kohotti toista kulmaansa. "Siitä vaan. Itsepähän kysyin silloin aikaisemmin. Vastaan mihin tahansa, älä pelkää kysyä."

//Rania?

Nimi: Rania Roycen tytär

09.11.2018 23:35
Istuuduin Michaelin viereen sängylle. Olin saanut tahtoni läpi ja Jeremiah oli päästänyt Michaelin sisälle. Olin myös kertonut Laurenille Jackista, sillä hänen kuului tietää. Kuuluihan Jack hänen perheeseensä. Michael kysyi, mitä haluaisin tehdä Corvusassa. Annoin itseni kaatua selälleni sängylle ja laitoin käteni pään alle. Katselin kattolautoja hetken, ennen kuin käänsin katseeni Michaelin kasvoihin, jotka olivat kääntyneet minuun päin.
”En tiedä mitään, mitä siellä voisi tehdä. Olen ollut muistaakseni siinä heimossa yhden ainoan kerran, enkä uskonut ikinä palaavani sinne. Haluan vain hoitaa tehtävämme siellä mahdollisimman nopeasti ja palata sitten pohjoispuolelle”, kerroin.
”Ja haluan edelleen nähdä ne vuoret”, lisäsin virnistäen.

Kävelen ulos ja siristän silmiäni aamuauringon valossa. Michael laittaa Castiellia kuntoon. Pysähdyn tavaroineni matkan puoli väliin ja jään katsomaan epäröiden tuota kaksikkoa. Tiedän, että pääsemme ratsastaen nopeiten ja mitä nopeammin, sen parempi, mutta kuitenkaan en pääse irti muistikuvistani. Taistelen mieltäni vastaan, mutta silti jostain pääse aina pieni epävarmuus pinnalle.
”Toisitko tavarasi, niin saisin laitettua ne kyytiin”, Michael huikkaa. Jatkan taas matkaani. Saavuttuani heidän luokseen, puhun rauhallisesti hevoselle, jotta se tietää minun tulleen, eikä säikähdä. Katselen, kun Michael kiinnittää tavarani hevosensa selkään ja silitän samalla oria. Miksi on niin helppo pelätä, mutta niin vaikea päästä siitä eroon? Lauren kävelee luoksemme ja tarjoaa hevoselle muutaman herkkupalan.
”Tulethan taas käymään, Rania?”, hän kysyy. Nyökkään.
”Olkaa varovaisia, en halua nähdä kumpaakaan teistä enää verisenä”, hän vielä lisää ja halaa sitten minua.
”Teen parhaani”, sanon hymyillen. Katseeni osuu Jeremiahkseen, joka seisoo terassillaan, mutta ei tee eletäkään tullakseen hyvästelemään meitä. Michael on valmis lähtemään. Hän nostaa minut kyytiin ja nousee sitten itse ratsaille. Vaihdan vielä pari sanaa Laurenin kanssa ja lähdemme sitten Michaelin kanssa matkaan. Pyysin häneltä, että jos mahdollista kulkisimme jossain muualla, kuin tiellä. Osaan kyllä kertoa reitin Corvusaan. Olinhan asunut täällä puolella saarta koko ikäni, joten tunsin alueen melko hyvin. Mieleeni palasi keskustelu Jeremiahksen keittiössä Michaelin perheestä. Minua vaivasi, halusiko hän myöhemmin taas johtaa Kodiakia. Toisaalta minua kiinnosti, millainen tämä kylä on. Vaikka minua ei huvittanut elää yhteen paikkaan sidonnaisena, halusin silti tietää, millaisia eri heimot ja kylät olivat. Halusin myös tietää, millaisia Michaelin vanhemmat olivat.
”Sopiiko, että kysyn nyt perheestäsi?”, kysyin. Jos Michaelille sopisi, esittäisin kysymykseni.

//Michael?

Nimi: Michael Bladen poika

04.11.2018 21:35
Michael kuunteli kärsivällisesti Raniaa. Hän ei ollut pettynyt Ranian vastaukseen, vaikka hän ei ollut hänen puolellaan. Sentään Rania ei syyttänyt häntä. Rania lopussa kääntyi Jeremiahin puoleen ja vaati hänen päästävän Michaelin nukkumaan sisään.
Jeremiah veti syvään henkeä ja huokaisi. "Hyvä on. Kunhan hän ei ala vittuilemaan."
"En ikinä tekisi sellaista", Michael vastasi sarkastisesti ja iski Jeremiahille silmää. Jeremiah murahti, muttei alkanut haastamaan riitaa. Jeremiah vilkaisi vielä meitä kumpaakin ja sitten lähti kävelemään talolleen.
"Kiitos", Michael sanoi Ranialle. "Mukava nukkua sängyssä vielä yksi yö. Mihin aikaan lähdemme huomenna? Pakkaa kamppeesi jo illalla, jos jaksat. Emme tahdo unohtaa mitään. Mutta mene nyt vain Jeremiahin perään, minun täytyy kerätä tavarani tästä ja raahata ne sisälle. Vien Caspianinkin vähän lähemmäs taloa, ettei se hermostu." Michael laski suudelman Ranian otsalle ja hymyili silmillään hänelle. Hän kuitenkin käänsi Ranialle selkänsä ja alkoi kerätä levittämiään tavaroita takaisin reppuunsa.

Michael asteli talon sisään varuillaan. Hän ei ollut varma kuinka iloinen Jeremiah oli päästämään hänet sisään. Rania istui pöydässä Laurenin kanssa, hän oli varmaankin kertonut Laurenille Jackista, ainakin Laurenin ilmeen perusteella. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä ja mulkoili Jeremiahia, joka istui tuolilla melkein heidän vieressä. Michael tuhahti huvittuneena ja käveli hänen sängylleen. Hän tarkkaili hetken kolmikon keskustelua, joka oli lähinnä muuttunut siihen että Lauren tiuski Jeremiahille tai panikoi Jackin katoamisesta. Rania istui heidän välissään vaivaantuneena, joten hän nousi ja käveli Michaelin luokse. Hän istui Michaelin viereen sängylle.
"Mitä haluat tehdä Corvusassa?" Michael kysyi. "Tiedän, että menemme sinne minun takiani, ja nyt myös Jackin, mutta haluaisitko sinä tehdä siellä jotain? Voisi olla kivaakin."

//Rania?

Nimi: Rania Roycen tytär

04.11.2018 20:50
Michael alkoi ensimmäisenä selittää tilannetta. Se liittyi Jackiin. Kohotin hämmentyneenä kulmiani, miten Jackista sai tällaisen riidan aikaan. En ihan heti ehtinyt sisäistää tätä asiaa. Olin ymmärtänyt Jackin olevan vielä kaupoilla. Michael selosti asiaa vielä hieman tarkemmin. Jotkut Punakädet olivat ehkä kidnapanneet Jackin, sillä Jeremiah oli jäänyt heille velkaa suuren summan. Meni hetken, että onnistuin sisäistämään asian. Tajuttuani asian kova ulkokuoreni murtui. Jack… miten onnistut aina hankkiutumaan pulaan. Molemmat miehet yritivät vedota minuun, jotta ymmärtäisin heidän kantansa.
"Rania sinä ymmärrät. Jättäisitkö sinä toista ihmistä vaaraan?", Jeremih kysyi ja heti perään Michael kysyi:
"Parempi kysymys olisi tahdotko uhrata oman henkesi puolitutun takia." Katsoin molempia vuoronperään muutaman kerran. Oloni on toivoton, molemmat haluavat minun olevan samaa mieltää hänen kanssaan ja puolustavan heidän omaa mielipidettään. Minun tekisi toista kertaa tämän päivän aikana poistua paikalta. Lopulta käänsin pääni Michaelin suuntaan.
”Ymmärrän kantasi Michael, mutta Jack ei ole minulle vain puolituttu. He ovat olleet vanhempieni ystäviä jo ennen minua”, selitin. Pienen hetken olin hiljaa, jotta ajatukseni saavuttaisi todellisuuden ja jatkoin sitten:
”Vaikka sinä et halua etsiä Jackia, minä haluan.” Se sanottuani aloin ajatella, mitä olin mennyt lupaamaan. En täysin ymmärtänyt heimojen toimintaa, enkä viihtynyt siellä, mutta minun olisi yrittettävä. Michael saisi päättää auttaisiko vai ei, mutta en jättäisi Jackia tälläkään kertaa pulaan, mutta löydettyäni hänet sanoisin hänelle kyllä pari valittua sanaa. Sitten kokosin kovan ulkokuoreni takaisin ja katsoin Jeremiahsta.
”Ja sinä… miksi et kertonut Jackista? Et ole tainnut kertoa edes Laurenille”, tivasin. Jeremiah pudisti päätään.
”Ja toiseksi, saat luvan päästää Michaelin sisälle yöksi, jos et hänen vuokseen, niin sitten sen vuoksi, mitä sanoit minulle aiemmin päivällä”, sanoin tiukasti, äänessäni jo hitusen vihaa. Veisin tämän loppuun, sillä tarvitsimme Michaelin kanssa molemmat kunnolla lepoa ja toiseksi Jeremiah oli aliarvioinnut minut tänään jo kerran, enkä antaisi sen tapahtua toista kertaa. Olin valmis väittelemään Jeremiahksen kanssa, jos tämä sitä vaatisi. Jeremiah oli antanut minulle tänää tarpeeksi monta syytä siihen ja olin valmis purkamaan kaiken tänään syntyneen vihan.

//Michael?

Nimi: Jesse Derrickin poika

26.10.2018 17:48
Kalliosta irtoavat pikkukivet ja astetta isommat lohkareet liikkuivat kuluneiden saappaiden alla, varsin kovaäänisesti. Monta tuskallista huutoa ja nyrkin lyöntiä kallioon oltiin tarvittu, että pää pysyi jollain tavalla selvänä. Edes se ei riittänyt, että omat nyrkit tuhottiin purkamalla aggressiota, mutta se, että ainoat käyttökelpoiset housut olivat revenneet lukuisten väärien askelien johdosta. Ei siinä voinut kuin itseään syyttää ja vähää kokemusta vuorilla kiipeilystä. Silti Jesse Derrickin poika - lyhyemmin vain Jesse - oli valmis syyttämään ketä muuta tahansa, kuin itseään ja sillä hetkellä kireänä olevaa pinnaansa.
Edessä oleva näkymä ei lohduttanut, koska positiiviset ajatukset olivat haihtuneet jo ensimmäisten kilometrien ollessa takana. Jalat jotka eivät olleet tottuneet kovalla kivellä kävelyyn, ainakaan pitkäaikaisesti, kaipasivat pehmeää maata ja sateen jälkeinen raikas ilma houkutteli keuhkoja. Ilma ei koskaan korkealla ollut happirikasta, mutta pienikin korkeuden vaihtelu riitti jo valmiiksi kuolleille keuhkoille. Monen mielestä saaren pohjoiselle puolelle matkaaminen olisi kuulostanut unelmalta, mutta unelmointi ja tekeminen olivat kaksi eri asiaa. Eikä unelmointi ollut Jessen heiniä.

Kylmä ja kostea tuuli puhalsi nuotion liekkejä kumoon, kun Jesse yritti punoa ruhjoutuneita housujaan kokoon. Hänen leirinsä olivat hääppöisiä ja erittäin hyvin näkyvillä aukeilla kallioilla olleet koko sen ajan, mitä mies oli vaeltanut vuoristossa. Se ei saanut aikaan kokemuksia joista Jesse pystyisi oppimaan jotain tyytyväisenä, mutta yksinään nauraminen ja keskenään puhuminen toivat jonkinlaista tunnelmaa nuotion ääreen.
Sinä yönä taivas oli pimeä ja tähdet loistivat taukoamatta. Ne toivat jokaisella kerralla muistoja mieleen siitä, kuinka usein hän oli karannut huoneestaan Kataran luona ja kiivennyt lähistön korkeimpaan puuhun katsomaan tuikkivia pisteitä taivaalla. Niissä oli omanlaista kauneutta, mitä ei välttämättä sanoiksi pystynyt pukemaan.
Olihan siitä aina tullut moittimista, kun nainen oli huomannut Jessen karanneen, mutta ei mitään sen enempää. Joskus he olivat viettäneet aikaa jopa kahdestaan katsoessa tähtiä ja niiden luomia kuvioita, joista yhden mies oli saanut muistoksi iholleen. Skorpioni oli tähtikuviona näyttänyt Jessestä yksinkertaiselta monia vuosia, eikä hän koskaan kiinnittänyt siihen millään tavalla huomiota. Kataran aloittaessa kertomaan hänelle horoskoopeista, elämä oli kokenut miehen kohdalla valaistumisen. Horoskoopit eivät olleet hänen mieleen, mutta tietenkin oma tähtikuvio ja horoskooppimerkki kiinnosti. Edes hieman.
Nykyisin Jesse sai viettää aikaa yksin ja katsoa tähtikuvioita muistellen menneitä vetäen keuhkot täyteen tunteiden turruttajaa, pilveä. Se oli suurin syy, miksi miehellä ei koskaan oikein noussut tunteita pintaan, kun hän tahtoi muistella aikaa sijaisäitinsä kanssa. Ehkä hän oli pelkuri eikä tahtonut itkeä tai osoittaa minkäänlaisia tunteita, edes itsensä edessä. Hyvähän se oli, jos tahtoi osoittaa vahvuutta, mutta kelle Jesse loppujen lopuksi sitä osoittaisi, kun hän kerran yksin siinä oli ollut jo useamman viikon? Pilvi oli aina sopivan lähellä, joten minkäänlaisia, dramaattisia tunteiden esiintymisiä, ei ehtinyt tulla.
Jesse veti viimeisiä henkäyksiä keuhkoihinsa huumeesta ja heitti sen jälkeen selälleen kiroten kovaa pintaa, joka rusahti selkärankaan ikävästi. Joskus Kataran viisaat sanat ja lauseet tulvivat hänen päähänsä, jopa vahingossa. Ne pakottivat aina jatkamaan, vaikka kuinka ärsyttäisi ja tahtoisi luovuttaa. Se vain tuntui hankalemmalta, kuin näytti. Jos hän olisi lähtenyt vuorille tiedostaen, että hän ei selviäisi matkasta, mitään matkaa ei oltaisi edes tehty.
Jesse tarvitsisi lisää kuuluisaa tunteiden tukahduttajaa, heti. Joskus niinkin vain tapahtui. Tarvittiinkin yhtäkkiä lisää ja lisää, eikä sitä ajatusta hevillä saatu häivytettyä.
Mies nousi nopeasti pystyyn ja kaivoi ruhjoutuneesta repustaan apua. Se oli paniikinomaista toimintaa, säälittävää. Olisi vain parempi jos hän unohtaisi Kataran kanssa koetut hyvät hetket ja muistaisi ainoastaan tuon opettamat, hyödylliset asiat. Elämä voisi olla helpompaa, mutta ketään velhoa hän ei tuntenut verkostojensa kautta. Kukaan ei varmasti tuntenut.
Mitään ei löytynyt repusta. Ei sen vuoressa olevista rei'istä tai taskuista saati repun pohjalta. Se kieli jälleen siitä, että Jesse oli tyhjän päällä. Tunsiko hän vuoristosta tai pohjoiselta saaren puoliskolta ketään, joka anteliaasti antaisi vastapalveluksesta Leville hänen tarvitsemiaan aineita? Ei. Eikö hän muka ollut säästänyt tarpeeksi vuoriston ylittämis matkalle? Ei. Tosin, mistä kukaan tasan tarkkaan tiesi, miten pitkään se edes kestäisi ja jos tietäisi, miksi Jesselle kerrottaisiin sellaista tietoa? Kaikkiin kysymyksiin löytyi kieltävä ja erittäin negatiivinen vastaus miehen päästä. Lopulta hän tyytyi ainoastaan potkimaan nuotion jämiä sanellen ilmaan jälleen kerran varsin holtittomia sanoja. Se oli taas sitä ylemmän tahon antamaa tuuria, johon miehen ateistisuus riitti uskomaan.

Aamuaurinko ei ollut edes noussut, kun Jesse koki tarpeelliseksi lähteä liikkeelle takanaan taas astetta pidempään valvottu yö. Unenpöpperössä hän ei tällä kertaa ollut, viimeksi kuukausia sitten, mutta siltä se tuntui. Uskottavasti sen takia mies vielä heittäisi henkensä useamman kerran matkallaan alaspäin.
Reppu painoi vähän ja samaan aikaan tuntui painavammalta, kuin Jesse itse. Kaikki se mitä koettiin oli tapahtunut valehtelematta ainakin sen kaksi kertaa matkan aikana ja kaikesta oltiin selvitty, toistaiseksi. Ajatuksiin uppoutuminen ei ollut järkevin päätös aamulla, mutta houkutus oli suuri muistella Kataran opetuksia ja verrytellä lihaksia. Jesse tarttui kevyesti selässään olevaan wakizashiin, vaikka se ei ollut parhain mahdollinen ase miehelle ja veti sen vierelleen. Lapaluut rusahtelivat pienten käden heilautusten aikana erittäin epämukavasti. Milloin viimeksi Jesse oli edes tarttunut miekkaan ja pitänyt yllä taistelutaitojaan? Vuorilla ei virallisesti tullut vastaan mitään uhkaavaa, joten laiskuus iski erittäin helposti väsymyksen kanssa. Olisi kuitenkin kyse hengestä, jos tarvitsisi taistella mutantteja tai ihmisiä vastaan. Ruosteeseen meno kuului asiaan, Kataran mukaan. Ärsyttävää kuitenkin oli se, että se ei ollut pelkästään sanallinen vertauskuva vaan myös fyysinen.
*Kun käytät miekkaa se näyttää aivan kuin tanssisit*, niin Katara osoitti kehunsa, vaikka Jesse tiesi olevansa surkea tanssimaan.
Hän ei koskaan katsonut itseään peilistä ja sitä, millä tavalla liikkui miekan kanssa. Luottamus Kataran sanoihin oli vahva pienestä pitäen, vaikka epäonnistuessa hänen vertauskuvansa eivät enää paikkaansa pitäneet. Nainen osasi käyttää aseita paljon paremmin ja Jessen olisi pitänyt sisäistää se tieto ensimmäisillä oppitunneilla. Katara oli vanhempi ja kokeneempi. Jokaisen häviön jälkeen myötähäpeä ja itsekriittisyys puski, Kataran sanoista huolimatta Jessen jopa ahdinkoon asti. Se motivoi miestä jatkamaan eteenpäin elämässä ja samalla se aiheutti Kataralle jumalatonta työmäärää hänen kanssaan.
*Muista keskittyä kehoosi, miekka kyllä seuraa sitä*, ei ollut niin helppoa miltä nainen sai sen näyttämään.
Jessellä olisi voinut olla mahdollisuuksia oppia tanssimaan, kerran Kataran mukaan hän oli niin hyvin elehtivä miekkailussa. Alaruumis vaati miehen kohdalla eniten huomiota, yläkropan osatessa liikkeet melkein heti. Jalkojen hallinnointi samaan aikaan yläkropan kanssa vaati kahta päätä, vaikka se yläkroppa liikkuikin hienosti. Miekan pitäminen kädessä oli helppoa, mutta tiukoissa käännöksissä painavampi miekka tuntui vetävän käden mukanaan. Kipu oli ollut viiltävä, mutta Katara ei koskaan antanut tarpeeksi aikaa käden korjautumiseen. Virallisesti se ei haitannut käden käyttöä, mutta aavekipua aika ajoin esiintyi oikean käden olkapäässä. Sillä hetkellä kipu vaikutti varsin aidolta.
Wakizashi oli ehkä kevyt miekka, mutta se liikkui huonosti minkälaisessa liikkeessä tahansa, mitä Jesse yritti. Ranneliike, se avainsana ja todellakin avain miekan liikkeeseen, tuntui kömpelöltä. Aamusta harjoittaminen ei koskaan ollut Jessen mieluisinta puuhaa.
*Jesse, muista se ranneliike perkele viekööt*, niitä Kataran unohtumattomia lauseita, jotka saivat miehen aina virnuilemaan.
Miekan vaihto vasempaan käteen ei tuntunut yhtään paremmalta. Vaihtelu virkisti todistettavasti tietyissä tilanteissa, ehkä hänen kuuluisi vihdoin aloittaa raitis elämä. Siinä vasta vaihtelua radikaalisemmasta päästä. Jesse pysähtyi hetkellisesti ja veti ilmaa keuhkoihin. Pelkäsikö hän todella lopettamista? Edellisen illan perusteella kyllä, mutta entä pitkällä aikavälillä? Kysymyksiä, kysymyksiä ja lisää tyhmiä kysymyksiä, jotka joutivat hornan kuuseen.
Jesse laittoi wakizashin takaisin selkäänsä ja laittoi jalalla koreasti tulevan rinteen alas. Hän tarvitsisi verryttelyä ennen, kuin miekka löytyisi hänen silmästään.

Viimeiset tunnit oli satanut vettä kiitettävästi ja vihdoin, edes jollain tavalla, Jesse oli saanut pesun ruhjoutuneelle olemukselleen. Ilma oli viileä ja kostea, mutta minkäänlainen myrsky ei estänyt hänen matkaansa kohti tuntematonta. Ainoa vaarallinen asia saattoi olla kallioilla kasvava sammal, joka imi kuin pesusieni itseensä vettä ja aiheutti Jesselle monta kertaa hengenvaarallisia tilanteita. Jos kuolema ei virallisesti tulisi vastaan, ei hätää ollut saati itsesuojeluvaistoa. Kuka muka hyppisi uhkarohkeasti pitkin kalliota, jossa oli kunnialliset välimatkat toiseen kallion osaan? Ja vielä sadetta maailman kantamattomiin.
“Perkele!” olisi pitänyt koputtaa puuta, kun ajattelee sellaisia asioita.
Tilanne eskaloitui nopeasti ja Jesse löysi itsensä hetken päästä kalliolla makaamassa kyljellään. Miten kliseinen täytyi olla, että omasi niin hyvän tuurin? Epäilemättä, joku haluaisi Jessen vielä kokoelmaansa kliseisen tuurin omaavista ihmisistä.
Koottuaan itsensä ja noustua istumaan kalliolle, Jessen silmät eivät erottaneet mitään normaalia suurempia vammoja. Pieniä haavoja ei tarvinnut paikata, vaikka housut mies edellisenä päivänä korjasikin parhaansa mukaan, tuloksetta. Sinne ne olivat taas menneet. Se oli ollut sen arvoista. Moni varmasti voisi toivoa, että Jesse jättäisi turhautumisesta huolimatta leikkinsä ja aikuistuisi.
Matka jatkui astetta rauhallisemmin Jessen purressa hammasta yhteen, ettei tekisi mitään holtitonta. Hyvä kun eteenpäin näki. Sateen lisäksi ilmassa oli omanlaista sumua, joka johtui varmasti korkeudesta, jossa hän käveli. Ilma taas muuttui paljon raikkaammaksi, eli maanpinta alkoi lähestyä. Toivon mukaan.

Päivät kuluivat samanlaisessa kaavassa. Kävele, kaadu ja nouse ylös uudestaan, älä luovuta. Pystytä epäonnistunut nuotio ja katso tähtiä, kaiva repun pohjalta aineita joita siellä ei ole ja hyväksy tosiasia, että kuolet hyvinkin luultavasti matkallasi koskettamaan ruohoa sekä vetämään keuhkot täyteen mullan tuoksua.
Sinä iltana, kun Jesse oli pystyttänyt nuotion, jokin oli tuntunut erilaiselta. Aivan kuin joku oli läsnä hänen seurassaan tai vähintään seuraisi varjoista hänen tekemisiään. Kaiken mies oli pistänyt vieroitusoireiden piikkiin, jotka voimistuivat jälleen kerran, joten miksi harhat eivät voisi muka mennä muiden joukkoon? Hiki ei johtunut pelkästään urheilusta ja wakizashin kanssa heilumisesta, eikä näön huononemista voinut syyttää ainoastaan sumua.
Kaikesta huolimatta Jesse oli tarkistanut alueen soihdun ja wakizashin kanssa useamman, kuin yhden kerran. Mitään ei löytynyt ja hyvä niin, mies ei olisi valmis niin säälittävän huonossa kunnossa puolustamaan itseään. Hengen menettäminen ei kuulunut suunnitelmat-listaan.
*Muista aina taistella, kuin henki olisi kyseessä. Et koskaan voi tietää, milloin se todella olisi. Valmistaudut taisteluun parhaiten, jos muistat tämän*, mitäköhän Kataran oppeja Jesse ei olisi oppinut?
Kaikki piti kerrata vähintää kymmenen kertaa, että nainen pystyi olemaan varma poikansa osaamisesta, eikä sekään aina riittänyt. Jotkut asiat unohtuivat ja ne jouduttiin kertaamaan uudestaan. Niin monta kertaa, että muistisairauden iskiessä, Jesse muistaisi jotain. Eikä käynyt päinsä koskaan, että oppitunteja siirrettäisiin tai niistä hypättäisiin yli. Äitinä ja mentorina Katara oli ollut tiukka, mutta rakastava ja ymmärtäväinen persoona. Se oli ehdottomasti isoin päätös, mitä nainen elämässään teki, kun pisti Jessen tappamaan sapelihammasketun, sen hampaiden myrkyn takia. Kotiin saapuessa mies kyllä raahasi sellaisen paikalle, kuolleena, mutta ei sille mitään voinut, että hän itsekin pyörtyi lähestulkoot heti sisään astuessa. Ketun myrkky ei ollut tappavaa, mutta purema aiheutti pitkäaikaisen pahoinvoinnin ja kuumeen Jesselle. Sen jälkeen saatiin odottaa vuosia, että Katara pystyi laittamaan Jessen uudestaan asialle. Siitä huolimatta he olivat ihmisiä ja ihmiset tekevät virheitä. Asia oltiin annettu anteeksi miehen puolelta, mutta sille tosiasialle ei mitään voitu, jos Katara moitti itseään niinkin pitkän ajan päästä.
*Äläkä koskaan luota tuntemattomiin*, niin kliseinen, jälleen kerran.
Se oli ehkä hankalin sääntö, minkä Katara miehelle koskaan oli asettanut. Pienenä hän ei edes viettänyt muiden kuin Kataran ja Ragnarin kanssa aikaa, mutta aikuistuessa Jesse lähti viettämään laatuaikaa saaren eteläisen puolen kyliin. Pahimpia virheitä, mitä mies oli tehnyt.
Taas kerran nuotio meinasi kaatua kumoon, kun Jesse potki raivoissaan kaikkea, mikä tielle sattui. Ne muistot, ne helvetin muistot, joita ei pystynyt oikein millään tukahduttamaan. Epätoivoisesti Jesse kääntyi etsimään repustaan jotain. Jos hän oli todella ollut vain sokea ja oli unohtanut kääntää vähäiset vaatteet ympäri. Reppua ei kuitenkaan näkynyt. Se alkoi hiljalleen muistuttaa pari päivää tapahtunutta tilannetta, missä repusta ei löytynyt Jessen kaipaamaa kannabista.
“Mitäköhän hittoa taas kerran?” se tuli huulilta aivan liian automaattisesti ja sanat kaikuivat hetken aikaa miehen päässä.
Soihtu löysi tukevan paikan vasemmasta kämmenestä, kun Jesse sohi sillä varjoihin, ettei reppu olisi vain työntynyt johonkin. Ei, niinpä tietenkin. Mielessä hän halusi lähteä kävelemään ympäristöön ja etsiä sen, kuka ikinä hänen kullanarvoisen reppunsa olikaan vienyt. Olisi jopa mahdollisuus tehdä löytö toisesta ihmisestä, vaikka tilanne kärjistyisi minkälaiseksi tahansa. Kroppa taas huusi, että Jesse luovuttaisi ja hyväksyisi häviönsä. Olihan hänellä vielä wakizashi, nuotio ja pieni pala itseään. Sekä kokonainen vuoristo, jonka seinämiltä kaikui pienimmätkin liikkeet. Varsinkin sellaisen, joka ei vuoristoa tuntenut saati osannut kulkea siellä. Tyhmää noudattaa omaa mieltä, mutta jos ei ole varma omistaako sillä hetkellä oman päänsä vai jonkun toisen, miksi ei?

Ensimmäisiä hyödyttäviä merkkejä repun olinpaikasta oli jonkinlainen verivana, jos sitä sellaiseksi pystyi laskemaan. Jesse oli seurannut niitä pidempään, kuin piti ja kaiken kukkuraksi, ne eivät varmastikaan edes veisi repun luokse. Jokin siinä herätti miehen huomion ja uupumuksesta huolimatta hän jatkoi matkaa. Jesse luuli jossain vaiheessa kuulleensa kiljumista ja veren seuraaminen sai kiinnostuksen nousemaan. Oliko hänestä tulossa lapsi? Mielikuvitus tuntui pörräävän päässä liiankin nopeaan.
Parinkymmenen askeleen jälkeen kuului kiljaisu ja samassa Jesse oli liian varma, että kyseessä oli ihminen. Tuskin kukaan tahtoisi kiljua huvin vuoksi vuoristossa? Jesse kyllä, ketään muuta hän ei tuntenut. Keho muuttui nopeasti kevyeksi ja askeleet vaihtuivat varautuneiksi. Jonkinlainen samanlaisuus maassa ja kiven päällä kävelyssä oli, sillä mies pystyi olla omalla tavallaan hiljaa. Ylpeys olisi kummunnut rinnasta toisenlaisessa tilanteessa, mutta se hetki ei naurattanut yhtään.
*Elä hetkessä, Jesse. Älä ajattele huomista tai menneisyyttä, ellei siitä todella ole sinulle hyötyä*, Kataran ääni kaikui miehen päässä.
Niin totta, jokainen sana. Sillä hetkellä Jesse kaivoi muististaan kaiken, minkä todella muisti taisteluharjoituksista ja suuntasi sinne, mistä uskoi kiljunnan kuuluvan.
Aikaa ei ehtinyt kulua paljoakaan, kun mies saavutti tarpeeksi korkean kohdan kalliossa, nähdäkseen ympärilleen sen parin metrin päähän, mitä soihdulla keskellä yötä pystyi näkemään. Se riitti tarpeeksi, että Jesse ehti nähdä vilauksen verisestä ruumiista. Kropan muodosta perustellen, ihminen oli kyseessä.
“Ei helvetti viekööt”, mumina tuntui kuuluvan ihmisen ruumiille asti, kun tuo käänsi verisiä kasvojaan valoa kohti.
Tyttö, se oli nuori tyttö. Asia tuntui paranevan entistä enemmän. Jesse teki nopean huomion, että tytöllä sattui myös olemaan verinen reppu vieressään, eli mies löysi etsimänsä ja vähän enemmän. Tytön järkyttyneestä ilmeestä huolimatta Jesse käveli epäilemättä tuon luokse ja kyyristyi hänen eteensä. Hengitys kuulosti huolestuttavan pinnalliselta miehen korvaan ja valehtelematta hänen kulmakarvansa menivät kurttuun. Oliko Jesse todella huolissaan tytöstä? Kyllä, hän oli. Repun varastamisesta huolimatta mies sääli hetken ajan nuorta ja tuon veristä, satutettua olemusta.
“Rauhoitu, autan sinua”, mies muisteli Kataran sanoja, kun nainen oli auttanut toisia ihmisiä hätätilanteissa.
Se ei näyttänyt paljoakaan tepsivän, mutta kankea tyttö antoi Jessen tutkia reidessä olevaa, vahvaa ruhjetta josta pulppusi verta. Kallio värjäytyi huolestuttavasti punaiseksi, eikä reisi ollut ainut ruhjoutunut osa tytön hennossa ruumiissa. Naamassa oli ruhjeita, luultavasti kaatumisen jäljiltä ja kädessä näkyi huolestuttava puremajälki.
“Mikä tämän teki?” Jesse kysyi ja katsoi tyttöä silmiin vakavana, osoittaen vasemmassa käsivarressa olevaa puremaa.
Vastausta ei kuulunut, tyttö vain tuijotti miestä kauhuissaan ja silmissä tietynlainen tyhjyys.
“Mikä tämän teki?” mies toisti ja osoitti uudestaan haavaa tytön kädessä.
Ehkä vastausta ei tarvittu, koska oranssi välähdys kieli tarpeeksi soihdun valossa olevalle Jesselle, että wakizashia tarvittaisiin pian. Nummilla elävä laji harvoin eli vuoristossa, ellei lähistöllä ollut maata ja nummea. Jos ravinto oli vähissä, sapelihammaskettu varmasti kiipeisi vuoristoonkin hakemaan sitä. Enempää miettimättä Jesse tarttui soihtuun ja nousi seisomaan kiskoen miekan selästään. Hänen ruosteiset taitonsa pääsivät vihdoin käyttöön, toivottavasti jollain tavalla toimien.
Kettua ei hetkeen näkynyt lähistöllä tai sen sipsuttavia askelia kuulunut, mutta varuilla olo ei yhtään haitannut miestä. Väliaikainen vilkaisu tyttöön, joka heikkeni hetki hetkeltä ärsytti häntä. Paikoillaan pysyminen äänien kuulemisen takia oli yhtäkkiä varsin tylsää ja Jesse lähti kiertämään ympäristöä. Ei hetken mielijohteena ollut mikään hänen viisaimmista ideoista, mutta kettu ilmaantui paikalle nopeasti. Se oli pienempi kuin aikaisemmat miehen tapaamat vai oliko Jesse vain kasvanut erittäin nopeasti?
“Varo!” tytön ensimmäinen sana, jonka hän oli päättänyt suullaan laukaista ilmaan.
Jesse kääntyi niin nopeasti, mitä pystyi ja heilautti soihtua lennättäen kipinöitä ketun eteen. Sen terävät kulmahampaat kimaltelivat soihdun valossa ja kuono oli veren peitossa. Wakizashi syöksähti kömpelösti mutanttia päin ja miehen päässä huusi tuhat ja miljoona erilaista moittivaa äänensävyä. Hän heitti soihdun eläimen eteen ja heilautti miekkaansa uudestaan paljon kevyemmin, mutta tietynlainen vahvuus iskeytyi liikkeeseen. Kettu heittäytyi taaksepäin soihtua ja kävi hyökkäämään wakizashin heilautuksen jälkeen. Jesse horjahti kalliolla väistäessä mutanttia ja samaan aikaan iski aseellaan parhaansa mukaan sen kylkeen. Haava ei ollut syvä, mutta antoi tarpeeksi aikaa Jesselle nousta pystyyn ja valmistautua uuteen hyökkäykseen. Hetki siinä kesti otuksen kanssa painiessa, mutta kaikesta huolimatta mies nautti siitä. Hyökkäys ja väistö olivat siinä vaiheessa jo kuluneet olemattomiin, että jopa sapelihammaskettu alkoi oppimaan Jessen taktiikat. Kettu hyökkäsi ja hän vastasi siihen hyökkäyksellä. Ei ollut järkevintä siinä tilanteessa, mutta wakizashi sai kettuun aikaiseksi syvän haavan. Parin minuutin kamppailun jälkeen siitä, eläin oli maassa varsin kuolleena ja Jesse tahtoi hurrata, mutta lapsuudet jäivät pahaksi kakkoseksi siinä tilanteessa. Mies nappasi mutantista kiinni ja raahasi sen samaan paikkaan missä tyttö oli. Ainakin hetki sitten.
Pää huusi kivusta, kun kirosanat velloivat sen täyteen niitä. Jesse laski otuksen maahan, otti kauempana olevan soihdun käteensä ja lähti seuraamaan verta. Tyttö ei niin loukkaantuneena pitkälle pääsisi, vaikka asia oli aivan toisin.

“Missä olen?” käheä ääni kantautui Jessen korviin, kun aurinko otti ja sarasti jälleen kerran.
Eilisen jälkeen mies kyllä oli saavuttanut tytön pitkän matkan jälkeen ja todennut tuon olleen pyörtynyt. Jesse oli kantanut hänet nuotionsa luokse ja tarkistanut, että tuo pysyisi tajuttomana tarpeeksi pitkään. Siinä ajassa hän ehti hakea sapelihammasketun ja alkaa hyödyntämään siitä saatavia osia.
“Joku suostui vihdoin heräämään”, Jesse tuhahti ja jätti ketun omaan oloonsa kääntyen itseään nuorempaa tyttöä päin.
Mies ei osannut parantaa ketun puremaa, mutta kipua ja sen vaikutusta hän jollain tavalla pystyi hoitamaan. Tyttö ei näyttänyt millään tavalla hyvinvoivalta, enemmänkin kärsivältä ja kuoleman kielissä olevalta. Tuo riuhtoi vähin voimin käsiään irti Jessen tekemistä kahleista.
Samalla hetkellä hän muuttui veltommaksi ja näytti purevan hammasta yhteen. Jesse tiesi kyllä varsin hyvin miten paljon ketun myrkky sattui, vaikka se ei tappavaa tietyissä tilanteissa ollutkaan. Hetkelliset halvaantumiset ja kouristukset olivat normaaleja, joten mies ei huolestunut enempää.
“Kuuntele”, mies tarttui tiukasti tytön leukaluuhun ja käänsi tuon kasvot omiinsa päin.
Turvallisuuden vuoksi Jesse oli takavarikoinut kaiken minkä voisi luokitella aseeksi. Tyttö oli yhtä tyhjän kanssa, hyvinkin luultavasti.
“Sinulla on sapelihammasketun myrkkyä verenkierrossasi, joten otat rauhallisesti. Onko selvä?” jos tytöllä oli korvat, hän ymmärsi Jessen sanoman erittäin selvästi.
Hän nyökkäsi ja mies päästi irti verisistä kasvoista, joissa paistoi huoli. Jollain asteella Jesse sääli pientä tyttöä. Tuo oli hänen ensimmäinen ihmiskontaktinsa viikkoihin, mutta kumpikaan ei tiennyt toisistaan paljoa mitään. He olivat vihollisia toisiaan kohtaan ja ymmärrettäväähän se oli. Oli mies itsekin ollut huolissaan tytön kunnosta ja vuosia sitten omastakin kunnostaan, kun ketun myrkky oli levinnyt hänen verenkiertoon.
“Esitän sinulle kysymykset ja vastaat niihin, selvä?” hän kysyi ja oletti toisen ymmärtävän häntä, vaikka tällä kertaa nyökkäystä ei tullutkaan.
Tyttö oli yltäpäältä veren peitossa, ties milloin hän oli käynyt pesulla. Suurin verenvuoto lakkasi yöllä, Jessen tehtyä kiireellisesti haavoille puhdistukset ja suojaukset. Kaiken mukaan tyttö selviäisi hengissä myrkystä.
“Mikä on nimesi?” mies kysyi mahdollisimman rauhallisesti ja katseli toisen reaktiota.
Hetken aikaa oli hiljaista. Oliko Jessen äskeinen lause mennyt sittenkään perille?
“Renya”, tyttö vastasi tuijottaen astetta uhkaavammin.
Uskomatonta, tuo niin sanottu Renya-niminen tyttö todella vastasi Jesselle. Elämä oli opettanut nuoremmalle paljon. Sen näki, eikä hän näyttänyt tykkäävän siitä, että mies tutki katseellaan häntä. Mysteerejä, joita Jesse ei hyvällä tuurilla saisi koskaan selville. Ei hän odottanut saavan mitenkään lämpimää vastaanottoa sen perusteella minkälainen maailma nykyisin oli.
“Minkälainen olosi on?” Jesse tuntui olevan oikeasti huolissaan tytöstä.
“Huono, mutta selviän mitä luultavimmin, jos saisin palata leiriini”, Renya tuhahti ja katseli arvioivasti miehen kehonkieltä.
Jesse nousi pystyyn kyykystä ja käveli sapelihammasketun luokse jatkaen sen nylkemistä. Harvoin noin surkeaa yritystä oltiin nähty. Miksi kenenkään pitäisi uskoa, että tytöllä oli oma leiri ja tarvikkeet siellä? Renya sai tyytyä Jesseen ja tuon hiljaisuuteen sillä hetkellä. Ei ollut virallisesti mitään järkevää keskustelun aihetta tuntemattoman Renya-nimisen tytön kanssa. Hänelle oltiin aivan varmasti opetettu myös ettei tuntemattomille puhuta. Varsinkaan sellaisille, jotka kaappaavat ihmisiä ja vielä nuoria tyttöjä.
“Mitä ajattelit tehdä minulle?” se kysymys tuli kuin tuo pieni, ruskeatukkainen ja vihreäsilmäinen tyttö olisi lukenut Jessen ajatuksia.
Mies kääntyi Renyan puoleen ja pyyhki veitseään housuunsa. Tytön ilmeessä näkyi pelko ja ahdistus, mutta uhmakkuus pysyi kaiken taustalla. Aivan kuin tuo olisi valmis anelemaan polvillaan henkensä edestä ja sen jälkeen tappamaan miehen omin, pienin käsin.
“Mitä luulet minun tekevän?” Jesse kysyi välinpitämättömästi ja keskittyi veitsen puhdistamiseen.
Hiljaisuus. Mahdollisuuksia oli paljon ja niitä piti punnita.
“En tiedä, en ole varma. En tunne sinua ja nappasit mukaasi pienen tytön, voit tehdä mitä vain”, Renyan olemus petti hieman, kun Jessen korviin kantautui äänen värähdys.
Jesse käänsi katseensa nopeasti tyttöön ja siristi silmiään. Luuliko tuo tyttö, että hänellä todellakaan olisi koskaan aikomuksena raiskata hänet? Maailma saattoi olla raaka ja tarvittaessa Jessekin, mutta että raiskaaminen. Mies kääntyi nopeasti takaisin kettuun päin ja jatkoi nylkemistä jättäen tytön omaan rauhaansa. Mitä kaikkea hänelle oltiin opetettu ja miten nuori tuo oli? Entä, mitä kaikkea hänelle oltiin tehty, että tuollaiset ajatukset edes heräsivät hänen mieleensä? Jessen pitäisi keskittyä, keskittyä todellakin. Jos Jesse olisi nuori ja viaton tyttö, ajatusmaailma voi olla aivan sama. Pitäisi keskittyä enemmän, kuin paljon. Mitä uskoa ja mihin luottaa, koska edelleenkään he eivät tunteneet toisiaan.
*Missä aivosi ovat Jesse?* se ajatus soi pitkään hänen päässään.
Nylkeminen ei ollut niin ajatuksia vievää.
“Olet hyvinkin luultavasti turvassa seurassani. En yleensä ajattele ensimmäisenä, kun tapaan haavoittuneen nuoren tytön, että lähtisin raiskaamaan tuon”, Jesse tuhahti ja katsoi nuotiota.
Auringonpaiste oli kadonnut taivaan tuuliin ja tilalle oli tullut rykelmä harmaita pilviä. Automaattisesti mies lisäsi nuotioon lisää sytykettä ja pakosti vilkaisi tyttöä. Siinä hän oli ja edelleen järkyttyneenä. Jesse tuhahti ja vilkaisi juuri nyljettyä sapelihammaskettua. Se riittäisi nyt hetkeksi, aikaa varmasti oli ketunnahan siistimiseen myöhemminkin. Hän teki mahdollisimman nopeasti ketun lihan leikkaamisen ja asetti edellisyönä haettujen keppien varaan ne paistumaan nuotion päälle. Nälkä oli suuri Jessellä ja pienestä murinasta perustellen, myös Renyalla. Ei ollut varmaa, suostuiko tyttö syömään tuntemattoman tekemää ruokaa. Jesse tahtoi kuitenkin uskoa, että sen verran tuolla olisi aivoja, jotka huusivat selviytymisestä. Mies lysähti maahan ja nojautui kallioseinämää vasten. Kaikki näytti olevan mahdollista.

“Hei, jos et ole vielä täysin nukahtanut niin kannattaisi syödä ainakin vähän”, oli kulunut tovi jälleen kerran ja Jesse popsi suuhunsa ketun lihaa, joka ei ollut parhaimmasta mahdollisesta päästä.
Kelpasi se kuitenkin, jos ruokaa ei ollut saanut pitkään aikaan. Gurmee oli niitä harvinaisuuksia, mistä moni kuuli ja harva koki. Jesse ei ollut mikään maailman luokan paras kokki ja silti hän harvoin epäili, että kukaan ei olisi häntä parempi. Kataran ruuat olivat siitä huolimatta kaikista parhaimpia ja se oli pakko myöntää, mutta kyllä hänellä oli ollut keittiökin. Jonkinlainen sellainen, ainakin pysyvä katto pään päällä. Jesse taas joutui istumaan ketun taljan päällä, kalliolla ja kaiken lisäksi täysin tuntemattoman tytön kanssa. Tutustuminenkaan ei houkutellut, oli Renya sen verran äkäisen näköinen. Miltä Jesse itse näyttäisi jos olisi sidottuna ja sapelihammasketun myrkyn kourissa. Parempi vain noudattaa Kataran neuvoja ja antaa toisen olla, vaikka kuinka kutittaisi udella vaikka sun mitä.
“Ei ole nälkä”, Renyan vastaus kuulosti niin läpinäkyvältä kuin vain jokin pystyi olemaan.
Jesse mulkaisi paheksuvasti tyttöä ja tuhahti.
“Kuole sitten ja kaiken tämän jälkeen voin todeta, että tuhlasin aikaani sinuun ja haavoihisi”, sitä vastausta mies ei itsekään oikein odottanut.
Renyan silmät levisivät hieman, mutta valehtelematta Jesse ei uskonut tuon kauhistuneisiin ilmeisiin enää. Kyllä tuo kauhuissaan oli, mutta uskottavuus meni liiallisessa dramaattisuudessa. Mies tykkäsi aika ajoin Kataran seurassa olla erittäin dramaattinen persoona, ainoastaan viihdyttääkseen naista ja itseään. Joskus sekin meni yli ja siitäkin huolimatta kuinka paljon Jesse näki itseään tuntemattomassa tytössä, jokin ärsytti häntä yli kaiken.
“Jos et syö, syön sen itse, etkä saa sitten tuosta ketusta yhtään enempää. Päätä, sillä minulla ei ole koko päivää aikaa tässä kykkiä ja tuijottaa naamaasi”, Jesse murahti ja hiljalleen ärsyyntyminen alkoi näkyä sanoissa.
Hän ei todellakaan aikonut uhrata hetkeäkään enempää tuohon tyttöön, jos hän ei alkaisi olemaan jollain tavalla hyödyllisempi.
“Selvä, jos voisit ojentaa sen minulle niin saattaisin pystyä jopa syömään sitä”, Renya laukaisi ilmoille lauseen, joka antoi hetkellisen mielenrauhan Jessen päälle.
Mies ojensi tikun päässä olevan lihapalan tytölle. Samalla hetkellä tikku lensi nuotioon ja Jesse kääntyi tarkkailemaan tytön liikkeitä. Hän pyrki poistamaan ympäristöstä kaiken, mitä Renya pystyisi hyödyntämään, jos tuolla oli aikeena karata.
“Miten pitkä matka tästä on vielä pohjoiselle puolelle saarta, ja tarkoitan maan pintaa, enkä tätä pirun kalliota”, mies kysyi ja Renya käänsi katseensa lihasta verestäviin, meripihkan värisiin silmiin.
“Olet jo pohjoisella puolella saarta ja jos kerran tahdot maan pinnalle asti niin arviolta matkaa sinne on kymmenen kilometriä”, tyttö tokaisi ja jatkoi syömistä.
Jesse nousi pystyyn ja haroi hiuksiaan potkien pikkukiviä nuotion ympärillä. Siinä se nyt oli, jälleen kerran.
“Kymmenen kilometriä? Oletko nyt ihan tosissasi?” mies kysyi ja kääntyi koko olemuksellaan katsomaan pientä tyttöä, joka vihdoin söi ruokaansa.
“Kyllä olen, mitä luulet? Pääseväsi helpolla?” Renya tuhahti ja pyöräytti silmiään jälleen kerran dramaattisesti.
Sillä kertaa oli Jessen vuoro olla hiljaa ja vetää sormia hiuksien lävitse. Eteenpäin ei näkynyt kunnolla mitään, joten oli mahdotonta arvioida missä kohtaa Varjomuuri menisi. Mistä tyttö sitten sen tiesi? Jessellä ei ollut harmainta aavistusta. Liika luottamus oli iso ei.
“Ei, kuule. Asia menee sillä tavalla, että olen vaeltanut kohta kokonaiset kolme viikkoa tällä helvetin perkeleen kivetyksellä ja pari päivää sitten minulta loppui ainut asia, jolla selvisin eteenpäin. Luuletko, että tämä on ollut helppoa? Annanpa hetken aikaa sinulle rauhaa miettiä” Jesse huudahti tahtomattaan ja kiskoi uudestaan hiuksiaan katsoen tummien pilvien peittävää taivasta.
Renya pysyi hiljaa ja antoi miehen raivota keskenään siinä kivetyksellä. Se oli erittäin epätoivoista ja joku toinen varmasti olisi heittänyt henkensä mieluummin, kuin kuunnellut Jessen raivoamista. Tosin, tytöllä ei ollut mitään pakokeinoa hetkeen aseiden takavarikoinnin takia, joten ei tuolla mitään muutakaan mahdollisuutta ollut. Jesse raivosi ja raivosi. Väärin se oli, eivät kaikki asiat kuuluneet nuorille, pienille ihmisille.
“Oletko huumeriippuvainen?” kysymys pysäytti Jessen raivoamisen kuin seinään.
Mies katsoi tyttöä hiljaa yrittäen lukea jotain olematonta.
“Minkä ikäinen olet?” hän muodosti päässä olevan kysymyksen ääneen.
Oliko kaikki todella vain isoa huijausta, vai oliko tämä jälleen kerran niitä kuuluisia hallusinaatioita? Tyttö näytti nuorelta, ehkä kymmenen vuotiaalta, mutta todellisuudessa hän oli varmasti vanhempi. Tietenkin oli.
“Ei sillä sen väliä, mutta voin antaa jotain, joka helpottaa. Tietenkin vastapalveluksesta”, Renya hymähti virnistäen häijysti.
Se pelokas katse oli kadonnut aivan yhtäkkiä, kun tuo oli nähnyt Jessen heikon kohdan. Idea kuulosti houkuttelevalta, mutta pystyikö tytön sanaan luottamaan? Uudemman kerran mies katsoi nuorempaa uteliaasti ja tutkivasti. Niin viattomalta näyttävä Renya ei sapelihammasketun myrkyn alaisena pystyisi tekemään paljoa mitään, jos hänellä ei ollut aseita.
“Minkälainen vastapalvelu se olisi?” Jesse kysyi tuijottaen vaativasti maassa istuvan tytön suuntaan.
Vastikään pelokkailla ja jollain tavalla kilteillä kasvoilla oli virne. Mihin se sääntö oli mennyt, että Jesse esittäisi kysymykset ja Renya vastaisi.
“Näet sen sitten”, Renya hymisi ja söi yllättävän tyytyväisenä ketun lihaa.
Jesse kiersi nuotion ja istui takaisin paikalleen, tarpeeksi lähelle tyttöä, mutta tarpeeksi kauas, että tuo ei saisi käsiinsä mitään pakokeinoa.
“Harkitsen asiaa, mutta odottaisin mieluusti vastauksia. Olethan edelleen siinä varsin avuttomana”, mies mumisi ja katsoi tyhjänä nuotion hiljalleen häipyviä liekkejä.
Renya nyökkäsi ja sanoi jotain hyväksyvää. Jesse ei ollut varma kertoiko tyttö ikänsä ja hintansa äskettäin, koska humina korvissa oli vasta laantumassa.
“Harkitse nopeasti. Tuolla menolla kuntosi vain huononee”, oikealla puolella istuva tyttö neuvoi omalla tavallaan ja veti suuhunsa viimeisiä paloja ketun lihasta.
Jesse nyökkäsi ja nojasi oikean jalan polveen pyöritellen veistä käsissään. Oli järkevintä, että hän ei luottaisi tuntemattomaan, aivan kuten neuvottiin. Sitä neuvoa ja sääntöä oltiin rikottu jo aivan tarpeeksi ja siinä hän istui, niin sanottuna täydellisenä muistutuksena menneisyydestä. Renyaan ei kannattanut luottaa, jos tuo vaihtoi persoonansa noin nopeasti. Siitä ei koituisi muuta kuin haittaa, enimmäkseen Jesselle. Silti hän tarvitsi jotain rauhoittamaan oloa ja antamaan rauhaa lopun matkan ajaksi. Jos sitä edes oli kymmentä kilometriä. Kaikkea piti kyseenalaista, aivan jokaista liikettä ja sanaa. Mihin sitten uskoa, jos ei usko edes itseensä?

//Ensimmäinen tarina Jessellä, wuhuu :D Pätkäsen tän tarinan palan kahteen osaan, ettei tule liikaa ekalla kerralle.

Nimi: Michael Bladen poika

24.10.2018 12:05
Castiel nosti päänsä ja kuunteli varuillaan sinne päin käveleviä Jeremiahia ja Raniaa. Se meinasi nousta ylös, mutta tunnistettuaan Ranian se rauhottui ja hörähti iloisesti nähdessään ystävänsä. Michael ojensi Castielille loput omenastaan ja nousi ylös vastaanottamaan kaksikkoa. Jeremiah seisoi tukevasti kädet lantiollaan ja katsoi Michaelia suoraan silmiin. Michaelin silmät olivat jääkylmät hänen mulkaistessaan Jeremiahia. Ennen kuin Michael kerkesi alkaa haastaa riitaa, Rania astui heidän väliinsä kädet puuskassa.
”Nyt jompi kumpi saa luvan kertoa minulle, mistä tässä on kyse. Ja minkä ihmeen takia Michael joutuu nukkumaan ulkona?”
Michael oli nopea puhumaan, yhä kiihtyneenä asiasta. Hän kääntyi Raniaan päin, kuin Jeremiah ei olisi edes paikalla.
"Hän oletti, että ihan hyvää hyvyyttäni menisin ja vapauttaisin kidnapatun Jackin. Pyysin vastineeksi rahaa, 50 kultakolikkoa tarkalleen, joka on mielestäni vähintä mitä hän voisi tehdä, jos kerran riskeeraan oman henkeni jonkun puolitutun edestä. Siitä hyvästä hän hetti minut nukkumaan taivasalle, vaikka suostuin auttamaan", Michael selitti, yrittäen pitää äänensä tyynenä, mutta ärtymys paistoi läpi.
Rania kohotti kulmiaan, ja Michael tajusi Ranian yhä luulevan Jackin olevan vain kaupoilla.
"He", Michael sanoi osoittaen Jeremiahia, "ovat velkaa joillekin Punakäsille 2000 kultakolikkoa. Joten kun Jack meni Corvusaan, Punakädet kai ottivat hänet panttivangiksi. Ja jotta tiedät, Jeremiah oli se, joka ei halunnut kertoa sinulle. Olisin selittänyt jos et olisi lähtenyt."
"Älä nyt heitä minua kärryjen alle poika, saat minut kuulostamaan pahikselta tässä", Jeremiah murahti ja vei kätensä puuskaan. "Rania sinä ymmärrät. Jättäisitkö sinä toista ihmistä vaaraan?"
Michael kurtisti kulmiaan. "Parempi kysymys olisi tahdotko uhrata oman henkesi puolitutun takia."

//Rania? (Sori kun vaihoin kolmanteen persoonaan, mutta yritän opetella kirjottaan sillä)

Nimi: Rania Roycen tytär

21.10.2018 17:50
Kävelin hitaasti metsässä vailla päämäärää. Jossain vaiheessa havahduin ja huomasin metsän hämärtyneen. Huokaisin ja käännyin kohti Jeremiahksen taloa. Mietin, mitä tekisin tämän sotkun kanssa. Kävin mielessäni monia vaihtoehtoja. Yhtäkkiä olin jo Jeremiahksen pihapiirissä. Matka kävi aivan liian nopeasti. Kuulin Michaelin huutavan nimeäni ja käänsin katseeni hänen suuntaansa. Hän oli rakentanut majan ja Castiel nukui siinä vieressä. Siirsin kuitenkin katseeni pian kohti puiden latvoja. Niistä erottui vain rajat harmaata taivasta vasten. Huokaisin ja lähdin kävelemään kohti taloa. Pysähdyin hetkeksi ovelle ja avasin sen sitten. Kohtasin heti Jeremiahksen kasvot. Tuijotimme hetken toisiamme.
”Joko olet selvittänyt pääsi?”, kysyin.
”Oliko se vodka pullon tuhoaminen aivan pakollista?”, esitti Jeremiah vasta kysymyksen.
”Se ei liity tähän nyt mitenkään”, sanoin. Jeremiah kurtisti kulmiaan ja oli luultavasti sanomassa jotain, mutta jatkoin ennen häntä:
”Haluan tietää, mistä riitelitte Michaelin kanssa.” Minun pitäisi tietää koko tämän sotkun perimmäisin syy, niin tämä riita ratkeaisi. Jeremiahksen ilme synkkeni.
”Ei puhuta tässä”, hän sanoi hiljaa ja nousi ylös tuolilta. Hän osoitti ulos ja lähdi hänen edellään. Kävelin Michaelin laavulle asti ja Jeremiah seurasi perässä. Päästyäni sinne ilma tuntui kireältä, kun nämä kaksi miestä seisoi kasvokkain minun molemmilla puolillani ja minä heidän välissään paljon lyhyempänä, kädet puuskassa. Katsoin molempia ja avasin sitten suuni:
”Nyt jompi kumpi saa luvan kertoa minulle, mistä tässä on kyse. Ja minkä ihmeen takia Michael joutuu nukkumaan ulkona?” He katsoivat toisiaan paljon puhuvin katsein.

//Michael?

Nimi: Michael Bladen poika

16.10.2018 21:10
Tarkkailin taloa istuessani nurmella ja kuuntelin kuinka vuorostaan Jeremiah ja Rania kiistelivät. En erottanut sanoja, mutta riita se oli. Ranian topakka ääni nousi nousenemistaan ja Jeremiah vain huusi. Mietin hetken pitäisikö minun mennä sisään, mutta en kerennyt tulla päätökseen, kun he siirtyivät terassille.
Rania kipitti ulos vodka kädessään ja paiskasi sen terassille. Pullo pirstalaoitui sadoiksi siruiksi, ja se vasta saikin Jeremiahin suutuksiin.
"Alan harkita, että sinäkin nukut ulkona."
Rania vastasi jotain Jeremiahille, ja lähti marssimaan suuntaani. Nousin seisomaan hänen lähestyessään, mutta Rania sanoi: "Älä tee mitään, selvitän asian uudelleen, kun hän on selvittänyt päänsä." Hän ei kuitenkaan pysähtynyt luokseni vaan jatkoi vihaisena matkaansa. "Älä seuraa minua."
Mietin, oliko hän tosissaan vai haluskio hän oikeasti että seuraisin. Joskus ihmiset sanoivat suutuksissaan vastakohdan mitä halusivat. Mistä muka tietäisin mitä tekisin? Näin Ranian marssivan metsään. Hän osasi puolustautua, hän pärjäisi. Hän oli vahva. Ehkä en huolehtisi liikaa.
"Castiel, mitä teen?" kysyin orilta. Se katsoi minua kummaksuen, sekään ei tainnut tietää. "Entä jos rakennamme yösijan tuonne metsän laitaan?" Castiel voisi olla henkisenä tukena. Nappasin sen riimunnarun ja talutin sen metsän reunalle ja kiedoin sen paksuun oksaan.

Aloin kasaamaan keppejä ja risuja, ja auringon laskiessa olin tehnyt kelpoisen laavun itselleni. Olin tehnyt kuivista talviheinistä pedin ja pehmustanut sen muilla kasveilla. Yö olisi kylmä, mutta minulla oli viltti mukana. Pärjäisin ihan hyvin. Olin jopa rakentanut nopeasti tulisijan, mutta päätinkin syödä vain kuivaa leipää.
Istuin laavussa pedilläni ja Castiel makasi parin metrin päässä minusta. Hän oli jo nukahtanut ja satunnaisesti hörähti, mutta pysyi unessa.
Havahduin kun näin Ranian tulevan metsästä aukiolle, ja huusin hänen nimeään. Rania käänsi katseensa minuun hämärässä.

//Rania?


Nimi: Rania Roycen tytär

27.09.2018 22:42
Istuin olohuoneessa Laurenin kanssa juttelemassa. Muistelimme menneitä, lapsuusvuosiamme. Ovi avautui ja joku käveli sisään. Olin selkä ovelle päin, joten en nähnyt, kuka tuli sisään.
”Miehelläsi ei ole sitten asiaa sisälle, Rania”, kuulin Jeremiahin sammaltavan. Purin hampaani yhteen ja tuijotin tiukasti huoneen peräseinää. Lauren muuttui varautuneeksi. Arvasin Jeremiah jatkavan puhettaan, jollain pisteliäällä tavalla ja niin hän jatkoikin:
”Isäsi ei selvästikään opettanut sinua valitsemaan miestäsi hyvin”. Siinä vaiheessa ponkaisin ylös tuolista ja käännyin tuijottamaan vihaisesti Jeremiahsta. Hän katsoi minua takaisin humaltuneen katseella.
”Sanoitko noin tosissasi?”, kysyin kireällä äänellä ja lähdin kävelemään hitaasti kohti miestä.
”Enkö olekin oikeassa? Hän ei ikinä neuvonut sinua miesten suhteen?”, Jeremiah jatkoi välittämättä minusta. Tiesin, että hän oli alkoholin takia ilkeä ja äkäinen, sillä alkoholi ei sopinut hänelle, se oli nähty ennenkin, mutta silti en hyväksynyt hänen puhuvan isästäni tuolla tavalla. Pian seisoin hänen edessään ja tuijotin häntä edelleen vihaisesti silmiin.
”Älä puhu isästäni noin. Ja mistä hyvästä Michael sai porttikiellon taloosi?”, tivasin ja tartuin samalla oikealla kädelläni hänen pulloonsa ottaakseni sen häneltä pois. Lauren yritti sivusta rauhoitella meitä, mutta kumpikaan meistä ei kiinnittänyt huomiotaan häneen. Mies katsoi minua varoittavasti, hän ei halunnut luopua pullostaan.
”Rauhoituhan tyttö. Älä ole noin äkkipikainen”, hän varoitti.
”Tiedät kyllä, että olen äkkipikainen, ja varsinkaan silloin, kun isästäni puhutaan tuolla tavalla”, sanoin vihaisena ääneni kiihtyessä sekä noustessa loppua kohden. Lopetettuani lauseen potkaisin häntä vasemmalla polvellani hänen kylkeen, sillä tiesin, ettei mies irrottaisi otetaan pullosta muuten ja taktiikkani myös toimi. Seisoin vihaisena humalaisen Jeremiahin edessä ja tuijotimme toisimme toisen meistä pidellen kylkeään.
”Toivon todella, että muutat mielipiteesi selvitettyäsi pääsi, ennen iltaa”, sanoin korostaen aikaa. Sitten marssin hänen ohitseen ovelle, minun piti päästä pois, juuri nyt en halunnut nähdä ketään. Olin todella vihaisella päällä.
”Entä jos en muuta mieltäni?”, Jeremiah sanoi perääni, kun olin juuri päässyt ovesta ulos. Käännähdin vauhdilla ympäri ja paiskasin viskipullon voimalla terassinlattian. Kuulin lasin särkyvän ja lasin sirujen leviävän pitkin terassia sekä viskin virtaavan terassin raoista maahan. Tämä sai Jeremiahin vieläkin äkäisemmäksi. Tuijotin hänen kasvojaan vihasta suunniltaan.
”Alan harkita, että sinäkin nukut ulkona”, Jeremiah sanoi hitaasti. En antanut hänen uhkauksen hetkauttaa minua.
”Olet selvästi unohtanut arvosi, joita aina opetit minulla. Avuliaisuus, anteliaisuus jne.”, sanoin syyttävästi. Tämän sanottuani käännyin kannoillani ja marssin pois. Näin Michaelin nousseen seisomaan. Kävelin vihaisena hänen ohitseen.
”Älä tee mitään, selvitän asian uudelleen, kun hän on selvittänyt päänsä”, sanoin hänelle äreänä. En nähnyt Michaelin ilmettä tai mitä hän aikoi tehdä, mutta arvelin hänen tulevan mukaani tai alkavan selittää, mitä tapahtui miesten välillä, joten lisäsin vielä äkeänä:
”Älä seuraa minua”. Sitten marssin metsään. Kävelin pitkään suoraan ja istuuduin lopulta suurelle kivelle erään puron levenemiskohtaan. Löysin kiven päältä nyrkin kokoisen kiven ja nappasin sen käteeni. Heitin sen kerran ilmaan ja napatessani sen uudelleen käteen ilmasta sinkosin sen voimalla metsään, puron toiselle puolelle. Vedin sitten polveni koukkuun lähelleni ja painoin otsani polviin hetkeksi. Hengitin syvään ja purkaen siten turhautuneisuuttani ja vihaani. Käskin itseäni rauhoittumaan. Sitten nostin päätäni ja katsoin jonnekin syvälle metsään.

//Michael?

Nimi: Michael Bladen poika

24.09.2018 21:36
Pian jaetun suudelmamme jälkeen Rania meni juttelemaan Laurenille ja Jeremiahille, jättäen minut yksin. Päätin valua pois ihmisten seurasta ja mennä katsomaan uudestaan Castielia. Astelin ulos kirkkaaseen aurinkoon ja vedin tuoretta aamuilmaa keuhkoihini. Vihreys ympäröi isäntiemme pientä mökkiä ja Castiel loisti valkoisena kaiken keskellä, aukion toisella puolen. Ori hörähti iloisena nähdessään minut ja otti pari askelta eteenpäin, mutta köysi johon se oli riimuistaan sidottu piti sen vangittuna.
Harpoin Castielin luokse ja annoin sen nuuhkaista kättäni ennen kuin nostin sen silittämään häntä. "Hyvä poika."
Ori räpäytti silmiään, ja minusta tuntui siltä kun hän ajatteli samaa kuin minäkin. Hän halusi päästä liikkeelle, pois täältä pienestä hökkelöstä ja takaisin seikkailuille. Olimmehan viettäneet kohtuullista hiljaiseloa aina Tuskien järven vaeltajakylän valloituksen jälkeen. Ja kuinka kauan siitä oli? Se tuntui tapahtuneen ikuisuus sitten. Lyön vaikka vetoa, että Castielkin nautti hirviöiden metsästämisestä. Se aina urheana ratsasti suoraan kohti suurinpiakin petoja. Olimme hengenveljiä, vain eri lajia.
"Muutama päivä enää... Sitten pääsemme Corvusaan. Sieltä löydämme veljeni ja saamme tietää isäni juurista." Menin hevosen vierelle ja taputin sen kylkeä. Mieleni teki nousta ratsaille ja vain kadota pariksi tunniksi omaan rauhaan, mutta saisin kuulla siitä Ranialta. "Kätesi ei ole vielä tarpeeksi terve", hän sanoisi. Niin kai, mutta olin pahemmassakin kunnossa ratsastanut. Vaikka silloin kun leiriimme oli hyökännyt caroxlauma ja pääsin karkuun vain koska satuin heräämään Castielin hermostuneisiin hirnauhduksiin - mutta silti caroxit kerkesivät kimppuuni, ja sain mukavat muistot siitä selkääni. Muistan kun vammautuneena ratsastin kaksi päivää putkeen, kunnes löysin kylän, jossa sain apua haavoihiini. Se oli niitä aikoja, kun matkustin vielä yksin.
"Miten haavasi voi?"
Jeremiah oli hiippaillut taakseni. Hänen kädessään oli vodkapullo, joka ei selkeästi ollut haavojen puhdistusta varten. Häntä ei tainnut kiinnostaa haavani, vaan jokin muu asia.
"Hyvin. Mitä haluat?" Kohotin toista kulmaani ja tiputin käteni Castielin kyljeltä.
Jeremiah vilkaisi silmiäni, sitten pulloa. Hän huokaisi ja pudisteli päätään. "Tahdon vastauksia kysymyksiin, jotka ovat pomppineet liian kauan päässäni. En halua puhua niistä naisten kuullen, enkä selvinpäin. Tahdotko?" Hän ojensi pullon ja nappasin sen välittömästi, kuin peläten miehen peruuttavan tarjouksensa. Mieleni teki unohtaa edes hetkeksi kaikki. Avasin pullon ja sen väkevä haju pisti nenääni välittömästi, mutta korotin pullon huulilleni ja join niin paljon kun vain kykenin yhdellä kerralla. Alkoholi pisti kurkussani, eikä se ollut erityisen hyvääkään. Humalaan varmaankin joutuisin, jota toivoinkin. Annoin pullon takaisin miehelle ja hän otti pienemmän maistiaisen, ennen kuin rohkeni ottaa enemmän.
"Olette menossa Corvusaan?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan. Nykökkäsin. Hän jatkoi: "Ja muistat Jackin?" Nyökkäsin jälleen.
"Sanoin Ranialle, että hän oli ostoksilla Corvusassa. Totuus on, että hän on ollut "ostoksilla" jo kaksi viikkoa. Sen piti olla vain parin päivän homma. Uskon... että hänelle on käynyt jotain. Ja taidan tietää ketkä ovat syyllisiä." Mies kääntyi katsomaan minua, hän näytti epätoivoiselta, heikolta. Hän joi vähän lisää.
"Punakädet. Sillä nimellä heidät tunnettiin. He eivät ole varsinaisesti mitään pahaa porukkaa, mutta... olemme heille todella paljon velkaa. Olemme kaikki näes kotoisin Corvusasta, ja tarvitsimme paljon rahaa tänne muuttoa varten. Lainasimme heiltä, ja meillä ei ole ollut varaa maksaa takaisin. 2000 kultakolikkoa. Herranjestas, kellä nyt sellainen summa on!" Jeremiah ärisi ja heilautti pulloa, niin että viskiä lensi nurmelle. Castielin korvat olivat kääntyneet Jeremiahia kohti ja se oli varuillaan, muttei peloissaan.
"En ole maksamassa velkojasi takaisin", mutisin.
"En sitä pyydäkään. Haluan vain, että selvität mitä Jackille on käynyt ja pyydän, että jos Jack on elossa, niin tuot hänet takaisin. En itse uskalla lähteä, en voi vain jättää Laurenia oman onnensa nojaan, entä jos minulle kävisi jotain? Nainen jäisi yksin."
Katsoin Jeremiahia epäuskoisena, oliko hän tosissaan? En ollut riskeeraamassa elämääni puolituttujen takia. "Ja oletat minun tekevän tuollaista, ilman mitään vastineeksi?" Ristin käteni ärtyneenä ja olin jo puoliksi valmis lähtemään.
Jeremiah irvisti juodessaan lisää, oikein kunnolla. Hän oikeastaan jatkoi niin pitkään, että pelkäsin pullon tyhjenevän.
"Voisit hellittää otettasi siitä pullosta, niin et sammuisi heti", murahdin ja tarrasin pullon kaulasta kiinni, mutta hän ei hellittänyt otettaan. Hän nosti katseensa minuun vihaisena, nenä punaisena alkoholista. Älysin päästää irti.
"Et todella auttaisi meitä vain hyvyyttäsi? Selvä, sen ymmärrän. Mutta et voi olettaa meidänkään jakavan vierainvaraisuuttamme", hän murahti.
Kurtistin kulmiani, oliko hän tosissaan? Yösijan antaminen ja mahdollisesti vaarallisen tehtävän suorittaminen olivat kaksi eri asiaa. No, ei kai yö taivasalla haittaisi ketään. "Kunhan jaatte sitä Ranialle, minulla ei ole ongelmaa." Nappasin pullon mieheltä, hän päästikin siitä irti. Join paljon, liikaa. Aloin jo tuntea alkoholin vaikutuksen.
Jeremiah huokaisi ja pudisteli päätään. "Selvä. Saat kolmekymmentä kultakolikkoa jos suostut tuomaan Jackin takaisin ja saamaan Punakädet pois kimpustamme."
"Ei käy, pyydät paljon, annat vähän."
"Helkkari, viittäkymmentä ylemmäksi en mene."
"Viisikymmentä se sitten on. Eikä pronssikolikkoakaan vähempää. Ja puolet etukäteen", sanoin ja mulkaisin miestä.
"Mieleni tekee lyödä sinua, mutta en voi muuta kuin suostua."
"Anna palaa vanha mies, mutta en usko siinä olevan järkeä", sanoin ja ojensin hänelle vodkapullonsa. "Eli minulla on porttikielto taloonne vai?" Kohotin kulmaani, epäuskoisena.
"Totta vie. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan." Jeremiah lähti huterin askelin kävelemään takaisin talolle, vodkapullo tiukasti kädessään. Pirun ukko, vei yösijan. Rania ei tulisi olemaan iloinen. Tuskin edes hän saisi Jeremiahin suostumaan päästämään minut sisälle, Jeremiah vaikutti muuttuvan hyvin äkäiseksi humalassa.
Heilautin mauttomasti keskisormea Jeremiahin selälle ja istuin maahan Castielin vierelle. Kenen idea olikaan juoda keskellä päivää?

//Rania?


Nimi: Raven

22.09.2018 18:50
Michael Bladen poika: 32kp, 12 kultakolikkoa, 1 hopeakolikko ja kolme pronssikolikkoa

Rania Roycen tytär: 27kp, 11 kultakolikkoa sekä 1tp!

Nimi: Rania Roycen tytär

05.08.2018 22:14
Kuuntelin Michaelia ja yritin olla takertumatta liikaa yksittäisiin asioihin. Hän myöntyi, että lähtisimme vasta huomenna. Ihanaa, että hän oli kerrankin kuunnellut minua.
"En tykkää puhua perheestäni. Tai en osaa. En ole puhunut siitä kenellekään, se on hankalaa. Voisin kuolla sen takia mitä sanon ja minulla ei ole mitään halua lopettaa elämästä. Mutta tahdon jakaa sinulle näitä asioita, joten öh, jos sinulla on jotain kysyttävää niin kysy. Niin se käy helpommin", Michael sanoi. Hetken aikaan vain katsoin Michaelia hiljaa, pääni löi tyhjää, enkä keksinyt mitään kysyttävää. Avasin suuni kysyäkseni edes jotain, mutta suljin sen sitten. Mietteliäs ilmeeni vaihtuu tarkkaavaiseen ja nostin vasemman etusormeni huulilleni hiljaisuuden merkiksi, sitten taputin vasenta korvaani pari kertaa merkiksi kuunnella. Katsoin Michaelia silmiin ja tarkkailin, kuuliko hänkin askelia. Ne kuuluivat ulkoa, oven edessä olevalta terassilta, sitten ovi kävi ja kuulin Laurenin äänen. Rentouduin taas, mutta päätin vaihtaa puheen aihetta. Lauren ja Jeremiah juttelivat olohuoneessa, enkä uskonut heidän salakuuntelevan, mutta onkin eri asia kuulla vahingossa.
"Esitin sinulle matkalla kysymyksen, mitä haluat tehdä tämän jälkeen, mutta en ehtinyt vastata siihen itse. Joten voisin kertoa sen nyt. Olen aina halunnut nähdä eteläpuolta, mutta erityisesti vuoret. Mietin myös, voisitko opettaa minut miekkailemaan? Siis sitten kun kätesi voi paremmin", kerroin hymyillen. Tuntui hyvältä kertoa omista suunnitelmista ja toiveista muillekin kuin korpille. Hyppäsin työtasolta alas lattialle ja kävelin Michaelin luokse. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja nostin katseeni hänen kasvoihinsa.
"Puhutaan perheestäsi, sitten kun olemme kahden", kuiskasin hiljaa, nyökäten päälläni samalla olohuoneeseen, jossa talon isäntäväki oli. Sitten nousin varpailleni ja suutelin häntä.

//Michael? Jos sopii voitais edetä täst eteenpäin


 

 
 
©2019 Vaeltajat | Tυℓєναιѕυυ∂єη Hєιмσт - suntuubi.com